Tekijä: Sampsa Rydman

Juppiter ja lohikäärme

Eli nehän ovat kuin kaksi marjaa, osa 2.

Kaikki muuttuu, ja mikään ei muutu. Katolinen kirkko peri roomalaiselta uskonnolta paitsi tiiviit kytkökset politiikkaan, myös roomalaisen synkretismin lahjan. Esittelin jo aikaisemmin joitakin esimerkkejä Välimeren uskontojen ikonografisesta yhteensulautumisesta. Tällä kertaa näkökulma on Alppien pohjoispuolella.

Kun roomalaiset valloittivat Gallian ja Reinin länsipuolelle jäävän Germanian, he toimivat samalla tavalla kuin pohjolan katoliset ristiretkeilijät tuhat vuotta myöhemmin: Ottivat haltuunsa keskeiset kultti- ja markkinapaikat, joiden kautta roomalainen kulttuuri ja valtahierarkia levisi vaikuttamaan kaiken kansan keskuuteen.

Ala-Germanian limes-linjan vartiotorneista ja linnakkeista suuri osa on rakennettu tällaisille paikoille. Bataavien tärkeimpien rautakautisten kulttikeskusten, Elstin ja Empelin pyhien lehtojen, päälle rakennettiin Augustuksen hallituskautena roomalaistyyliset temppelit. Viisisataa vuotta myöhemmin samojen temppelien päälle rakennettiin kirkot. Pyhyys on ikuista.

Sivumennen sanottuna, Suomessa pakanallisia pyhiä paikkoja voi yhä paikantaa vanhimpien kirkkojen ja pappiloiden perusteella. Vuonna 1229 paavi Gregorius IX vahvisti bullallaan kirkon omaisuudeksi kristinuskoon kääntyneiden suomalaisten luovuttamat uhrilehdot, pyhäköt, kalmistot ja palvontapaikat. Vanhan sanonnan mukaan edellisen uskonnon jumalista tulee seuraavan perkeleitä. Usein käy kuitenkin niin, että vanha traditio jatkuu uuden sisällä, pienenä traditiona suuren rinnalla.

Rautakautisten henkivoimien ominaisuudet siirtyivät roomalaisille jumalille, joiden tunnusmerkit siirtyivät puolestaan katolisille pyhimyksille. Suomessa käännytystyötä onnistuneesti tehneet dominikaanimunkit osallistuivat toisinaan myös pakanallisiin juhliin. He eivät torjuneet vanhoja tapoja ja käytänteitä, vaan menivät niihin mukaan ja muuttivat ne kristillisiksi.

Roomalaisilla oli tapana samastaa vieraiden kansojen jumalat omiinsa. Julius Caesar kertoo roomalaisille lukijoilleen gallien palvovan mm. Merkuriusta, Marsia, Minervaa ja polveutuvan Dis Paterista. Provinsseissa vanhat jumalat sulautuvat uusiin, synnyttäen yhdistelmäjumalia: Apollo Grannus, Mars Lenus, Mercurius Cissonius, Juppiter Taranis. Idässä syntyi sellaisiakin synteesejä kuin Juppiter-Zeus-Helios-Serapis.

Elstissä bataavien arvellaan kunnioittaneen heimonsa omaa jumalaa Hercules Magusanusta, ihmisten suojelijaa ja vaurauden antajaa. Välimeren piirissä Hercules ei tiettävästi ole toiminut hedelmällisyydenhaltijana; Elstistä on kuitenkin löytynyt jäänteitä periroomalaisesta suovetaurilia-uhrista, joka tavallisesti annettiin ainoastaan hedelmällisyydenjumalille Marsille ja Mater Matutalle.

Reinin varrelta on löytynyt satoja ylijumala Juppiteria esittäviä pylväspatsaita (Juppitersäule). Pylväspatsaiden prototyyppi on nykyisessä Mainzissa eli roomalaisessa Moguntiacumissa. Kaupungin asukkaat tilasivat sen joskus vuosina 59-67 keisari Neron kunniaksi. Reliefikoristeltu pylväs on lajissaan ensimmäinen ja kenties ennakoi myöhempiä Trajanuksen ja Marcus Aureliuksen muistopylväitä Roomassa. Mainzin Juppiter on kuvattu parrakkaaksi, aseistetuksi atleetiksi elegantissa kontrapostoasennossa.

