Cacator, cave malum! (”Kakkaaja, varo harmia”). Piirtokirjoitus Pompejissa (IX.7.21/22), vessaan johtavassa käytävässä. Isis Fortuna -jumalatar suojelee kakkaamaan kyykistynyttä mieshahmoa, joka on kuvattu kahden käärmeen välissä.
Käytännönläheiset roomalaiset olivat tunnettuja vesi- ja viemäriteknologian alalla saavuttamistaan ansioista. Erityisesti vesitekniikka saavutti ajanlaskun alun tienoilla huippunsa, jota ei käytännössä ohitettu ennen 1700-luvun loppua. Akveduktien rauniot ympäri Italiaa, Ranskaa ja Espanjaa ovat siitä näyttäviä todistuskappaleita, mutta tällä kertaa haluaisin puhua hieman arkisemmasta ja meitä kaikkia päivittäin koskettavasta asiasta: vessassa käymisestä.
Roomalaisten julkiset käymälät ovat kiehtoneet sekä tutkijoita että matkailijoita löytymisestään lähtien. Vesivessan yllättävä nykyaikaisuus, yhteiskäymälöiden banaali sosiaalisuus ja käytännön vessakulttuuriin arvoituksellisuus tekevät latriineista kutkuttavan tutkimuskohteen. Julkisia käymälöitä on säilynyt lukuisia ympäri valtakuntaa ja ne noudattavat kaikkialla samanlaista arkkitehtuuria: istuimet, joissa on reikä sekä päällä että sivussa, jatkuvasti vedellä huuhtoutuva viemäri ja lattialla juokseva erillinen pieni vesikouru. Jos käymälän aineelliset puitteet ovatkin vesiselvät, monet aineettomat kysymykset ovat edelleen vailla vastausta. Miten kaukaa käymälässä käytiin? Oliko käymälät yhteisiä miehille ja naisille? Miten niissä käyttäydyttiin? Pestiinkö vai pyyhittiinkö? Ja miten kuuluisaa vessasientä käytettiin?
Käymälöiden skatologisen puolen lisäksi on puhuttava myös ulostamisen metafyysisistä ulottuvuuksista. Kuvan piirtokirjoitus Cacator, cave malum! eli ”kakkaaja, varo harmia” on löytynyt Pompejista, jossa se komeilee vessaan johtavassa käytävässä kotialttarin vieressä. Isis Fortuna -jumalatar peräsinairoineen, runsaudensarvineen ja käärmeineen näyttää suojelevan kakkaamaan kyykistyvää mieshahmoa, mutta miltä vaaralta hän varsinaisesti suojelee? Ensimmäinen mieleentuleva selitys liittyy pahaan silmään ja pahantahtoisiin henkiin, jotka asuttivat antiikin ajan ihmisen mielenmaisemaa. Intiimitoimituksen parissa askarteleva ihminen on haavoittuvassa tilassa, altis kaikenlaisille pahoille voimille. Ulosteita itsessään pidettiin saastuttavina, jolloin jumalattaren apua epäilemättä tarvittiin. Sitä paitsi viemärissä itsessään saattoi vaania hirmuja: Claudius Aelianus (175–235) kertoo urbaanin legendan jättiläismustekalasta, joka suolakalan himossaan oli uinut sisään viemäriin ja tunkeutunut ihmisten asuntoihin pöntön kautta.
Toisaalta Cacator, cave malum -teksti toistuu myös useissa Pompejin hautapiirtokirjoituksissa. Niillä ehkä uhattiin haudanhäpäisijää yliluonnollisella rangaistuksella. Roomalaisten kaupunkien ulkopuolella leviävät nekropolikset olivat vainajien lisäksi monien köyhien ja kodittomien asuinsijoja. Jos ajatellaan että ihmisten arkikäyttäytyminen paljastuu parhaiten yrityksistä kieltää se, tarpeiden tekemisen hautojen suojassa on täytynyt olla tuikitavallista. Esimerkeiksi roomalaisiin hautoihin lisätyistä varoituksista käyvät nämä:
”Joka tähän paskoo tai kusee, saakoon sekä ylisen että alisen jumalten vihat päälleen” (Corpus Inscriptionum Latinarum 6.13740)
”Painu pois, kakkaaja! Et voi turvassa paljastaa persettäsi täällä” (Corpus Inscriptionum Latinarum 4.8899)
Petronius Arbiterin veijariromaanissa Satyricon uusrikas öykkäri Trimalchio mahtailee määräämällä testamentissaan vapautetun orjan valvomaan hänen hautaansa ajasta iäisyyteen, jottei kukaan matkalainen vain tule tekemään tarpeitaan sen taakse (Satyricon, 71). Ulostamisen vaaroista kertoo myös tarina kerettiläisestä Ariuksesta, joka sai ankaran ripulin rangaistukseksi vastustettuaan pyhää kolminaisuusoppia. Hermias Sozomenoksen Kirkkohistorian mukaan Arius meni julkiseen käymälään ja kuoli sinne, eikä kukaan enää uskaltanut käyttää samaa vessanistuinta (Sozomenos, 2.29–30).
Roomalaiset kutsuivat yksityisvessoja latriineiksi (latrinae). Köyhimmässä Pompejilaisessa yksityiskäymälässä oli ainoastaan potta pytyn alla. Potat tyhjennettiin joko viemäriin tai avoviemäriin. Keskiluokan talojen käymälät oli yhdistetty kaupungin viemäriverkostoon ja huuhdeltiin talousvedellä – tästä syystä käymälä sijaitsi yleensä keittiön välittömässä yhteydessä. Julkisista vesikäymälöistä käytettiin nimeä foricae. Niiden läpi kiersi koko ajan puhdas vesi, joka huuhteli viemärikouruun tulevat tuotokset mennessään pääviemäriin. Ajan vaatemuoti suojeli vessassa kävijöitä noloilta tilaneilta. Nykyihminen joutuu vessassa laskemaan housut nilkkoihin, mutta antiikin aikana virkamiehen tooga, rouvan mekko ja miehen tunika pitivät intiimialueet piilossa.
Tyypillinen roomalainen yksityiskäymälä.Julkinen käymälä Ostiassa.
Rooman parhaimmissa julkisissa käymälöissä, kuten Pompeiuksen teatterin portiikissa, oli marmoriset istuimet, tuoksuvia yrttejä ja jopa taustamusiikkia. Martialis väittää, että epätoivoisimmat pyrkyrit tulivat näihin paskataiteen palatseihin kuluttamaan aikaa siinä toivossa, että sattuisivat törmäämään julkisuuden henkilöön tai muuhun tärkeään mieheen, mutta tämä voi olla myös puhdasta satiiria. Käymälät tyhjentyivät Venus Puhdistajan eli Venus Cloacinan mukaan nimettyyn Rooman pääviemäriin, Cloaca Maximaan, joka on osittain edelleen käytössä. Viemäri on roomalaisen insinööritaidon suunnaton voimannäyte, sillä miljoonakaupungin asukkaat tuottivat yhteensä 500 tonnia ulostetta vuorokaudessa.
Ostiassa oleva forica on yksi parhaiten säilyneistä. Kuvassa näkyvät vieri vieressä olevat istuimet (roomalaiset eivät selvästi tarvinneet yksityisyyttä helpottaakseen itseään) ja kävijöiden edessä kulkenut vesikouru, jonka tarkoitus on jäänyt epävarmaksi. Kylpylöissä vessakäynti kuului pääsymaksun hintaan, mutta kaupungilla pikkulassa käymisestä maksettiin lantti käymäläorjalle, jonka tehtävä oli myös huolehtia vessan siisteydestä. Ostian käymälässä on kaksi sisäänkäyntiä, joiden välissä on käsien pesemiseen tarkoitettu allas. Oviaukkojen tarkoitusta on myös pohdittu – mahdollisesti niiden kamanaan oli maalattu ”sisään” ja ”ulos”. Miehiä varten oli julkisia pisuaareja, eli elintarvikekäytöstä poistettuja amforoita, joihin sai lorottaa vapaasti. Kankaanvalkaisijat ja nahkatehtaat käyttivät näin kertyvää ureaa teollisuuden raaka-aineena. Keisari Vespasianus määräsi sen verolle, mistä syntyi Suetoniuksen mukaan lentävä lause ”raha ei haise” (pecunia non olet).
Tähän asti jokainen aikamatkaajakin selviäisi vessakäynnistään kunnialla, mutta entäs sitten kun on pyyhimisen aika? Vessapaperia ei vielä ollut – eikä edes François Rabelais’n (1483–1494) kuuluisassa satiirissa Gargantua ja Pantagruel uskottu sen tehokkuuteen.
Xylospongium, eli tersorium: vessasieni tai rahvaanomaisemmin paskasuti. Roomalainen vessaharja jolla EI pyyhitty takamusta, vaikka kaikki tv-dokumentit haluaisivat sinun uskovan niin.
Ei, pyyhkimiseen ei mitä todennäköisemmin käytetty yhteistä pesusientä kepin nokassa, jota välillä dipattiin etikkaan sen desinfioimiseksi. Kyseessä on vanha myytti, joka ei vaan ota kuollakseen. Koska ihmiset eivät kuvailleet arkisen jokapäiväisiä toimiaan saatika vessakäyttäytymistään, emme voi satavarmasti sanoa, miten roomalaista vessasientä käytettiin. Sen sijaan funktionaalisesti sudin muoto on jokaiselle länsimaalaiselle vessankuluttajalle tuttu. Vessasieniin liitetyn teorian ohuus ilmenee nopeasti, kun käy läpi kaikki vessasieniä käsittelevät antiikin ajan kirjalliset lähteet.
Vessasieni, latinaksi xylospongium (”sieni kepin nokassa”) tai tersorium, esiintyy kaiken kaikkiaan vain neljässä latinankielisessä kirjoituksessa. Seneca nuorempi reflektoi (Epistulae morales) miten gladiaattoriksi tuomittu germaaniorja teki itsemurhan julkisessa vessassa työntämällä vessasienen terävän puuvarren kurkkuunsa. Seneca sanoo häveliäästi kapineen käyttötarkoituksesta, että ”sillä putsattiin säädyttömyydet” (ad emundanda obscena), mikä voi tietysti tarkoittaa peräaukkoa, mutta myös vessaa itseään.
Claudius Terentianus, Rooman laivastossa palvellut egyptiläinen, valittaa eräässä säilyneessä kirjeessään, ettei hänestä välitetä ”paskasudin vertaa” (Non magis quravit me pro xylesphongium). Martialis vertaa epigrammeissaan kaiken maallisen katoavaisuutta siihen, miten hienostuneinkin illallinen on aamulla asia joka kuuluu ”tunkkaiselle vessasienelle” ([…] sed cras nil erit, immo hodie, protinus immo nihil, quod sciat infelix damnatae spongea virgae). Lopuksi Ostiassa sijaitsevasta julkisen käymälän seinästä löytyy kehotus ”käytä sientä” (utaris xylosphongio). Siinä kaikki.
Kirjoitukset ovat yksi asia ja aineellinen jäämistö toinen. Arkeologit ovat kaivelleet vuosikausia Pompejin naapurikaupungin Herculaneumin viemäriä, joka on paljastunut varsinaiseksi aarreaitaksi antiikin ajan ruokavalioon ja elämään liittyvissä kysymyksissä. Viemäristä on löytynyt yhtä sun toista mielenkiintoista, kuten pinjankäpyjä, joiden merkitys ei ole täysin valjennut. Ehkä niistä oli syöty siemenet ensin? Tai sitten käpyjä käytettiin vessassa ilmanraikastimina?
Viemäriin on pudonnut myös kampoja, kolikoita, sormuksia, noppia, hiusneuloja ja yöllisten vessakäyntien seurauksena myös keraamisia öljylamppuja. Viemäriin kipatuista kivettyneistä ruoantähteistä on löytynyt oliivinsiemeniä, kalanperkeitä (anjoviksia, lahnoja, neitokaloja, makrilleja, ankeriaita, meriahvenia ja nokkakaloja), ostereita, äyriäisiä, seepioita ja merisiilejä, jäänteitä viikunoista, taateleista, pähkinöistä ynnä mausteista kuten korianterista, tillistä, brassicasta ja selleristä. Ja luonnollisesti myös erilaisia pyllynpyyhkimiä, kuten pellavatukkoja, lehtiä ja jopa pieniä sileitä kiviä.
Kreikkalaisen kirjallisuuden mukaan sileitä kiviä (πεσσοι, pessoi) käytettiin silloin, kun käsillä ei ollut vettä pyllyn pesemiseen. Pyyhkiminen tehtiin ikiaikaisen tavan mukaan vasemmalla kädellä. Takamuksen kaapimiseen käytetyt kolme kiveä mainitaan jo Aristofaneen sodanvastaisessa näytelmässä Rauha (421 eaa.). Perinne vaikuttaa erittäin pitkäikäiseltä, sillä myös Muhammadin nimiin pantu hādīth mainitsee kolme kiveä ideaalina peräaukon puhdistamiseen ennen sen pesemistä. Aiemminkin takaliston putsaamisessa suosittiin puhdasta vettä. Oletukseni on, että roomalaisen käymälän vesikouru ja istuimen alempi aukko oli olemassa juuri tätä varten. Herculaneumin viemäristä ei ole löytynyt yhtään ainutta vessasientä, joten oletettavasti sientä ei käytetty pyllyrenkinä, vaan juuri sinä miltä se näyttääkin, eli vessaharjana. Pestyään ja pyyhittyään itsensä tunikan alta roomalainen tarttui etikkakupissa lionneeseen vessaharjaan, ja pyyhki istuimen puhtaaksi roiskeista seuraavaa käyttäjää varten.
Olen nähnyt toistuvasti esitettävän sellaisia näkemyksiä, että vanha kreikkalais-roomalainen polyteismi veteli jo hellenistisellä ajalla viimeisiään ja että ihmiset olisivat menettäneet uskonsa vanhoihin jumaliin. Tämän selityksen mukaan kristinusko olisi levinnyt suoraan hengelliseen tyhjiöön. Mielestäni tämä tulkinta nojaa muutamien kreikkalaisten filosofien mielipiteille annettuun liialliseen painoarvoon ja puhtaaseen polyteismin väärintulkintaan, toisin sanoen polyteismiä on arvioitu samoilla kriteereillä kuin monoteismia, vaikka kyse on täysin erilaisesta uskomusjärjestelmistä.
Antiikin uskonnosta olen kirjoittanut näillä sivuilla paljon aiemminkin, mutta yritän tässä kirjoituksessa tiivistää, mistä Rooman valtakunnan uskonnoissa oli kyse ja todistaa, etteivät ihmiset suinkaan olleet menettäneet luottamustaan vanhoihin jumaliin ennen suurta 200-luvun kriisiä, eivätkä usein silloinkaan. Lopuksi kuvataan, millainen 200-luvun kristillinen uskonyhteisö oli. Tilanpuutteen vuoksi olen jättänyt kokonaa pois joitakin alueellisia ilmiöitä, kuten gallialaisen ja egyptiläisen uskonnon.
Vasemmalla: Capitoliumin Juppiter, Rooma (1. vuosisadan loppu). Oikealla: Muurikruunuinen Efeson Artemis (roomalainen kopio 2. vuosisadalta), Farnesen kokoelmat, Napolin arkeologinen museo.
