Ecclesia Antinou

Neljä kuvaa Antinousta. Järjestyksessä ylhäältä vasemmalla: Antinous uudelleensyntyvänä Attis-jumalana (Ostia, Magna Materin temppeli), Antinous Dionysoksena (Rooma), neo-egyptiläinen Antinous-Osiris (Villa Hadriana) ja Antinoun rintakuva Mondragonen villasta Frascatista.

[…] Tämä kaunis vinttikoira, joka piti yhtä paljon hyväilyistä kuin käskyistä, siirtyi asumaan minun elämääni. Hän oli yläisen välinpitämätön kaikkea sitä kohtaan, mikä ei ollut hänen palvontansa eikä ilonsa kohdetta. Tämä välinpitämättömyys oli hänelle samaa kuin monille muille pyyteettömyys, omantunnon kysymykset ja kaikki opitut ja vaikeat hyveet. Minua ihastutti hänen järkkymätön rauhallisuutensa, hänen juhlallinen kiintymyksensä, joka täytti hänen koko elämänsä. Mutta kuitenkaan hän ei alistuvaisuudessaan ollut sokea. Tavallisesti hänen luomensa olivat nöyrästi alhaalla, mutta joskus ne nousivat, ja silloin maailman tarkkaavaisimmat silmät katselivat minua suoraan kasvoihin, ja minä tusin saavani tuomion. Mutta saamani tuomio oli samanlainen, jonka jumala saa palvelijaltaan. Saatoin olla tyly, epäluuloinen, mutta kaiken Antinous kärsi maltillisen arvokkaasti. Vain kerran olen ollut täydellinen herra, ja vallassani on ollut vain yksi olento.

Marguerite Yourcenar, Hadrianuksen muistelmat

Antinous, täydellinen ihminen ja täydellinen nuoruus. Olisit voinut elää, vanhentua ja kuolla kenenkään tietämättä helteisessä Bityniassasi niin kuin miljoona paimenpoikaa ennen sinua ja sinun jälkeesi. Mutta ei. Nyt sinusta muistuttavat sadat ja taas sadat ihannoidut muotokuvat, joiden kuultava marmorinen pinta on veistetty yhtä sileäksi kuin nykyisten valokuvamallien iho retusoinnin jäljiltä. Antiikin kuvataiteen joukossa ei liene isäntäsi Hadrianuksen ohella toista kasvoparia, joka olisi yhtä helposti tunnistettavissa kuin sinun.

Keisari Hadrianuksen kuuluisa nuori eromenos syntyi Bithynion-Klaudiopoliissa jokus vuonna 110 jKr. Hadrianus löysi hänet ollessaan vierailulla maaherran luona Nikomediassa, siitä samasta kuningas Nikomedeen vanhasta palatsista jossa Julius Caesar oli nuorena lemmiskellyt kuninkaan kanssa antaen aihetta sotilaiden pilkkalauluun (”Katsokaa, tuossa Caesar ratsastaa triumfissa naituaan koko Galliaa. Miksei Nikomedes ratsasta triumfissa, vaikka hän nai meidän Caesariamme”). Hadrianus rakastui poikaan intohimolla, jota hän ei ollut kokenut kulissivaimonsa Sabinan tai toisen miespuolisen rakastajansa Lucius Ceionius Veruksen kanssa.

Antinous seurasi uskollisen vinttikoiran tai kesyn metsäkauriin tavoin isäntäänsä kaikkialle. Vaikka poika ei koskaan oppinut latinaa eikä hänellä ollut nähtävästi muitakaan älyllisiä hyveitä, hänen täydellinen vartalonsa teki hänestä hyvän jahtikumppanin metsästystä rakastaneelle keisarille. Libyassa pari surmasi hurjan ihmissyöjäleijonan, joka oli vainonnut ihmisiä. Antinous meinasi saada surmansa leijonan kynsissä, mutta Hadrianus pelasti hänen henkensä hyvin tähdätyllä keihääniskulla.

Egyptiläinen maagi ja runonikkari Pankrates sepitti tapahtumasta Hadrianukselle eeppisen runoelman. Runon fragmentti löytyi Oxyrhynkhoslaisesta papyruksesta (P. Oxy 73) – se oli kääritty rullalle ja käytetty pullonkorkkina – välittäen tarinan jälkipolville. Sata vuotta myöhemmin Athenaios Naukratios liitti tapaukseen ihmeen, jossa kuolleen leijonan verestä kasvoi punaisia lootuskukkia. Punainen lootus nimettiin Antinoeiksi ja siitä tuli nuoren jumalan tunnus.

Vain joitain kuukausia myöhemmin Antinous hukkui Niiliin ja Hadrianus ”itki kuin nainen”. Edelleenkään ei tiedetä, oliko kyseessä puhdas tapaturma vai itsemurha. Historia Augusta kertoo, että keisari oli seuraamassa uhritoimitusta ukonilmalla Casius-vuorella (nyk. Shamal Sina), kun salamanisku tappoi yhtä aikaa sekä uhrin että uhraajan. Tätä pidettiin huonona enteenä. Jatkettuaan matkaa Pelusiumiin Hadrianus ja Antinous menivät risteilylle pyhälle Niili-virralle. Historia Augustan käyttämän lähteen mukaan Antinous uhrasi itsensä rakastetun keisarinsa tähden; senaattori-historioitsija Cassius Dio epäili että egyptiläisestä goetiasta kiinnostunut keisari olisi uhrannut itse kumppaninsa. Tämä selitys on kuitenkin hyvin epäuskottava.

Hadrianuksen surulla ei ollut mittaa eikä määrää. Hänen reaktionsa on käsittämätön ja erikoislaatuinen. Hadrianus päätti tehdä Antinousta jumalan ja perustaa uskonnon joka palvoisi hänen kuviaan senkin jälkeen kun hänen oma maallinen tomumajansa olisi jo hajonnut tuhkaksi. Hadrianuksen määräyksestä Antinoun pehmeänturmeltuneet bitynialaiset piirteet ikuistettiin katoamattomaan marmoriin, maalattiin puupaneeleihin ja ommeltiin kuvakudoksiin. Hänen kasvonsa kaiverrettiin jalokiviin ja hänen kunniakseen lyötiin mitaleita. Temppeleitä hänen palvomisekseen rakennettiin Antinoun syntymäkaupunkiin Klaudiopoliin, Mantineiaan ja Ateenaan. Mutta hänen kuolinpaikalleen Egyptiin Hadrianus suunnitteli kokonaisen kulttikaupungin, Antinoopoliin.

Hadrianus oli aikansa originelli ajattelija. Hän tunsi kaikki filosofiat muttei noudattanut mitään. Kenties hän näki itsensä valistuneena uomo universalena, joka halusi tietää mieluummin vähän kaikesta kuin kaiken vähästä. Outoudet kiehtoivat häntä; vaikka hän pilkkasi itämaiden taikauskoa hän samaan aikaan vihkiytyi kaikkiin kulttimenoihin, kokeili alkemiaa ja taikuutta, vaikkei uskonut kumpaankaan ja naureskeli niille. Hadrianus ei myöskään tuominnut mitään uskontoa, paitsi kenties juutalaisuuden sen ahdasmielisyyden vuoksi. Mitä keisari mahtaa miettinyt laatiessaan uuden uskontonsa suuntaviivoja ja sepittäessään tekaistuja oraakkelilauseita rakkaan Antinounsa temppelissä annettavaksi?

Vielä hämmentävämpää on se, että vaikka aikalaiset tiesivät Antinoun kultin syntyneen keisarillisesta päähänpinttymästä johon sekä oppineet senaattorit että myöhemmät kirkkoisät suhtautuivat kuivakkaan nyrpeästi, kansa näyttää ottaneen Antinoun sydämeensä. Etenkin Egyptissä oppimattomat ja taikauskoiset maanviljelijät samastivat hänet välittömästi kuolevaan ja uudelleensyntyvään Osiris-jumalaan. Niili oli egyptiläisten elämänlanka. Sen hedelmällisestä lietteestä riippui kaikkien elämä ja kuolema. Antinoun hukkumiskuolema Niiliin nähtiin Osiriksen itseuhrina, jolla Antinousta tuli itse asiassa kaikkien egyptiläisten vapahtaja, sôter. Aasiassa Antinous yhdistyi uudelleensyntyvään Attis-jumalaan, Kreikassa Dionysokseen ja Roomassa Bacchukseen.

Viimeiseksi silaukseksi Antinoun apoteoosille Hadrianus korotti hänet vuonna 132 jKr. tähdistöksi taivaalle. Antinoun tähdistö sijaitsi Kotkan alueella Altairin eteläpuolella. Ajan huomattavin astronomi ja maantieteilijä Klaudios Ptolemaios ei kuitenkaan niellyt Antinousta kokonaisena, vaan kirjoittaa välttelevästi että Kotkan tähdistössä sijaitsevasta asterismistavoi halutessaan muodostaa Antinoun”. Lopullisesti tästä kummajaisesta päästiin eroon vasta 1930, jolloin kansainvälinen tähtitieteilijöiden liitto IAU formalisoi tähdistöt.

Ikuisen nuoruuden ja rakkauden jumalan suojeluksessa erämaan keskelle kohonnut Antinoopolis kasvoi ja kukoisti. Diokletianuksen aikana siitä tuli Thebaisin nomoksen pääkaupunki. Kaupunki antoi turvapaikan Aleksandriasta karkotetuille heresiarkeille mutta pysyi suurelta osin pakanallisena. Ensimmäiset kilpailevat piispanistuimet perustettiin kaupunkiin vasta 360-luvulla. Ajan myötä Kristus, Dionysos ja Antinous sulautuivat yhdeksi hahmoksi, joka on kuvattu oikealla: Antinous-Kristus pitää kädessään Dionysoksen rypäleterttua, ikuisen elämän lupaajaa. Antinoopolis hylättiin lopullisesti vasta islamin vallan alla, 10. vuosisadalla. Hadrianuksen rakennuttama temppeli oli joidenkin tietojen mukaan täysin ehjä vielä 1800-luvulla, kunnes turkkilaiset räjäyttivät sen.

Nykyään Antinous on homoseksuaalien epävirallinen suojeluspyhimys.

 

3 kommenttia artikkeliin ”Ecclesia Antinou”

  1. Suurten ikäluokkien edustajat muistavat lausuja Yrjö Jyrinkosken, joka esiintyi kai kaikissa Suomen oppikouluissa 50-luvulla ja myöhemminkin. Myöhempinä vuosinaan looshissaan Kosmoksessa hänellä oli tapana testata satunnaisten kävijöitten yleissivistystä kysymällä, kuka keisari teetti veistoksia kenestä ympäri valtakuntaansa. Hyviin väleihin pääsi, jos tiesi oikean vastauksen – harva tiesi. Hänen ns. suuntautuneisuutensa oli kyllä tiedossa.
    Jyrinkoski käytti kapakassa samaa volyymia kuin lausuessaan, mutta se kuului Kosmoksen kuvaan iloisina 70-luvun vuosina (kilpailevana äänenkäyttäjänä mm. Jorma Ojaharju).

  2. Kuljin kerran koopenhaminassa antiikin patsaiden joukossa ja hatkahdin. siina oli sama nimi kuin minulla, susanna. ja samat kasvot.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *