Kategoria: seksuaalisuus

Monta tapaa elää yhdessä

Menin erehdyksessä ostamaan italialaisen toimittajan Alberto Angelan uuden populaariteoksen Rakkautta ja intohimoa antiikin Roomassa. Varoituksena kaikille jouluostoksia tekeville ihmisille täytyy kertoa, että kirja sisältää luokattoman huonoa proosaa, vanhentuneita teorioita ja suoranaisia asiavirheitä. Myös suomennos jättää toivomisen varaa: nimiä on jäänyt italialaiseen muotoonsa (Valerio Massimo > Valerius Maximus). Aihe on kuitenkin hyvä ja tasa-arvoisesta avioliittolaista käydyn julkisen keskustelun vuoksi ajankohtainen. Keskityn tässä kirjoituksessa valaisemaan – toki nopeasti ja ankarasti yksinkertaistaen – mitä laki todella sanoi parisuhteista Rooman valtakunnan aikana.

dextrarum iunctio
Roomalaisessa hääseremoniassa puolisot ottivat toisiaan kiinni oikeasta kädestä (dextrarum iunctio). Ele symboloi aviopuolisoiden välistä uskollisuutta. Morsiamen huntu ei ollut valkoinen vaan oranssi. Kuvat: (1) Sarkofagi 160-luvulta, Museo ducale di Mantua. (2) Sarkofagi 280-luvulta, Palazzo Massimo al Terme. (3) Sarkofagi 170-luvulta, British Museum.

Tasavallan aika – vaimo miehensä omaisuutta

Ensimmäiseksi täytyy muistuttaa, että kaikki avioliitot olivat sopimuksia yksityishenkilöiden välillä. Valtio ei valvonut ihmisten välisiä liittoja eivätkä ne edellyttäneet pappien toimittamia seremonioita kuin yhdessä poikkeuksessa. Avioliitto ymmärrettiin yhteisestä sopimuksesta tapahtuvaksi yhdessä elämiseksi. Sitä saatettiin toki juhlistaa erilaisin häärituaalein pariskunnan toiveiden mukaisesti.

Varhaisina aikoina nainen kuului laillisesti perheenpään (paterfamilias) valtaan.  Sanonta ”pyytää tyttären kättä” tullee avioliittoa koskevasta roomalaisesta lakitermistä cum manu, ”käden kera”, joka tarkoittaa että tytär siirtyy avioliitossa isänsä holhouksesta uuden aviomiehen omaisuudeksi.

Kaikista muodollisin näistä cum manu−tyyppisistä avioliitoista oli ylimyssuvuille varattu liitto jota kutsuttiin nimellä confarreatio. Confarreatio-liitto oli hyvin juhlava ja seremoniallinen; sitä edellytettiin vanhimpiin ja arvokkaimpiin pappisvirkoihin pyrkiviltä ja se vaati ylipapin (pontifex maximus) ja Juppiterin pappien (flamen Dialis, flaminica Dialis) läsnäoloa. Liitto sai nimensä siitä, että seremonian päähetkellä hääpari söi spelttivehnästä leivotun pyhän leipäsen. Confarreatio-menoin solmittua liittoa ei voinut purkaa ja siihen pyrkivien piti olla neitsyitä. Tällaiset vanhoilliset liitot kävivät tasavallan ajan lopulla niin harvinaisiksi, ettei pappisvirkoihin enää tahtonut löytää ehdot täyttäviä hakijoita.

Yleisimmin avioliitto perustui nauttimussaantoon (usus). Mikäli mies ja nainen olivat asuneet katkeamatta yhdessä vuoden ajan, katsottiin heidät aviopariksi ja naisen siirtyneen miehen holhoukseen. Nainen saattoi estää liiton olemalla poissa kotoa kolme perättäistä yötä. Mies saattoi lopettaa liiton yksinkertaisesti käskemällä naista keräämään kamppeensa. Tällainen vuoden ”koeaika” oli epäilemättä hyödyllinen parisuhteen kannalta.

Avioeroon suhtauduttiin hyvin käytännönläheisesti. Siihen ei liittynyt minkäänlaista sosiaalista tahraa eikä sitä erityisemmin paheksuttu. Muinaisina aikoina avioeron saattoi ottaa vain mies ja vain hyvästä syystä, mutta tasavallan ajan lopuilla kumpi tahansa saattoi erota niin halutessaan, ilmoitusasiana. Kun kerran avioliiton ainoa laillinen edellytys oli halu elää yhdessä, halun puute oli ainoa tarvittava syy eroon. Ylimystön parissa avioliittojen on arveltu kestäneen keskimäärin 15 vuotta.

Keisariajan itsenäiset naiset

Cum manu -tyyppiset avioliitot, joissa vaimo eli miehensä holhouksessa, jäivät kokonaan pois muodista elintason noustessa. Tasavallan ajan lopulla yleistyi käytäntönä sine manu, jossa nainen säilytti itsemääräämisoikeutensa ja omaisuutensa koskemattomina. Vain myötäjäiset olivat yhteistä omaisuutta.

Seremonioilla joilla avioliiton alku vahvistettiin, ei ollut laillisesti merkitystä yhteiselämälle. Riitti, että mies ja nainen halusivat solmia pysyvän liiton. Juristi Ulpianuksen mukaan ei ollut edes välttämätöntä, että yhdessä eläminen oli jatkuvaa, tai että pari eli saman katon alla.

Mies saattoi mennä naimisiin lain mukaan 14-vuotiaana, nainen 12-vuotiaana. Ei ole tavatonta nähdä hautakiveä, jonka sureva parikymppinen leskimies on pystyttänyt 17-vuotiaalle vaimolleen joka on synnyttänyt jo kaksi lasta. Aikaisemmin pidettiin itsensä selvänä, että roomalaistytöt naitettiin pääsääntöisesti alle 15-vuotiaana, mutta uudempi väestöhistoriallinen tutkimus ei tue tätä käsitystä. Arvellaan, että puolet naisista olisi mennyt naimisiin 20. ikävuoteen, miehet taas 30. ikävuoteen mennessä.

Avoliitot ja moniavioisuus

Jokaisessa yhteiskuntaluokassa tunnettiin yleisesti myös avoliitto eli konkubinaatti. Kaikki ihmiset eivät syystä tai toisesta halunneet mennä virallisesti naimisiin. Tämä oli ainoa yhdessäelämisen tapa, joka oli sallittua orjille. Ennen 190-lukua jaa. myös sotilaiden puolisot olivat virallisesti jalkavaimoja, sillä sotilaat eivät saaneet mennä naimisiin palvelusaikanaan.

Avoliitto oli yleinen valinta silloin, kun puolisoiden välinen yhteiskunnallinen ero oli liian suuri. Monet keisarit, kuten Vespasianus, Antoninus Pius ja Marcus Aurelius elivät avoliitossa vakituisen jalkavaimon kanssa. Keisari Vespasianuksen kumppani vaimonsa Flavia Domitillan kuoleman jälkeen oli vapautettu orja Antonia Caenis, ilmeisen koulutettu ja älykäs nainen joka oli työskennellyt keisarillisessa taloudessa sihteerinä. Caenis vältteli huomiota eikä halunnut esiintyä julkisuudessa; hänestä ei ole olemassa yhtään muotokuvaa. Käytännössä hän oli kuitenkin Rooman ensimmäinen rouva.

Varsinainen moniavioisuus oli Rooman lakien mukaan kielletty, mutta avoliitossa ihmiset saattoivat elää miten tahtoivat. Rooman Via Pincianan varrelta on löytynyt erikoinen hautakivi, joka on omistettu Perugiasta kotoisin olleelle vapautetulle rouvalle nimeltä Allia Potestas. Allia oli elänyt polyamorisessa avoliitossa kahden nuoren miehen kanssa. Pitkässä muistokirjoituksessa ylistetään varsin suorasukaisesti Allian hekumallisia suloja ja miten hän onnistui elämään sopuisasti kahden miehen kanssa.

(1) Antonia Caenisin hauta-alttari. Kuva: Ann Raia, 2009. (2) Allia Potestan muistopiirtokirjoitus. Kuva: Creative Commons (Kleuske, CC-BY-SA 3.0).
(1) Antonia Caenisin hauta-alttari. Kuva: Ann Raia, 2009. (2) Allia Potestan muistopiirtokirjoitus. Kuva: Creative Commons (Kleuske, CC-BY-SA 3.0).

Samaa sukupuolta olevien liitot

Rooman valtakunnassa solmittiin myös virallisia samaa sukupuolta olevien ihmisten avioliittoja. Keisari Nero meni miehen kanssa naimisiin peräti kaksi kertaa. Hän nai ensin vanhemman palvelijansa Pythagoraan (tällöin keisari itse pukeutui morsiushuntuun); sitten vihitytti itsensä sulhasena kauniin nuoreen kastraattinsa Sporuksen kanssa.

On epäselvää, mikä tällaisten samaa sukupuolta olevien liittojen lainopillinen asema oli. Kun kyse ei ollut keisarista, ne todennäköisesti samastuivat avoliittoihin, sillä juridisesti conubium saattoi olla voimassa vain kahden Rooman kansalaisen, miehen ja naisen, välillä. Silti on varmaa että tällaisia liittoja solmittiin. On jopa paikkoja, jonne miehet matkustivat voidakseen mennä naimisiin toisen miehen kanssa, kuten Siwan keidas Egyptissä.

Kristityt keisarit Constantius II ja Constans näkivät tarpeelliseksi kriminalisoida homoavioliitot koko Rooman valtakunnan alueella 16. joulukuuta vuonna 342. Laki syyttää miehiä jotka ”ryhtyvät morsiamiksi” ja naisia jotka ”hylkäävät miessukupuolen”, ja tuomitsee ”kaikki miehet jotka jo ovat, tai menevät avioon toisen miehen kanssa, kuolemanrangaistukseen.” (Codex Theodosianus 9.7.3). Kristityt suhtautuivat kielteisesti myös avioeroon, jonka saamista hankaloitettiin vuonna 449 säädetyllä lailla. Sen vastapainoksi kristinusko teki naimattomuudesta sosiaalisesti hyväksyttyä, jopa ihailtavaakin.

Jumalallinen hiusväri

Kaksi Afroditea
Kaksi roomalaisaikaista jumalatarfiguriinia. Vasemmalla kylpyyn valmistautuva Venus riisuu sandaaliaan ottaen samalla tukea Priapuksesta. Patsas on marmoria, korut, rintaliivit, hiukset ja häpykarvat on kullattu. (1. vuosisata, Museo Archeologico Nazionale, Napoli). Oikealla Isis-Afroditea esittävä pieni terrakottaveistos, jonka värit ovat myös vielä nähtävissä. Afroditella on kultanen tukka – tai peruukki. (2. vuosisata, The Metropolitan Museum of Art)

Vanha kasku kertoo, että vaaleaveriköillä on hauskempaa. Välimeren tummassa kreikkalais-roomalaisessa maailmassa vaaleahiuksisuus yhdistyi toiseuteen, jopa jumalaisuuteen. Rakkauden jumalatar Afrodite, roomalaisittain Venus, kuvattiin usein kultatukkaisena, muodokkaana, vaaleana impenä. Säilyneiden kuvien määrän perusteella voi sanoa Afroditen olleen jumalista suosituimpia. Häntä palvottiin lukemattomissa kulttipaikoissa, joista eräät kuuluisimmat olivat Knidoksella, Kyproksella ja Sisilian Eryxissä, josta tarinan mukaan Venus tuotiin Roomaan puunilaissotien aikana.

Rooma oli juuri kärsinyt tuhoisan tappion Trasimenusjärven taistelussa. Kaupungissa syntyi paniikki; senaatti teki mitä senaatti yleensäkin teki noihin aikoihin, eli konsultoi pappeja ja Sibyllan oraakkelikirjoja. Oraakkeli ennusti, että Karthago saattaisi olla voitettavissa, mikäli Eryxin jumalatar – Karthagon sisilialaisten liittolaisten suojelusjumala – käännytettäisiin Rooman puolelle. Roomalaiset hyökkäsivät oitis Eryxiin, lupasivat jumalattarelle suunnattoman suuren temppelin ja valloittivat kaupungin. Kulttikuva kannettiin takaisin Roomaan, jossa itämaisesta huikentelevaisuudesta ja temppeliprostituutiosta(1) puhtaaksi pestynä siitä tuli Rooman kantaäiti, Venus Genetrix.

Yhteys seksiin kuitenkin säilyi. Rooman ilotytöt uhrasivat 23. huhtikuuta Venus Erycinan alttarille (rattopojille oli oma juhlansa). Kreikkalaiset kurtisaanit olivat jo pitkään esiintyneet jumalattarensa asussa vaalennetuin hiuksin. Keisari Caligulan aikana vuonna 40 kaikki prostituoidut määrättiin blondaamaan tukkansa tai käyttämään vaaleita peruukkeja. Ehkä siksi että heidät voisi paremmin erottaa kunniallisista, tummatukkaisista matroonista? Toisaalta vaaleasta tukasta oli tullut muotivillitys. Antiikin ajalta tunnetaan yli sata erilaista hiusvärireseptiä. Päänahkaan hierottiin muun muassa kullankallista sahramia, öljyä, värijauheita ja keltaista savea.

Vaikka jumalattaren jäljittelystä oli tullut naisille tavallinen kaunistautumistoimenpide, vaaratonta se ei ollut. Ovidius runoilee:

Sanoinhan: ”lopeta hiustesi värjääminen”
ja nyt sinulla ei enää ole mitään mitä värjätä.

Sinua eivät vahingoittaneet porton yrtit,
eikä eukonilkimys pessyt päätäsi Thessalian myrkkyvedellä,
eikä sairaus – pysyköönkin poissa – sinuun iskenyt,
hiustesi tuuheutta eivät vähentäneet kateellisten puheetkaan.
Sinä tiedät itse aiheuttaneesi tuhon omin käsin,
itse sekoitit päähäsi laitetun myrkyn.

Nyt Germania lähettää sinulle vankien hiuksia,
turvanasi on kukistetun kansan antama lahja.
Voi miten usein punastutkaan jonkun ihastellessa hiuksiasi ja sanot:
”Saan tunnustusta ostetusta kauneudesta, 
en tiedä ketä saksalaisneitoa nyt ylistetään minun sijastani.”

Ovidius, Amores 1.14 (suom. Mika Rissanen)

Hiusvärien ja vaalennusaineiden tehosta ei ollut mitään takeita. Niiden vaikutus hiuksiin saattoi olla suorastaan tuhoisa. Martialis neuvoi käyttämään sapo-nimistä väriainetta, joka pyöriteltiin vuohenrasvasta ja pyökin tuhkasta, tai spuma batavaa, Reinin suulta saatavaa värjäyssaippuaa. Plinius neuvoi Luonnonhistoriassaan käyttämään vaalennukseen viinietikan valmistuksessa syntyvää syövyttävää pohjasakkaa ja ammoniakkipitoista kyyhkysen ulostetta. Voi vain kuvitella, millainen haju tököteistä syntyi.

Ehkä juuri siksi peruukkiteollisuus elikin Roomassa paksusti. Peruukin avulla sai luonnollisen näköiset kutrit turvautumatta epäilyttäviin rohtoihin. Sanotaan, että tuhansia germaaneja, slaaveja ja kenties meidänkin esiäitejämme myytiin orjiksi pelkästään vaaleiden hiustensa takia. Arkeologi Elizabeth Bartman kuitenkin muistuttaa, että hyvää peruukkimateriaalia tuotettiin muualtakin, kuten intiasta, eikä peruukkien pitäminen kenties ollut niin tavallista kuin yleensä ajatellaan. Monimutkaiset kampaukset syntyivät taidolla myös oikeasta tukasta.

Venus ei aina ollut blondi: vaahtosyntyistä valtiatarta (Venus Anadyomene) esittävässä pompejilaisessa muraalissa Venus kuvataan aivan selvästi brunettina. Seinämaalaus on mahdollisesti kopio antiikin kuuluisimman taidemaalarin, 400-luvulla eaa. eläneen joonialaisen Apelleen samannimisestä mestariteoksesta. Originaali päätyi Augustuksen aikana galleriaan Roomaan, rapistui ja tuhoutui, joten alkuperäisestä hiusväristä ei voi sanoa mitään (Botticellin ja Titianin versioissa Venus on vaaleahko punapää).

Vaaleahiuksisuus ei ilmeisesti ollut tavatonta syntyperäistenkään roomalaisten kesken. Useiden varhaisten keisareiden kerrotaan olleen vaaleita: Suetoniuksen mukaan Augustuksella oli oljenväriset hiukset, Caligulalla kullankarvainen parta, Nero oli vaalea ja sinisilmäinen, Vitellius punapää. Vaaleuden määritelmä saattoi tosin olla silloin löyhempi kuin näin vetyperoksidin aikakautena.

Keisari Caracalla, joka oli sekä tummakutrinen että -hipiäinen, käytti blondia peruukkia kalastellessaan germaanipalkkasotilaidensa ja henkivartioidensa suosiota. Miesten peruukkienkäytöstä huolimatta satiirikot jaksoivat arvostella vain naisia heidän ”turhamaisuudestaan”. Martialis vinoili: ”Vaikka itse olet kotona, sinua kaunistetaan keskellä Suburaa, Galla, ja hiuksesikin ovat poissa luotasi.” Ovidius opasti Rakastamisen taidossa lukijoitaan:

”Nainen värjää harmaantuvat hiuksensa germanialaisilla yrteillä ja tavoittelee keinojensa avulla oikeata parempaa vivahdetta. Nainen saattaa hiukset ostettuaan kulkea pää tuuheana ja muuttaa rahalla toisen tukan omakseen. Ja mikäpä ostaessa – niitähän on julkisesti kaupan Herkuleen silmien ja runottarien parven edessä – –.”

Ovidius, Ars amatoria (suom. Seppo Heikinheimo)

Lisää aiheesta:

 (1) Temppeliprostituutio on nykyään kiistanalainen aihe, mutta ainakin antiikin ajan ihmiset itse uskoivat sitä olleen.

Pääsylippu bordelliin

Thamesin mudasta löytyi äskettäin harvinainen roomalainen rahake, joka ylitti uutiskynnyksen niin paikan päällä kuin Suomessakin. Harrastaja-arkeologin metallinpaljastimeen osuneen pronssisen poletin etupuolella on kuva yhdynnästä, takapuolella luku XIIII eli 14. Koska mikään ei kiinnosta ihmistä alapääjuttuja enempää, rietas rahake on saanut arkeologien mielikuvituksen lentämään. Oletetaan, että kyseessä oli 14 assia eli kuparipenniä maksanut pääsylippu bordelliin. On myös ajateltu, että koska brittiläiset seksiorjat eivät puhuneet latinaa ainakaan kovin sujuvasti, ostaja ehkä valikoi poletin kuvan sen mukaan, mitä hän orjalta halusi. Vielä pidemmälle menevän ajatusleikin mukaan kääntöpuolen numero oli kunkin poletin kuvan esittämän toimituksen hinta.

Tällainen ajattelutapa on suoraa sukua teorialle, jonka mukaan Pompejin bordellien maalaukset olisivat samanlainen ”ruokalista”, ja jota vastaan olen jo argumentoinut aikaisemmin. Mitä Thamesin mudasta tarkkaan ottaen löytyi? Numismaatikot kutsuvat näitä roomalaisia rahakkeita nimellä spintria. Vaikka Putneyn panopoletti on ensimmäinen laatuaan Britanniassa, samanlaisia yksilöitä on löytynyt runsaasti muun muassa Pompejista. Ne olivat käytössä ilmeisesti lähinnä prinsipaatin aikana ensimmäisellä vuosisadalla. Rahakkeiden etupuolella on yleensä riehakas, iloluontoinen seksikuva. Kääntöpuolella on luku väliltä I – XVI. Koska asseja meni yhteen denaariin juuri kuusitoista, on varsin luonnollista ajatella, että luku tarkoittaa rahakkeen nimellisarvoa. Sattumalta historiallisista lähteistä tiedämme että prostituoitujen palvelukset maksoivat tuona aikana 2-10 assia, joten yhdellä poletilla voisi hyvinkin saada koko hoidon.

Mutta juttu ei mene niin yksinkertaisesti. Aivan ensimmäisenä voidaan kumota ajatus siitä, että luku olisi kyseisen seksitoimituksen hinta. Kuvien ja lukujen välillä ei ole havaittu mitään yhteyttä; saman kuvan takana voi olla mikä tahansa numero. Toiseksi, samalta ajalta on löytynyt yhtäläisesti numeroituja rahakkeita, joihin on kuvattu lemmiskelyn sijasta keisariperheen jäseniä! Tämä on hieman hämmentävää: Eräs perusteluista sille että ilotaloissa käytettiin rahan sijasta poletteja, on Suetoniuksen väite että keisari Tiberius teki keisarin kuvalla varustetun rahan viemisestä bordellliin majesteettirikoksen. (Suet. Tib. 58)

Runoilija Martialis mainitsee keisari Domitianuksen järjestämien näytäntöjuhlien yhteydessä jotakin, joka voi olla yhdistettävissä näihin rahakkeisiin. Hän kertoo, miten kansalle jaettiin ”leikkisiä/hekumallisia/riehakkaita  rahakkeita” eli lasciva nomismata (Mart. Epig. 8.78,9). Mitä näillä poleteilla sai, on sen sijaan epäselvää. Ne saattoivat olla roomalainen vastine pelirahalle, liikuntaseteleille, teatterilipuille, sosiaaliavustukselle – tai pääsylippuja bordelliin. Kaikkia edellämainittuja on ehdotettu. Ei ole edes itsestäänselvää, että polettien numerot viittaisivat suoraan rahaan. Esimerkiksi pääsyliput teatteriin on voitu numeroida sisäänkäyntien mukaan. (Fishburne, 2007)

On tietysti käytännönläheisiä perusteluja sille, että rahakkeita käytettiin bordelleissa. Niiden käyttö ehkäisee suurten rahasummien joutumisen orjien käsiin. Asiakkaat ostavat käteisellä poletteja ja vaihtavat ne palveluksiin orjatyttöjen ja –poikien kanssa. Sitten prostituoidut palauttavat ne parittajilleen, ehkä pientä korvausta vastaan. Prostituutio oli Rooman valtakunnassa laajalti hyväksytty ja tehokkaasti verotettu elinkeino. Lisäksi voidaan aina vedota historialliseen esikuvaan: bordellipoletteihin, joita käytettiin Amerikassa 1800-luvulla. Mutta nyt tarina menee entistä hullummaksi.

Tosiasiassa kaikki väitetyt 1800-luvun bordellipoletit ovat 1960–1980 -luvuilla tehtyjä väärennöksiä. Nämä fantasiarahat ovat dollarin kokoisia rahakkeita, joihin on lyöty väitetty ilotalon nimi ja sijainti (esimerkiksi Gem Saloon, Tombstone) sekä teksti GOOD FOR ONE SCREW. Hämmentävää kyllä, näitä leikkirahoja on tehty satoja erilaisia, ja keräilijät nykyään keräilevät niitä. Oikeat historialliset bordellirahakkeet ovat hyvin harvinaisia.

Mutta palataan spintrioihin. Mitä ne oikein olivat? Ehkä rahakkeita ilotaloihin, ehkä ei. Suetonius vahvistaa keisari Domitianuksen ja keisari Neron jakaneen kansalle muiden lahjojen, kuten vaatteiden, korujen, hopearahojen ja vetojuhtien lisäksi kasapäin rahakkeita, jotka voitiin vaihtaa suoraan viljaan valtion numeroiduilla ”sosiaalitoimistoilla” (statio annona). Tällöin rahakkeiden todellinen sisältö olisikin numero. Kuvat olisi valittu onnea, ilonpitoa ja hedelmällisyyttä ajatellen. Varmastikin kansakunta, joka piti juhlakunnossa seisovien kalujen kuvia onnea tuottavina amuletteina ja koristeli uimahallinsa suuseksikuvilla, ei olisi ollut liian häveliäs käyttääkseen samanlaista kuvastoa poletissa kuin poletissa.

Lisää aiheesta:

Ecclesia Antinou

Neljä kuvaa Antinousta. Järjestyksessä ylhäältä vasemmalla: Antinous uudelleensyntyvänä Attis-jumalana (Ostia, Magna Materin temppeli), Antinous Dionysoksena (Rooma), neo-egyptiläinen Antinous-Osiris (Villa Hadriana) ja Antinoun rintakuva Mondragonen villasta Frascatista.

[…] Tämä kaunis vinttikoira, joka piti yhtä paljon hyväilyistä kuin käskyistä, siirtyi asumaan minun elämääni. Hän oli yläisen välinpitämätön kaikkea sitä kohtaan, mikä ei ollut hänen palvontansa eikä ilonsa kohdetta. Tämä välinpitämättömyys oli hänelle samaa kuin monille muille pyyteettömyys, omantunnon kysymykset ja kaikki opitut ja vaikeat hyveet. Minua ihastutti hänen järkkymätön rauhallisuutensa, hänen juhlallinen kiintymyksensä, joka täytti hänen koko elämänsä. Mutta kuitenkaan hän ei alistuvaisuudessaan ollut sokea. Tavallisesti hänen luomensa olivat nöyrästi alhaalla, mutta joskus ne nousivat, ja silloin maailman tarkkaavaisimmat silmät katselivat minua suoraan kasvoihin, ja minä tusin saavani tuomion. Mutta saamani tuomio oli samanlainen, jonka jumala saa palvelijaltaan. Saatoin olla tyly, epäluuloinen, mutta kaiken Antinous kärsi maltillisen arvokkaasti. Vain kerran olen ollut täydellinen herra, ja vallassani on ollut vain yksi olento.

Marguerite Yourcenar, Hadrianuksen muistelmat

Antinous, täydellinen ihminen ja täydellinen nuoruus. Olisit voinut elää, vanhentua ja kuolla kenenkään tietämättä helteisessä Bityniassasi niin kuin miljoona paimenpoikaa ennen sinua ja sinun jälkeesi. Mutta ei. Nyt sinusta muistuttavat sadat ja taas sadat ihannoidut muotokuvat, joiden kuultava marmorinen pinta on veistetty yhtä sileäksi kuin nykyisten valokuvamallien iho retusoinnin jäljiltä. Antiikin kuvataiteen joukossa ei liene isäntäsi Hadrianuksen ohella toista kasvoparia, joka olisi yhtä helposti tunnistettavissa kuin sinun.

Jatka artikkeliin Ecclesia Antinou

Lupanar – Sudenpesän salaisuuksia

Päivitetty 5.3.2007
The Times raportoi viime lokakuussa Italiasta, että Pompejin kuuluisin bordelli eli Lupanar, kirjaimellisesti Sudenpesä, on avattu uudelleen restauroituna turisteille. Sen kuuluisat eroottiset freskot vetävät väkeä, mutta Sudenpesässä on muutakin mielenkiintoista.

Lupanar on erikoinen kaksikerroksinen rakennus Vico del Lupanaren ja Vico del Balcone Pensilen teräväkulmaisessa risteyksessä. Alakerroksissa on viisi pientä koppia, joista jokaisessa on kivinen sänky. Yläkerroksessa on viisi erikokoista huonetta, joihin on päässyt parvekkeen kautta. Kaikesta päätellen yläkerta on ollut yksityistä tilaa, kenties työntekijöiden nukkumatiloja tai bordellin ylläpitäjän asunto.

Lupanarissa tutkijoita ovat kiinnostaneet erityisesti sen freskot. Jokaisen bordellin kopin yläpuolelle on maalattu erilainen seksuaaliakti. Kuvat hämmensivät Pompejin varhaisia tutkijoita niin että ne päätyivät pitkäksi aikaa kiellettyihin erityiskokoelmiin. Napolin kuninkaan Francisco I:n “salainen huone”, johon Pompejin eroticaa koottiin vuodesta 1815, avattiin yleisölle vasta vuosituhanteen vaihteessa. Asenneilmapiirin vapautuminen ja kiinnostus arjen historiaan on tehnyt Pompejin pornografiastakin salonkikelpoisen tutkimusaiheen. Freskot ovat innostaneet niin monenlaisiin tulkintoihin että Lupanarin graffitit ovat jääneet niiden jalkoihin; kuitenkin juuri graffitit kertovat bordellin toiminnasta enemmän kuin seinien aistikas kuvitus.

Paikka ei ollut mikään yläluokan hurvittelupaikka. Kopit, joissa prostituoidut ottivat vastaan asiakkaitaan, olivat ahtaita, hinnat kohtuullisia. Useiden Lupanarissa työskennelleiden ilotyttöjen nimet tunnetaan graffitien perusteella: Beronice, Cressa, Drauca, Fabia, Faustilla, Felicia, Fortunata, Mola, Marca, kreetalainen Nika, kauniskasvoinen Restituta. Sanoin tyttöjen, sillä nimet kuuluvat naisille, mutta jotkut kirjoitukset tuntuvat vihjaavan myös miehiin rakkauden ammattilaisina.

On esitetty, että ovien yläpuolella näkyvät maalaukset kuvasivat kunkin prostituoidun erikoiskykyä. Sitä on vaikea uskoa. Prostituoitujen vaihtuvuuden on täytynyt olla kuolleisuus, taudit jne. huomioon ottaen suurta. Myös kuvissa esiintyvät suuret ihanat vuoteet, pehmeät tyynyt ja hopeiset viinikannut tuntuvat olevan räikeässä ristiriidassa Sudenpesän tunkkaisen todellisuuden kanssa.

On myös esitetty, että Lupanarin ovien yläpuolella olevilla seksiakteilla olisi ollut toiminnallinen, asiakkaita palveleva funktio: Kielitaidoton turisti tai merimies olisi saattanut osoittaa toivomuksensa suoraan maalauksesta, tarvitsematta turvautua epämääräiseen elekieleen. Maalaukset olisivat siis olleet eräänlainen ”ruokalista”. Lupanarin sadat latinan- ja kreikankieliset seinätöhryt eivät kyllä tunnu todistavan asiakkaiden kielitaidon puutteesta. Todennäköisempää on että puutteellinen kielitaito koski prostituoituja, jotka usein olivat muualta tuotuja orjia.

Ehkä tuttuuden tunne johtaa nyt katsojaa harhaan. Assosiaatiot, joita kuvat herättävät nykyihmisessä, eivät välttämättä olleet samoja aikalaisilla. Lupanarin freskojen kaltaisia eroottisia kuvia löytyy monista viattomistakin paikoista, kuten kylpylöistä. Eräs Stabiaen kylpylästä löytynyt muraali on herättänyt tutkijoiden keskuudessa erityistä huomiota, koska siinä roomalaisittain ”normaali” sukupuolijärjestys (aktiivinen mies, passiivinen nainen) on käännetty päälaelleen. Kun ottaa huomioon roomalaisten mutkattoman suhtautumisen ruumiillisuuteen ja seksuaalisuuteen, tulee mieleen että kuvien ensisijainen tarkoitus oli vain viihdyttää.

Eroottinen muraali. Stabiaen kylpylä, 1. vuosisata

Marilyn B. Skinner arvelee kirjassaan Sexuality in Greek and Roman culture, että koska kylpylöiden eroottiset freskot oli sijoitettu pukuhuoneisiin, eli paikkoihin, joissa kylpylävieras joutui riisuutumaan ja näin alttiiksi pahalle silmälle sekä muiden arvioiville katseille, niiden tarkoitus oli hilpeästi rentouttaa ujommatkin vieraat. Tämä kuulostaa minusta paljon uskottavammalta kuin ajatus siitä, että eroottis-hassuja kuvia olisi käytetty esimerkiksi muistuttamaan kylpylävieraita siitä, mihin lokeroon he ovat jättäneet vaatteensa.

Ei välttämättä kannata etsiä pitkälle meneviä yhteyksiä eroottisten kuvien ja bordellin käytäntöjen välillä. Uskon että kuvat olivat virittämässä tunnelmaa ja asiakkaiden mielikuvitusta. Freskojen aiheet tyynyineen, viuhkoineen ja viiniastioineen heijastelivat yläluokkaista luksusta, johon porttolan keskivertoasiakkaalla ei ollut varaa. Omalla tavallaan ne siis heijastivat hivenen glamouria muuten niin karuun ympäristöön.

Seinäkirjoitukset ovat oikeastaan kuviakin mielenkiintoisempia. Toisin kuin voisi olettaa, vain alle kolmasosa graffiteista käsittelee suoraan seksiä. Suurin osa niistä on nimiä ja terveisiä, mutta myös mielipiteitä, kommentteja, välihuomautuksia ja keskusteluita. Raapustukset risteilevät huoneissa ja käytävän seinillä eri suuntiin, tuoden mieleen internetin keskustelupalstat.

Kirjoitukset jakaantuvat epätasaisesti bordellin alueelle. Suurin osa on itäpuolen huoneissa ja lähellä uloskäyntiä. Käytettiinkö joitain huoneita enemmän kuin toisia? Voi myös panna merkille, että tiettyjä seksuaaliakteja kuvaavat sanat löytyvät yleensä samasta huoneesta. Lisäksi on huomattava, että prostituoidut ovat itse kirjoittaneet osan graffiteista.

Seinäkirjoitukset oli tarkoitettu ääneen luettavaksi, ja sellaisina ne saattavat sisältää vitsejä. On esimerkiksi mahdotonta tietää, halusiko joku Phoebus kuuluttaa kaikille harjoittavansa pedicatiota, vai kirjoittiko joku muu sen piloillaan. Samoin viittaukset irrumatioon voivat olla yhtä lailla rivoja vitsejä kuin asiakkaiden toiveitakin. Kirjoitusten joukossa on yksi, jossa mies tunnustaa pitävänsä cunnilinguksesta. Ajan tapojen mukaan tämä olisi ollut miehelle alentavaa ja jopa häpeällistä.

Kaiken kaikkiaan kirjoituksista saa sellaisen kuvan, että bordellissa käyminen oli Pompejin miehille sosiaalista toimintaa. Samalla tavalla kuin julkisissa käymälöissä voitiin esteettä käydä porukalla seurustelemassa, myös bordelleihin mentiin kavereiden kanssa jopa vuoteeseen asti. Siinä yhteydessä asiakkaat ovat voineet kerskailla toisilleen mieskunnollaan, lähettää terveisiä isännilleen ja klienteilleen, seurustella ja luoda siteitä toisiinsa. Lupanar ei siis ollut pelkästään paikka, jossa harjoitettiin seksiä.

Prostituutiolla oli antiikin maailmassa oma vanha ja vakiintunut asemansa. Ilotytöillä ja rattopojilla oli festivaalinsa huhti-toukuun vaihteessa Floralian yhteydessä. Ilotytöt saivat kukkaseppeleitä, papuja heiteltiin ihmisten päälle, Circus Maximukselle laskettiin juoksentelemaan jäniksiä ja teattereissa kansalle tarjottiin eroottista ohjelmaa, kaikki kansan hedelmällisyyden takaamiseksi.

Lupanarien lisäksi prostituoidut parveilivat kievareissa (tabernae), motelleissa (casuaria) ja majataloissa (stabulae, diversorium), kuten nykyäänkin. Forariae olivat maaseudun tyttöjä, jotka kaupittelivat itseään kuuluisten roomalaisten teiden varrella. Halvimmat katutytöt tarjosivat nopeita lihallisia iloja amfiteattereiden ja sirkusten holvikaarten (fornix) varjossa. Holvikaarista johdettiin huorinteolle eufemismi fornicatio, joka periytyi lainasanana myös englantiin.

Meretrix oli nimikkeeltään nainen, joka harjoitti prostituutiota virallisena palkkatyönään. Ero kevytkenkäisyyden ja kaupallisen toiminnan välillä ei ollut kuitenkaan ihan selvä. Prostituutiota ei pidetty niinkään ammattina kuin myös moraalisena tilana. Näyttelijöiden, tanssijoiden, katusoittajien ja tarjoilijattarien uskottiin olevan samalla tavalla löyhämoraalisia ihmisiä – ja prostituoituja. Myöhemmin kristillisessä kirjallisuudessa meretrix-nimitystä voitiin soveltaa kehen tahansa seksuaalisesti aktiiviseen naiseen, ei vain kaupallista seksiä harjoittaviin naisiin. Aktiivisuudellaan nainen osoitti olevansa luonnostaan syntinen.

Muutamat aktiiviset naiset pääsivät kuitenkin pitkälle. Keisari Konstantinuksen kunnioitettu äiti ja myöhempi pyhimys oli hutsuksi haukuttu Helena, alun perin bitynialainen baarityttö ja kapakoitsijan tytär. Keisari Justinianuksen vaimo Theodora oli teatteriperheestä. Hän oli entinen burleskinäyttelijä joka oli kohonnut hovikurtisaaniksi. Keisarinnana hän sittemmin puolusti aborttia ja naisten oikeuksia, suojeli prostituoituja ja sai peräti aikaan lain, joka teki raiskauksen rangaistavaksi kuolemalla.

Ameana puella defututa
tota milia me decem poposcit,
ista turpiculo puella naso,
decoctoris amica Formiani.

Pitkänenäinen formialaisten huora,
puhkipantu Ameana,
väittää olevansa saamassa minulta
kymppitonnin ”palveluksista”!

(Catullus LXI)

Omne animal post coitum triste praeter gallum mulieremque…

…eli ”jokainen elollinen on yhdynnän jälkeen surullinen, paitsi nainen ja kukko”. Sanonta on keskiajalta, mutta ajatus itse antiikin filosofeilta. Itse Aristoteles oli vakuuttunut siemennesteen menetyksen uuvuttavasta vaikutuksesta. Ja kuten me kaikki tiedämme, lapsihan saa alkunsa siemennesteen ja kuukautisveren sekoituksesta: ”Siemenestä lapsi saa muodon, verestä ruumiin. Mikäli lapsi on tyttö, se tarkoittaa että siemenen ylempi muoto ei ole onnistunut hallitsemaan alempaa ruumista.” Jatkan tässä kirjoituksessa antiikin seksuaalisuuden repostelua selvittämällä hieman tarkemmin keisariajan Rooman seksitapoja.

Vaan miten lähestyä näin kutkuttavaa aihetta? Riippuen siitä käytämmekö kirjallista vai kuvallista lähdeaineistoa, silmiemme eteen piirtyvä kuva muodostuu aivan erilaiseksi.

Kirjallisen lähdeaineiston ovat tuottaneet lähinnä yläluokkaan kuuluvat miehet. Naisten ääni ja kokemukset – orjista puhumattakaan – puuttuvat siitä käytännössä kokonaan. Yläluokan miesten ylläpitämiin ihanteisiin kuului käsitys naisten siveyden puolustamisen ehdottomasta välttämättömyydestä ja coituksesta miehen ja vaimon välillä pelkkänä lisääntymistoimenpiteenä johon ei liity minkäänlaista nautinnonhakuisuutta. Nautinnonhakuinen mies on heikko ja naismainen; naisethan eivät Aristoteleen mukaan pysty heikompina ja alempina olentoina hillitsemään eläimellisiä viettejään. Keisari Augustus, joka propagandaohjelmassaan esiintyi Rooman muinaisen kulta-ajan palauttajana ja valtakunnan ylimpänä moraalinvartijana, esitti julkisesti edustavansa juuri näitä vanhoja periroomalaisia hyveitä. Hän ei kuitenkaan itse näyttänyt kovin hyvää esimerkkiä, vaan harjoitti – niin sanotaan – yksityiselämässään kaikkia paheita joista hänen ottoisänsä Julius Caesarkin oli kuuluisa. Caesarhan oli ”jokaisen naisen mies ja jokaisen miehen nainen”, huorintekijöiden ja hurvittelijoiden kruunaamaton kuningas.

Vaikka naisten siveydestä haluttiinkin pitää huolta, miehille avioliiton ulkopuoliset suhteet erityisesti prostituoitujen ja orjatarten kanssa olivat sallittuja ja luonnollisia, vaikka moniavioisuutta toisaalta paheksuttiin itämaisena rappiona. Ihanteellinen nainen oli monen miehen mielestä varmasti Scipio Africanuksen vaimo, joka aviomiehensä kuoltua elätti myös tämän lempiorjattaren ja aviottomat lapset. Aviorikokseksi laskettiin ainoastaan naituun naiseen sekaantuminen. Myöhäiskeisariajalla aviorikoslainsäädäntö tiukkeni niin että myös avioon astunut mies saattoi tulla tuomituksi aviorikoksesta; tämä liittyy yleiseen kehitykseen jossa lasten heitteillejättö kriminalisoitiin ja orjien oikeudellinen asema parani pikku hiljaa kunnes vähenevä orjaväestö sekoittui kurjistuvaan vapaaseen rahvaaseen muodostaen uuden alaluokan.

Vallitsiko Roomassa siis seksuaalinen kaksinaismoralismi? Antiikin moralistit paheksuvat hekumoiden myöhäistasavallan ja varhaiskeisariajan seksuaaliorgioita, mutta ovatko nämä tarinat lähteinä yhtään sen luotettavampia? Moralistien kuvauksia hallitsee myös aristotelinen naiskuva. Erityisesti keisarillinen juorukirjailija Suetonius (omansa aikansa ”Alibi” ja ”Seitsemän päivää” -lehdet yhdessä persoonassa) ei näytä uskoneen ylhäisten roomatarten pystyvän muuhun kuin myrkyttämään aviomiehiään ja harrastamaan kaikenlaista riettautta vieraiden miesten, jopa orjienkin kanssa. Mysteeri on myös miksi Ceasarin ja Augustuksen irstailut painettiin villaisella tai toivat kovan jätkän maineen, mutta Tiberiuksen kunnian ne veivät etenkin jälkipolvien silmissä täydellisesti? Claudiuksesta mainitaan pikanttina yksityiskohtana, että hän oli edeltäjistään poiketen kiinnostunut ainoastaan naisista. Kirjallisuudesta ei loppujen lopuksi ole kauheasti apua arjen seksuaalisuuden selvittämisessä. Lähteiden hiljaisuutta selittää sekin seikka, että aviopuolisojen keskinäisten hellyydenosoitusten julkista näyttämistä pidettiin epäsopivana. Niinpä kirjallisessa aineistossa tuntuvat korostuvan vain eri ääripäät.

Iloinen ja luonnollinen arjen seksuaalisuus näkyy parhaiten arkeologisessa materiaalissa, erityisesti Pompejin kaupungin lukuisissa eroottisissa maalauksissa, veistoksissa, mosaiikeissa ja käyttöesineissä. Seksuaalisuutta ei hävetty, vaan sitä pidettiin ihmisen luonnollisena tarpeena. Koska roomalaisessa talossa ei ollut yksityisyyttä nimeksikään, ihmiset lienevät tottuneet harrastamaan seksiä muiden nähden. Paikalla saattoi olla orja tai parikin, mutta orjiin ei yleensä suhtauduttu ihmisinä vaan omaisuutena. Kuvissa naiset ja miehet nauttivat seksistä yhtä lailla; nainen päällä näyttää olevan yksi yleisimmistä asennoista. Yksiselitteisiä hetero-, homo- ja biseksuaalisuuden kategorioita ei ollut vielä olemassa. Roomalaisille tärkeämpi kysymys oli kumppanin sosiaalinen status. Perinteisen käsityksen mukaan seksissä ylempiarvoinen mies penetroituu alempiarvoiseen partneriin, naiseen tai mieheen. Ilman penetraatiota ei ole seksiäkään, joten tytöt saattoivat pelehtiä keskenään seuraamuksitta. Toisaalta lesboseksikuvauksissa on toiselle naiselle kuvattu usein apuvälineeksi penis. Joko mielikuva penetraation välttämättömyydestä seksissä eli vahvana kuvittajien mielikuvituksessa tai sitten kuva esittää sitä itseään. Uskottiin, että lesbolaisilla naisilla oli ylikehittynyt, peniksen kaltainen klitoris.

Roomalainen mies saattoi siis vapaasti harjoittaa seksiä niin naisten kuin miestenkin kanssa, mielitekojensa mukaan, kunhan ei tehnyt mitään sellaista joka olisi tuottanut häpeää hänen sosiaalisen asemansa vuoksi. Aikuiselle, asemansa saavuttaneelle miehelle oli äärimmäisen nöyryyttävää olla antavana osapuolena niin fellaatiossa kuin homoseksuaalisessa yhdynnässä. Kun runoilija Catullus haluaa todella rienata jotakuta, hän vihjailee tähän sävyyn:

 

Mistä muuten, Gellius, johtuu, että rusohuulesi
ovat lumenvalkoiset,
kun kahdeksas hetki on tullut
ja nouset päivälevolta?
Mikä mahtaa olla?
Huhu tietää kertoa,
että imet miestä.
Huulesi ovat vaikeat.
Mies näyttää nääntyneeltä.
Mikä mahtaa olla?
(Catullus LXXX, käännös Jukka Kemppisen)

Naisen asema oli ambivalentti: Toisaalta hänen siveyttään vahdattiin tiukemmin, toisaalta alempana olentona minkäänlaiset seksuaaliset leikit eivät olleet naiselle lähtökohtaisesti nöyryyttäviä tai häpeällisiä. Kun immenkalvon olemassaoloa ei tunnettu, neitsyys oli yhtä paljon sosiaalinen kuin fysiologinen ilmiö. Neitsyt oli sukukypsyyden saavuttanut, mutta vielä naimaton tyttö.

Tämän jutun aloittaneessa marmorikuvassa on naisen karvaton häpy selvästi nähtävissä. Ihokarvojen poisto oli osa roomalaista hygieniaa; tätä tekivät toisinaan myös miehet. Augustuksen kerrotaan pehmentäneen ihokarvansa kuumennetuilla pähkinänkuorilla. Depilaatiossa käytettiin joko öljyä ja vahausta tai sitten tarkoitukseen valmistettuja pronssisia pinsettejä. Kylpylöissä on ollut jopa tähän toimenpiteeseen erikoistuneita orjia. Edellisessä kirjoituksessa oli jo puhetta erilaisista lääketieteellisistä ja mekaanisista ehkäisykeinoista. Kondomin olemassaolo tiedetään, mutta niiden yleisyydestä ja luotettavuudesta ei ole tietoja. Suojaa ei tarvittu pelkästään ei-toivotuilta raskauksilta: Herpes, klamydia ja kondylooma kiusasivat myös roomalaisten elämää. Sen sijaan kuppaa ei tunnettu antiikin luuaneiston perusteella lainkaan. Kenties se tuli Eurooppaan vasta ”intiaanien kostona” Kolumbuksen ja konkistadorien mukana, vaikka taudin alkuperästä kiistellään yhä kiivaasti.

Osattiin sitä ennenkin

J. Tuomas Harviainen lähetti ystävällisesti minulle tiedustelemani keskiaikaisen reseptin, joka liittyy kuukautisten kontrollointiin ja mahdollisesti raskauden keskeytykseen:

Noin vuodelta 800, Lorschin benediktiiniläisluostarissa tehdystä yleislääketieteen kirjasta, folio 19 ”Lääke kaikenlaisille vatsakivuille”:

8 unssia valkopippuria
8 unssia inkivääriä
6 unssia persiljaa
2 unssia sellerinsiemeniä
6 unssia ”caregium” (oletettavasti kyseessä on kumina)
6 unssia ”libesticium” siemeniä (ilmeisesti karhunjuuren siemeniä)
2 unssia fenkolia
2 unssia ”amonum” (mahdollisesti joko jättiläisfenkoli [ferula tingitana] tai joku kurjenpolvikasveista)
8 unssia juustokuminaa
6 unssia anista
6 unssia oopiumiunikkoa

Kuvauksensa mukaan ”niillä naisilla, jotka eivät kykene ruumiinsa puhdistamiseen (haitallisista aineista), tämä saa menstruaation liikkeelle.” Valkopippurin sisältämä piperiini aiheuttaa keskenmenoja eläimillä ja ihmisillä, ja sitä tiedetään käytetyn ”katumuspillerinä” antiikin Roomassa. Modernien tutkimusten mukaan inkivääri on raskautta ehkäisevä. Persiljan on lääkekirjoissa sanottu edistävän kuukautisia, aina vuoteen 1939 asti. Vuonna 1983 tehdyssä kokeessa sellerinsiementen todettiin aiheuttavan varhaisia keskenmenoja rotille. Kuminansiemeniä juodaan yhä Intiassa kuukautisapuna, mutta eläinkokeissa niillä ei ole todettu mitään raskauteen liittyviä ominaisuuksia. Intiassa myös käytetään karhunjuurta ehkäisykeinona. Amonum on niin epävarma määritykseltään ettei sitä kommentoida. Kolme lopuista neljästä ovat ehkäiseviä kasveja, unikko luultavasti mukana puuduttavana ainesosana.

Suurin osa aineista on tunnettu jo antiikissa, mutta tämä resepti on historiallisesti uniikki eikä sitä tunneta muualta. Poikkeavat mausteet ovat fenkoli, joka tässä mainitaan ensi kertaa naistenvaivojen yhteydessä, ja sellerinsiemenet, jotka löytyvät jo Berliinin papyruksesta (n. 1300 eKr, mutta pohjautuu vielä vanhempaan, kadonneeseen tekstiin). Oletettavaa on, että kirjojen sijaan tieto on periytynyt kansanviisauksina, ”naisten salaisuuksina” läpi koko varhaiskeskiajan.

Lähde:
Riddle, John M. (1996): Contraception and Early Adoption in the Middle Ages. Teoksessa Bullough & Brundage (eds.): Handbook of Medieval Sexuality. Garland, New York.

Tiedetään, että keisariajan Roomassa sekä tunnettiin ja käytettiin yleisesti useita syntyvyydensäännöstelymenetelmiä. Keisari Augustus yritti monin eri keinoin tukea roomalaisten lisääntymistä ja antoi verohelpotuksia monilapsisille perheille; tällaisten yritysten toistuminen myöhempinä vuosikymmeninä kertoo, ettei toimenpiteistä ollut apua. Keisarien huoli roomalaisen yläluokan verenperinnön ehtymisestä ei ollut aivan perusteeton, sillä kuudestasadasta Caesarin aikaisesta senaattorisuvusta oli Trajanuksen aikana olemassa enää kourallinen. Plinius nuorempi totesi, että hänen aikansa ylhäisöperheet pitivät yhtäkin lasta taakkana ja satiirikko Juvenaliksen mukaan naiset käyttivät lääkkeitä niin raskauden ehkäisemiseksi kuin sen keskeyttämiseksi silkkaa ”turhamaisuuttaan”.

Lorschin manuskriptin kuvaaman kaltaiset yrttilääkkeet ovat olleet todennäköisesti siis roomatarten saatavilla. Roomalaiset tunsivat myös pessaarin ja kondomin, joka valmistettiin lampaan suolesta. Tehokkaaksi uskottiin myös emättimen huuhtominen merivedellä yhdynnän jälkeen. Keisarien väestöpoliittisista murheista huolimatta ylivoimainen enemmistö valtakunnan asukkaista piti ehkäisyä luonnollisena ja siunauksellisena asiana. Vasta kristityt kirjailijat tuomitsivat toden teolla sekä ehkäisyn että abortin.

Rooman keisariajan lääketieteen valistuneisuuden tasosta kertoo paljon se, että säilyneiden tekstien joukossa on myös gynekologisia kysymyksiä käsittelevää lääketieteellistä kirjallisuutta, tunnetuimpana Hadrianuksen henkilääkärin Soranoksen naistentautioppi, joka on osoitettu arvostetulle kätilöiden ammattikunnalle.

Mutinus Tutinus


Lemmekäs satyyri ja kiimainen kuttu

Kun tuhkaan ja laavaan hautautunutta Pompejin kaupunkia alettiin ensimmäisen kerran kaivaa auki 1700-luvun lopulla, ensimmäisenä esiin tuli aineistoa joka nykyään luokiteltaisiin pornografiseksi. Koska suorasukainen seksuaalisuus oli ajalle suoranainen mahdottomuus eikä se muutenkaan sopinut ihannoituun Winckelmannilaiseen kuvaan antiikista (”Edle Einfalt und stille Größe” – jalo yksinkertaisuus ja hiljainen suuruus), eroottiset freskot peitettiin uudelleen ja pornografiset esineet lukittiin huolellisesti piiloon. Itse asiassa näin tehtiin ilmeisesti jo toiseen kertaan, sillä jo Pompeijin vuonna 1599 löytäneen arkkitehti Fontanan epäillään saaneen käsiinsä vahingossa eroottisaiheisia muinaisjäänteitä ja haudanneen ne kaikessa hiljaisuudessa takaisin maan poveen.

Napolin kuningas Francisco I tuohtui löydöksistä vuonna 1815 niin, että määräsi esineet suljettavaksi salaiseen huoneeseen, johon saattoi päästä käymään poikkeusluvalla ainoastaan ”moraaliltaan luja ja äärimmäisen hurskas mies”. Myöhemmät Napolin kuninkaat kuitenkin keräsivät Pompejin eroticaa omiin yksityiskokoelmiinsa. Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta Pompejin pornografinen esineistö on pysynyt lukkojen takana tähän päivään asti, sillä säilyneet kokoelmat avattiin yleisölle vasta vuonna 2000. Sekin aiheutti katolisen kirkon parissa pahennusta.

Pompejin erotiikka on aiheuttanut päänvaivaa myös meidän aikamme tutkijoille. Arkeologit antoivat esiin kaivamilleen rakennuksille nimen ja funktion säilyneen esineistön tai maalausten perusteella; näin sai nimensä esimerkiksi salaisia vihkimysmenoja kuvaavista seinämaalauksistaan tunnettu Villa de Misteri, Mysteerien huvila. Seiniin raaputettujen rivousten ja eroottisten seinämaalausten perusteella pienessä Pompejin maaseutukaupungissa oli kuitenkin enemmän porttoloita kuin leipomoita: peräti 25 kappaletta.

Kirjallisten lähteiden perusteella Pompeji ei ollut minkään Napolinlahden hurvittelukeskus. Pikemminkin se oli vanha, hieman unelias etruskien perustama 20 000 asukkaan kauppapaikka, ei edes lomakeskus siinä missä naapurinsa Herculaneum. Ehkä se tuttuuden tunne johon törmää Pompejin, Herculaneumin tai Stabiaen kaupungeissa johtaa katsojaa harhaan. Akateemisessa mielessä on vaarallista olettaa, että mielikuvat ja assosiaatiot joita tietyt kuvat ja esineet herättävät nykyihmisessä pätivät myös aikalaisiin. Myös ne perusteet joilla talojen oletetaan olleen porttoloita ovat toisinaan kyseenalaisia. Ajatusleikkinä: Kuinka monesta nykytaloudesta voisi tulevaisuuden arkeologi löytää eroottista taidetta ja välineistöä?

Ilmeisesti kyse onkin siitä, että seksuaalisuuden julkinen esittäminen ei ollut roomalaisille tabu, vaan luonnollinen osa elämää. Muitakaan luonnollisia ruumiintoimintoja ei pahemmin peitelty, vaan ne jaettiin. Kerrostaloissa ei asuntoihin kuulunut yleensä omaa keittiötä ja käymälää. Syötiin joko ulkona tai sitten ruoka ostettiin torilta ja valmistettiin yhteiskeittiössä. Julkisissa käymälöissä käytiin yhdessä, niissä seurusteltiin ja puhuttiin politiikkaa. Sama koskee peseytymistä. Isommissa kylpylöissä oli tosin nykyisten uimahallien tapaan naisten ja miesten puku- ja saunaosastot erikseen, tai sitten erilliset vuorot. Pompejin kylpylä oli yhteiskylpylä, joten sukupuolten erottelukaan ei voi olla syynä siihen, että se on kuuluisa ainoista säilyneistä lesboseksimosaiikeistaan.


Hic habeat felicitas

Roomalaisten kylpylöiden pukuhuoneiden lattioita ja kattoja koristavat usein eroottiset mosaiikit. Miksi? Varmastikaan tarkoitus ei ollut asiakkaiden kiihottaminen. Erään teorian mukaan panokuvien alastomilla vartaloilla haluttiin kertoa, että kyseessä oli riisuutumistila. Selitys ei tunnu kauhean vakuuttavalta. Kuvat eivät myöskään olennaisesti eroa monien porttoloiksi merkittyjen asuntojen kuvituksesta. Ehkä kuvien tarkoitus oli vain viihdyttää? Kenties erilaiset seksiaktit kertoivat roomalaisille vain hauskanpidosta ja onnesta. Yksityisasunnotkin suojattiin ”pahalta silmältä” ja onnettomuuksilta tomerasti jöpöttävillä falloksen kuvilla. Varmemmaksi vakuudeksi esimerkkikuvassa on falloksen viereen kirjoitettu: Hic habeat felicitas, ts. tämä talo on onnellinen talo.

Uudempi kriittinen arviointi on pudottanut Pompejin porttoloiden määrän yhdeksään. Näissä paikoissa myös rakennusten arkkitehtuuri ja muut löydökset tukevat käyttötarkoitusta: Tyttöjen pikkuruiset huoneet tai kopit, joissa he ovat ottaneet vastaan asiakkaitaan; tyydytettyjen asiakkaiden arviot akteista ulkoseiniin raaputettuina. Hic ego nunc futui formosam forma puellam, laudatam a multis, sed lutus intus erat. ”Nain täällä äsken hyvännäköistä tyttöä, muotovaliota ja monien ylistämää, mutta sisällä tyttö olikin ihan paska.” Piirtokirjoitus keskustan basilican, roomalaisten oikeusistuimen ja ostoskeskuksen, seinässä mainostaa seuranpuutteesta kärsiville matkalaisille, että kaupungin tytöt ovat auliita ja ystävällisiä, ja antaa ohjeita mistä heitä voi löytää. Porttoloiden seiniin oli mainosmielessä maalattu myös tyttöjen taksat selvästi esille. Kenties moraali ei ollut yhtään löyhempi kuin nykyään, mutta suhtautuminen seksuaalisuuteen paljon avoimempaa ja suorasukaisempaa.


Siivekäs Mutinus

Roomalaisten alkuperäinen hedelmällisyyden- jumala oli etruskilaista alkuperää oleva Mutinus Tutinus, jolla oli oma pyhäkkönsä Rooman kaupungissa. Sanotaan, että vastanaineet naiset kävivät ennen hääyötään lahjoittamassa neitsyytensä pyhäkössä pönöttävän Mutinus (tai Mutenus)-jumalankuvan kiviselle erektiolle. Teko takasi avio-onnen ja varmaankin myös hedelmällisyyden. Yleensä Mutinus, jonka nimi juontuu miehistä elintä tarkoittavasta latinan sanasta, esiintyy siivekkään falloksen muodossa. Näitä onnenkaluja naiset kantoivat kaulassaan suojana demoneita vastaan.

Varsinainen Mutinus Tutinuksen palvonta näyttää sekoittuneen jo varhaisessa vaiheessa Priapukseen, jonka koti oli kreikkalaisessa Lampsakoksessa Vähässä-Aasiassa. Hänestä Gaius Valerius Catullus on sepittänyt nämä säkeet:

Omistan, pyhitän tämän lehdon sinulle, Siittimen jumala,
jonka koto ja metsämaat ovat Lampsacuksessa;
siellä, Hellespontoksen rannikkokaupungeissa
sinua palvotaan suurimmin.
Siellä rannat ovat ostereista rikkaat!
(Catullus XVIII, käännös Jukka Kemppisen)

Onnea tuova Mutinus Tutinus esiintyy myös muissa muodoissa, joista kummallisimpia on oikealla kuvattu siivekäs ratsu. Pompejista niitä on löytynyt sekä tavallisina pienoisveistoksina että tuulikelloina. Falloksia ei selvästi pidetty uhkaavina tai pelottavina, sillä eräässä tuulikellossa Mutinuksen kulliruumiin päällä ratsastaa pieni amoriini, rakkaudenjumala.

Roomalaisten harjoittamalle sukupuolimagialle oli useimpien eurooppalaisten kansanuskojen tapaan ominaista se, että ”voimapaikan” näyttäminen karkotti pahan. Roomalaisilla ”voimaelin” kuului miehelle. Itämerensuomalaisten maagisissa tavoissa miehinen elin on sen sijaan onneton ja heikko. Sen suojaamisvoima on olematon verrattuna naisen väkeen, joka löytyi hameen alta. Tällä voimalla suojattiin karja, torjuttiin kirouksia ja kateita, ja saatettiinpa sitä käyttää vahingoittamiseenkin. Miehet nimittäin pelkäsivät, että naiset saattaisivat äksylle päälle sattuessaan lähettää heillekin vitun vihat, kuukautiset. Tältä vaaralta suojasivat ainoastaan tietäjän loitsu, joka sisälsi voimapaikan syntysanat.

Mutinus on antanut nimensä uudella ajalla kokonaiselle sienien suvulle, joista esimerkiksi kelpaa mutinus caninus, kansanomaiselta nimeltään koirankyrpäsieni.

Susia ja susijuhlia

Sudet ovat Helsingin Sanomissa vilkkaana jatkuneen petokirjoittelun lisäksi tänään muutenkin ajankohtainen aihe, sillä tähän aikaan antiikin Roomassa vietettiin perheelle ja esi-isille omistetun Parentalia-juhlien ohella vuoden petomaisimpia pitoja, Lupercaliaa.

Palatinus-kukkulan juurella on sijainnut pieni luola nimeltä Lupercal, jossa susiemon kerrotaan imettäneen Romulusta ja Remusta. Rooman nuorten aristokraattien joukosta valitut Luperci-pappiskollegion poikaveitikat kokoontuivat tuossa luolassa joka helmikuun 15. päivä. Varhaisaikoina Luperci-poikien tehtävänä lienee ollut karjan suojeleminen susilta ja touhuun on liittynyt myös jonkinlaisia metsänhenki Faunuksen palvontamenoja, mutta miten asia olikaan, alkuperäinen syy oli jo kadonnut ihmisten muistista. Keisariajalla pappipoikien keskeinen tehtävä oli järjestää koko kaupungin rakastamat Lupercalia-juhlat, joilla edistettiin karjan, pellon ja ihmisten hedelmällisyyttä.

Nuorukaiset uhrasivat ensiksi luolassa kaksi pukkia ja koiran. Pääpappien otsat pyyhittiin verisellä uhriveitsellä, minkä jälkeen veri puhdistettiin maitoon kastetulla villalla. Uhritoimituksen jälkeen syötiin ja varsinkin juotiin railakkaasti, ja tähän palvontamenojen vaiheeseen saattoivat kaikki kansalaiset osallistua. Juotuaan tarpeeksi humalaiset nuorukaiset juoksivat pelkkään vuohentaljaan vyöttäytyneenä kilpaa Palatinus-kukkulaa ympäri. Tytöt ja vähän vanhemmatkin roomattaret kerääntyivät puolestaan reitin varrelle seuraamaan villiä kirmaamista ja tarjoamaan pappispojille sieviä takamuksiaan, joita pojat sitten läimivät ohijuostessaan hellästi pukinnahkaisilla piiskoilla. Toimitus takasi hedelmällisyyden koko seuraavaksi vuodeksi.

Ja kaikilla oli kivaa, sillä Lupercaliaa vietettiin sankoin kansanjoukoin vielä 5. kristillisellä vuosisadalla.

Moinen pakanallinen meno sapetti suuresti Rooman piispaa Gelasiusta, joka pyrki korvaamaan riehakkaat pidot kristillisellä juhlalla. Tätä varten Gelasius määräsi vuonna 496 paavillisella dekretaalilla Lupercaliaa edeltävän päivän omistettavaksi pyhälle Valentinukselle. Kuka tämä Valentinus oli ja miksi hänen nimensä oli pyhä, ei ollut tuolloin edes katolisen kirkon tiedossa. Gelasiuksen mukaan ”hänen nimensä on syystä kunnioitettu ihmisten parissa, mutta hänen tekonsa tuntee vain Jumala.” Kenties hän oli yksi kolmesta Valentinus-nimisestä miehestä, jotka olivat kuolleet keisari Claudius II Gothicuksen aikana (268-270). Ensimmäinen heistä oli afrikkalainen munkki ja toinen Interamnan (nyk. Ternin) piispa. Kolmas Valentinus oli perimätiedon mukaan roomalainen kristitty pappi joka haudattiin Via Flaminian varrelle lähelle Porta del Popoloa.

Oli miten oli, P. Valentinus pysyi vuosituhannen ajan täysin tuntemattomana hahmona. Valentinukseen nykyään liitettävät lemmekkäät tarinat ovat syntyneet myöhäiskeskiajan etelä-Ranskassa, trubaduuriromantiikan kehdossa. Nämä legendat olivat tuntemattomia vielä 1260-luvulla, jolloin Jacobus de Voragine kokosi koko keskiajan luetuimman liturgisen kalenterin. Sen P. Valentinusta käsittelevässä vita-osassa tiedetään vain kertoa, että Valentinus menetti päänsä kristuksen puolesta keisari Claudiuksen aikana ja että vielä ennen tuomiotaan hän ihmeparansi vanginvartijansa sokeudesta (miksi sokea mies olisi pantu vartioimaan vankia, ei selviä minulle).

Myöhäiskeskiaikaisessa Valentinuksen legendassa pyhimys on Claudius II:n armeijan mukana kulkeva kristitty munkki, joka vastoin lakia vihkii salaa sotilaita avioliittoon rakastettujensa kanssa. Koska sotilaat olivat saaneet avioliitto-oikeuden palvelusaikanaan jo 60 vuotta aiemmin Septimius Severuksen aikana (193-211), tiedämme että tämä tarina on yhtä potaskaa ja hatusta vedetty kuin ne hämmästyttävät ihmeteot ja veriset marttyyrikuolematkin, jotka ajoivat keskiajalla samaa asiaa kuin tosi-TV tänään.

Mitähän se kaksi vuosituhatta sitten epämääräisissä olosuhteissa kuollut tuntematon pappi miettisi, jos saisi tietää satojen miljoonien ihmisten lähettävän tänään Happy St. Valentines -toivotuksia?