Jumalten tuho, osa II. Lopunaikojen korpit

Arsinoen talonpoikien ongelma

Niihin aikoihin kun Kolofonin Apollon oraakkeli vielä vastasi säännöllisesti epätietoisten kysymyksiin ja Herakleian kaupungin pyhäkuoron entinen jäsen Titus Statilius Solon kirjoitti ylistyksen auringonjumalalle Hadrianuksen muuriin, muuan egyptiläisen kylän talonpojilla oli tyystin toisenlainen ongelma.

Kun maailmanloppu koittaa, saivatko he nauttia Herran tuhatvuotisesta valtakunnasta lihallisesti omissa ruumiissaan, vai pyhimyksinä hengessä? Kysymys oli jakanut paikalliset kyläyhteisöt. Arsinoen piispa oli ratkaissut asian kannattamalla ruumiiden ylösnousemusta, vedoten Johanneksen ilmestykseen.

Lopulta paikalle saapui muissa asioissa Aleksandrian paavi Dionysius, joka kuuli miten kylissä oli opetettu, suutahti ja kutsui kaikki seurakuntien vanhimmat koolle. Kolme kokonaista päivää ja yötä Dionysius väitteli seurakuntalaisten kanssa ja kumosi yksi kerrallaan heidän teesinsä. Lopulta vanhimmat myöntyivät Dionysiuksen viisauteen, ettei kuoleman jälkeen ollut lihallista yhteiseloa.

Pakanat eivät piitanneet maailmanlopusta; sen sijaan heillä oli erimielisyyksiä siitä, miten maailma oli saanut alkunsa. Ylösnousemus kosketti vain tarujen sankareita ja keisareita. Pakanat eivät tehneet lähetystyötä ja väittelyt filosofisista kysymyksistä olivat oppineiden työtä. Korkeakoulutus maksoi paljon rahaa, mutta kristityt matkustivat jalkaisin ympäri valtakuntaa ja opettivat filofiaansa aivan ilmaiseksi. Pakanoiden harrastama hyväntekeväisyys liittyi yleensä poliittiseen kampanjointiin, mutta kristityt jakoivat leipää köyhille pyyteettömästi.

Kristinuskon voittokulku voi jälkiviisaasti tuntua väistämättömältä. Kristityt itse olivat vakuuttuneita voitostaan ja pitivät sitä Jumalan tahtona. Päästyään valtaan Johannes Efesolaisen kaltaiset hahmot huolehtivat siitä, että kaikki kilpailevat uskonnot hävitettiin. Mutta miksi kristittyjen vastustaminen oli niin vaikeaa jo silloin, kun pakanat muodostivat ylivoimaisen enemmistön Rooman valtakunnassa? Yksi vastaus voi löytyä kristinuskon radikaalisti erilaisesta mielenmaisemasta.

Metsästäjät uhraavat jumalatar Dianalle. Villa Romana del Casale, 300-luku.

Pakanuuden liian monet kasvot

Kristinusko ei kehittynyt umpiossa. Se omaksui myyttejä, kuvia ja kielenkäyttöä itseään ympäröivästä pakanallisesta maailmasta. Myös pakanuus kehittyi jatkuvasti ihmisten tarpeiden ja ajan vaatimusten mukaan. Filosofit pohtivat usein ”kaikkein korkeimman”, tuntemattoman jumalan olemassaoloa. Yhtenevyydet ovat kuitenkin pinnallisia: Suurimmat erot löytyvät ajattelutavoista.

On myös sanottava, että vertailu ”kristinuskon” ja ”pakanuuden” välillä ei ole tasapuolinen. Kristinusko monista tulkinnoistaan huolimatta muodosti yhtenäisen, muista selvästi eroavan kokonaisuuden, kun taas ”pakanuus” oli kristittyjen keksimä yleiskäsite, jolla he tarkoittivat kaikkia polyteistejä ja ei-kristittyjä yleisesti. Polyteistit itse kutsuivat kristittyjä galilealaisiksi tai ateisteiksi, sillä kristityt kielsivät kaikkien muiden jumalien olemassaolon.