Miten uskonto ymmärrettiin ennen kristinuskoa?
Latinan sana religiotarkoitti muutakin kuin vain uskontoa tai uskonnollista toimitusta. Sillä tarkoitettiin muun muassa uskollisuutta, velvollisuutta, kunnioitusta, moraalista velvollisuutta, jumalten pelkoa, valaa ja sopimusta. Sekä monet antiikin kirjailijat (Servius, Lactantius, Augustinus) että modernit tutkijat ovat yhdistäneet religion sanaan religare, sitoa: kyse on ihmisten ja jumalten välisestä sidonnaisuudesta. Toinen vaihtoehto olisi religiens, huolellisuus, vastakohtana negligens, laiminlyönti.
Ciceron(106–43 eaa.) määritelmän mukaan religiossa kyse oli kultista (cultus), joka on ”jumalien vaalimista”. Cultus on verbin colo (viljellä, hoitaa) johdannainen ja samaa juurta kuin cultura (viljely, kulttuuri). Uskonnossa on siis kyse jumalsuhteiden vaalimisesta ja kultivoimisesta. Religio jakautui pyhiin toimituksiin (sacra) ja ennusmerkkeihin (auspicia). Monikossa religiones viittasi erilaisiin kulttitoimituksiin, ei eri uskontoihin. Ylipäätään polyteistille näyttää olleen täysin mahdotonta ymmärtää ajatusta erillisistä uskonnoista. Monoteistille uskonnollinen vakaumus oli pohjimmiltaan henkilökohtainen valinta. Polyteistien näkökulmasta taas oikeiden jumalsuhteiden vaalimisella oli kansakunnallista merkitystä ja siksi se kuului kaikille.
Henkilökohtainen vakaumus ei ollut peruste laiminlyödä uskonnollisia toimituksia. Religio oli ennen kaikkea yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen asia. Varhaisen roomalaisen uskonnon perusluonne oli kaikkea muuta kuin mystisen harras: se oli lainopillinen uskonto, jonka määräykset roomalainen täytti samalla täsmällisyydellä kuin kauppasitoumuksensa ja asevelvollisuutensa. Polyteisti kävi näkymättömien luonnonvoimien kanssa jatkuvaa kauppaneuvottelua. Jos jumala ei ollut suosiollinen, se johtui siitä, että ihmiset olivat tavalla tai toisella rikkoneet sopimustaan jumalia kohtaan ja joutuivat kärsimään sopimussakkoa.
Roomalaisten jumaltarustossa ei muutoinkaan ollut sijaa mielikuvituksen lennolle. Roomalaiset jumalat eivät olleet kreikkalaisen mytologian inhimillisiä olentoja kaikkine ihmisten heikkouksineen, vaan etruskilaisen hahmottomia ja arvaamattomia luonnonlakeja, jotka hallitsivat ihmisten tekoja mutta eivät ottaneet osaa heidän kärsimyksiinsä. Tosin on sanottava, että myös kreikkalaisten jumalat pohjimmiltaan merkitsivät luonnonvoimia ja ilmiöitä – kuten esimerkiksi Afrodite rakkautta ja Poseidon merta – ja heidät esitettiin ihmishahmoisina ainoastaan vertauskuvallisessa mielessä.
Vaikka jotkut filosofit tekivät pilkkaa kulttikuvista, monet puolustivat niitä: kuvia itseään ei palvottu jumalina, vaan ne symboloivat jumalia, joita palvottiin. Uusplatonisti Porfyrios (233–305) esitti, että kuvat olivat näkymättömän todellisuuden näkyviä ilmentymiä, ihmisen aivoille ymmärrettäväksi tehtyjä sirpaleita jumaluuden käsittämättömyydestä. Kristityt ja muslimit toistivat filosofien esittämän kritiikin jumalankuvia kohtaan taistelussaan polyteismiä vastaan. Väittäessään pakanoiden palvovan taikauskoisesti elottomia kuvapatsaita he tahallaan ymmärsivät väärin kulttikuvien merkityksen. Toisaalta kristityt harvoin kyseenalaistivat jumalien olemassaoloa, mutta selittivät niiden olevan Saatanasta siinneitä pahoja henkiä. Kristityt käyttivät näistä hengistä samaa sanaa kuin polyteistitkin, daimon. Kristitty Justinos(100–165) esitti, että daimonit olivat langenneita enkeleitä tai näiden jälkeläisiä, jotka olivat petkuttaneet ihmiset palvomaan itseään jumalana. Monoteistien inho kuvainpalvontaa kohtaan johti sittemmin ikonoklasmiin, jossa tuhottiin joukottain pakanallisten patsaiden lisäksi myös kristillisiä pyhäinkuvia.
Roomalaisten uskonnosta ja historiasta kirjoittanut kreikkalainen historioitsija Polybios(203–118 eaa.) sanoi, että ”roomalaiset olivat uskonnollisempia kuin jumalat itse.” Roomalaiset itsekin olivat ylpeitä säntillisyydestä, jolla he hoitivat jumalsuhteitaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita että roomalaiset olisivat olleet erityisen kiinnostuneita tuonpuoleisesta tai jumaluusopista – se oli juutalaisten alaa. Polyteismi ei edellyttänyt oikein uskomista (ortodoksia), vaan oikein tekemistä (ortopraksia): niin kauan kun yhteiskunta piti jumalsuhteista huolta lain kirjaimen mukaisesti, jumalat pitivät kiinni omista sitoumuksistaan. Osanottajilta ei missään vaiheessa edellytetty varsinaista uskoa, minkä huomaamme myöhemmin Rooman valtionuskonnon törmätessä kristittyjen itsepäisyyteen. Aiempaa lakivertausta käyttäen ei oikeusistuimiakaan kiinnosta, mitä filosofisia käsityksiä syytetyllä päänsä sisällä on oikeasta ja väärästä, vaan onko hän noudattanut lakia vai ei. Kuten kirjoitussarjan edellisessä osassa todettiin, polyteistit erottivat toisistaan logismoksen, perustellun vakaumuksen, ja pistiksen, sokean uskon, jota pidettiin ajattelun kaikkein alkeellisimpana ja rahvaanomaisimpana muotona. Kristittyjä arvosteltiin toistuvasti juuri tästä sokeasta uskosta.
Uskonnontutkijat ovat aiemmilla vuosisadoilla tutkineet ja arvottaneet uskontoja eräänlaisen evoluutioajattelun kautta. Siinä uskontojen ajatellaan kehittyneen koko ajan alkukantaisesta kehittyneemmiksi ja samalla myös moraalisesti korkeatasoisemmiksi. Maaginen ajattelu, jossa mekaanisesti pyritään vaikuttamaan korkeampiin voimiin, on erotettu varsinaisesta uskonnosta, jota pidetään moraalisen toiminnan lähteenä ja säätelijänä. Juuri tähän uskontoevolutiiviseen teoriaan pohjautuu monien humanistien vaalima ajatus kreikkalais-roomalaisesta polyteismista ”henkensä menettäneenä”. Alkuperäisiin talonpoikaisiin perinteisiin sekoittuneet vieraat itämaiset vaikutteet ja pappien virkatyönä toteuttamien rituaalien mekanistinen hengettömyys olisivat tämän käsityksen mukaan saaneet antiikin kaupunkilaisväestön vieraantumaan vanhasta uskonnosta.
Tällaiset tulkinnat eivät tee oikeutta sille uskonnollisen ajattelun ja kokemusten moninaisuudelle, joka vallitsi Välimerellä ajanlaskun alun molemmin puolin. Emme voi tuomita muinoin eläneiden ihmisten hengellisten kokemusten laatua tai väkevyyttä vain siksi, että ne olivat erilaisia kuin omamme. Emme muutenkaan pääse kauan sitten eläneiden ihmisten pään sisälle ja tiedä, mitä he kokivat suorittaessaan uhrirituaaleja, elleivät he sattuneet itse kirjoittamaan siitä. Vuotuismenojen ja niihin kuuluvien laulujen ja rukousten toistaminen saattoi olla vuorossa olleelle kunnalliselle virkamiehelle ikävystyttävä velvollisuus, jota varten oli pakko hikoilla auringossa raskas villakankainen tooga niskassa, vaikka paljon mieluummin hän olisi ollut tabernassa kylmä valkoviinimalja kädessä. Tai sitten hän koki olevansa elävä lenkki sukupolvien lakkaamattomassa ketjussa, joka varmisti yhteisön hyvinvoinnin jatkuvuuden. Kenties käristyvien uhrieläinten veden kielelle herauttava suloinen tuoksu, suitsukkeiden huumaava käry, sekakuorojen polyhymnia ja kansanjoukkojen innostuksesta tarttuva joukkohulluus sai virkamiehen kokemaan jumalten numeenisen läsnäolon kehossaan. Epäilemättä molempia tapauksia mahtui joukkoon.
Roomalainen uskonto oli niin erottamattomasti nivoutunut osaksi yhteiskunnallista elämää, että keisariajalla jopa esitettiin, että Rooman maailmanmahdin syntyminen oli ollut roomalaisten hurskauden (pietas) ansiota. Pietas ei tarkoittanut pelkästään ihmisten velvollisuuksia jumalia kohtaan, vaan myös lasten velvollisuuksia vanhempiaan kohtaan, vanhempien velvollisuuksia esi-isiään kohtaan ja kansalaisen velvollisuuksia valtiota kohtaan. Sen vastakohta eli impietas oli rikollista välinpitämättömyyttä, joka oli loukkaus koko yhteiskuntaa eli res publicaa kohtaan. Laiminlyönnit suhteissa jumaliin (religio neglecta) aiheuttivat valtiolle vastoinkäymisiä. Rooman maailmanvallan luhistuminen 400-luvulla sattui yhteen kristinuskon valtaannousun kanssa, mihin pakanalliset filosofit vetivät nopeasti yhtäläisyysmerkin. Polyteistit olivat esittäneet vastaavanlaisia syytöksiä jo 100- ja 200-luvulla kulkutautiepidemioiden, katovuosien ja sotilaallisten tappioiden yhteydessä, ja kristityt apologeetat, kuten Tertullianus ja Cyprianus, olivat kiirehtineet kumoamaan näitä syytöksiä. Rooman kaupungin hävitys vuonna 410 sai kirkkoisä Augustinuksen kirjoittamaan kokonaisen kirjan (De civitate dei) todistaakseen, ettei vika ollut kristittyjen – sitä paitsi maallisen Rooman kuuluikin mennä taivaallisen Jerusalemin tieltä.
Uskonnolliset velvollisuudet eivät olleet minkään hengellisen säädyn erioikeuksia, vaan niistä vastasivat perheenpäät puolisoineen, vaaleilla valitut virkamiehet ja valtionpäämiehet. Naisilla oli omia, pelkästään naisille varattuja kulttiyhteisöjään. Apuna saatettiin käyttää uskonnollisia spesialisteja, kuten pappiskollegioiden jäseniä tai ennusmerkkien tuntijoita. Papeilla oli myös yksinoikeus tulkita tiettyjä pyhiä kirjoituksia, kuten Capitoliumilla säilytettyjä ns. Sibyllan ennuskirjoja. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö myös yksityistä uskonnollisuutta olisi ollut olemassa. Yksityinen ihminen saattoi koska vain lähestyä jumalia, karkottaa pahoja henkiä ja ennusmerkkejä, sekä kääntyä taivaan ilmiöiden selittäjän tai oraakkelin puoleen hädässään. Koko antiikin ajan tyypillisimpiä uskonnollisuuden muotoja oliva ex voto -tyyppiset lupaukset, jossa ihminen lupasi jumalalle jotakin, mikäli jumala päästäisi hänet hädästään (parantaisi sairauden, estäisi laivaa uppoamasta, auttaisi liiketoimissa jne.). Unien ajateltiin olevan suoria viestejä jumalilta, joten taitavilla unienselittäjillä oli aina töitä. Keisariajalla yleistyi Babyloniasta peräisin ollut usko astrologiaan, taivaankappaleiden vaikutukseen ihmisten elämään.
Vasemmalla: Temppeleissä säilytettyjä roomalaisia votiivilahjoja (Pitt Rivers Museum, Oxford). Oikealla: Kristittyjen votiivilahjoja Pyhän Tituksen kirkossa Kreetan Heraklionissa.
Miten uskontoa harjoitettiin keisarikunnassa?
Yksinkertaistaen voisi sanoa, että pakana uskoi maailmassa vaikuttavaan jumalien moninaisuuteen, jossa yksi ei ollut toiselta pois (polyteismi). Sen vastakohtana kristitty, muslimi ja manikealainen tunnusti uskon vain yhteen jumaluuteen ja sulki kaikki muut pois (monoteismi). Juutalainen uskoi että Jahve oli yksin juutalaisten jumala, mutta ei kieltänyt muiden jumalien olemassaoloa (henoteismi). Käytännössä erot olivat hämärämmät. Ensimmäiseltä vuosisadalta lähtien pakanallisissa hymneissä, amuleteissa ja piirtokirjoituksissa näkyy viittauksia yhteen jumalaan, joka on muita korkeampi, oli kyseessä sitten Zeus, Helios tai Serapis. Tämän on tulkittu olleen joko juutalaista vaikutusta tai synkretismin ansiota. Keisariajan uskonnon tutkijat ovat usein keskittyneet vierasmaalaisiin ja eksoottisiin jumaliin, mutta synkretismi ei ollut keisariajan yksinoikeus. Antiikin polyteismi ei koskaan elänyt umpiossa, vaan jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäröivän kulttuurin kanssa. Samaa on sanottava myös kristinuskosta, joka kehittyi ja levisi pakanallisessa yhteiskunnassa siltä vaikutteita imien, mikä näkyy esimerkiksi kristittyjen pyhimyksenpalvonnassa ja edelleen jatkuvissa ex voto -käytännöissä.
Kreikkalaiset filosofit olivat esittäneet ajatuksia yhden ainoan korkeimman jumaluuden olemassaolosta jo 400-luvulta eaa. lähtien. Korkein jumaluus ymmärrettiin transsendentiksi eli yliluonnolliseksi, minkä vuoksi häntä oli mahdotonta kuvailla. Siksi jumalaa kuvattiin niin sanotun negatiivisen teologian kautta määrittelemällä, mitä hän ei ollut. Jumalalla ei ollut ruumista, ei sukupuolta, ei alkua eikä loppua. Eräässä 200-luvun oraakkelissa Apollo kertoo, että korkein jumaluus on ”itsestäänsyntynyt, kasvattamaton ja äiditön” ja muut jumalat ovat vain korkeimman lähettämiä sanansaattajia (angeloi). Filosofi Plutarkhos (45–125 jaa.) kirjoitti, ettei ollut eri jumalia eri kansoja varten, vaan kuten sama aurinko paistoi kaikille kansoille, yksi ja sama kaitselmus hallitsi heitä kaikkia. Mahdollisesti joskus 100-luvulla kirjoitetussa Isis-jumalattaren itseilmoituksessa Ukkonen, täydellinen järki sanotaan:
”Minä olen ensimmäinen ja viimeinen. Minä olen kunnioitettu ja halveksittu. Minä olen huora ja pyhä, minä olen vaimo ja neitsyt.”
Roomalaisilla oli monta jumaluutta tarkoittavaa sanaa. Sanaa deus/dea käytettiin tarkoitettaessa tosi jumalia, ajattomia taivaan ja manalan valtiaita, joilla on taivaan tähdistössä huoneensa ja luonnossa omat kasvinsa tai eläimensä. Divus/diva oli taas inhimillinen, aikaan ja paikkaan sidottu pyhimys, jollaiseksi saattoi tulla senaatin asetuksella. Tämän kunnianosoituksen saivat keisareista parhaimmat ja myöhemmin kristityt pyhimykset. Sanalla on sellaisia merkityksiä kuten pyhä tai autuas: tämän takia Nikaian uskontunnustuksessa selitetään Jeesuksen olevan nimenomaan ”tosi Jumala tosi Jumalasta, syntynyt, ei luotu”. Jeesus ei siis ollut jumalten joukkoon noussut ihminen vaan ajaton jumaluus. Maailmassa ilmenevä, läsnä olevaksi koettu jumalan valta oli taas nimeltään numen, ”jumalan mahti tai tahto”.
Perheen ja sukuyhteisön pysyvyys oli yksi religion perimmäisistä pyrkimyksistä. Sen takaajana kunnioitettiin perheenpään suojelushenkeä eli geniusta, myötäsyntyistä olemusta tai elinvoimaa, josta kreikkalaiset käyttivät termiä daimon. Koska keisari oli koko valtion ylin perheenpää, määrättiin, että kaikkien ihmisten tuli osoittaa kunnioitustaan hänelle palvomalla jumalaksi julistetun Augustuksen henkeä, keisarillista geniusta. Hallitsijaksi voideltaessa tämä keisarillinen daimon asettui ihmiseen, joka syntyi uudelleen ja valtaannousun hetkestä tuli hänelle uusi syntymäpäivä. Keisarikultilla oli omat Augustales-pappinsa ja koska kultti nautti huomattavaa valtion taloudellista tukea, siitä tuli yksi näkyvimmistä julkisen uskonnonharjoituksen muodoista Rooman valtakunnassa.
Ajateltiin myös, että hallitsijalla saattoi olla erityinen, henkilökohtainen jumalsuhde, jonka ansiosta taivaallinen ”tosi jumala” samastui hänen henkilöönsä. Caesar tunnettiin Venuksen lellikkinä, Augustuksen valittu jumala oli Apollo. Aurelianus ja Probus valitsivat auringonjumala Sol Invictuksen kumppanikseen ja lyötättivät rahoja, joissa he esiintyivät jumalan rinnalla tasaveroisena partnerina – näin teki myös Konstantinus ennen kääntymistään kristityksi. Diocletianus piti itseään Juppiterin poikana ja idässä häntä kunnioitettiin nimellä dominus et deus, herra ja totinen jumala. Elävä keisari ei kuitenkaan ollut jumala, ainoastaan kunnioituksessa jumalan kaltainen (kreikaksi isotheos).
Polyteistien maailma oli täynnä henkiä, tonttuja ja haltioita. Niitä asui kaikkialla metsissä, joissa, lehdoissa, pelloilla, kuruissa, hedelmätarhoissa ja rajapyykeissä. Daimonit saattoivat olla sekä hyödyllisiä että ongelmia aiheuttavia. Suojelushenget kykenivät esiintymään näkyvässä muodossa mm. siivekkäänä ihmishahmona tai käärmeenä. Daimonien ajateltiin asuvan myös patsaissa, kulttikuvissa ja taikaesineissä. Antamalla hengen tulla itseensä possessiotranssin avulla ihminen kykeni profetoimaan ja tekemään ihmetekoja. Myös filosofien uskottiin keisariajalla kykenevän hallitsemaan henkivoimia.
Daimoniopista tuli sittemmin keskeinen osa uusplatonilaista ja gnostilaista filosofiaa. Valentinolaisten mukaan kaikilla paikoilla, yhteisöillä, kaupungeilla ja kansoillakin on omat suojelushenkensä. Kristityt yhdistivät hyvät daimonit Raamatun enkeleihin (angeloi), mutta pitivät muuten daimoneja Saatanan apureina ja vihollisinaan, jotka oli tuhottava tavattaessa. Tästä syntyi jo mainittu kristittyjen innokkuus kaataa vanhoja puita, kuivattaa lähteitä ja tuhota kuvapatsaita. Toisaalta myös pakanalliset roomalaiset olivat hävittäneet aiemmin gallien pyhät lehdot, koska ”barbaarista” luonnonuskontoa ei pidetty oikeana religiona.
Pääasiassa uskontoa harjoitettiin kulttiyhteisön kautta. Ihminen kuului elämänsä aikana useisiin kulttiyhteisöihin ammattinsa ja asuinpaikkansa mukaisesti. Pienin yhteisö oli perhe, jonka rituaalit suoritti perheen pää. Roomalaiset kodinhenget eli laarit suojelivat sekä perheenjäseniä että sen orjia, mutta niiden joukossa oli myös pahantahtoisia henkiä eli lemuureita, jotka saattoivat kummitella. Varastoaitoista ja tulisijoista vastasivat tontut eli penaatit, joita esittävät pienet fallosmaiset patsaat kansoittivat pihat ja talojen katot. Penaatit olivat kotijumalina roomalaisen perinteisen uskonnon erikoisuus. Ne vahtivat, ettei hiillos päässyt sammumaan eivätkä rotat tunkeutumaan maustevarastoon. Nämä kotihenget myös innoittivat ruoanlaittajaa valmistamaan maukkaampia aterioita.
Esi-isien muistaminen oli keskeinen osa perheen uskonnonharjoitusta. Polyteistien uskomukset tuonpuoleisesta vaihtelivat. Roomalaisten käsityksen mukaan ihmisen kuollessa myös hänen persoonansa kuoli ja sielunsa sulautui osaksi esi-isien numeenista massaa (di manes). Kreikkalaiset ajattelivat kuolleiden joutuvan ikiajoiksi synkkään manalaan, paitsi harvat ja valitut sankarit, jotka jumalat valitsivat Elysionin kentille viettämään kanssaan ikuista nuoruutta. Kuoleman ahdistavuus ajoi monet etsimään pelastusta erilaisista mysteereistä kuten orfilaisuudesta. Orfeuksen palvojat söivät ehtoollisateriassaan raakaa häränlihaa Dionysoksen muistoksi ja tullakseen osallisiksi jumalallisesta uudelleensyntymisestä. Orfilaisuuden mukaan sielu joutui kuoleman jälkeen manalan tuomittavaksi, minkä kristityt lainasivat myös omaan helvettikäsitykseensä. Osa orfilaisista omaksui sielunvaellusopin: sielu syntyi yhä uudelleen ja uudelleen, sen elämä oli parempaa tai huonompaa sen mukaan, kuinka puhdas tai epäpuhdas se oli ollut edellisessä olomuodossaan.
Muut kulttiyhteisöt määräsi ihmisen asuinpaikka ja asema yhteiskunnassa. Roomalainen yhteiskunta muodostui oikeustoimikelpoisista yhteisöistä ja seurakunnista (collegia). Jokainen collegia oli samalla kulttiyhteisö, joka oli vastuussa omalta osaltaan jumalsuhteiden ylläpidosta. Jokainen sotilasosasto, jokainen kaupunki, kylä ja heimo muodosti oman kulttiyhteisönsä, jossa kunnioitettiin yhteisön jumalallista suojelijaa tai esi-isää siinä missä maallisiakin hyväntekijöitä. Kristityt sopeutuivat näihin lainopillisiin puitteisiin ja rekisteröivät alunperin omat seurakuntansa Rooman valtakunnassa laillisiksi hautausapuyhdistyksiksi. Hyvä esimerkki yhdistyksestä kulttiyhteisönä on seuraava piirtokirjoitus Rooman kaupungista, joka on ajoitettu vuodelle 150:
”Keisari Tiberius Aelius Hadrianus Antoninus Augustus Piuksen, isänmaan isän, ja Marcus Aurelius Caesarin ja heidän lastensa terveydeksi, Juppiter Dolichenuksen käskystä. Tämän alttarin lahjoitti Herkuleen ammattiyhdistys, joka koostuu nestepainojen tarkastajista ja kokoontuu pajun luona veroista vapautetun Quintus Philumenuksen johdolla.”
Jumalatar runsaudensarvineen ja pyhien esineiden säilytyslippaineen ottaa vastaan härkäuhrin. Pergen teatterin arkkitraavi (Antalya Müzesi).Hierapoliin pyhän kaupungin raunioita (nyk. Pamukkale).Vasemmalla: Juppiter Dolichenus, rautakautinen syyrialainen jumaluus, jonka palvonta levisi ympäri valtakuntaa keisariajalla roomalaistuneessa muodossa. Oikealla: Sol Invictus, josta keisari Aurelianus teki Rooman pääjumalan vuonna 274. Pronssiveistos 200-luvun lopulta (Louvren kokoelmat).
Polyteismin jatkuvuus keisariajalla
Vuonna 242 nousussa ollut Persian suurvalta poltti ja hävitti Syyrian kaupunkeja. Nuori keisari Gordianus III valmistautui marssimaan armeijoineen kohti itää. Ennen lähtöään Roomasta Gordianus avasi muinaisen perinteen mukaisesti Januksen temppelin ovet. Sen jälkeen hän ilmoitti järjestävänsä festivaalin ja urheilukisat jumalatar Pallas Athenen kunniaksi. Sassanidien hallitsema Persia piti itseään muinaisen Persian seuraajana, Kserkseen ja Dareioksen perillisenä, joten Gordianus vastasi haasteeseen vetoamalla samaan soturijumalattareen joka oli pelastanut Ateenan persialaisilta 720 vuotta aiemmin. Ajallisesti tätä voisi verrata siihen, että Mannerheim olisi vuonna 1939 vedonnut kolmanteen ristiretkeen ja Torkkeli Knuutinpoikaan puolustaessaan Pietaria venäläisiltä.
Kristinuskon levitessä polyteistien jumalat olivat jo toistatuhatta vuotta vanhoja. Ikä antoi niille auktoriteettia. Gordianusten senaattorisuku oli kreikankielisestä Vähästä-Aasiasta, mahdollisesti Kappadokiasta; hänen isänsä oli opiskellut Ateenassa, jossa Platonin kuuluisa akatemia oli toiminut jo 600 vuoden ajan – pitempään kuin suurin osa länsimaisista yliopistoista. Gordianus otettiin idässä vastaan riemusaatossa. Efesossa häntä kunnioitettiin ”uutena Aurinkona”, miehenä joka on palauttanut universumin ennalleen (restitutor orbis). Kaikkialla hänen marssireittinsä varrella pakanalliset napamiehet ylistivät jumalia hänen kunniakseen ja omistivat hänelle alttareita. Piirtokirjoitukset ja votiivilahjat ovatkin parhaita esimerkkejä pakanallisen uskonharjoituksen jatkuvasta elinvoimasta.
Pienessä Cibyra Minorin pitäjässä Pamfyliassa virkamiehenä toimineen Aurelius Longinuksen vaimo omisti noina aikoina alttarin ja kaksi patsasta miehensä ja tyttärensä kunniaksi. Piirtokirjoituksen mukaan perhe omisti maata pitäjässä, mutta Aurelius Longinuksen ura oli vienyt hänet läheiseen Siden kaupunkiin, jossa hän oli toiminut ”hurskaasti ja anteliaasti” keisarikultin ylipappina. Kaupunginvaltuutettuna Longinus oli uhrannut koko neuvoston puolesta Siden suojelusjumalattarelle Pallas Athenelle ja huolehtinut kolme kertaa henkilökohtaisesti kaupungin viljatoimituksista Gordianuksen armeijalle Syyriassa. Hän oli myös toiminut pyhissä tehtävissä Apollolle omistetuissa urheilukisoissa, jotka Gordianus oli myöntänyt kaupungille. Longinus on vain yksi lukemattomiasta oman aikansa silmäätekevistä, joille vanha uskonto oli selvästi yhtä elävää elämää kuin tuhat vuotta aiemminkin.
Jo kauan ennen kristittyjen pyhiinvaelluksia pakanat olivat kävelleet pitkiä matkoja pyhiin paikkoihin. Nemi-järvenkaltaiset pyhät lehdot, Delfoin, Siwan, Didyman, Kolofonin ja Hierapoliin oraakkelit, parantavat lähteet, Afroditeen ja Asklepioksen erämaapyhäköt, maanalaiset luolat (plutonium) – kaikki vetivät puoleensa suuria määriä kävijöitä, joiden kuluttamilla rahoilla ja lahjoituksilla pyhäköitä ylläpidettiin. Fryygian Dokimeionissa pyhiinvaeltajille selitettiin marmorilohkareiden punaisten juovien olevan kuolevan Attis-jumalan verta. Kreetan Ida-vuorelta aina Fryygian Aizaniin kreikkalainen maailma oli täynnä luolia, joita mainostettiin Zeuksen syntymäpaikkana, ja oppaita, jotka pientä maksua vastaan olivat valmiita näyttämään niitä. 260-luvulla syrjäisen Oinoandan kaupungin asukkaat Lyykiassa lähettivät joukon pyhiinvaeltajia Kolofonin Apollon pyhättöön Klarokseen etsimään vastausta kysymykseen: ”Mikä on Jumala?”. Apollon oraakkelin vastaus ikuistettiin Oinoandan vanhaan kaupunginmuuriin:
Jumala on itsesyntyinen, äiditön, itseoppinut, horjumaton, nimetön ja moniniminen, tulessa-asuva: me, hänen sanansaattajansa, olemme osa Jumalaa. Näin vastasi kysyjille Jumalan luonnosta jumala, puhutellen häntä kaikkinäkeväksi Eetteriksi: Häneen turvaa ja rukoile aamunkoitteessa katsoen itään.
Zarathustralaisten tavoin olivat oinoandalaiset heränneet aina ennen kukonlaulua ruokkimaan pyhää tulta ja rukoilemaan kohti aamunkajoa, kohti nousevaa Jumalaa, eivätkä he olleet yksin: suurin Apollo, Apollo Megistos, oli jo satojen vuosien ajan saanut ihmiset pyhiinvaeltamaan oraakkeleidensa luokse, julkaisemaan jumalan antamat vastaukset ja ripustamaan Apollon kuvan kaupunginporttinsa yläpuolelle kuin pyhän ikonin, uskoen sen pitävän taudit ja viholliset loitolla. Anatoliassa oli tapana, että temppeleiden lapsikuorot tekivät kuoronjohtajansa opastuksella vuosittaisen pyhiinvaelluksen johonkin Apollon suurista palvontakeskuksista, kuten Miletokseen tai Kolofoniin. Joillekin pyhiinvaeltamisesta tuli suorastaan elämäntapa. Klaroksen piirtokirjoituksista tunnetaan miehiä, jotka olivat 200-luvulla käyneet Apollon temppelissä ensin lapsina kuoron mukana ja palanneet myöhemmin kuoronjohtajina tai kaupunkinsa lähettiläinä ja tehneet pyhiinvaelluksen vähintään 29 kertaa ja heidän lapsensakin ainakin viisitoista kertaa: suoritus jolle keskiajan hurskainkin munkki olisi kateellinen.
