Nousu, rappio ja tuho II

Medievalistien parissa on nykyään tapana sanoa, että Rooman valtakunta ei koskaan tuhoutunut: se vain muutti muotoaan. Väitetään, että muutos tapahtui niin hitaasti, että varhaiskeskiajan ihmiset eivät varsinaisesti huomanneet eroa. Silti jättimäiset rauniot ympäri Eurooppaa kertoivat menneestä kukoituksesta, ja vaikea on kuvitella etteikö niiden keskellä lampaitaan laiduntaneet ihmiset olisivat ymmärtäneet, että jotakin oli peruuttamattomasti jäänyt taakse. Peter Brownin mestarillisesti lanseeraaman myöhäisantiikin (n. vuodet 200-800 jKr.) keskiössä ei ole Rooman valtakunnan länsipuolen romahdus, vaan aikakauden eloisa hengenelämä ja uuden kulttuurin muotoutuminen. Hänen tavoitteenaan oli uudelleenkirjoittaa aikakauden historia positiivisessa valossa, turvautumatta kertaakaan ”rappion” tai ”kriisin” käsitteisiin  (P. Brown: The World of Late Antiquity. 1971).

Brownin pysyvin ansio on se, että toivoakseni hän onnistui ikuisiksi ajoiksi karkottamaan ihmisten mielistä sen myytin, että Rooman valtakunta olisi loppunut kuin seinään vuonna 476, kun germaanit lähettivät viimeisen vallastaan luopuneen lapsikeisarin Romulus Augustuluksen arvomerkit Konstantinopoliin ja ilmoittivat, ettei lännessä enää kaivattu keisaria. Mikään ei olennaisesti muuttunut tuona hetkenä ja aikalaiset tuskin kiinnittivät siihen huomiota; länsi oli joka tapauksessa jo jaettu germaanisten kuningaskuntien välillä. Sitäpaitsi Rooman imperiumi ei kadonnut mihinkään. Se hallitsi yhä puolta Välimerta Konstantinopolista käsin, kuten se tulisi tekemään aina vuoteen 1204 asti. Konstantinopolin keisarit eivät missään vaiheessa lakanneet vaatimasta itselleen yliherruutta koko entisen Rooman valtakunnan alueella, kuten Guomindang Taiwanilla katsoo Kiinan edelleen kuuluvan sille. Konstantinopolin näkökulmasta kyse oli vain väliaikaisesta takaiskusta, joka otollisen hetken tullen tullaan korjaamaan – kuten Justinianuksen aikana melkein tapahtuikin.

Lisäksi Rooman vallan aikaiset poliittiset instituutiot säilyivät oman aikansa myös germaanien vallan alla. Valloittajat tarvitsivat oppineita, byrokraatteja ja kirkonmiehiä. Laajennettuaan valtakuntaansa Galliaan goottien kuningas Theoderik palautti hetkeksi jopa Gallian pretoriaaniprefekturaatin, erään keisarivallan korkeimmista hallintoviroista. Yhteiselo miehitetyssä lännessä oli kuitenkin kaikkea muuta kuin saumatonta. Roomalaisille alamaisille tehtiin selväksi, että he olivat toisen luokan kansalaisia. Provinssien asukkaihin sovellettiin roomalaista lakia, herrakansaan taas germaanista tapaoikeutta. Roomalaisen tappamisesta joutui maksamaan puolta pienemmän verirahan kuin germaanin. Kahden väestöryhmän assimilaatio kesti yli toistasataa vuotta (B. Ward-Perkins: The Fall of Rome and the end of Civilization. 2005).

Lännen romahdus ei tullut yhdellä rymähdyksellä. Kansainvaellusten varsinaisena moottorina toimi se valtava elintasokuilu, joka vallitsi rikkaan etelän ja köyhän pohjoisen välillä. Rooman ehkäisypolitiikka pyrki tasoittamaan eroja taloudellisen integraation keinion. Rajantakaisten heimojen päälliköille annettiin kalliita lahjoja ja kokonaisia heimoja ostettiin roomalaisella kullalla olemaan hyökkäämättä. Barbaariheimoille maksettavat subventiot hyödyttivät raja-alueita taloudellisesti. Samat barbaarit tulivat rahoillaan ostamaan kehittyneitä roomalaisia teollisuus- ja yleellisyystuotteita, jolloin kulta palasi takaisin kiertoon, lukuunottamatta pientä osaa joka sulatettiin ja muutettiin koruiksi. Ehkäisypolitiikka toimi niin kauan, kun sen tukena oli vakava sotilaallinen pelote. Pitkällä tähtäimellä se kuitenkin vaikutti kielteisesti: sinne missä ennen oli vain hajanaisia heimoja, syntyi roomalaisten tuen ansiosta 100- ja 200-lukujen kuluessa voimakkaita heimoliittoja. Samalla Rooman kehittyvät raja-alueet pyrkivät liikkumaan pois keskusvallan holhouksesta ja muodostamaan omia valtakeskuksiaan (E. Luttwak: The Grand Strategy of the Roman Empire. 1976)

Uudet germaanien konfederaatiot, kuten alemannit (”kaikki miehet”), markomannit ja frankit (”vapaat miehet”) olivat sotilaallisesti roomalaisten kanssa tasaveroisia. Germaanit olivat palvelleet vuosikymmenien ajan Rooman armeijassa ja tunsivat täydellisesti vihollisensa vahvuudet ja sodankäyntitavan. Rooman pyrkimys ratkaista paikallisia ongelmia palkkaamalla kokonaisia barbaariheimoja taistelemaan toisiaan vastaan oli halpa ja toimiva lyhyen tähtäimen ratkaisu, mutta pitkän ajan kuluessa siitä oli etua lähinnä germaaneille itselleen.

Kansainvaellus oli aluksi rauhanomaista. Britannian Saxon Shoren arkeologisten kaivausten perusteella saksilaisia maahanmuuttajia on rantautunut etelä-Englantiin jo 200-luvulla, epäilemättä korkeamman elintason toivossa. Rajantakaisia barbaareja houkuteltiin Roomaan töihin ja sotilaiksi. Joidenkin arvioiden mukaan 200-luvun lopussa enemmistö Rooman legioonista koostui jo germaanipalkkasotureista. Tämä hyödytti imperiumia niin kauan kun barbaarit assimiloituivat roomalaiseen yhteiskuntaan ja muuttuivat sen puolustajiksi. Ongelmat alkoivat siitä, kun taantuman ja talouskriisin kanssa paininut Länsi-Rooma luovutti ns. foederati-järjestelmän puitteissa tulijoille tietyn raja-alueen verotulot sillä ehdolla, että tulijat vastaavasti puolustaisivat rajaa uusia maahanpyrkijöitä ja ryöstelijöitä vastaan. Valtion verotulot vähenivät entisestään, jolloin oli luovutettava lisää maata jne. Germaanien annettiin asettua Rooman alueelle kokonaisina heimoina ja omien ruhtinaidensa johtamina. Luhistuminen alkoi.

Antti Arjava määritteli Tieteen Päivillä 2007 pitämässään esitelmässä Antiikin syksystä keskiajan kevääseen sivilisaation luhistumisen prosessiksi, jossa yhteiskunta siirtyy vakiintuneelta sosiopoliittisen monimutkaisuuden tasolta yksinkertaisemmalle. Luhistumisessa poliittinen yksikkö on alueellisesti pienempi ja keskusvalta heikompi; yhteiskunta on vähemmän kerrostunut ja siinä on vähemmän työnjakoa, koordinaatio, voimavarojen uudelleen jako ja tiedon ja tavaroiden kulku vähenee, talousyksikkö tuottaa itse sen mitä kuluttaa, vanha rakennuskanta rappeutuu tai mukautetaan vaatimattomampaan käyttöön, lukutaito harvinaistuu, turvattomuus lisääntyy, vahvat pitävät huolen itsestään, väestömäärä pienenee, ja jäljelle jäävien ihmisten tuntema maailma kutistuu.

Täsmälleen näin myös tapahtui. ”Luhistuminen” on kenties arvoväritteinen sana, kuten Averil Cameron varoittaa, mutta ne ihmiset, jotka syntyivät maailmaan jossa juokseva vesi, kylpylät ja turismi olivat arkipäivää mutta kuolivat maailmassa, jossa kunnollisia kattotiiliä ei enää valmistettu, akveduktit olivat pois käytöstä ja naapuriprovinssi muuttunut vieraaksi maaksi, tuskin olisivat keksineet parempaa sanaa. Kun muutos huonompaan oli ripeää, kuten esimerkiksi kolmannen vuosisadan vastoinkäymisissä, ihmiset tiedostivat selkeästi elävänsä keskellä kriisiä (G. Alföldy: The crisis of the third century as seen by contemporaries. GBRS 15, 1974).