Pakanuuden näkyvä osa oli uhraus ja kulttitoiminta. Kultit eivät suinkaan aina olleet keskenään hyvissä väleissä. Roomalaisessa Egyptissä kaksi naapurikaupunkia julistivat toisilleen sodan sen jälkeen, kun asukkaat olivat toistuvasti loukanneet toistensa pyhiä eläimiä. Rooman pakanallisten menojen kirjo oli huimaava. Egyptissä Soknopaiou Nesoksen kylässä pelkkiin krokotiilinpalvontamenoihin meni 150 päivää vuodessa. Anatoliassa kansa kunnioitti Suurta Äitiä ja uskoi enkeleihin. Apollon temppeleiden lapsikuorot tekivät pyhiinvaelluksia kuoronjohtajiensa opastuksella. Syyriassa papit eivät saaneet syödä kalaa ja vanhojen jumalten seuraajat tatuoivat uskonsa ranteisiinsa ja kasvoihinsa. Ariciassa Dianan lehdossa metsän kuningas odotti omaa surmaajaansa. Reinin suulla bataavit uhrasivat roomalaiseen tapaan sonnin, karjun ja uuhen vaurauden antajalle Hercules Magusanukselle.

Kenties pakanuuden moninaisuus oli myös sen heikkous: lukemattomat paikalliset kultit söivät voimavaroja toisiltaan. Uskon puutteesta polyteistejä ei ainakaan voinut syyttää: Pakanajumaliin uskottiin sukupolvien ajan senkin jälkeen, kun niiden palvomisesta sai ankaria rangaistuksia. Mutta pakanoilta puuttuivat kristittyjen vahvuudet: kirkon universaalius, organisaatio, verkostoituminen ja lähetystyö.

Jeesus herättää Lasaruksen henkiin.
Basilica Sant’Apollinare Nuovo, 600-luku.

Usko ja taikausko

Kristinuskon ytimessä oli horjumaton usko siihen, että tietyt ihmeelliset asiat olivat totta ja muut olivat valetta. Oppineet pakanat taas eivät antaneet erityistä painoarvoa uskolle sinänsä. Platonin seuraajat erottivat toisistaan logismoksen, perustellun vakaumuksen, ja pistiksen, sokean uskon, jota pidettiin ajattelun kaikkein alkeellisimpana ja rahvaanomaisimpana muotona.

Pakanalliset kirjailijat, kuten Lukianos, Galenos, Kelsos ja Marcus Aurelius, ihmettelivät toistuvasti kristittyjen luottamusta perustelemattomiin väitteisiin. Kristittyjä syytettiin pistiksestä ja taikauskosta. Kristittyä filosofiaa ei pidetty älyllisesti korkeatasoisena. Koulutetut kristityt apologeetikot, kuten Justinos Marttyyri (114–168), näkivät paljon vaivaa perustellakseen kreikkalaisen filosofian kautta, ettei näin ollut. He huomauttivat herkästi pakanallisten uskomusten omista epäjohdomukaisuuksista.

Mutta keskustelun osapuolet eivät ymmärtäneet toisiaan. Yhteisestä kielestä huolimatta kaksi maailmankatsomusta kasvoivat yhteensovittamattomiksi. Kristityt ja pakanat käyttivät samoja sanoja, mutta tarkoittivat niillä eri asioita. Kreikan hairesis (heresia) tarkoitti pakanoille ”opillista koulukuntaa”, mutta kristityille ”turmiollista erheellisyyttä”. Ajattelun moninaisuus, heterodoksia, oli Rooman valtakunnassa luonnollinen olotila. Kristityille se oli Saatanan eksytystä. Pakanaa taas ei  niinkään kiinnostanut, ajatteliko toinen oikein, vaan toimiko hän oikein.

Rooman valtakunnan pragmaattiset lait erottivat toisistaan religion (uskonnon) ja superstition (taikauskon). Religiota oli se, mikä oli hyväksi yhteiskunnalle, superstitio yhteiskuntaa vahingoittavaa roskaa. Pakanallinen religio oli yhteiskuntasuhteiden hoitamista: kunnioituksen ja palvonnan muotoja, joita ihmisen tuli noudattaa elämässään. Se sisälsi perheenjäsenten kunnioituksen sukuyhteisönsä päämiestä kohtaan, ja toisaalta päämiehen velvoitteet sukua kohtaan. Se sääteli alamaisten ja hallitsijoiden välejä samalla tavalla kuin ihmisten ja jumalien välejä. Selvää rajaa inhimillisen ja ylimaallisen välillä ei ollut.

Kuten Rooman keisari oli velvollinen vastaamaan kansalaiselle, joka tarttui hänen toogansa liepeeseen ja esitti asiansa asianmukaisella kunnioituksella, myös jumalan oli vastattava hartaudella esitettyihin pyyntöihin. Hurskauden kannustin oli käsitys vastavuoroisesta suhteesta. Kun kaikki kunnioittivat toisiaan, säilyi jumalten rauha, Pax deorum. Korkeampien voimien hyvä tahto oli suoraan yhteydessä valtion menestykseen. Jumaliin ei tarvinnut uskoa, kunhan antoi heille kuuluvat uhrit.

Kristityt eivät kunnioittaneet tätä yksinkertaista yhteiskuntasopimusta. He käyttivät hyväkseen ympäröivän yhteiskunnan suvaitsevaisuutta, mutta samalla pyrkivät joka hetki haastamaan sen. Sillä vaikka pakanat eivät ymmärtäneetkään asiaa, kristityt olivat omasta mielestään sodassa, eikä missä tahansa sodassa, vaan eskatologisessa kamppailussa hyvän ja pahan välillä, joka kosketti kaikkia.

Sota hyvän ja pahan välillä

Varhaiset kristityt odottivat pian koittavaa maailmanloppua. Lopunajat olivat alkaneet Jeesuksen ristinkuolemasta noin vuonna 33 jaa. Jeesus Kristus oli ylösnousemuksellaan voittanut kuoleman ja kukistanut Saatanan, mutta vaikka taistelu oli voitettu, sota tulisi jatkumaan siihen asti kunnes tuhatvuotinen Jumalan valtakunta oli perustettu maan päälle. Varhainen kirkko oli radikaali ja kurinalainen kuoleman kultti, joka piti kaikkia ihmisiä tasa-arvoisina, mutta erotti jäsenensä tiukasti ympäröivästä, saastaisesta yhteiskunnasta. Se kannusti ehdottomaan uskollisuuteen toisiaan kohtaan ja toisaalta uhrivalmiuteen kuolla aatteensa puolesta.

Vihkimys eli kaste oli yksi sen tärkeimmistä mysteereistä. Saatuaan riittävästi opetusta kokelas paastosi, tunnusti syntinsä ja kielsi paholaisen. Kastealtaaseen laskeutuessaan hän syntyi uudelleen: Hänestä manattiin ulos hänen sukunsa genius eli suojeleva henki. Kätten päälle panemisen ja voitelun aikana vihittävään tuli Pyhä Henki, joka varusti hänet taisteluun pahuutta vastaan. Nyt hän oli Miles Christi, Kristuksen sotilas. Kirkon ulkopuoliset olivat siviilejä, pagani. Pakana ei ole ainoa laina, jonka kristinusko sai Rooman armeijaslangista: Sakramentti, sacramentum, tarkoitti sotilasvalaa.

Kuoleman ajatus oli alusta lähtien vahvasti mukana kristittyjen filosofiassa. Idea oli imitoida Kristuksen kuolemaa ristillä, vainoajien käsissä, minkä piti olla nopein tien taivaaseen. Kirkkoisä Tertullianuksen (155–230) mukaan ”veri on avain Paratiisiin” ja piispa Cyprianus (200–258) kirjoitti, miten kristityillä vangeilla oli kiire tulla teloitetuksi, että he pääsisivät nopeammin tuonpuoleiseen enkelien tykö.[1] Antiokian piispa Ignatius Jumalankantaja osoitti vankilasta kirjoittamissaan kirjeissä suorastaan morbidia kuolemankaipuuta. Neitsyen palkkio taivaassa oli ”kuusikymmenkertainen”, mutta marttyyrin peräti ”satakertainen”. Tarinoista käy ilmi, miten konfrontaatiota ja kuolemaa oikein hakemalla haettiin.

Marttyyrikertomukset ovat kristittyjen itsensä kirjoittamia, mutta yllättävän joviaalisti pakanalliset viranomaiset heitä niissä kohtelevat. Tuomarit yrittävät käydä kristittyjen kanssa kauppaa ja sovitella rikkomukset niin, ettei kuolemanrangaistusta tarvitsisi käyttää. Jos kristitty kieltäytyi uhraamasta lihaa, riittäisikö hippusellinen suitsuketta? Jos kristitty ei suostu kunnioittamaan jumalia, suostuisiko hän edes uhraamaan keisarin kuolemattomalle sielulle? Tai vannomaan yksinkertaisen valan Roomalle?