Ajatusta siitä, että polyteismi olisi keisariaikana jotenkin rappeutunut tai muuttunut sisällöttömäksi on tätä kaikkea vasten mahdotonta sulattaa. Oraakkeleiden suosio tuntuu kokeneen suoranaisen renessanssin 100-luvulla, jolloin myös temppeleitä rakennettiin enemmän kuin koskaan. 100-luvun alkupuolella eräs anatolialaisen Herakleian kaupungin pyhäkuoron jäsen Titus Statilius Solon teki kuoronsa mukana useita pyhiinvaelluksia Apollon pyhättöön Klarokseen. Aikuistuttuaan tämä nuori mies liittyi Rooman armeijaan ja sadanpäämieheksi ylenneenä kaiversi luotetulle jumalalleen piirtokirjoituksen Hadrianuksen muuriin. Kaksikymmentä vuotta sateisessa ja kylmässä Skotlannissa ei ollut vienyt kaarialaisen Solonin luottamusta auringonjumalan suojelukseen, ja se on todellista uskon väkevyyttä se.
Vasemmalla: Santa Costanza, Konstantinuksen rakennuttama kirkko Roomassa. Restauroitu mosaiikki apsiksessa n. 400-luvulta kuvaa parratonta, vaaleahiuksista Jeesusta ojentamassa lakikääröä Pietarille ja Paavalille. Oikealla: nuori Jeesus hyvänä paimenena. Freskomaalaus 200-luvulta Priscillan katakombeissa Roomassa.
Kristinusko ja pakanuus vastakkain
Kaikki 200-luvun koulutetun eliitin jäsenet eivät olleet enää polyteisteja kuten Gordianukset tai Aurelius Longinus. Yksi heidän aikalaisistansa oli Karthagossa retoriikan opettajana ja asianajana toiminut Thascius Cyprianus (210–258), joka 240-luvun puolivälissä luopui ammatistaan, myi kaiken omaisuutensa ja lahjoitti suurimman osan siitä köyhille. Säilyneessä kirjeessään eräälle koulukaverilleen Cyprianus selitti mielenmuutostaan. Varallisuuden ja kunnian jahtaaminen, joka motivoi kaikkia Longinuksen kaltaisia miehiä, oli alkanut ällöttää häntä. Siellä missä oli rikkauksia, hän näki vain korruptiota ja mädännäisyyttä. Teatteriesitykset ja gladiaattorinäytännöt olivat hänestä täynnä siveettömyyttä. Cyprianus ei mainitse lainkaan Karthagoa vaivanneita poliittisia levottomuuksia, vaan selittää kääntymyksensä johtuvan henkilökohtaisesta valaistumisesta, minkä hän ei aiemmin uskonut olevan edes mahdollista: Cyprianus kuvaa itseään ”uudestisyntyneeksi kristityksi” (Joh. 3:3 ”Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: joka ei synny uudesti, se ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa.”).
Cyprianus näki maailman rappeutuneena ja täynnä onnettomuutta, mutta uusi usko antoi hänelle toivoa ja selityksen maailman pahuudelle. Naimattomana miehenä Cyprianus päätti uskoon tultuaan pysyä selibaatissa lopun ikäänsä. Luovuttuaan omaisuudestaan kristittyjen hyväksi hän nousi muutamassa vuodessa kirkon sisäisessä hierarkiassa Karthagon piispaksi ja paimensi kirjeillään seurakuntia Galliasta Kappadokiaan asti. Cyprianus antoi käytännöllisiä ohjeita neitsyiden pukeutumisesta, marttyyrien muistamisesta ja viinin oikeasta sekoitussuhteesta pyhällä ehtoollisella. Jumalan tahdon hän uskoi välittyvän itselleen unien ja ilmestysten kautta. Vanha pakanallinen kaunopuheisuus katosi hänen kirjoituksistaan ja korvautui vanhatestamentillisella jyrkkyydellä. Aurelius Longinukselle varojen käyttäminen yhteisön hyväksi toi mainetta ja kunniaa, mutta Cyprianus ylisti anteliaisuutta, koska sillä saattoi saada syntinsä anteeksi.
Cyprianus eli ensimmäisten kristittyjen vainojen aikana ja joutui niiden uhriksi itsekin. Vuonna 250 keisari Decius määräsi piispat ja muut kirkon johtohenkilöt osallistumaan Rooman valtionuskonnon menoihin uhraamalla keisarille uskollisuuden osoituksena. Kristityt pitivät tätä loukkaavana ja kieltäytyivät. Tämän jälkeen jokainen kristitty määrättiin uhraamaan keisarille viranomaisten nähden ja ne, jotka kieltäytivät, vangittiin. Cyprianus pakeni Karthagosta maaseudulle. Seurakunnat jakautuivat pian kahtia niihin, jotka nousivat vastarintaan ja vastustivat käskyjä hinnasta huolimatta, ja niihin, jotka myöntyivät sanoissa ja teoissa vaan ei ajatuksissaan, ja saivat uhrauksestaan merkiksi libellumin, eräänlaisen kuitin joka todisti uskollisuudesta keisarille.
Cyprianuksen vastustajat tulkitsivat hänen salaisen pakonsa pelkuruudeksi ja uskottomuudeksi, ja järjestivät hänet syytteeseen Roomassa asti. Tiukkaa linjaa vetäneet Karthagon seurakunnanvahimmat eräiden Novatianuksen ja Felicissimuksen johdolla eivät suostuneet enää ottamaan pakallisiin uhrimenoihin osallistuneita takaisin osaksi seurakuntaa. Kun Cyprianus erotti heidät ja julisti heidät kirkonkiroukseen, Novatianuksen seuraajat perustivat oman kirkon ja Novatianus itse huudettiin Roomassa antipaaviksi. Näitä novatianisteja kutsuttiin sittemmin nimellä katharoi, ”puhtaat”. Vuonna 257 keisari Valerianus aloitti uudet vainot, joissa kaikkia kristittyjä vaaditiin osallistumaan uhrimenoihin kuolemanrangaistuksen uhalla. Kuten aiemmin on kerrottu, kuolemanrangaistus oli viimesijainen seuraus toistuvasta lainrikkomisesta. Cyprianus valitsi tällä kertaa mieluummin kuolemantuomion kuin minkäänlaisten myönnytysten tekemisen esivallalle.
Cyprianuksen teloituksesta Karthagossa tuli julkinen spektaakkeli. Ensin hän määräsi mestaajalleen annettavaksi 25 kultarahaa. Sitten diakonit auttoivat yltään hänen kauniisti kirjaillun päällysvaatteensa. Viime hetkellä teloitusta seuraamaan kerääntyneet kristityt heittivät morbidin kiihkon vallassa omatkin vaatteensa Cyprianuksen jalkoihin jotta veri roiskuisi niiden päälle ja ne muuttuisivat pyhäinjäännöksiksi. Tuskin kukaan teloitusta seuraamaan kerääntyneistä pakanoista tai Pallas Athenen lippujen alla marssineista Gordianuksen legioonalaisista olisi voinut kuvitella, että tämä kiivas ja kuolemaa rakastanut, maallista halveksunut ja tuonpuoleiseen suuntautunut, selibaattia kannattanut kultti olisi vain yhtä miehenikää myöhemmin Rooman keisareiden suosima ja kannattama valtauskonto.
Keitä nämä 200-luvun kristityt sitten olivat? Heidän joukossaan oli Titus Flavius Clemensin, Cyprianuksen ja Tertullianuksen kaltaisia varkkaita ja korkeasti koulutettuja miehiä, jotka nousivat nopeasti seurakuntiensa johtajiksi, mutta he olivat tietenkin pieni vähemmistö. Myös keisarillisen orjien (jotka toimittivat vähäisempien valtion virkamiesten tehtäviä) joukossa oli jo varhain paljon kristittyjä. Koska kirkko opetti köyhyyden olevan autuasta, suuri enemmistö seurakuntalaista kuului epäilemättä yhteiskunnan alimpiin luokkiin. Tämä ei estänyt kirkkoa houkuttelemasta rikkaita liittymään mukaan, kunhan he lahjoittivat ensin omaisuutensa seurakunnalle köyhien, leskien ja orpojen auttamiseksi.
Kaikkein eniten kristinusko näyttää vedonneen naisiin. Piispa Callixtuksen ajalta Roomasta 200-luvun alusta tiedämme, että suuri enemmistö seurakunnan jäsenistä oli naisia. Tämä muodosti luonnollisen ongelman myös parinmuodostuksen kannalta. Callixtus, itsekin entinen orja, antoi siunauksensa ylhäissyntyisille kristityille naisille elää avoliitossa kristittyjen miesten kanssa. Tämä selittyy Rooman lainkäytännöllä, jossa ylhäissyntyinen nainen menetti kaikki etuoikeutensa naidessaan orjan tai vapautetun orjan. Historiallisissa lähteissä mainitaan useita korkea-arvoisia pakanallisia miehiä joilla oli kristitty vaimo, mutta ei yhtään kristittyä miestä jonka vaimo olisi ollut pakana.
Seurakunnat tukivat taloudellisesti leskiä ja kannustivat heitä olemaan menemättä uudestaan naimisiin. Oletus oli, että lesket testamenttasivat omaisuutensa perintönä kirkolle. Rikkaiden rouvien rahoista kertyvät omaisuudet tekivät kirkosta pikku hiljaa taloudellisen mahtitekijän, joka vuonna 251 saattoi ylpeillä elättävänsä pelkästään Rooman kaupungissa 1500 köyhää leskeä. Siinä missä pakanallinen, yhteisön jatkuvuutta painottava religio arvosti naisissa eniten naimisiinmenoa ja lastentekoa, kristinusko kannusti selibaattiin ja neitsyenä pysymiseen. Lastensaannin kaikki riskit huomioiden tämä saattoi olla monille nuorille naisille houkutteleva vaihtoehto.
Naisten suuresta enemmistöstä kristittyjen keskuudessa kertoo myös inventaario, joka laaditiin Diocletianuksen vainojen aikana Pohjois-Afrikan Cirtan seurakuntaan tehdyssä ratsiassa. Takavarikoidun omaisuuden joukossa oli vain 16 miesten tunikaa, mutta peräti 38 huntua, 82 naisten pitkää mekkoa ja 47 paria naisten tohveleita. Ilmeisesti 200-luvun kriisi polarisoi yhteiskuntaa sukupuolirajoja noudattaen: miehet kääntyivät vanhojen jumalien puoleen, naiset ryhtyivät kannattamaan kristinuskoa ja sen saarnaamaa radikaalia tasa-arvoa.
Sarkofagi Konstantinopolin Hagia Sofiassa (n. vuodelta 430) kuvaa sekä miehen että naisen toimimassa pappeina kristillisen alttarin vieressä. Ally Kateusz/Wijngaards Institute of Catholic Research.
Kristillinen uskonyhteisö 200-luvulla
Kolmannen vuosisadan kristillinen yhteisö oli vielä hyvin erilainen kuin tulevien vuosisatojen kristinusko. Universaalia kirkkoa (catholicam) ei vielä ollut, eikä yhteistä oppia. Kirkolta puuttui yhteinen hierarkkinen johto. Jokainen seurakunta vastasi omista asioistaan ja sovitteli riitojaan tarvittaessa maallisten virkamiesten ja keisarin välityksellä. Kilpailevat kristilliset seurakunnat vertautuivat aikalaisten silmissä yhtä lailla pelastusta lupailleiden gnostilaisten ja manikealaisten seurakuntien toimintaan, kuten myös moniin polyteistisiin mysteerikultteihin. Apostolinen kristinusko perustui yhteen Jumalaan ja yhteen herraan, Jeesus Kristukseen, Voideltuun, joka oli välittäjä ihmisten ja Jumalan välillä ja ”joka antoi itsensä lunnaiksi kaikkien puolesta, todistukseksi Jumalan tarkoituksesta, kun oikea aika on tullut” (1 Tim. 2:5-6). Kristus oli itsekin mysteeri, lihaksi tullut tosi Jumala, jonka lunastuskuolema aloitti uuden aikakauden.
Pelastuksen mysteeri ei syntynyt tyhjästä; se oli vanhan Lähi-idän myytin pintaanpulpahtamo, joka esiintyi jo zarathustralaisilla ja babylonialaisilla. Vapahtaja, kreikkalaisittain soter, oli polyteisteille ennalta tuttu Zeuksen epiteettinä ja useiden hellenististen monarkkien kunnianimenä. Jeesuksen hartioille asetettuna soter kiinnittyi itäiseen kulttuuritraditioon, jossa vapahtaja meni vapaaehtoisesti kuolemaan. Zarathustra tiesi alttarin ääreen mennessään, että takaa tuleva murhaaja surmaa hänet tikarin pistolla. Mithra tiesi kuolevansa surmatessaan kosmisen alkuhärän. Vapahtajamyytin kaikuja on jopa jumalaksi julistetun Julius Caesarin kärsimysnäytelmässä: Caesar tiesi ennusmerkeistä kuolevansa, mikäli hän osallistuisi kohtalokkaaseen senaatin istuntoon. Samoin Jeesus Nasaretilainen tiesi etukäteen kuolevansa ratsastaessaan Jerusalemiin.
Kristityt kutsuivat itseään pyhiksi ja yhteisöään seurakunnaksi (ecclesia). Yhdessä kaikki kristityt muodostivat Kristuksen perheen tai -heimon. Sellaisena heillä olisi Rooman lain mukaan ollut oikeus palvella omaa jumalaansa, mutta sellainen ”Jumalan perhe”, johon kelpuutetaan kaikki ihmiset, ovatpa he sitten orjia tai herroja, ympärileikattuja tai -leikkaamattomia, barbaareja kuin roomalaisiakin, ei ollut lähelläkään lain tarkoittamaa käsitystä heimosta. Käytännössä seurakunnat eivät voineet asettua osaksi yhteiskuntaa ennen keisarillisen lainsäädännön muutosta, joka salli yhteiskunnan vähäosaisten perustaa hautausapuyhdistyksiä (collegium funeraticum) ilman lupaa. Yhdistykset mahdollistivat varainkeruun (deposita pietas) ja toimitilojen vuokraamisen.
Kristittyjen yhteisö eli corpus Christi hyväksyi jäsenekseen kaikki ihmiset sukupuoleen ja sosiaaliluokkaan katsomatta. ”Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yhtä” (Gal. 3: 28). Jumalanpalvelusmenot jakaantuivat kahteen osaan. Ensimmäinen osa, saarna, oli avoin kaikille, mutta jälkimmäiseen osaan saavat osallistua vain mysteeriin vihityt. Joka sunnuntai oli lisäksi rakkaudenateria eli agape, joka oli avoin kaikille. Agapella seurakunnan esimies jakoi siunattua kevyttä kasvisruokaa, vettä ja tilkkasen viiniä kaikille halukkaille.
Vihkimys eli kaste oli muiden mysteerikulttien tavoin tarkimmin varjeltu kaikista pyhistä toimituksista. Vihkimyksen saattoi saada vasta pitkällisen koeajan jälkeen, jonka aikana kokelas sai opetusta seurakunnan vanhimmilta. Toisaalta Cyprianuksen elämä todistaa, että poikkeuksellisen lahjakkaat ja varakkaat saattoivat saada tässä suhteessa erityiskohtelun. Kastetta edelsi vigilia, paasto, syntien tunnustaminen ja paholaisen kieltäminen. Vihittävä laskeutui kastealtaaseen ja hänen päälleen kaadettiin pyhää vettä. Seuraavaksi kokelaasta manattiin ulos hänen sukunsa genius eli suojeleva daimon. Kätten päälle panemisen ja voitelun yhteydessä daimonin tilalle tuli Pyhä Henki. Vihkimys voitiin suorittaa vain pääsiäisenä tai helluntaina.
