Kategoria: eläimet

Venatio! Lisää Rooman vinttikoirista

Koiratietous oli antiikissa korkealla tasolla, kuten olemme aiemmin voineet todeta. Varhaiset kreikkalaiset auktorit erottivat koirat lähinnä käyttötarkoituksen mukaan, mutta viimeistään hellenistisen ajan loppupuolella koiria alettiin luokitella selkeästi toisistaan eroaviin rotuihin.

Yhteensä antiikin aikaisia koirarotuja tiedetään nimeltä kuusitoista, joskin perustyyppejä on nähtävästi ollut vain neljä. Niistä tunnetuin on suurikokoinen molossi, joka esiintynee useissa säilyneissä pompejilaisissa ”varo koiraa” –kylteissä. Molossin arvellaan muistuttaneen jossain määrin rottweileria tai ehkä irlanninsusikoiraa, varmuutta asiasta ei ole. Lakonialainen eli spartalainen koira oli Ksenofonin Cynegetican mukaan molossia nopeampi ajokoira, joka metsästi hajuaistinsa perusteella.

Maltalainen koira oli pienikokoinen, pitkäkarvainen ja lyhytjalkainen sylikoira. Neljäs rotu oli canis vertragus, kelttiläinen koira, jonka synnyinkodiksi Grattius ja Lucius Flavius Arrianus sanovat Britannian ja Gallian. Vertrageja pidetään nykyisten englanninvinttikoirien suorina edeltäjinä. Aikaisemmin on ajateltu, että foinikialaiset tai ehkä roomalaiset itse olisivat tuoneet vinttikoirat Britanniaan Lähi-idästä, mutta viimeaikainen DNA-tutkimus (Parker et al., 2004) on paljastanut, että englanninvinttikoirat ovat Lähi-idän salukien sijaan lähempää sukua paimenkoirille, ja siten  todennäköisesti kotoperäisiä.

Koirat ovat antiikin ajan taiteessa suosittu aihe. Nähtävästi niitä pidettiin lemmikkeinä kaikissa sosiaaliluokissa orjista senaattoreihin(1). Julius Caesarin sanotaan kerran valittaneen kansalaisten hoitavan koiriaan paremmin kuin lapsiaan. Jossain vaiheessa ylhäisönaisten oli muodikasta lähteä forumille koiranpentu pukunsa laskoksissa. Paimen–, vartio– ja seurakoirat ovat kuitenkin jättäneet jälkeensä vähänlaisesti kuvallista todistusaineistoa verrattuna metsästyksessä käytettyihin rotuihin. Vinttikoiraharrastuksen grand old manin eli Arrianuksen mielestä vertragi oli koirista jaloin: “Koirien joukossa ei ole nopsempaa eikä muodoltaan kauniimpaa kuin vertragus”.(2)

Näköaistin perusteella metsästävien vinttikoirien yleistyminen muutti roomalaista metsästyskulttuuria. Viimeistään 200-luvulle tultaessa vertragit olivat levinneet kelttien keskuudesta koko roomalaisen yhteiskunnan ylistetyksi omaisuudeksi. Rodun pääasiallinen käyttötarkoitus oli coursing, hupimetsästys, jossa koirat kilpailivat paremmuudesta jäniksen, ketun tai peuran jahdissa. Pääasia ei ollut saaliissa, vaan reilussa kilvassa, jota omistajat seurasivat hevosen selästä. Arrianuksen mukaan coursingia eivät harrastaneet vain rikkaat, vaan se oli suosittua hupia myös rahvaan keskuudessa.

Korkea elintaso teki mahdolliseksi myös koirien jalostamisen hyvin samaan tapaan kuin nykyaikana. Archaeology-lehdessä 2010 julkaistun artikkelin mukaan pienikokoisia koira alettiin Rooman keisariajalla suosia suurten kustannuksella, mikä on selkeä indikaattori seurakoirien kasvaneesta suosiosta yhteiskunnassa. Hampaista ja luista on voitu nähdä miten koirista jalostettiin nopeassa tahdissa yhä pienempiä ja pienempiä, mikä on saattanut johtaa nykyisen italianvinttikoiran syntyyn.

Alla valikoima koira-aiheista taidetta Rooman keisariajalta. Mosaiikkityöt ovat kiintoisimpia, sillä ne paljastavat asioita myös vinttikoirien värityksestä.

    (1) Kirkonmiehetkin pitivät koiria. Synesios, Kyrenen piispa, kirjoittaa eräässä säilyneessä kirjeessään Hypatia Aleksandrialaiselle, että ”koirakirjani katosi kotoani, en ymmärrä miten” (Synesios, Ep. 154).
    (2) On tosin myönnettävä, että kuten jokainen koiranomistaja, Arrianus on asiassa todennäköisesti varsin puolueellinen todistaja. Puhtaasti seurakoirien omistajat ja omistajattaret eivät joko kirjoittaneet koiristaan, tai sitten niiden kopioimista ei pidetty keskiajalla merkittävänä, joten ns. tissinvälikoirat eivät ole saaneet omaa puolestapuhujaansa.

Canis vertragus

Non sibi, sed domino venatur vertragus acer,
Inlaesum leporem qui tibi dente feret. (Martialis)

”Uskollinen vinttikoira ei metsästä itselleen vaan isännälleen”, kirjoittaa Marcus Valerius Martialis eräässä lahjarunossaan (xiv.cc.1). Vaikka ajokoirametsästys ei kuulunutkaan yläluokan harrastuksiin yhtä kiinteästi antiikiin aikana kuin brittiläisessä imperiumissa, se oli kuitenkin riittävän suosittua synnyttääkseen kokonaisen kirjallisuuden tyylilajin, cynegetican. Lajin kuuluisin ja tunnetuin edustaja on Ksenofonin Metsästyskirja. Ksenofon antaa hyödyllisiä vinkkejä niin metsätyksessä käytettävistä välineistä kuin koirien hoidosta, jalostuksesta ja kasvatuksestakin. Hänen teoksessaan on kuitenkin yksi merkittävä puute: Ksenofon ei ollut koskaan kuullut vinttikoirista.

Neljäsataa vuotta myöhemmin elänyt kreikkalainen historioitsija, koiraharrastaja ja Rooman valtakunnan senaattori Lucius Flavius Arrianus päätti korjata tämän inhan vian julkaisemalla oman vinttikoiria käsittelevän lisäosansa. Aikaisemmin vinttikoirat omana rotunaan on maininnut vain Augustuksen aikainen runoilija Grattius (Cynegeticon, 167). Arrianuksen mukaan vinttikoirat (canes vertragi) olivat kotoisin kelttien mailta ja saaneet nimensä huimasta nopeudestaan. ”Koirien joukossa ei ole nopsempaa eikä muodoltaan kauniimpaa kuin vertragus”, hän kirjoittaa ja jatkaa ylistäen, että vertragit ovat ylipäätään jaloimpia, kestävimpiä, ketterimpiä ja urheimpia koiria.

Seuraavaksi Arrianus antaa vinkkejä oivan vinttikoiran valintaa varten ja kuvailee joitakin kasvattamiaan vertrageja, erityisesti nykyistä koiraansa, joka on luonteeltaan mitä lempein ja seuraa häntä kotonakin kaikkialle. Turkin värillä ei hänen mielestään ole väliä. Arrianus sanoo kasvattaneensa sekä monivärisiä että täysin mustia, punertavia ja valkoisia vertrageja; tärkeämpää hänen mukaansa on turkin sileys ja värien kirkkaus. Seuraavaksi hän kuvailee vinttikoirien kasvatusta ja mainitsee sivumennen niiden huomiotaherättävän ruokahalun.

Arrianus suosittaa syöttämään vinttikoirille puuroa, mutta sairasta vertragia on lääkittävä rasvaisella lihaliemellä ja naudanmaksalla. Tietyt vatsavaivat lähtevät tosin vain paastoamalla. Arrianus suosittaa vertragien omistajia nukkumaan koiransa kanssa etenkin kun ne ovat nuoria. Silloin ne kiintyvät herraansa, ja omistaja myös huomaa helposti jos koira on sairas tai se pitää päästää ulos tarpeilleen. Sen sijaan vetragit, jotka nukkuvat keskenään, saavat helposti kaikenlaisia syyhyjä ja muita vaivoja. Hieman yllättäen Arrianus paljastuu myös koirahieronnan asiantuntijaksi.

Arrianuksen cynegeticuksen pisin osuus käsittelee vertragin koulutusta, ajoharjoituksia ja varsinaista coursingia. Pennun totuttaminen jäniksenajoon aloitetaan noin 11-kuukautisena, avoimella kentällä, päästämällä jänis kädestä irti pennun eteen. Arrianuksen ohjeet ovat varsin seikkaperäisiä, sillä kuten hän selittää, Ksenofonin vanhempi opas käsitteli ainoastaan koiria jotka metsästävät hajun perusteella, ei näön. Hänen oppaansa sisältää myös tietoa narttujen astutuksesta, tiineysajasta ja pentujen hoivasta. Ja jos kaikista neuvoista huolimatta joku menee pieleen, voi aina uhrata Diana Venatrixille.

Dianaa on syytä muistaa muutenkin. Arrianus mainitsee olevan tapana uhrata Dianalle kaksi obolia pyydetystä jäniksestä ja ketusta täysi drakma  (~30 €). Dianan syntymäjuhlan aikoihin (13. elokuuta) temppeli osti näillä rahoilla sopivan uhrieläimen, joka tarjottiin sitten metsästyksen jumalattarelle etumaksuna tulevista saaliista. Harrastajat osallistuivat näihin juhliin koirineen, koristautuivat kukkaseppelein, joivat viiniä ja nauttivat yhdessä temppelin tarjoaman aterian.

Arrianoksen Cynegeticus vuoden 1831 käännöksenä – Arrian on coursing : the Cynegeticus of the younger Xenophon, translated from the Greek, with classical and practical annotations.

Lisää aiheesta:

Susia ja susijuhlia

Sudet ovat Helsingin Sanomissa vilkkaana jatkuneen petokirjoittelun lisäksi tänään muutenkin ajankohtainen aihe, sillä tähän aikaan antiikin Roomassa vietettiin perheelle ja esi-isille omistetun Parentalia-juhlien ohella vuoden petomaisimpia pitoja, Lupercaliaa.

Palatinus-kukkulan juurella on sijainnut pieni luola nimeltä Lupercal, jossa susiemon kerrotaan imettäneen Romulusta ja Remusta. Rooman nuorten aristokraattien joukosta valitut Luperci-pappiskollegion poikaveitikat kokoontuivat tuossa luolassa joka helmikuun 15. päivä. Varhaisaikoina Luperci-poikien tehtävänä lienee ollut karjan suojeleminen susilta ja touhuun on liittynyt myös jonkinlaisia metsänhenki Faunuksen palvontamenoja, mutta miten asia olikaan, alkuperäinen syy oli jo kadonnut ihmisten muistista. Keisariajalla pappipoikien keskeinen tehtävä oli järjestää koko kaupungin rakastamat Lupercalia-juhlat, joilla edistettiin karjan, pellon ja ihmisten hedelmällisyyttä.

Nuorukaiset uhrasivat ensiksi luolassa kaksi pukkia ja koiran. Pääpappien otsat pyyhittiin verisellä uhriveitsellä, minkä jälkeen veri puhdistettiin maitoon kastetulla villalla. Uhritoimituksen jälkeen syötiin ja varsinkin juotiin railakkaasti, ja tähän palvontamenojen vaiheeseen saattoivat kaikki kansalaiset osallistua. Juotuaan tarpeeksi humalaiset nuorukaiset juoksivat pelkkään vuohentaljaan vyöttäytyneenä kilpaa Palatinus-kukkulaa ympäri. Tytöt ja vähän vanhemmatkin roomattaret kerääntyivät puolestaan reitin varrelle seuraamaan villiä kirmaamista ja tarjoamaan pappispojille sieviä takamuksiaan, joita pojat sitten läimivät ohijuostessaan hellästi pukinnahkaisilla piiskoilla. Toimitus takasi hedelmällisyyden koko seuraavaksi vuodeksi.

Ja kaikilla oli kivaa, sillä Lupercaliaa vietettiin sankoin kansanjoukoin vielä 5. kristillisellä vuosisadalla.

Moinen pakanallinen meno sapetti suuresti Rooman piispaa Gelasiusta, joka pyrki korvaamaan riehakkaat pidot kristillisellä juhlalla. Tätä varten Gelasius määräsi vuonna 496 paavillisella dekretaalilla Lupercaliaa edeltävän päivän omistettavaksi pyhälle Valentinukselle. Kuka tämä Valentinus oli ja miksi hänen nimensä oli pyhä, ei ollut tuolloin edes katolisen kirkon tiedossa. Gelasiuksen mukaan ”hänen nimensä on syystä kunnioitettu ihmisten parissa, mutta hänen tekonsa tuntee vain Jumala.” Kenties hän oli yksi kolmesta Valentinus-nimisestä miehestä, jotka olivat kuolleet keisari Claudius II Gothicuksen aikana (268-270). Ensimmäinen heistä oli afrikkalainen munkki ja toinen Interamnan (nyk. Ternin) piispa. Kolmas Valentinus oli perimätiedon mukaan roomalainen kristitty pappi joka haudattiin Via Flaminian varrelle lähelle Porta del Popoloa.

Oli miten oli, P. Valentinus pysyi vuosituhannen ajan täysin tuntemattomana hahmona. Valentinukseen nykyään liitettävät lemmekkäät tarinat ovat syntyneet myöhäiskeskiajan etelä-Ranskassa, trubaduuriromantiikan kehdossa. Nämä legendat olivat tuntemattomia vielä 1260-luvulla, jolloin Jacobus de Voragine kokosi koko keskiajan luetuimman liturgisen kalenterin. Sen P. Valentinusta käsittelevässä vita-osassa tiedetään vain kertoa, että Valentinus menetti päänsä kristuksen puolesta keisari Claudiuksen aikana ja että vielä ennen tuomiotaan hän ihmeparansi vanginvartijansa sokeudesta (miksi sokea mies olisi pantu vartioimaan vankia, ei selviä minulle).

Myöhäiskeskiaikaisessa Valentinuksen legendassa pyhimys on Claudius II:n armeijan mukana kulkeva kristitty munkki, joka vastoin lakia vihkii salaa sotilaita avioliittoon rakastettujensa kanssa. Koska sotilaat olivat saaneet avioliitto-oikeuden palvelusaikanaan jo 60 vuotta aiemmin Septimius Severuksen aikana (193-211), tiedämme että tämä tarina on yhtä potaskaa ja hatusta vedetty kuin ne hämmästyttävät ihmeteot ja veriset marttyyrikuolematkin, jotka ajoivat keskiajalla samaa asiaa kuin tosi-TV tänään.

Mitähän se kaksi vuosituhatta sitten epämääräisissä olosuhteissa kuollut tuntematon pappi miettisi, jos saisi tietää satojen miljoonien ihmisten lähettävän tänään Happy St. Valentines -toivotuksia?