Vanhan, maailmansotaa edeltävän ajan tulkinnan mukaan Rooman valtakunta rappeutui hitaasti, kunnes germaanit potkivat läpilahonneen oven sisään. Rappeutuneen Rooman rinnalle on nykyään tarjolla täysin vastakkainen kuva. Augustuksen prinsipaattiin verrattuna myöhäisantiikin Rooma oli paremmin organisoitu, tehokkaammin verotettu, sen armeija oli miesluvultaan karkeasti arvioiden kaksi kertaa suurempi ja lisäksi se oli kulttuurisesti yhtenäisempi. Imperiumi oli muuttunut löyhästä kokoelmasta Rooman hallitsemia kansoja ja kaupunkeja yhtenäiskulttuuriksi, jonka asukkaat alkoivat mieltää itsensä ensimmäistä kertaa roomalaisiksi ja puhua isänmaastaan Romaniana.

Mutta jos myöhäinen Rooman keisarikunta oli paljon vankempi kuin varhainen, miten sitten on mahdollista, että sen länsiosat luhistuivat niin nopeasti 400-luvulla barbaarien paineen alla? Tämän paradoksin selittäjäksi jotkut rappion vastustajat ovat joutuneet palauttamaan ns. suurmiesteorian, jonka mukaan historiasta päättävät poikkeukselliset yksilöt ja yksittäiset tapahtumat. Syyllinenkin on löydetty: Flavius Julius Valens, joka menetti koko idän kenttäarmeijan yhdessä ainoassa taistelussa gootteja vastaan Hadrianopoliissa 9. elokuuta 378. Ranskalainen historioitsija André Piganiol kirjoitti toisen maailmansodan jälkeen – Ranskan tappio 1940 elävänä mielessään: ”Roomalainen sivilisaatio ei kuollut rauhanomaisesti vuoteeseensa. Se salamurhattiin.” (‘La civilisation romaine n’est pas morte de sa belle morte. Elle a été assassinée’). Vaikka murhateoria onkin ollut viime aikoina suosiossa, sen heikkoudet eivät ole kadonneet mihinkään. Lisäksi Hadrianopoliin tapauksessa on muistettava, että siellä tuhoutui juuri itäinen armeija, kun taas läntinen puoli valtakuntaa oli se, joka luhistui.

Rooma joka oli puolta pienemmällä armeijalla ja kevyellä byrokratialla kyennyt helposti laajenemaan ja hallitsemaan kokonaista imperiumia, pystyi myöhemmin tehokkaan virkakoneiston, suuren armeijan ja laajamittaisten linnoituslaitteiden avulla hädintuskin pitämään yllä rauhaa ja järjestystä. Kenties selitystä on etsittävä ulkoisten ja sisäisten tekijöiden yhteisvaikutuksesta. Ensimmäisen vuosisadan Roomalla ei ollut vahvoja vihollisia, vain paikallisia voimatekijöitä (Arsakidien Parthia, Dekebaloksen Daakia). Neljännellä niitä oli jo joka rintamalla: idässä Sassanidi-Persian suurvalta, pohjoisessa goottien, alemannien, alaanien ja frankkien konfederaatiot, etelässä nuubialainen paimentolaiskansa blemmyt.

Arkeologia on auttanut selvittämään, miten taloudellinen toimeliaisuus on vaihdellut Rooman valtakunnan sisällä. Vielä muutama vuosikymmen sitten tästä oli vain varsin epämääräinen kuva. Nyt ymmärretään, että vaikeudet alkoivat eri puolella eri aikaan, nousut ja taantumat eivät olleet universaaleja. Jo antiikin ihmiset epäilivät, että vauraus ja helppo elämä johti moraaliseen rappioon ja yleiseen välinpitämättömyyteen yhteisistä asioista. Näyttää siltä, että taantuma alkoi sieltä, missä oltiin saavutettu korkein elintaso, eli keskustasta, Italiasta ja Kreikasta, joissa keramiikka- ja viiniteollisuus taantuivat 100-luvulla tuotannon siirtyessä halvemman työvoiman provinsseihin, ensin Galliaan, sitten Hispaniaan ja Pohjois-Afrikkaan. Keskustasta nousukausi ja taantuma loittonivat kuin renkaat vedessä kohti valtakunnan reuna-alueita ja niiden taakse. Pohjois-Afrikka nousi kolmannella vuosisadalla valtakunnan vauraimmaksi alueeksi. Sen kaupungit olivat suurimmillaan neljännen vuosisadan lopulla, Britanniassa hieman aiemmin. Syyriassa talouskasvu jatkui katkeamattomana aina 500-luvun luonnonmullistuksiin asti, ja jatkui sisämaassa vielä arabivallankin aikana.

Joutuiko Rooman valtakunta korkean elintasonsa ja vähenevän väestönsä uhriksi aikana, jolloin siltä olisi odotettu entistä suurempaa dynaamisuutta? Selitys on vetoava, mutta siinä on yksi ilmeinen heikkous: Sekin muistuttaa liikaa omasta ajastamme.