Sen sijaan huomio kiinnittyy Germanian toiseen Juppiter-tyyppiin, jossa jumala on esitetty ratsailla tallomassa jalkoihinsa jättiläisiä ja lohikäärmeitä, jotka kenties symbolisoivat kaaosta ja maan ktoonisia voimia. Missään muualla ei tiemmä Juppiteria ole kuvattu hevosen selässä, joten herää kysymys, kätkeekö parakkaan ylijumalan tuttu hahmo jonkin tuntemattoman, paikallisen jumalan.

Kansainvaellusaikaa edeltäviä germaanisia uskomuksia tunnetaan huonosti. Hevonen tuo mieleen heti ensimmäisenä Wodanin (*Wōdanaz), sodan, runouden, shamanistisen taikuuden, parantamisen ja manalan jumalan. Caesarin sanotaan kuitenkin samastaneen Wodanin Mercuriukseen; jättiläisten tai hirviöiden tuhoaminen voisi sopia paremmin ukkosenjumala Donarille.

On vain sopivaa, että hirviöitä tuhoavaan Donar/Wodan-Juppiteriin helposti samastettavissa olevasta Pyhästa Yrjöstä tuli Germaniassa sotureiden ja Alankomaiden suojeluspyhimys. Pylväspatsaatkin saivat uuden merkityksen. Jollakin tavalla ne yhdistyivät 800-luvulla uutena roomalaisena keisarina esiintyneeseen Kaarle Suureen ja hänen kulttiinsa. Sydänkeskiajalla ns. Roland-pylväistä (Rolandsäule) tuli tiettyjen vanhojen kauppakaupunkien itsenäisyyden symboleja.

Mainzin pylvästä suuresti muistuttava hahmo löytyy muuten myös kaiverrettuna Nousiaisten P. Henrikin kenotafiin, jossa se esiintyy Suomen rannikolle projisoituna. Pakanuuden symbolina, vai osoituksena Varsinais-Suomen tunnustetusta asemasta, kuten Matti Klinge esittää? Ken tietää. Mutta se on varmaa, että kenotafin kaiverrukset valmistettiin Alankomaissa, Flanderissa joskus vuonna 1429.

Illallinen täynnä naisia

Taannoin minutkin haastettiin kuvittelemaan, ketkä kuusi vastakkaista sukupuolta olevaa historiallista hahmoa valitsisin pöytäseurakseni. Kotvan tuumailtuani olen päätynyt seuraavanlaiseen järjestelyyn:

Pitäisin symposionin jossain elegantissa ja lämpimässä paikassa. Hetken harkitsin Knidosta, Delfoita tai kenties jopa eksoottista Aleksandriaa, mutta lapsuuteni kokemuksien lumoamana valitsisin kuitenkin hyvin varustetun villan viinitarhoineen Baiaesta, Napolinlahdelta, josta avautuisi henkeäsalpaava näkymä vehreällä Vesuviukselle. Ja sitten

”tule kyproslainen seppelöidyin päin, kaada nektari joka on kultaisissa maljoissa sekoitettuna…”

Vieraikseni haalisin ensinnäkin Sapfon, tuon Lesboksen kymmenennen muusan, jonka runoutta ja aiolilaista ääntä äänittäisin. Myöhäisantiikista haluaisin seurustelu-kumppaneiksini kaksi hyvin erilaista naista: Hypatia Aleksandrialaisen, tuon kuulun matemaatikon ja uuplatonilaisen filosofin joka joutui keisari Theodosiuksen aloittamien pakanavainojen uhriksi, sekä kristityn prinsessan Aelia Galla Placidian. Hellenistiseltä ajalta pyytäisin vieraakseni Kleopatra VII Filopatorin, joka tunnettiin älykkäänä viettelijättärenä. Ja se nenä! Viidenneksi valitsisin nykyajasta Geli Raubalin, Hitlerin vähän tunnetun tyttöystävän (ja sisarentytärpuolen!) valtaannousun vuosilta, joka saisi hieman valottaa kaikkien tunteman viiksiniekan luonteen intiimiä puolta. Pronssikauden naisia en tunne nimeltä, mutta jos nyt vaikka jompi kumpi noista kreetalaisista tulisi sulostuttamaan lepovuodettani ja jäisi yöksi, en panisi pahitteeksi.

Jokainen lukija tarttukoon halutessaan haasteeseen.

Meidän Rouvamme…

…tai uskonnollista synkretismiä, osa 2.

Keitä nämä Reinin ja pohjois-Italian maaseutua hallinneet naiset ovat? Kirjallisuudesta ei ole apua, kuvat eivät paljoa puhu eikä pukahda. Jotain kuitenkin tiedetään:

  • He tuntuvat usein liittyvän paikan- tai heimonnimiin.
  • He esiintyvät aina kolmisin, kuten kelttiläinen jumalatar Mórrígan, joihin rouvia usein verrataan. Joskus he ovat eri-ikäisiä, joskus kaikki kypsässä iässä. Monissa kuvissa rouvilla on valtavat pyöreät sädekehää muistuttavat hatut.
  • Naiset on kuvattu imettämässä, pitelevän käsissään runsaudensarvea, lahjoja tai leipiä, viljantähkiä tai hoitavan eläimiä.

Reininmaan Kolmen Äidin kultti katoaa näkyvistä alueen hitaasti kristillistyessä, mutta joskus kansanperinteeseen jää kaikuja menneestä. Kenties jumalattaret sulautuivat osaksi katolista folklorea, naisten vastakulttuuriksi, pieneksi tradioksi suuren rinnalle. Nykyhollantilaisten kollektiivisesta muistista Rouvat ovat jo kadonneet, mutta Yhdysvalloissa Pennsylvanian saksalaissiirtolaiset ovat säilyttäneet paljon sellaista, joka on muualta kadonnut – vähän samaan tapaan kuin Ruotsiin muuttaneet ns. metsäsuomalaiset ovat olleet folkloristiikan kannalta elävä museo. Pennsylvanian naisten kansantaikuuteen on 1700-luvulla sisältynyt lukuisia Kolmelle Äidille osoitettuja rukouksia. Joskus Neitsyt Maria on ollut yksi heistä, joskus ei. Paikkaansapitäessään tämä tieto on ajatuksia herättävä. Silloin on kyse todellakin ylimuistoisesta perinteestä.

Kolmesta Rouvasta lisää Livius.orgin sivuilla (Jona Lendering: Dea Matronae).

Viinistä ja juomatavoista

Lin Jutangin teoksesta Maallinen Onni.

Toinen kirjailija sanoo: ”Joka haluaa humaltua, valitkoon sopivan ajan ja paikan. Päivällä on juovuttava kukkien keskelle, jotta niiden tuoksut ja värit sekoittuisivat humalaan. Yöllä on parasta juopua lumikinokseen, jotta ajatukset kirkastuisivat. Joka juo itsensä humalaan onnen ja menestyksen kunniaksi, laulakoon samalla mielentilaansa sopivia lauluja, ja se, joka juo itsensä humalaan lähtiäisjuhlissa, soittakoon säveliä, jotka vahvistavat hänen henkeään. Juopunut opettaja varokoon käytöstään, jottei hän häpäisisi itseään, ja juopunut soturi tilatkoon tynnyreittäin juotavaa ja käskeköön panna liput liehumaan korostaakseen sotilaallista komeuttaan. Tornissa on juotava kesällä, jotta voitaisiin nauttia raittiista ilmasta, ja syksyllä on juotava vesillä, jotta voitaisiin täysin nauttia vapauden tunteesta. Nämä ovat juomisen oikeat ajat ja paikat, ja jos näitä sääntöjä rikotaan, menetetään juomisen ilo.”

14.2. on Lupercalian aika, josta olen kirjoittanut jo vuosi sitten: Susia ja susijuhlia.

Omne animal post coitum triste praeter gallum mulieremque…

…eli ”jokainen elollinen on yhdynnän jälkeen surullinen, paitsi nainen ja kukko”. Sanonta on keskiajalta, mutta ajatus itse antiikin filosofeilta. Itse Aristoteles oli vakuuttunut siemennesteen menetyksen uuvuttavasta vaikutuksesta. Ja kuten me kaikki tiedämme, lapsihan saa alkunsa siemennesteen ja kuukautisveren sekoituksesta: ”Siemenestä lapsi saa muodon, verestä ruumiin. Mikäli lapsi on tyttö, se tarkoittaa että siemenen ylempi muoto ei ole onnistunut hallitsemaan alempaa ruumista.” Jatkan tässä kirjoituksessa antiikin seksuaalisuuden repostelua selvittämällä hieman tarkemmin keisariajan Rooman seksitapoja.

Vaan miten lähestyä näin kutkuttavaa aihetta? Riippuen siitä käytämmekö kirjallista vai kuvallista lähdeaineistoa, silmiemme eteen piirtyvä kuva muodostuu aivan erilaiseksi.

Kirjallisen lähdeaineiston ovat tuottaneet lähinnä yläluokkaan kuuluvat miehet. Naisten ääni ja kokemukset – orjista puhumattakaan – puuttuvat siitä käytännössä kokonaan. Yläluokan miesten ylläpitämiin ihanteisiin kuului käsitys naisten siveyden puolustamisen ehdottomasta välttämättömyydestä ja coituksesta miehen ja vaimon välillä pelkkänä lisääntymistoimenpiteenä johon ei liity minkäänlaista nautinnonhakuisuutta. Nautinnonhakuinen mies on heikko ja naismainen; naisethan eivät Aristoteleen mukaan pysty heikompina ja alempina olentoina hillitsemään eläimellisiä viettejään. Keisari Augustus, joka propagandaohjelmassaan esiintyi Rooman muinaisen kulta-ajan palauttajana ja valtakunnan ylimpänä moraalinvartijana, esitti julkisesti edustavansa juuri näitä vanhoja periroomalaisia hyveitä. Hän ei kuitenkaan itse näyttänyt kovin hyvää esimerkkiä, vaan harjoitti – niin sanotaan – yksityiselämässään kaikkia paheita joista hänen ottoisänsä Julius Caesarkin oli kuuluisa. Caesarhan oli ”jokaisen naisen mies ja jokaisen miehen nainen”, huorintekijöiden ja hurvittelijoiden kruunaamaton kuningas.

Vaikka naisten siveydestä haluttiinkin pitää huolta, miehille avioliiton ulkopuoliset suhteet erityisesti prostituoitujen ja orjatarten kanssa olivat sallittuja ja luonnollisia, vaikka moniavioisuutta toisaalta paheksuttiin itämaisena rappiona. Ihanteellinen nainen oli monen miehen mielestä varmasti Scipio Africanuksen vaimo, joka aviomiehensä kuoltua elätti myös tämän lempiorjattaren ja aviottomat lapset. Aviorikokseksi laskettiin ainoastaan naituun naiseen sekaantuminen. Myöhäiskeisariajalla aviorikoslainsäädäntö tiukkeni niin että myös avioon astunut mies saattoi tulla tuomituksi aviorikoksesta; tämä liittyy yleiseen kehitykseen jossa lasten heitteillejättö kriminalisoitiin ja orjien oikeudellinen asema parani pikku hiljaa kunnes vähenevä orjaväestö sekoittui kurjistuvaan vapaaseen rahvaaseen muodostaen uuden alaluokan.

Vallitsiko Roomassa siis seksuaalinen kaksinaismoralismi? Antiikin moralistit paheksuvat hekumoiden myöhäistasavallan ja varhaiskeisariajan seksuaaliorgioita, mutta ovatko nämä tarinat lähteinä yhtään sen luotettavampia? Moralistien kuvauksia hallitsee myös aristotelinen naiskuva. Erityisesti keisarillinen juorukirjailija Suetonius (omansa aikansa ”Alibi” ja ”Seitsemän päivää” -lehdet yhdessä persoonassa) ei näytä uskoneen ylhäisten roomatarten pystyvän muuhun kuin myrkyttämään aviomiehiään ja harrastamaan kaikenlaista riettautta vieraiden miesten, jopa orjienkin kanssa. Mysteeri on myös miksi Ceasarin ja Augustuksen irstailut painettiin villaisella tai toivat kovan jätkän maineen, mutta Tiberiuksen kunnian ne veivät etenkin jälkipolvien silmissä täydellisesti? Claudiuksesta mainitaan pikanttina yksityiskohtana, että hän oli edeltäjistään poiketen kiinnostunut ainoastaan naisista. Kirjallisuudesta ei loppujen lopuksi ole kauheasti apua arjen seksuaalisuuden selvittämisessä. Lähteiden hiljaisuutta selittää sekin seikka, että aviopuolisojen keskinäisten hellyydenosoitusten julkista näyttämistä pidettiin epäsopivana. Niinpä kirjallisessa aineistossa tuntuvat korostuvan vain eri ääripäät.

Iloinen ja luonnollinen arjen seksuaalisuus näkyy parhaiten arkeologisessa materiaalissa, erityisesti Pompejin kaupungin lukuisissa eroottisissa maalauksissa, veistoksissa, mosaiikeissa ja käyttöesineissä. Seksuaalisuutta ei hävetty, vaan sitä pidettiin ihmisen luonnollisena tarpeena. Koska roomalaisessa talossa ei ollut yksityisyyttä nimeksikään, ihmiset lienevät tottuneet harrastamaan seksiä muiden nähden. Paikalla saattoi olla orja tai parikin, mutta orjiin ei yleensä suhtauduttu ihmisinä vaan omaisuutena. Kuvissa naiset ja miehet nauttivat seksistä yhtä lailla; nainen päällä näyttää olevan yksi yleisimmistä asennoista. Yksiselitteisiä hetero-, homo- ja biseksuaalisuuden kategorioita ei ollut vielä olemassa. Roomalaisille tärkeämpi kysymys oli kumppanin sosiaalinen status. Perinteisen käsityksen mukaan seksissä ylempiarvoinen mies penetroituu alempiarvoiseen partneriin, naiseen tai mieheen. Ilman penetraatiota ei ole seksiäkään, joten tytöt saattoivat pelehtiä keskenään seuraamuksitta. Toisaalta lesboseksikuvauksissa on toiselle naiselle kuvattu usein apuvälineeksi penis. Joko mielikuva penetraation välttämättömyydestä seksissä eli vahvana kuvittajien mielikuvituksessa tai sitten kuva esittää sitä itseään. Uskottiin, että lesbolaisilla naisilla oli ylikehittynyt, peniksen kaltainen klitoris.

Roomalainen mies saattoi siis vapaasti harjoittaa seksiä niin naisten kuin miestenkin kanssa, mielitekojensa mukaan, kunhan ei tehnyt mitään sellaista joka olisi tuottanut häpeää hänen sosiaalisen asemansa vuoksi. Aikuiselle, asemansa saavuttaneelle miehelle oli äärimmäisen nöyryyttävää olla antavana osapuolena niin fellaatiossa kuin homoseksuaalisessa yhdynnässä. Kun runoilija Catullus haluaa todella rienata jotakuta, hän vihjailee tähän sävyyn:

 

Mistä muuten, Gellius, johtuu, että rusohuulesi
ovat lumenvalkoiset,
kun kahdeksas hetki on tullut
ja nouset päivälevolta?
Mikä mahtaa olla?
Huhu tietää kertoa,
että imet miestä.
Huulesi ovat vaikeat.
Mies näyttää nääntyneeltä.
Mikä mahtaa olla?
(Catullus LXXX, käännös Jukka Kemppisen)

Naisen asema oli ambivalentti: Toisaalta hänen siveyttään vahdattiin tiukemmin, toisaalta alempana olentona minkäänlaiset seksuaaliset leikit eivät olleet naiselle lähtökohtaisesti nöyryyttäviä tai häpeällisiä. Kun immenkalvon olemassaoloa ei tunnettu, neitsyys oli yhtä paljon sosiaalinen kuin fysiologinen ilmiö. Neitsyt oli sukukypsyyden saavuttanut, mutta vielä naimaton tyttö.

Tämän jutun aloittaneessa marmorikuvassa on naisen karvaton häpy selvästi nähtävissä. Ihokarvojen poisto oli osa roomalaista hygieniaa; tätä tekivät toisinaan myös miehet. Augustuksen kerrotaan pehmentäneen ihokarvansa kuumennetuilla pähkinänkuorilla. Depilaatiossa käytettiin joko öljyä ja vahausta tai sitten tarkoitukseen valmistettuja pronssisia pinsettejä. Kylpylöissä on ollut jopa tähän toimenpiteeseen erikoistuneita orjia. Edellisessä kirjoituksessa oli jo puhetta erilaisista lääketieteellisistä ja mekaanisista ehkäisykeinoista. Kondomin olemassaolo tiedetään, mutta niiden yleisyydestä ja luotettavuudesta ei ole tietoja. Suojaa ei tarvittu pelkästään ei-toivotuilta raskauksilta: Herpes, klamydia ja kondylooma kiusasivat myös roomalaisten elämää. Sen sijaan kuppaa ei tunnettu antiikin luuaneiston perusteella lainkaan. Kenties se tuli Eurooppaan vasta ”intiaanien kostona” Kolumbuksen ja konkistadorien mukana, vaikka taudin alkuperästä kiistellään yhä kiivaasti.

Osattiin sitä ennenkin

J. Tuomas Harviainen lähetti ystävällisesti minulle tiedustelemani keskiaikaisen reseptin, joka liittyy kuukautisten kontrollointiin ja mahdollisesti raskauden keskeytykseen:

Noin vuodelta 800, Lorschin benediktiiniläisluostarissa tehdystä yleislääketieteen kirjasta, folio 19 ”Lääke kaikenlaisille vatsakivuille”:

8 unssia valkopippuria
8 unssia inkivääriä
6 unssia persiljaa
2 unssia sellerinsiemeniä
6 unssia ”caregium” (oletettavasti kyseessä on kumina)
6 unssia ”libesticium” siemeniä (ilmeisesti karhunjuuren siemeniä)
2 unssia fenkolia
2 unssia ”amonum” (mahdollisesti joko jättiläisfenkoli [ferula tingitana] tai joku kurjenpolvikasveista)
8 unssia juustokuminaa
6 unssia anista
6 unssia oopiumiunikkoa

Kuvauksensa mukaan ”niillä naisilla, jotka eivät kykene ruumiinsa puhdistamiseen (haitallisista aineista), tämä saa menstruaation liikkeelle.” Valkopippurin sisältämä piperiini aiheuttaa keskenmenoja eläimillä ja ihmisillä, ja sitä tiedetään käytetyn ”katumuspillerinä” antiikin Roomassa. Modernien tutkimusten mukaan inkivääri on raskautta ehkäisevä. Persiljan on lääkekirjoissa sanottu edistävän kuukautisia, aina vuoteen 1939 asti. Vuonna 1983 tehdyssä kokeessa sellerinsiementen todettiin aiheuttavan varhaisia keskenmenoja rotille. Kuminansiemeniä juodaan yhä Intiassa kuukautisapuna, mutta eläinkokeissa niillä ei ole todettu mitään raskauteen liittyviä ominaisuuksia. Intiassa myös käytetään karhunjuurta ehkäisykeinona. Amonum on niin epävarma määritykseltään ettei sitä kommentoida. Kolme lopuista neljästä ovat ehkäiseviä kasveja, unikko luultavasti mukana puuduttavana ainesosana.

Suurin osa aineista on tunnettu jo antiikissa, mutta tämä resepti on historiallisesti uniikki eikä sitä tunneta muualta. Poikkeavat mausteet ovat fenkoli, joka tässä mainitaan ensi kertaa naistenvaivojen yhteydessä, ja sellerinsiemenet, jotka löytyvät jo Berliinin papyruksesta (n. 1300 eKr, mutta pohjautuu vielä vanhempaan, kadonneeseen tekstiin). Oletettavaa on, että kirjojen sijaan tieto on periytynyt kansanviisauksina, ”naisten salaisuuksina” läpi koko varhaiskeskiajan.

Lähde:
Riddle, John M. (1996): Contraception and Early Adoption in the Middle Ages. Teoksessa Bullough & Brundage (eds.): Handbook of Medieval Sexuality. Garland, New York.

Tiedetään, että keisariajan Roomassa sekä tunnettiin ja käytettiin yleisesti useita syntyvyydensäännöstelymenetelmiä. Keisari Augustus yritti monin eri keinoin tukea roomalaisten lisääntymistä ja antoi verohelpotuksia monilapsisille perheille; tällaisten yritysten toistuminen myöhempinä vuosikymmeninä kertoo, ettei toimenpiteistä ollut apua. Keisarien huoli roomalaisen yläluokan verenperinnön ehtymisestä ei ollut aivan perusteeton, sillä kuudestasadasta Caesarin aikaisesta senaattorisuvusta oli Trajanuksen aikana olemassa enää kourallinen. Plinius nuorempi totesi, että hänen aikansa ylhäisöperheet pitivät yhtäkin lasta taakkana ja satiirikko Juvenaliksen mukaan naiset käyttivät lääkkeitä niin raskauden ehkäisemiseksi kuin sen keskeyttämiseksi silkkaa ”turhamaisuuttaan”.

Lorschin manuskriptin kuvaaman kaltaiset yrttilääkkeet ovat olleet todennäköisesti siis roomatarten saatavilla. Roomalaiset tunsivat myös pessaarin ja kondomin, joka valmistettiin lampaan suolesta. Tehokkaaksi uskottiin myös emättimen huuhtominen merivedellä yhdynnän jälkeen. Keisarien väestöpoliittisista murheista huolimatta ylivoimainen enemmistö valtakunnan asukkaista piti ehkäisyä luonnollisena ja siunauksellisena asiana. Vasta kristityt kirjailijat tuomitsivat toden teolla sekä ehkäisyn että abortin.

Rooman keisariajan lääketieteen valistuneisuuden tasosta kertoo paljon se, että säilyneiden tekstien joukossa on myös gynekologisia kysymyksiä käsittelevää lääketieteellistä kirjallisuutta, tunnetuimpana Hadrianuksen henkilääkärin Soranoksen naistentautioppi, joka on osoitettu arvostetulle kätilöiden ammattikunnalle.

Hehän ovat kuin kaksi marjaa…

Edellinen kuvallinen esimerkiksi kertoo katolisen kirkon kyvystä sulauttaa itseensä edeltävien Välimeren uskontojen sisältö ikonografiaa myöten. Rooman keisariajalla useimmat uskonnot alkoivat enemmän tai vähemmän sulautua toisiinsa. Valtakunnan ylijumala ja Capitoliumin triadin pääjehu Juppiter oli samaan aikaan Zeus-Helios-Serapis ja myöhemmin itämaisen auringonpalvonnan lopulta valloittaessa Rooman vielä abstraktimpi Sol Invictus, voittamaton aurinko.

Myös mithralaiset samastivat pelastaja-jumalansa, maailmaa hallitsevan Mithras-Kosmokratorinsa Apollon aurinkovaunuilla matkustavaan, sädekehän ympäröimään Sol Invictukseen. Kristityt rukoilivat tuohon aikaan omaa jumalaansa vielä samalla tavalla kuin auringonpalvojat, kädet ojennettuna kämmenet ulospäin. Varhaisissa kristillisissä seinämaalauksissa Kristus on kuvattu Osiris-Dionysoksen ja Apollon hahmoissa ja matkustavan taivaalla aurinkovaunuilla. Ehkä siksi 300-luvulla vallan kaapanneelle oppimattomalle sotapäällikölle Konstantinukselle ei tuottanut ongelmia yhdistää Mithras, Sol Invictus ja Kristus mielessään yhdeksi ainoaksi jumalaksi, jonka nimissä hän lyötätti vielä rahojakin (Christus Sol Invictus).

Mithras oli muiden aikansa suosikkijumalien tapaan pelastaja (soter) ja voideltu, hyvä (khrestus). Gnostilaisetkin kutsuivat itseään yksinkertaisesti vain kristityiksi tai puhtaiksi, kuten kataarit tuhat vuotta myöhemmin. Mitä suositummaksi erilaiset kristinuskot tulivat, sitä suuremmassa määrin ne imivät itseensä hellenistis-roomalaiset sivilisaation ytimet ja erkanivat juutalaisesta alkuperästään.

Phorba phorba breimô azziebua

Michiganin yliopistolla on virtuaalinen näyttely myöhäisantiikin maagisista traditioista. Rooman vallan alla alkoi ensimmäiseltä vuosisadalta jKr. lähtien kehittyä kokonainen kansainvälinen magian järjestelmä taikasanoineen, hahmoineen ja vakiintuneine kaavoineen, joka myöhemmistä vainotoimenpiteistä huolimatta jäi eloon ja vaikutti vielä keskiajalla voimakkaasti uskomusperinteisiin. Näyttelyssä on esillä maagisia reseptikirjoja, loitsukääröjä, amuletteja, abraxaskiviä, jumalan sinettejä, babylonialaisia demonikulhoja ja defixio -kiroustauluja.

Monissa loitsuissa käytetään koptin, heprean tai aramean kieltä – tai jotain joka näyttää joltain edeltämainitusta. Juutalaisilla ja egyptiläisillä oli laajalle levinnyt maine eksoottisina maagisina kansoina. Apostoliset kristityt saarnaajat perivät juutalaisilta osan tästä perinnöstä: Heidän kerrotaan karkottaneen pahoja henkiä ja tehneen ihmeitä siinä missä kuten oppi-isänsäkin. Ajanlaskun ensimmäiset vuosisadat olivatkin erilaisten ihmemiesten kulta-aikaa. Myös filosofien uskottiin olevan voimallisia sekä maagisissa taidoissaan että ominaisuudessaan toimia välittäjänä ihmisten ja jumaluuden välillä. Kuuluisia ihmeidentekijöitä olivat mm. Simon Magus ja Apollonius Tyanalainen, joista jälkimmäinen oli pitkään kuuluisampi eskatologian saarnaaja ja ihmiskunnan pelastaja kuin Jeesus Nasaretilainen konsanaan.

Marcus Aurelius Probus

Marmoria lihaksi, osa III. Tein uudelleen keisari Probuksen kasvot. Nyt harittava silmäongelma pitäisi olla ratkaistu. Kasvot ovat hieman erilaiset kuin edellisessä versiossa, mutta sanoisin tämän olevan enemmän näköinen.

Keisari Probus on yksi Rooman unohdettuja suuruuksia, mies jolta olisi voinut odottaa paljon, mikäli hänen hallituskautensa olisi kestänyt yhtään kauemmin. Monet Diocletianukselle ylistystä tuottaneet uudistukset oli itse asiassa pannut palulle hänen edeltäjänsä.

Probus oli yksi valtakunnan 200-luvulla pelastaneista illyrialaisista sotilaskeisareista, sotamiehestä rivien kautta ylimmäksi käskijäksi kohonneista. Toisin kuin niin moni hänen edeltäjistään, Probus ei käyttänyt asemaansa väärin vaan ilmeisesti oli ihan oikeasti kiinnostunut alaistensa hyvinvoinnista ja rauhan säilymisestä. Hän korjautti enemmän linnakkeita kuin Diocletianus, kaivautti auki Egyptin kanavat ensimmäisen kerran sitten Augustuksen, istutti sodan hävittämään Galliaan ja Pannoniaan uusia viinitarhoja ja korjautti invaasioiden ja sisällissotien raunioittamia kaupunkeja omalla kustannuksellaan, tai ainakin niin Historia Augustaan on hänestä satuiltu.

Senaattikin piti hänestä, sillä Probus monista sotilasdiktaattoreista poiketen antoi senaatin hallita ainakin nimellisesti ja kuunteli sen neuvoja. Probus oli kenties viimeinen princeps, ensimmäinen kansalainen. Häntä seuranneet keisarit luopuivat tasavallan viimeisistä jäänteistäkin ja kutsuivat itseään nimellä dominus, herra, ja ottivat hovitapoihin Persian suurkuninkaille kuuluneen proskynesis -tervehdyksen eli suulleen maahan heittäytymisen.

Mutta eikö ole jännää, että tämä hyvistä töistään tunnettu epäitsekäs ja laupias pelastaja-keisari, jota koko kansa suri ja joka kuolemansa jälkeen julistettiin jumalaksi, näyttää varsin paljon samalta kuin eräs toinen hyvin tuntemamme pelastaja, jonka kasvot tunnemme Mandylionin ja Torinon kääreliinojen perusteella?