Piispa Fileaksen marttyyrikertomuksessa Egyptin prefekti Claudius Culcianus haastattelee syytettyä vuonna 305: ”Eikö tämä Jeesus ollut ihan tavallinen arameaa puhunut kaveri? Ei varmastikaan Platoniin verrattava filosofi?” Viisikymmentä vuotta aikaisemmin toinen epätoivoinen maaherra Smyrnassa  ihmetteli: ”Etkö sinä kunnioita ilmaa? Uhraa siis ilmalle.” Kristitty vastasi: ”Minä en kunnioita ilmaa, vaan sitä joka teki ilman, taivaan ja kaiken siinä.” Maaherra: ”Kerro siis, kuka sen teki.” Kristitty: ”En kerro.”

Egyptiläisen Colluthuksen marttyyrikertomuksessa vuonna 311 maaherra anelee: ”Oletko aivan varma asiastasi? Etkö palaisin kotiin ja harkitsisi vielä asiaa kuukauden, kaksi? Etkö näe miten kaunis maailma on? Kuolemasi on aivan turha.” Lääkäri Colluthus vastaa: ”Kuolema on minulle paljon mieluisampi kuin elämä jonka sinä voit antaa minulle.”

Vuonna 295 käytiin oikeutta Afrikan prokonsulin Dion edessä. Syytettynä seisoi aseistakieltäytyjä Maximilianus, joka vetosi vakaumukseensa kristittynä. ”En voi palvella armeijassa. En voi tehdä pahaa. Minä olen kristitty.” Kutsuntalääkäri totesi Maximilianuksen palveluskelpoiseksi, joten prokonsuli määräsi hänet ottamaan vastaan armeijan merkin. Maximilianus vastusteli: ”En voi ottaa vastaan tuntolevyä. En voi palvella keisaria, sillä minä olen kristitty. En hyväksy kaulaani maallista merkkiä ja jos minulle sellainen annetaan, murran sen. En voi kantaa kaulassani lyijynpalaa, sillä minä kannan jo Herrani sotamerkkiä.”

Muut hengelliset yhteisöt eivät sulkeneet toisiaan pois. Sama ihminen saattoi hyvin saada elämänsä aikana vihkimyksen mithralaisuuteen, Suuren Äidin kulttiin, Eleusiin mysteereihin ja Crocodilopoliin maagisiin menoihin. Mutta kristityt, uskoen jatkuvaan sotaansa Saatanan hallitsemaa maailmaa vastaan ja vakuuttuneina omasta pelastuksestaan, eristäytyivät ympäröivästä maailmasta. Tämä myös teki seurakunnasta eroamisen hyvin vaikeaksi.

Kristityt rakensivat Rooman sisälle militantteja rinnakkaisyhteisöjä omine normeineen ja omine tuomioistuimineen. Pikku hiljaa nämä rinnakkaisyhteisöt söivät ympäröivän maailman toimintaedellytykset. Konflikti oli valmis.


[1] Marttyyrien vereen ja jäänteisiin liitetyillä voimilla on mielenkiintoinen yhteys aikakauden muihin uskomuksiin:  Tuomittujen rikollisten ja gladiaattorien verellä uskottiin olevan maagisia voimia. Sekä Kelsos että Plinius vanhempi kertovat yleisenä tietona, että ”vielä lämmin gladiaattorin veri parantaa epilepsian”. Viiniin sekoitettuna gladiaattorin veri taas toimi voimakkaana mieskuntoa vahvistavana taikajuomana.

Yksi ajatus koskien aihetta “Jumalten tuho, osa II. Lopunaikojen korpit”

  1. Kielteinen ehdottomuus muiden uskontojen suhteen on käsittääkseni seemiläinen piirre, koska kielto muiden jumalien palvomisesta löytyy niin juutalaisuudesta, kristinuskosta kuin islamistakin. Onkohan zarahustralaisuus yhtä kielteinen toisten uskontojen jumalille? Indoeurooppalaiset uskonnot ovat taasen paljon omaksuvampia ja myötämielisempiä, mikä voi pohjustaa meemien taistelussa näille suvaitsevaisemmille uskomusjärjestelmille altavastaajan asemaa.

    Kiitokset muuten uusista blogipostauksistasi, niitä on odotettu ja aina ilo lukea.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *