Lukemattomien muistokivien ja hauta-alttareiden joukossa Roomassa on erään nuoren tytön alttari. Hän on siitä poikkeuksellinen vainaja, että tiedämme hänet myös kirjallisista lähteistä. Minicia Marcella, Gaius Minicius Fundanuksen tytär, ikä 12 vuotta, 11 kuukautta ja seitsemän päivää.
Gaius Minicius Fundanus oli 100-luvun taitteessa elänyt roomalainen poliitikko ja senaattori, jolla oli merkittävä virkaura. Hänet mainitaan ensimmäisen kerran Bosniasta löytyneestä piirtokirjoituksesta, jossa hänen mainitaan palvelleen ensin. Legio XII Fulminatan sotatribuunina ja sitten kvestorina, jota tavan mukaisesti seurasi senaatin jäsenyys. Seuraavaksi hänet oli valittu kansantribuuniksi – tuo vanha tasavaltalainen virka oli tuossa vaiheessa jo kuohittu todellisesta vallasta, kun kansantribuunin valtaoikeudet oli siirretty keisarille – ja lopulta preetoriksi.
Preetorikauden jälkeen piirtokirjoitus katkeaa, mutta tiedämme muista lähteistä että hän palveli jonkun aikaa Legio XV Apollinariksen komentajana, sitten Akhaian maaherrana. Vuoden 103 tienovilla Fundanus palasi Roomaan, jossa hänet valittiin vanhan ja kunnianarvoisan septemviri epulones -pappiskollegion jäseneksi. Epulones olivat vastuussa uskonnollisten uhriaterioiden järjestämisestä. Heidän symbolinsa oli patera, matala uhrimalja josta uhriviini kaadettiin tuleen. Paterasta kehittyi kristillisellä ajalla pateeni, lautanen josta öylätit jaetaan pyhällä ehtoollisella.
Fundanuksen uran huippukohta oli varmaankin hänen valintansa konsuliksi vuonna 107, mutta sitä ennen häntä kohtasi kamala tragedia. Tiedämme tämän kaiken, koska Fundanus sattui olemaan Pliniuksen ystäviä, ja Pliniuksen kirjeenvaihtoa on säilynyt. Plinius kertoo Fundanuksen tyttärestä kirjeessään toiselle ystävälleen, Aefulanus Marcellinukselle.
Murheellisin mielin joudun kirjoittamaan sinulle, että yhteinen ystävämme Fundanus on menettänyt nuoremman tyttärensä. En koskaan nähnyt iloisempaa ja miellyttävämpää tyttöä, tai ketään joka olisi paremmin ansainnut pitkän elämän – ellei jopa kuolemattomuuden. Hän ei ollut vielä neljäätoista täyttänyt, mutta viisas ja tyyni kuin vanha matroona, silti tyttömäisen suloinen ja nöyrä.
Miten innoissaan hän aina hyppäsikin isänsä kaulaan, miten hän rakasti lastenhoitajiaan ja opettajiaan! Miten ahkerasti hän opiskeli, ja miten älykkäästi hän luki! Sairautensa hän kärsi jalosti ja kärsivällisesti, totteli lääkäreiden neuvoja, ja vielä kuolinvuoteellaansa hän piristi omaa siskoaan ja isäänsä. Hänen sielunsa ei koskaan lannistunut ennen kuin hänen ruumiinsa petti hänet.
Eikä Marcellan kuolema olisi voinut tulla pahempaan aikaan. Hänet oli kihlattu erinomaiselle nuorelle miehelle. Hääpäivä oli jo sovittu ja meidät kaikki oli kutsuttu. Ilomme muuttui suureksi suruksi; en kykene sanoin ilmaisemaan miten kauheaa oli kuulla Fundanuksen määräävän kaikki häitä varten varatut rahat käytettäväksi palsamiin ja suitsukkeisiin hautajaisia varten.
Fundanus itse on viisas ja oppinut mies, joka jo nuorena kiinnostui tieteistä ja taiteista, mutta nyt hän ei enää halua kuulla sanaakaan ja on vihkiytynyt vain kuolleen tyttärensä muistolle. Mutta kun huomioit hänen menetyksensä, annat hänelle varmaan anteeksi. Marcellassa Fundanus menetti tyttären joka oli niin isänsä kaltainen kaikessa, niin ulkoisesti kuin henkisiltä lahjoiltaan ja kiinnostuksen kohteiltaan, että he olivat kuin kaksi marjaa.
Jos nyt kirjoitat kirjeen surun murtamalle Fundanukselle, neuvon ettet käyttäisi tavallisia ja kaavamaisia lohdun sanoja, joita hän saattaisi pitää moitteena. Ole ymmärtävä ja osaaottava. Hän tulee hyväksymään myös lohdun ajan kanssa. Kuten tuore haava kavahtaa lääkärin kättä, myös murhemieli hylkii lohtua kunnes aika on sille kypsä. Voi hyvin.
Emme tiedä pääsikö Fundanus koskaan yli menetyksestään. Konsulikautensa jälkeen hän oli 110-luvulla Dalmatian maaherrana ja 120-luvulla Aasian prokonsuli. Hänen vaimonsa Statoria Marcella oli kuollut jo aiemmin, eikä pariskunnalla ollut tiettävästi miespuolista perillistä.