Vihityt kokoontuvat kiitospalvelukseksi (eucharistia) kutsutuille aterioille, jossa pyhät jakoivat keskenään leivän, viinin ja veden. Ne seurakunnan jäsenet, jotka eivät olleet vielä saaneet vihkimystä kasteen muodossa, saivat ainoastaan kuunnella opetusta. Viini symboloi veriveljeyttä, toisin sanoen yhdessä vannottua, yhteen liittävää hengellistä sotilasvalaa (sacramentum). Leipä symboloi Kristuksen ”ruumista” eli jakamatonta kristittyjen yhteisöä (corpus). Juutalaisten tapaan kristityt pyhittivät sapatin eli lauantain, jolloin työnteko oli kielletty. Vuoden tärkeimmät juhlapyhät olivat helluntai (pentecost) eli Pyhän Hengen vuodattaminen ja Kristuksen ilmestysjuhla eli loppiainen (epifania).
Kristityt miehet ajelivat hiuksensa lyhyiksi, kun taas naisten oli pidettävä hiuksensa pitkinä. Rukoiltaessa miesten kuului ottaa hattu pois päästä, naisen taas peittää päänsä (1. Kor. 11). Seurakuntien johtomiehillä ja -naisilla uskottiin yleisesti olevan kyky ajaa pois pahoja henkiä ja parantaa kaikenlaisia sairauksia. Tarkoitusta varten vuokratuissa yksityistaloissa tai julkisissa rukoushuoneissa kokoontuneet seurakunnat olivat pieniä, mutta tiukasti organisoituneita: seitsemän vihkimysastetta olivat ovenvartija, laulaja, esilukija, alidiakoni, diakoni, presbyteeri ja kaitsija (episcopos eli piispa). Jerusalemin, Antiokian, Aleksandrian, Karthagon ja Rooman seurakuntien piispoja pidettiin muita korkeampina ja heitä kutsuttiin patriarkoiksi. Aleksandrian patriarkka Heraklonas (virassa 232–248) oli ensimmäinen, josta käytettiin erityistä kunnianimeä isien isä eli paavi, jonka Rooman piispat omivat itselleen 300-luvulla.
Kreikankielisestä terminologiasta huolimatta papiston rakenne seuraili roomalaisten kulttiyhteisöjen antamaa mallia. Diakonit vastasivat roomalaisten ministereitä, presbyteerit magistereita, piispat rinnastuivat uhritoimituksista vastaaviin ylipappeihin (sacerdos). Naiset saattoivat saada vihkimyksen presbyteeriksi asti, naispuolisia piispoja tunnetaan sen sijaan vain joistakin kristinuskon lahkoista kuten montanisteista. On mahdollista, että kristinuskon muututtua Rooman valtionuskonnoksi naiset yksinkertaisesti syrjäytettiin ja sensuroitiin kirkon johtopaikoilta.
Pappisvihkimyksen vastaanottajan oli oltava ”nuhteeton, perheestään huolehtiva ja ainoastaan kerran naimisissa ollut” (1. Tim. 3:1-13). Diakoneja kutsuttiin varsinaisiksi Jeesuksen työn jatkajiksi. He huolehtivat ruoan ja vaatteiden jakamisesta köyhille, seurakuntien taloudenpidosta ja rahojen säilyttämisestä. 200-luvulta säilyneen dokumentin perusteella Rooman seurakunnassa työskenteli 46 presbyteeriä, 7 diakonia, 7 apulaisdiakonia, 42 akolyyttiä eli alttaripalvelijaa, 52 eksorsistia eli manaajaa ja 155 lukijaa ja ovenvartijaa. Kun muistaa että Rooman kaupungissa asui tuohon aikaan vähintäänkin miljoona ihmistä, luku ei ole suuren suuri. Parhaimmankin arvion mukaan kristittyjen lukumäärä koko valtakunnassa oli vuosisadan lopulla vain noin kymmenen prosenttia.
Uutta testamenttia ei ollut vielä olemassa. Seurakuntien käytössä oli septuaginta eli kreikankielinen vanha testamentti sekä epälukuinen määrä evankeliumitekstejä (euangelion, ”ilosanoma”) kuten Tuomas, Markus, Luukas, Matteus, Johannes, Juudas, Filippus, Maria, Nikodemus ja Pietari. Muita olennaisia kirjoituksia olivat mm. Apostolien teot, Johanneksen teot, Andreaan teot, Barnabaan kirjeet ja Hermaan paimen, apokalyptinen allegoria, jolla oli suuri vaikutus toisen ja kolmannen vuosisadan kristinuskoon. Oman harhaoppiseksi tuomitun kirkkonsa perustanut Markion Sinopelainen (85–160) oli ensimmäinen, joka suhtautui kriittisesti villisti leviäviin ja rönsyileviin evakeliumiteksteihin ja loi ensimmäisen kaanonin, johon hän hyväksyi vain muokatun version Luukkaan evankeliumista ja osan Paavalin kirjeistä. Markionin mielestä kristillinen oppi oli Paavalin jälkeen päässyt saastumaan. Markion toisaalta innoitti muitakin arvioimaan evankeliumitekstien luotettavuutta, joka lopulta johti neljän kanonisen evankeliumin valintaan.
Markionistit pyrkivät omien sanojensa mukaan tavoittamaan Jeesuksen alkuperäisen sanoman. He kuitenkin hylkäsivät täydellisesti Jeesuksen juutalaisen alkuperän. Vanhan testamentin Jahve oli julma ja verenhimoinen jumala, mutta Jeesus opetti rakkautta ja anteeksiantoa. Jeesus siis ei voinut olla Messias, juutalaisten odottama valloittajasankari. Markionin mukaan hän oli toisen, Elohim -nimisen jumalan lähettämä taivaallinen sanansaattaja. Hän ei myöskään syntynyt naisesta, vaan ilmestyi maailmaan täysi-ikäisenä.
Markionistien täydellisenä vastakohtana olivat ebioniitit, kristityt juutalaiset, jotka uskoivat Jeesuksen olleen tavallinen juutalainen, jonka Jumala adoptoi lunastuskuoleman yhteydessä messiaaksi. Doketistit taas uskoivat, että Kristus oli jumala, joka oli ottanut galilealaisen Jeesuksen hahmon. Hän ei todellisuudessa ollut ruumiillinen olento eikä siten myöskään kärsinyt ristillä, vaan kaikki oli pelkkää näytelmää. Eihän hänellä ollut edes ruumista, joka olisi voinut kärsiä. Montanistit saivat oppinsa fryygialaiselta Montanukselta, joka väitti Pyhän Hengen puhuvan hänelle. Montanusta tuki kaksi naisprofeettaa, Prisca ja Maximilla, jotka harjoittivat ekstaattista loveen lankeemista ja puhuivat kielillä. Montanistit uskoivat Isään, Sanaan (logos) ja Totuuden Henkeen (parakletos), joka puhui ihmisten kautta. Lisäksi he kannattivat selibaattia ja ankaraa kirkkokuria.
Kesti aikaa, ennen kuin kaikista näistä villisti eri suuntiin virranneista puroista syntyi yksi joki, yksi yhteinen kristinusko, joka kykeni myös muodostamaan yhteisymmärrykseen oikeasta opista. Ilman keisari Konstatinuksen alullepanevaa sysäystä näin ei välttämättä olisi koskaan käynyt. Varhaisilla kristillisillä seurakunnilla oli kuitenkin opillisesta heterodoksiastaan huolimatta omat, epäämättömät vahvuutensa: luja kannatus naisten parissa, ryysyköyhälistöön vetoava hyväntekeväisyys, oppineiden käännynnäisten taitavat kirjoitukset, joilla vedottiin aikansa sivistyneistöön – ja ennen kaikkea järkähtämätön, kuolemaa halveksuva vakaumus olla tekemättä minkäänlaisia myönnytyksiä ja lyödä alas koko vanha maailma.
Tatu Vaaskiven (1912–1942) sanoin, mysteeri on uuden, syntyvän uskonnon alku:
”Syntyvän uskonnon henki on aina perin sotaisa. Tarvitaan innostunutta sadismia, joka lakaisee vanhoja uskojia pois. Samoin kasvava kirkkokunta edellyttää masokistisia ihmisyksilöitä, joiden nautiskeleva jumalainen itsekidutus pukeutuu marttyyriuden muotoon.”
Enigmaattisten etruskien kadonnut sivilisaatio on kiehtonut antiikin ajoista alkaen. Vuosina 900 eaa. – 500 eaa. kukoistaneet etruskit tunnettiin muun muassa korkeasta insinööritaidostaan, ennustuskyvyistään, hymyävistä kuvapatsaistaan ja hunnutetuista jumalistaan. Latinalaiset oppivat etruskeilta muun muassa akveduktien ja holvikaarten salat. Vielä Rooman vallan aikana parhaat insinöörit olivat etruskeja. Etruskit, tyrrheenit, tai tuskit, kuten latinalaiset heitä usein kutsuivat, ovat antaneet nimensä sekä nykyiselle Toscanan maakunnalle että Tyrrhenanmerelle.
Etruskit kutsuivat itse itseään ja valtakuntaansa nimellä Rasenna, joka oli johdettu etruskinkielen sanasta rasna, kansa. Kansanyhteisö tai yhteiskunta oli etruskiksi mekhl rasnal. Etruskin kieli on tuntematonta ei-indoeurooppalaista alkuperää, eikä sillä ole tunnettuja kielisukulaisia raetian kieltä lukuunottamatta. Antiikin ajan auktoreista 400-luvulla eaa. elänyt Herodotos uskoi etruskien muuttaneen Italiaan Anatoliasta tai mahdollisesti Lemnoksen saarelta Aigeianmereltä. Dionysios Halikarnassoslainen piti sen sijaan etruskeja autoktoonisina, Etrurian alkuperäisimpinä ja muinaisimpina asukkaina. Roomalaiset historioitsijat Titus Livius ja Plinius vanhempi katsoivat etruskien olleen Alpeilla asuvien raetialaisten sukulaisia.
Kaikilla näillä teorioilla on ollut kannatusta myös nykyaikana. Kielitieteilijä Helmut Rix (1926–2004) ehdotti Lemnoksen saaren kadonneen muinaiskielen, raetian ja etruskin kuuluneen kaikkien samaan tyrseeniseen kieliperheeseen. Lemnoslaiset puhuivat etruskinkaltaista kieltä, jota kirjoitettiin aakkosilla jotka suuresti muistuttavat arkaaisia etruskilaisia kirjaimia. Raetian kieli vaikuttaa olleen läheisempää sukua.
Mutta vuonna 2008, jolloin minä olin vielä yliopistolla, pamahti paukku: etruskien vainajista eristetyn mitokondriaalisen DNA:n (mtDNA) katsottiin yhdistävän heidät muinaisen Anatolian asukkaisiin. Oliko historian isänä tunnettu Herodotos sittenkin ollut koko ajan oikeassa, toisin kuin lähes kaikki nykyiset arkeologit ja historiantutkijat? Analyysin mukaan muinaisilla etruskeilla näytti olevan geneettisesti hyvin vähän, jos mitään, tekemistä Toscanan nykyisten asukkaiden kanssa. Tutkijat kuitenkin totesivat muinaisen näyteaineiston olleen erittäin suppea, joten sen perusteella ei voinut vielä tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä.
Vuonna 2021 ilmestyi uusi tutkimus, pohjautuen paljon laajempaan muinais-DNA-aineistoon. Näytteet olivat peräisin Etrurian ja eteläisen Italian asukkailta kahden tuhannen vuoden ajalta (800 eaa. – 1000 jaa.). Anatolialaista perimää ei tällä kertaa etruskeilta löytynyt. Sen sijaan etruskien alkukoti muutti samalle pronssikautiselle arolle mistä latinalaistenkin esiäidit olivat tulleet. Etruskit ovatkin siis asuneet Etruriassa ylimuistoisista ajoista lähtien ja alueen alkuperäisasukkaita, kuten Dionysios Halikarnassolainen opetti. Etrurialaiset näyttävät uuden tutkimuksen valossa pysyneen etnisesti homogeenisena väestönä aina Rooman keisarikunnan päiviin asti, jolloin tapahtuu suuri muutos.
Etruskit itse uskoivat, että jumalat olivat antaneet heidän kansalleen kymmenen vuosisataa (saeculum) eli miespolvea elinaikaa. Saeculumin pituus vaihteli; uusi saeculum alkoi, kun viimeinen edellisen saeculumin vaihtumisen nähnyt kuoli. Käytännössä saeculumin vaihtuminen määritettiin ennusmerkkien avulla. Roomalainen kirjailija ja yleisnero Terentius Varro (116–27 eaa.) kirjoitti, että hänen aikansa etruskit uskoivat kahdeksannen saeculumin päättyvän pian, ja viimeisten etruskien kuolevan kun kymmenes on täysi.
Ja näin todellakin kävi: viimeiset autonomiset etruskialueet liitettiin Rooman imperiumiin vuonna 27 eaa. Titus Livius sanoi samoihin aikoihin, että vielä hänen nuoruudessaan roomalaisille lapsille opetettiin koulussa yleisesti etruskia, mutta nykyään kaikki opiskelevat vieraana kielenä kreikkaa. Viimeiset etruskinkieliset rahat on lyöty vuonna 15 eaa., myöhäisin etruskinkielinen piirtokirjoitus Volterrasta on ajoitettu vuosiin 10–20 jaa. Maaseudulla etruskinkieli saattoi kituuttaa vielä ensimmäisen vuosisadan lopulle asti. Muinaistutkimusta harrastanut keisari Claudius (10 eaa. – 54 jaa.) on viimeinen tunnettu ihminen, joka osasi puhua ja lukea sujuvaa etruskia. On historian julmaa ivaa, että hänen kirjoittamansa 20-osainen etruskien historia (Tyrrhenika) on tyystin kadonnut.
Keisariajalla Italiaan muutti huomattavia määriä siirtolaisia itäisen Välimeren alueelta. Myös Etrurian väestö menettää aiemman luonteensa ja muuttuu drastisesti monietniseksi: jopa puolet asukkaista näyttää olleen itäiseltä välimereltä tulleita maahanmuuttajia. Tältä ajalta on myös peräisin vuoden 2008 tutkimuksessa käytetty mtDNA, mikä selittää sekä yhteyden Anatoliaan että sen, miksi tutkimuksen kohteilla ei ollut yhteisiä sukujuuria Italian alkuperäiskansojen kanssa. Lisäksi kolmella keisariajan aineistoon kuuluneella yksilöllä oli afrikkalaista perimää: todiste keisariajan Rooman kaukaisista kauppayhteyksistä ja ihmisten laajasta liikkuvuudesta. Vuoden 2021 analyysi paljastaa myös kansainvaellusaikana maahan tunkeutuneiden vaaleiden lombardien merkittävän panoksen Pohjois-Italian asukkaiden perimään.
Onko etruskien arvoitus siis nyt ratkennut? Perintötekijöiden osalta ehkä, mutta selvittämättä jää yhä, miten salaperäiset tyrseeniset kielet säilyivät vuosisatojen ellei –tuhansien ajan isolaattina paljon lukuisempien indoeurooppalaisten kielten ympäröimänä.
Tulipa vastaan roomalainen piirtokirjoitus, joka kiinnitti huomioni siinä määrin, että inspiroiduin kirjoittamaan. Kyseessä on RIB 583 (Roman inscriptions of Britain), patsaan tai pylvään jalusta Ribchesteristä (Lancashiressä). Jalustan oikealla puolella on kohokuva alastomasta Apollosta viitta harteillaan, nuoliviini selässä ja fryygialaismyssy päässä. Takana on kaksi nuorta naishahmoa. Kummallakin on kaupunkia symboloiva muurikruunu päässään. Toinen naisista on pukeutunut lähinnä pitkiin hiuksiinsa, kun taas toinen on hunnutettu ja pukeutunut nilkkapituiseen mekkoon. Puettu nainen näyttää ojentavan toiselle jonkinlaisen rasian. Jalustan vasemmalla puolella on ollut myös kuva, mutta se on tuhoutunut ennen vuotta 1578, jolloin jalusta löydettiin.
Roomalaiset olivat kaikista muinaisista sivilisaatioista varmasti kirjallisesti tuotteliaimpia. Roomalainen kulttuuri oli kirjallinen kulttuuri. Kaikki asiat kirjattiin ylös, viralliset asiat tietenkin kahtena tai kolmena kappaleena ja valaehtoisesti vahvistettuina. Hienointa minusta on se, että roomalaiset eivät tuottaneet tekstiä vain hallitsijoistaan ja jumalistaan, vaan loputtomat määrät aineistoa tavallisista kansalaisista, heidän huolistaan, murheistaan ja saavutuksistaan. Keskeisen aineiston tässä muodostavat piirtokirjoitukset, jotka ovat lähinnä hautakiviä, alttareita ja muita omistuksia, ja papyrukset, jotka ovat etupäässä kirjeitä, kuitteja ja asiakirjoja.
Lapinlahden lintuja lainaten roomalaiset kehittivät myös ”uuden, tehokkaamman kielen”. Koska kiveen kaivertaminen oli työlästä, usein toistuvat asiat ilmaistiin kernaasti toistuvin lyhentein, jotka muistuttavat 1900-luvun sähkösanomista ja ilmoituksista (yst. terv., RSVP, jne.). Joskus lyhenteiden avaaminen näin kaksi vuosituhatta myöhemmin vaatii aikamoista pähkäilyä.
Pyhälle jumalalle Apollo Maponokselle meidän herramme (keisarin) terveydeksi ja Gordianuksen omalle Bremetennacumin sarmatialaiselle ratsuväkikomppanialle omistanut Aelius Antoninus Melitenestä, voittoisan kuudennen legioonan sadanpäämies, yksikön virkaatekevä komentaja ja prefekti, valansa ansiokkaasti täyttäen. Omistettu ylpeänä 31. elokuuta meidän herramme keisari Gordianuksen toisena ja Ponpeianuksen ensimmäisenä konsulivuonna.
Meidän herramme
Keisari Marcus Antonius Gordianus Augustus (225–244)
Jalustan ajoituksesta ei ole epäilystä. Imperator Caesar M. Antonius Gordianus Augustus oli toisen kerran konsulina yhdessä Clodius Pompeianuksen (jalustan tekijälle on sattunut ikävä kirjoitusvirhe) vuonna 241. Elettiin kolmannen vuosisadan suurten levottomuuksien, sotien ja kulkutautien aikaa. Gordianus III oli nuori poikanen, vasta viisitoistavuotias, jonka pretoriaanikaarti oli julistanut hallitsijaksi, ”koska ketään muutakaan ei ollut sopivasti käsillä”, kuten Herodianos osuvasti sanoo.
Nuoren keisarin takana vaikuttivat nimettömiksi jääneet neuvonantajat ja hänen äitinsä. Lainsäädännästä vastasi senaatti. Gordianuksen antamat lait rajoittivat sotilastuomarien sekaantumista siviiliasioihin, provinssien käskynhaltijoiden vallankäyttöä rajoitettiin, kansalaisten tasa-arvoisuutta oikeusjutuissa valtion virkamiesten kanssa korostettiin. Vuonna 241 Gordianus oli juuri saanut kaitsijakseen vahvan sotilaan nimitettyään pretoriaanikaartin komentajaksi Gaius Furius Sabinus Aquila Timesithiuksen. Hänen tehtävänsä oli toimia eräänlaisena armeijan yleisesikuntapäällikkönä ja organisoida sotaretki Persiaa vastaan, joka Shapur I:n johdolla oli jälleen uskaltautunut hyökkäämään Rooman alueille. Sota Persiaa vastaan koitui nuoren Gordianuksen kohtaloksi, sillä hän kaatui sotaretkellä vain 19-vuotiaana. Nuorena kuolleella ei ehtinyt olla paheita: Häntä kuvataan (luotettavuudeltaan toki kyseenalaisessa) Historia Augustassa ”iloiseksi nuorukaiseksi, kauniiksi ja rakastettavaksi, jonka kirjallisuuden harrastus oli huomattava.”
Sarmatialaisia ratsumiehiä
Numerus Equitum SarmatarumBremetennacensium
Sarmaattinainen
Vuonna 175 keisari Marcus Aurelius lähetti viisi tuhatta markomannisodissa vangiksi jäänyttä sarmaattisoturia Britanniaan. Sarmaatit olivat nykyisen Ukrainan ja Unkarin aroseuduilla asuneita, indoeurooppalaista kieltä puhuneita paimentolaisia. Sarmaatit tunnettiin taidokkaina ratsumiehinä ja monet heistä värväytyivät Rooman armeijaan. Roomalaisten näkökulmasta heistä teki erityisen eksoottisia se seikka, että sarmaattikulttuurissa myös naiset ratsastivat, ampuivat jousella ja sotivat miesten mukana.
Britanniaan lähetetyistä sarmaateista muodostettiin Rooman armeijan auxiliaan eli tukijoukkoihin yksikkö Ala Primae Sarmatarum (1. erillinen sarmatialainen ratsuväkisiipi). Sen asemapaikaksi määrättiin Bremetennacum.
Ennen ratsuväen tuloa Bremetennacumissa oli pelkkä puuvarustus, mutta sarmaatteja varten roomalaiset rakensivat kivisen linnan, jonka ympärille muodostui nopeasti asutuskeskus. Maat oli takavarikoitu keisarille brigantes-nimiseltä brittiheimolta valloituksen yhteydessä. Nimen etymologia on aika lailla hämärän peitossa, mutta sen on esitetty tarkoittavan ”asuttua mäkeä”.
Brementennacumista kasvoi merkittävä kauppala Hadrianuksen muurille johtavan huoltotien varrella. 200-luvun alusta lähtien sinne alettiin asuttaa asepalveluksensa suorittaneita veteraaneja, jotka kuivattivat suot, kaskesivat metsät ja ryhtyivät harjoittamaan alueella voimaperäistä maanviljelystä, karjataloutta ja hevosten kasvatusta. Hallinnollisesti se oli roomalainen maalaispitäjä, pagus. Piirtokirjoituksena takana kuvatut kaksi naishahmoa esittävät mitä suurimmalla todennäköisyydellä juuri Regio Bremetennacensiksen hallintopitäjän ja Britannia Inferiorin provinssin henkilöitymiä.
Sarmatialaiset kotiutuivat Britanniaan ilmeisen hyvin. Sarmatialaistyyppisiä koruja ja lasihelmiä on löytynyt useista kohteista ympäri pohjois-Englantia. Oletettavasti he lisääntyivät, pariutuivat paikallisten asukkaiden kanssa, ja sulautuivat lopulta täysin väestöön. Ratsuväenosasto vakiintui osaksi Rooman armeijaa nimellä Numerus Equitum Sarmatarum Bremetennacensium (Bremetennacensiumin sarmatialainen ratsuväkikomppania) Nimeä numeri käytettiin vieraiden kansakuntien keskuudesta värvätyistä palkkasotureista ja erikoisjoukoista, joilla oli selkeästi määritelty tehtävä, kuten tiedustelutoiminta. Numeruksen komentaja oli palkkaluokaltaan praepositus, mikä tarkoittaa että hän ansaitsi kuukaudessa kymmenen kertaa enemmän kuin tavallinen jalkamies ja kaksi kertaa enemmän kuin vanhempi sadanpäämies.
200-luvun roomalaista ratsuväkeä
Emme varsinaisesti tiedä yksikön palveluhistoriaa, tai mitä se oli tehnyt ansaitakseen keisarillisen huomion ”Gordianuksen omana”, kuten piirtokirjoitus kertoo. Ratsuväkikomppanian vahvasta identiteetistä kertoo kuitenkin paljon se, että osasto mainitaan vielä 400-luvulla laaditussa asiakirjassa (Notitia Dignitatum) yhtenä Hadrianuksen muurin komentajan alaisuudessa olevista yksiköistä nimellä Cuneus Sarmatarum Bremetenraco, mutta sarmaattien tarina ei pääty siihen: Britanniassa palvellut raskas roomalainen ratsuväki saattoi jättää jälkensä myös kuningas Arthurin ritareista kertoviin myytteihin. Yksikön tunnus oli lohikäärme, draco.
Apollo Maponos
Maponos nuorena metsästäjänä
Roomalaisilla oli tapana yhdistää valloitettujen maiden jumalat omiinsa. Roomalaistuneet keltit alkoivat tulkita itsekin omaa uskontoaan roomalaisen kirjallisen viitekehyksen läpi. Tällaisesta uskontojen lokalisaatiosta käytetään alan kirjallisuudessa vakiintunutta käsitettä interpretatio romana. Roomalaisten näkökulmasta samoja jumalia palvottiin eri maissa eri nimillä ja hieman eri tavoin, mutta kyseessä olivat kuitenkin samat jumalat, ilmiöt ja arkkityypit.
Maponos, jollepiirtokirjoituksen mukaan omistus kuului, oli brittiläinen jumala, jonka nimi tarkoittaa ”nuorta poikaa” tai ”suurta poikaa”. Hän toi roomalaisille heti mieleen ikuisesti nuoren Apollon, Dianan kaksoisveljen, jonka alaa oli parannustaito, jousiammunta, ennustus ja runollinen innostus, myöhemmin myös valo ja aurinko. Maponosta itsestään emme tiedä juuri muuta kuin että häntä palvottiin Walesissa ja pohjois-Englannissa alueella, jossa myöhemmin keskiajalla sijaitsi Rhegedin kuningaskunta. Hänen äitinsä oli Dea Matrona, suuri äitijumalatar. Muistumat Maponosta elivät myöhemmissa kelttiläisissä tarinoissa Mabon ap Modronin nimellä. Jumalallisen äidin jumalallinen poika on legendoissa jostain syystä melkein aina vankina. Näin käy myös ranskalaisen Chrétien de Troyesin (1135–1190) teoksessa Érec et Énide, jossa Mabon on vangittu ritari nimeltä Mabonagrain.
Ammattisotilas itä-Anatoliasta
Vaan mitä me tiedämme jalustan tilaajasta ja piirtokirjoituksen tekijästä itsestään, Aelius Antoninuksesta? Vain sen mitä hän itse kertoo. Hän oli syntynyt kaukaisessa Malateiassa eli Melitenessä, kuten roomalaiset sitä nimittivät (nyk. Malatya itäisessä Turkissa). Aprikoositarhoistaan tunnettu kaupunki muinaisessa Armeniassa sai alkunsa roomalaisena sotilassiirtokuntana vuonna 72, mutta alueella on arkeologisen aineiston perusteella ollut asutusta vähintään kuuden tuhannen vuoden ajan. Aelius Antoninus todennäköisesti puhui latinan lisäksi äidinkielenään armeniaa tai kreikkaa.
Koska Antoninus kantaa samaa sukunimeä kuin Publius Aelius Hadrianus (keisarina 117–138), voi päätellä hänen isoisänsä isoisän (tai vastaavan) saaneen Rooman kansalaisuuden noihin aikoihin. Antoninuskin lähti teit’ isäin astumaan ja värväytyi legiooniin. Hänen lähialueillaan oli kolmekin kovaa kandidaattia: Legio XII Fulminata (Kappadokiassa), Legio XVI Flavia Firma sekä Legio IV Scythica(molemmat Syyriassa). Todennäköisesti hän palveli joissain näistä ensin ennen ylenemistään sadanpäämieheksi. Kenturioita oli tapana kierrättää legioonasta toiseen, ja Aelius Antoninus lähetettiin maailman toiselle laidalle, äärimmäiseen pohjolaan sumuisen meren taa: Britanniaan.
Piirtokirjoituksen mukaan Aelius Antoninus oli Legio IV Victrixin sadanpäämies. Neljäs voittoisa legioona kuului keisari Augustuksen alkuperäisiin legiooniin, jonka ansiolista on pitkä kuin nälkävuosi. Vuodesta 122 lähtien legioona oli sijoitettu pysyvästi Britanniaan, jossa se osallistui Hadrianuksen muurin rakentamiseen. Legioonan päämaja oli Eboracumissa (nyk. York).
Sadanpäämies oli armeijan tärkein upseeri, joita toimi lukemattomissa eri tehtävissä sekä kentällä että toimistoissa. Tavallinen sadankomentaja oli centurio ordinatus. Centurio deputatus oli yhteysupseeri, centurio execitator vanhempi ratsuväenkouluttaja, centurio frumentarius tiedustelu-upseeri, centurio regionarius piirikunnankenturio eli poliisiupseeri, centurio statorum sotapoliisiupseeri ja centurio supernumerarius ”ylimääräinen kenturio erityistehtävissä”, kuten valvomassa veronkantoa.
Piirtokirjoituksen mukaan Aelius Antoninus oli ”praep(ositus) et pr(aefectus)”, mikä aiheuttaa tulkinallista päänvaivaa. Kenturio saattoi hyvin toimia virkaatekevänä komentajana (praepositus numeri et regionis), nykyään sanottaisiin brevettiupseerina. Mutta kenturio ei voinut olla prefekti: Prefektin arvoiset sotilasvirat oli varattu ritarisäätyisille miehille.
Eräs tulkintamahdollisuus on se, että piirtokirjoitus tahtoo sanoa Antoninuksen olleen ensin kenturio ja sarmaattiratsuväen virkaatekevä komentaja, myöhemmin ylennetty ritarisäätyyn prefektiksi. Notitia Dignitatum mainitsee sellaisen sotilasviran kuin Praefectus Sarmatarum gentilium, sarmaattien prefektin, joka olletikin oli vastuussa koko Britannian raskaasta ratsuväestä. Ehkäpä Aelius Antoninus hoiti tällaista virkaa.
Vuonna 241 hän näki tarpeelliseksi lahjoittaa pylvään tai patsaan jalustoineen ja kohokuvineen paikalliselle jumalalle Apollo Maponosille, parantajalle, jousiampujalle ja metsästäjälle. Ohjeistikohan hän myös kuvantekijää laittamaan jumalan päähän keikkumaan itämaisen fryygialaismyssyn, muistutuksena omasta anatolialaisesta alkuperästään?
”Piittaamattomuuteni sinusta, oi Caesar, on sitä luokkaa etten edes tiedä oletko tumma vai valkoinen.” – Catullus, 93
Englanninkielisillä alustoilla törmää nykyään usein kysymykseen, ”mitä rotua antiikin roomalaiset ja kreikkalaiset olivat?” Kysymys heijastelee vahvasti Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa käytävää väittelyä rodusta, rodullistamisesta ja ihonväristä. Nykyisillä valkoisuuden ja värillisyyden kategorioilla on vain vähän tekemistä perinteisen (ja nykyään vanhentuneen) antropologisen rotujaottelun kanssa. Vielä vähemmän kysymys on millään tavalla mielekäs antiikin Rooman ja Kreikan näkökulmasta.
Pariskunnan muotokuva Pompeista. Museo Archeologico Nazionale di Napoli, 1. vuosisata
Muinaisten ihmisten ulkonäköä voidaan lähestyä kolmea tietä. Ensinnäkin on antiikin ajalta säilyneet muotokuvat, jotka parhaimmillaan ovat erittäin realistisia. Toiseksi on antiikin kirjailijoiden välittämät kuvailut. Kummassakin tapauksessa on huomioitava kulttuuriset konventiot: kuvaamisen tavat ja sanojen merkitysten erot. Kolmas ja kaikkein tuorein lähde on säilyneistä ihmisjäännöksistä tehdyt DNA-analyysit.
Säilyneiden muotokuvien perusteella voi sanoa antiikin ajan roomalaisten ja kreikkalaisten näyttäneen suuressa määrin samanlaiselta kuin nykypäivänkin Välimeren alueen ihmiset: Pitkä nenä, tumma tukka ja silmät, ihonväri vaaleahko tai päivettynyt. Aikakauden ihminen ei itse antanut ihonvärille tai rodulle sellaista merkitystä kuin nykypäivän ihmisillä on tapana. Sekä antiikin kuvataiteessa että kirjallisuudessa ihonväriin liittyi toisenlaisia, sukupuoleen, ikään ja yhteiskuntaluokkaan liittyviä konnotaatioita.
Tummuus, auringon paahtama päivettyneisyys, assosioitui ihmisten mielissä ikään, kokemukseen ja miehekkäisiin ulkotöihin. Kirjallisuudessa Odysseuksen sanotaan olleen tummaihoinen (melanchroiēs), millä tarkoitetaan ”erittäin ruskettunutta”. Ruskettuneisuus kertoo lukijalle, että Odysseus oli miehekäs, sodan ja jatkuvan ulkoilmaelämän karaisema uros, vanha, viisas ja kokenut. Hänen tummuutensa ei viittaa millään tavalla etniseen alkuperään.
Vastaavasti kalpeaihoisuus viittaa kulttuurisesti nuoruuteen, kokemattomuuteen ja feminiinisyyteen. Aristofaneen komediassa Naishallitus nuortamiestä, joka ehdottaa että kaupunki pitäisi antaa naisten hallittavaksi, kuvataan hipiältään vitivalkoiseksi. Kalpeus paljastaa hänet kokemattomaksi märkäkorvaksi. Ylhäisten naisten oletettiin suojelevan hipiäänsä auringolta ja pysyvän nuorekkaan kalpeina. Ruskettunut nainen oli alhainen työläinen, kalpeana sisätöissä kirjojen ja numeroiden kanssa puuhasteleva virkamies heikko ja naismainen.
Pohjois-Afrikkalaisen Septimius Severuksen, hänen syyrialaisen vaimonsa Julia Domnan ja lastensa Getan (poistettu) ja Caracallan muotokuva. Julia Domna on kuvattu ylhäisnaisen arvolle sopivasti vaaleana, kun taas Septimius Severus iäkkäänä sotilaana hyvin päivettyneenä. Lapset ovat ihonväriltään yhtä kalpeita kuin äitinsä, koska he ovat nuoria.
Antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset käyttivät muutenkin väreihin liittyviä sanoja eri tavalla kuin me. Viini on tummaa, hunaja vihreää, rauta sinistä. Latinassa on kaksi sanaa valkoiselle ja mustalle. Albus on kalpea mattavalkea, candidus kirkkaan hohtavan valkoinen. Virkaa tavoittelevasta henkilöstä käytetty sivistyssana kandidaatti juontaa muuten juurensa poliittisten ehdokkaiden käyttämään kirkkaan valkoiseen toogaan (toga candida). Ater tarkoittaa mattamustaa, niger taas kiiltävää mustaa.
Toki antiikin ajan ihmiset olivat tietoisia elinympäristönsä kulttuurien ja etnisyyksien moninaisuudesta. Silloin kun antiikin kirjailijat kuvailivat kansoja, ihon väri oli vain yksi ominaisuus muiden joukossa. Etiopialaisia luonnehdittiin tummiksi, litteänenäisiksi ja käkkärätukkaisiksi, traakialaisia taas punatukkaisiksi ja sinisilmäisiksi. Tacitukselle siluurien heimon kihara tukka vihjasi espanjalaiseen alkuperään ja brittien kullanpunervat hiukset sukulaisuuteen germaanien kanssa.
Kaksikasvoinen kreikkalainen vaasi (aryballos). Vasemmanpuoleinen ”etiopialainen” on kuvattu selvästi negridisin piirtein, oikeanpuoleinen nainen taas välimerentyyppisesti. Louvre, 500-luku eaa.
Viime vuosina tehdyt DNA-tutkimukset avaavat toisenlaisen ikkunan muinaisten ihmisten alkuperän tarkkailuun. Stanfordin, Wienin ja Rooman La Sapienzan yliopistojen vuonna 2019 julkaisema tutkimus Rooman kaupungin asukkaiden perimästä vahvisti sen kirjallisuudesta tunnetun tosiasian, että Rooman kaupunkiin suuntautui keisariajalla massiivista siirtolaisuutta.
Tasavallan aikana kaupunkilaiset näyttäytyivät DNA-tutkimuksissa samanlaisilta kuin Italian niemimaan muutkin asukkaat, mutta keisariajalla kaupungin asujamisto muuttui siirtolaisuuden vuoksi itäisen Välimeren ja Lähi-idän tyyppiseksi. Rooman valtakunnan luhistuttua kaupungin väkiluku romahti murto-osaan entisestään ja kaupungin asukkaiden perimä palautui voittopuolisesti länsieurooppalaiseksi.
Rotu ja ihonväri ovat kömpelöjä tapoja kuvata ihmisten välisiä eroja. Vaikka antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset eivät jaotelleetkaan ihmisiä samoin perustein kuin me, se ei tehnyt heidän maailmastaan yhtään vähemmän monimuotoista.
Gallo-roomalaisen aristokraatin villan mosaiikkilattian keskusaihe: Vergiliuksen Aeneis-eepoksen viides kirja, rivit 362–484. Villelaure, Provence (J. Paul Getty Museum).
Narbon Gallia, Gallia Narbonensis, tai tuttavallisemmin ”meidän provinssimme”, Provincia nostra, auringonpaahtama viinin ja oliivin maa, kuului Rooman valtakuntaan vuodesta 121 eaa. Sen oksitaaninkieliset asukkaat kutsuvat maata tänäkin päivänä roomalaisten antamalla nimellä Provença. Maa oli täynnä vauraita kaupunkeja, menestyvää keramiikka-, puu- ja metalliteollisuutta, viinitarhoja ja aristokraattien maaseutukartanoita.
Provinssista tuli monia kuuluisia senaattoreja. Gnaeus Julius Agricola (40–93), kenraali joka valloitti Britannian, syntyi Forum Iuliissa (nyk. Fréjus). Hänen vävynsä, historioitsija Publius Cornelius Tacitus (56–120) oli todennäköisesti myös provinssin miehiä. Provinssin kulttuuri kukoisti ja koulutustaso oli korkea. Massilian kouluja pidettiin melkein tai yhtä hyvinä kuin Rooman. Jossain vaiheessa 200-luvun vaihteessa joku villelaurelainen ylimys tilasi itselleen suurenmoisen mosaiikkilattian, jonka eräs kuva-aihe on otettu Vergiliuksen Aeneis-eepoksesta.
Aeneis-eepoksen rooli Rooman valtakunnan kulttuurissa on verrattavissa Raamatun merkitykseen keskiajan Euroopassa. Se oli pakollista luettavaa koulussa. Kaikki vähänkään kulttuuria tuntevat osasivat siitä ulkoa pitkiä pätkiä ja monet sen kohtaukset päätyivät maalausten ja mosaiikkitöiden aiheiksi. Sen sijaan Villelauren mosaiikkilattian nyrkkeilijöitä kuvaava kohtaus, joka viittaa Aeneisin viidenteen kirjaan, on harvinaisuus. Niitä on löytynyt vain kaksi kappaletta, molemmat samalta ajalta 100-luvun loppupuolelta ja vieläpä samalta alueelta, mikä antaisi ymmärtää molempien töiden olevan peräisin samasta työpajasta.
Kuvassa on kaksi alastonta, lihaksikasta nyrkkeilijää. Kummallakin on kädessään roomalaiset lyijyllä painotetut nyrkkeilyhansikkaat (caestus), joita käytettiin vapaaotteluissa. Nuorempi poistuu paikalta verissä päin, kun taas vanhempi ottelija esittelee pullistelevia muskeleitaan. Taustalla on valkoinen härkä, verisen iskun päähän saaneena. Tarina sijoittuu Sisiliaan ja menee seuraavasti.
Dares vs. Entellus
Troijan tuhoa paennut Aineias oli Sisiliassa ja järjesti suuret hautajaisjuhlat isänsä Ankhiseen kunniaksi. Yksi näytöksistä oli nyrkkeilyottelu: Olihan gladiaattoriotteluiden alkuperä juuri hautajaisten yhteydessä järjestetyissä pyhissä menoissa. Aineias lupasi voittajalle seppelöidyn nuoren valkoisen härän ja häviäjälle lohdutukseksi miekan ja kimmeltävän kypärin. Nuori troijalainen urho Dares tarjoutui heti toiseksi ottelijaksi.
Dares oli väkivahva, komea nuori mies, joka oli saavuttanut monia voittoja. Kukaan ei uskaltanut nousta häntä vastaan kehään. Lopulta Dares puhutteli Aineiasta ja vaati palkkiohärkää itselleen. Paikallinen kuningas Akestes, jonka vieraana Aineias oli, makaili seurueineen nurmella Aineiaan vieressä. Hän sanoi omalle vanhalle urholleen: ”Aiotkos sinä, Entellus, katsoa vierestä ja luovuttaa noin komeat palkinnot kamppailutta? Talosi on täynnä voitonmerkkejä ja nimesi tunnetaan halki Sisilian.”
Entellus vastasi nauraen: ”En minä pelosta emmi, vaan vanhasta iästä. Voimani ei ole enää samanlaiset kuin nuorena ja jäseneni käyneet hitaiksi. Jos olisin saman ikäinen kuin tämä nuori lurjus, kävisin heti kamppailuun, oli palkintoja eli ei.” Näin sanoen hän heitti kentälle mahtavat nyrkkeilyhansikkaat, hirmuisen painavat ja lyijyllä vahvistetut, joita Sisilian kuningas Eryx oli muinoin käyttänyt kuolemaansa johtaneessa nyrkkeilyottelussa Herkulesta vastaan. Kaikki kauhistelivat niiden turmaisaa painoa ja Daresta hirvitti.
Entellus nousi pystyyn ja riisui vaippansa, jolloin kaikki näkivät hänen ärjyn kokoisen vartalonsa, iästä huolimatta hyvin säilyneet lihaksensa ja komeat luunsa. ”Älä pelkää, Dares”, hän sanoi. ”En käytä Eryxin väkivahvoja tappohanskoja, mutta sinunkin täytyy riisua omat troijalaiset nyrkkeilyhanskasi.” Aineias antoi molemmille samanlaiset nyrkkeilyhansikkaat ja ottelu saattoi alkaa.
Molemmat aloittivat suojellen päätään ja iskien pelkin nyrkein. Nuori Dares liikkui ketterästi molemmille sivuille, kun taas vanhempi ja kookkaampi Entellus pysyi paikoillaan. Molemmat saivat sisään useita osumia, säilänä sivaltavat nyrkit eivät säästäneet korvia, otsaa tai poskiluitakaan. Kookas Entellus seisoi horjumatta, silmät turvonneina, käyttäen suurta kokoaan aseena. Dares tanssi hänen ympärillään, iskien joka puolelta. Entellus yritti tavoittaa Daresta mutta väkevä oikea koukku meni huti, Entellus horjahti ja mies kaatui maahan kuin mahtava tammi.
Kuningas Akestes ryntäsi apuun ja auttoi ruhjotun alamaisensa takaisin pystyyn. Raivostunut Entellus kävi mylvien uudestaan Dareen kimppuun. Oikeat ja vasemmat suorat iskeytyivät nyt kuin hakkaavat moukarit Dareen päähän, uudestaan ja uudestaan, kunnes Aineias astui kehään, keskeytti ottelun ja kohotti Entelluksen käden voiton merkiksi.
”Jumalat ovat hänen puolellaan”, parkaisi Dares, ”heille minä antaudun, en hänelle!” Toverit kerääntyivät Dareen ympärille ja auttoivat hänet telttaansa, pää ruhjeista turvonneena ja huuli haljenneena, verta ja hampaita sylkien, kantaen lohdutuspalkintoa: hienoa miekkaa ja kimaltelevaa kypärää. Mutta Entellus astui vasta voittamansa nuoren härän eteen ja yhdellä ainoalla nyrkin sivalluksella murskasi sen kallon, rukoillen:
”Voittoisa, uljas Eryx! Sinulle minä tarjoan uhrin joka on paljon mieluisaampi kuin urhean Dareen kuolema: Ota vastaan tämän härän veri, ja levätköön varjosi rauhassa!”
Epilogi
Tarina ei kadonnut täysin ihmisten mielistä kristityssä maailmassa, sillä Aeneis-eepos oli keskeinen kirja josta latinaa opiskeltiin resenssanssin aikana. Oikealla on Limogesissa noin 1530 valmistunut emalityö, joka esittää Dareen ja Entelluksen kuuluisaa nyrkkeilyottelua. Hansikkaat vain ovat vaihtuneet karttuihin ja alastomuus aikakautensa muotivaatteisiin. Kuva perustuu Johann Grüningerin kaiverrukseen vuodelta 1502.
Ruoskat viuhuivat, kun lukemattomat orjat kiskoivat jättimäisiä kivipaaseja telejä pitkin armottoman faaraon ikeen alla? Ei suinkaan.
Gizan suuret pyramidit ovat kiehtoneet ihmisten mieliä tuhansien vuosien ajan. Pyramideista suurin, joka rakennettiin faarao Khufun (kreik. Kheops) tomumajan viimeiseksi leposijaksi joskus 2530 eaa. tienoilla, on niin iso että sitä varten siirrettiin kuusi ja puoli miljoonaa tonnia kiveä. Jotkut lohkareet ovat itsessään yhdeksän tonnin painoisia. Arkeologiset kaivaukset alueella ovat paljastaneet pyramidien rakennustyöläisille rakennetun väliaikaisen kaupungin. Pyramidin työmaa vaati ehkä noin 20 000 kausityöläistä, joista suurin osa värvättiin ilmeisesti töihin lähialueilta.
Rakennustyöläisten leireistä tehdyt löydökset paljastavat, että heitä ruokittiin parhailla pihveillä, oluella ja leivällä. Orjat tuskin olisivat saaneet nauttia ensimmäisen luokan särpimistä. Laadukkaan muonan lisäksi työläisiä on voinut motivoida kunnia saada työskennellä faaraon prestiisiprojektissa. Näin voi ainakin arvella alueelta löytyneistä graffiteista. Työläiset oli jaettu tuhannen hengen nimettyihin pataljooniin, ja jotkut työpataljoonat signeerasivat viimeistelemänsä pyramidin osat: ”Khufun kamujen jengi”, ”Menkaurin kaljaveikkojen jengi” jne.
Pyramideja ei siis rakentaneet orjat, vaan hyvin palkatut ja ylpeät ammattimiehet.
Druidit viettivät palvontamenojaan Stonehengessä
Kelttiläiset druidit, nuo Asterixista tutut valkokaapuiset parrakkaat hengenmiehet, usein kuvataan suorittamassa pyhiä menojaan Stonehengessa. Nykyaikana Stonehengessä menojaan ovat viettäneet druidismista viehättyneet uuspakanat aina vuoteen 1987 asti, jolloin se kiellettiin. Druideilla – tai kelteillä ylipäätään – ei kuitenkaan ole mitään tekemistä Stonehengen kanssa.
Stonehengenä tunnettu megaliittimonumentti sai hahmonsa joskus viitisen tuhatta vuotta sitten, mutta vanhimmat megaliitit ovat jopa seitsemäntuhatta vuotta vanhoja. Stonehenge rakennettiin nykyisen Salisburyn ruohotasangolle ainakin tuhat vuotta ennen faarao Khufun suurta pyramidia. Kolmekymmentä pystyssä seisovaa kivipaatta painavat jopa 40 tonnia. Pystyssä olevien kivien päälle on pinottu vaakatasoon taidokkaasti järkäleitä, joista kukin painaa kuutisen tonnia. Kivikehän rakentajista tai käytetyistä rakennusmenetelmistä ei tiedetä käytännössä juuri mitään.
Se on selvää, että Stonehengeä on rakentanut ja muokannut vuosien 3100 eaa. ja 1600 eaa. välillä useampi kansa tai kulttuuri. Kivikaudella Brittein saarilla asui tummaihoisia ja vaaleasilmäisiä mestästäjä-keräilijöitä, jotka olivat kävelleet alueelle ennen Pohjanmeren muodostumista. Heidät syrjäytti vuoden 4000 eaa. tienoilla itäiseltä Välimereltä saapuneet vaaleaihoiset neoliittiset maanviljelijät, jotka tunnetaan suurista kivimonumenteistaan. 2500 eaa. saarille muutti mantereelta kellopikarikulttuurin edustajia ja jälleen kerran näyttää tapahtuneen laaja väestönvaihto. Kellopikarikulttuuri käytti Stonehengeä omiin tarkoituksiinsa, kunnes pronssikauden lopun levottomuuksissa se nähtävästi hylättiin. Keltit druideineen ilmestyvät Britanniaan vasta joskus 800-luvulla eaa.
Stonehengeä ei mainita missään antiikin ajan säilyneissä lähteissä. Diodoros Sisilialainen mainitsee kerran vanhoihin (400 eaa.) lähteisiin viitatessaan ”hyperborealaisten saarella olevan pyöreän temppelin”, mutta tämä voi tarkoittaa mitä tahansa muutakin. Ensimmäinen varma maininta Stonehengestä on 1100-luvulla eläneen Geoffrey Monmouthin Historia Regum Britanniaessa. Monmouth uskoi Stonehengen olevan taikuri Merlinin työtä ja kuningas Arthurin seuraajan Konstantinuksen hautapaikka.
Scipio Aemilianus kylvi Karthagon pellot suolalla
Kouluhistoriat kertoivat (siihen aikaan, kun antiikin historiaa vielä laajemmin läpikäytiin kouluissa), miten kolmannen puunilaissodan jälkeen vuonna 146 jaa. roomalaiset hävittivät entisen pahimman vihollisensa Karthagon perinpohjaisesti. Konsuli Scipio Aemilianus antoi pappien toimittaa rituaalin, jolla itse maa kirottiin niin ettei kukaan voisi enää asua siellä. Rituaalin tehostamiseksi pellot kylvettiin täyteen suolaa, jotta maanviljelys olisi mahdotonta.
Paitsi että mitään tällaista ei koskaan tehty.
Yhdestäkään antiikin ajan lähteestä ei löydy maan suolaamisesta mitään mainintaa. Polybios, Livius, Plutarkhos, Appianos, Cicero, Florus ja Macrobius ovat kaikki hiljaa. Joka tapauksessa Karthago jouduttiin pian rakentamaan uudelleen, sillä sen sijainti oli kauppareittejä ajatellen erinomainen ja roomalaisten vaihtoehtona suosiman Utican satama täyttyi lietteestä ja muuttui käyttökelvottomaksi.
Tämänkin tarinan todellinen ”lähde” on 1800-luvun historioitsijat, jotka saivat inspiraationsa Sikemin kaupungin kohtalosta Raamatun Tuomarien kirjassa (9:45): ”Koko päivän kestäneen taistelun jälkeen Abimelek valloitti kaupungin ja surmasi sen asukkaat. Hän hävitti kaupungin maan tasalle ja kylvi sen paikalle suolaa.” Bertrand Hallward otti tarinan mukaan Cambridge Ancient Historyn ensimmäiseen laitokseen (1930) ja sieltä se jäi sitkeästi elämään mm. Redditin meemeissä.
Joskus vuonna 47 jaa. Egyptissä, noin 75 kilometriä nykyisestä Kairosta koilliseen, leskirouva Tapapeis, Pasiksen tytär, jätti viranomaisille kuolinilmoituksen miehestään.
”Sihteeri Hermaiokselle. Minä Tapapeis, Pasiksen tytär, yhdessä holhoajani Adrastoksen, Diogeneen pojan, kanssa ilmoitan: Aviomieheni Abeis, Horoksen poika, joka on kirjattu verolle pantavaksi Filadelfian pitäjässä, menehtyi heinäkuussa keisari Tiberius Claudius Caesar Augustus Germanicuksen seitsemäntenä hallitusvuonna. Täten pyydän että hänet kirjataan poismenneeksi.
Todistavat Tapapeis, noin 45 vuotta, arpi oikeassa jalassa. Adrastos, noin 50 vuotta, arpi oikean käden keskisormessa.
Minä, edellämainittu Tapapeis, yhdessä holhoajani Adrastoksen kanssa vannomme keisari Tiberius Claudius Caesar Augustus Germanicuksen nimeen että yllä oleva on totta.”
Käännös on itse asiassa yhdistelmä kahdesta papyruksesta. Kirjeestä on olemassa sekä originaali, joka lähetettiin sihteeri Hermaiokselle (SB CIB 11586) että kopio siitä (SB XIV 11587) – kumpikaan ei ole säilynyt täydellisenä. Mutta miksi leskirouva Tapapeiksen piti jättää virallinen kuolinilmoitus kahtena kappaleena?
Avain on maininta siitä, että edesmennyt Abeis oli verovelvollinen. Roomalaisessa Egyptissä verollepano ja väestönlaskenta tehtiin 14 vuoden välein (indiktio). Verovelvollisten nimet ja suoritukset kirjattiin erilliseen rullaan. Armottomalta veronkarhulta ei säästänyt kuin virallinen kuolinilmoitus. Ilman sitä Abeisin perhe olisi joutunut maksamaan verot kuolleenkin puolesta.
Byrokratia edellytti, että viranomaiset ottivat vastaan ilmoituksen kahtena kappaleena jotka olivat molemmat ilmoittajan valalla vahvistamia. Samalla mainittiin henkilöiden mahdolliset tuntomerkit.
Köyhänä leskenä Egyptin maaseudulla Tapapeisin elämä ei varmasti ollut helppoa. Sattumalta tiedämme että yhdeksän vuotta myöhemmin hänen poikansa Horos, Abeisin poika, mainitaan verorästien luettelossa. Seuraavana vuonna Horos onkin jo julkisessa trattalistassa maksamattomien verovelkojen vuoksi ja ilmoitetaan kadonneeksi.
Näidenkään ihmisten elämästä emme tiedä juuri mitään. Mutta kohtalo ja roomalaisen byrokratian tehokkuus on sattumalta ikuistaneet heidät historian lehdille. Elämässä on varmaa vain kuolema ja verot, kuten Benjamin Franklin totesi vuonna 1789.
Niihin aikoihin kun Kolofonin Apollon oraakkeli vielä vastasi säännöllisesti epätietoisten kysymyksiin ja Herakleian kaupungin pyhäkuoron entinen jäsen Titus Statilius Solon kirjoitti ylistyksen auringonjumalalle Hadrianuksen muuriin, muuan egyptiläisen kylän talonpojilla oli tyystin toisenlainen ongelma.
Kun maailmanloppu koittaa, saisivatko he nauttia Herran tuhatvuotisesta valtakunnasta lihallisesti omissa ruumiissaan, vai pyhimyksinä hengessä? Kysymys oli jakanut paikalliset kyläyhteisöt. Arsinoen piispa oli ratkaissut asian kannattamalla ruumiiden ylösnousemusta, vedoten Johanneksen ilmestykseen.
Lopulta paikalle saapui muissa asioissa Aleksandrian paavi Dionysius, joka kuuli miten kylissä oli opetettu, suutahti ja kutsui kaikki seurakuntien vanhimmat koolle. Kolme kokonaista päivää ja yötä Dionysius väitteli seurakuntalaisten kanssa ja kumosi yksi kerrallaan heidän teesinsä. Lopulta vanhimmat myöntyivät Dionysiuksen viisauteen, ettei kuoleman jälkeen ollut lihallista yhteiseloa.
Pakanat eivät piitanneet maailmanlopusta; sen sijaan heillä oli erimielisyyksiä siitä, miten maailma oli saanut alkunsa. Ylösnousemus kosketti vain tarujen sankareita ja keisareita. Pakanat eivät tehneet lähetystyötä ja väittelyt filosofisista kysymyksistä olivat oppineiden työtä. Korkeakoulutus maksoi paljon rahaa, mutta kristityt matkustivat jalkaisin ympäri valtakuntaa ja opettivat filofiaansa aivan ilmaiseksi. Pakanoiden harrastama hyväntekeväisyys liittyi yleensä poliittiseen kampanjointiin, mutta kristityt jakoivat leipää köyhille pyyteettömästi.
Kristinuskon voittokulku voi jälkiviisaasti tuntua väistämättömältä. Kristityt itse olivat vakuuttuneita voitostaan ja pitivät sitä Jumalan tahtona. Päästyään valtaan Johannes Efesolaisen kaltaiset hahmot huolehtivat siitä, että kaikki kilpailevat uskonnot hävitettiin. Mutta miksi kristittyjen vastustaminen oli niin vaikeaa jo silloin, kun pakanat muodostivat ylivoimaisen enemmistön Rooman valtakunnassa? Yksi vastaus voi löytyä kristinuskon radikaalisti erilaisesta mielenmaisemasta.
Metsästäjät uhraavat jumalatar Dianalle. Villa Romana del Casale, 300-luku.
Pakanuuden liian monet kasvot
Kristinusko ei kehittynyt umpiossa. Se omaksui myyttejä, kuvia ja kielenkäyttöä itseään ympäröivästä pakanallisesta maailmasta. Myös pakanuus kehittyi jatkuvasti ihmisten tarpeiden ja ajan vaatimusten mukaan. Filosofit pohtivat usein ”kaikkein korkeimman”, tuntemattoman jumalan olemassaoloa. Yhtenevyydet ovat kuitenkin pinnallisia: Suurimmat erot löytyvät ajattelutavoista.
On myös sanottava, että vertailu ”kristinuskon” ja ”pakanuuden” välillä ei ole tasapuolinen. Kristinusko monista tulkinnoistaan huolimatta muodosti yhtenäisen, muista selvästi eroavan kokonaisuuden, kun taas ”pakanuus” oli kristittyjen keksimä yleiskäsite, jolla he tarkoittivat kaikkia polyteistejä ja ei-kristittyjä yleisesti. Polyteistit itse kutsuivat kristittyjä galilealaisiksi tai ateisteiksi, sillä kristityt kielsivät kaikkien muiden jumalien olemassaolon.
Pakanuuden näkyvä osa oli uhraus ja kulttitoiminta. Kultit eivät suinkaan aina olleet keskenään hyvissä väleissä. Roomalaisessa Egyptissä kaksi naapurikaupunkia julistivat toisilleen sodan sen jälkeen, kun asukkaat olivat toistuvasti loukanneet toistensa pyhiä eläimiä. Rooman pakanallisten menojen kirjo oli huimaava. Egyptissä Soknopaiou Nesoksen kylässä pelkkiin krokotiilinpalvontamenoihin meni 150 päivää vuodessa. Anatoliassa kansa kunnioitti Suurta Äitiä ja uskoi enkeleihin. Apollon temppeleiden lapsikuorot tekivät pyhiinvaelluksia kuoronjohtajiensa opastuksella. Syyriassa papit eivät saaneet syödä kalaa ja vanhojen jumalten seuraajat tatuoivat uskonsa ranteisiinsa ja kasvoihinsa. Ariciassa Dianan lehdossa metsän kuningas odotti omaa surmaajaansa. Reinin suulla bataavit uhrasivat roomalaiseen tapaan sonnin, karjun ja uuhen vaurauden antajalle Hercules Magusanukselle.
Kenties pakanuuden moninaisuus oli myös sen heikkous: lukemattomat paikalliset kultit söivät voimavaroja toisiltaan. Uskon puutteesta polyteistejä ei ainakaan voinut syyttää: Pakanajumaliin uskottiin sukupolvien ajan senkin jälkeen, kun niiden palvomisesta sai ankaria rangaistuksia. Mutta pakanoilta puuttuivat kristittyjen vahvuudet: kirkon universaalius, organisaatio, verkostoituminen ja lähetystyö.
Jeesus herättää Lasaruksen henkiin. Basilica Sant’Apollinare Nuovo, 500-luku.
Usko ja taikausko
Kristinuskon ytimessä oli horjumaton usko siihen, että tietyt ihmeelliset asiat olivat totta ja muut olivat valetta. Oppineet pakanat taas eivät antaneet erityistä painoarvoa uskolle sinänsä. Platonin seuraajat erottivat toisistaan logismoksen, perustellun vakaumuksen, ja pistiksen, sokean uskon, jota pidettiin ajattelun kaikkein alkeellisimpana ja rahvaanomaisimpana muotona.
Pakanalliset kirjailijat, kuten Lukianos, Galenos, Kelsos ja Marcus Aurelius, ihmettelivät toistuvasti kristittyjen luottamusta perustelemattomiin väitteisiin. Kristittyjä syytettiin pistiksestä ja taikauskosta. Kristittyä filosofiaa ei pidetty älyllisesti korkeatasoisena. Koulutetut kristityt apologeetikot, kuten Justinos Marttyyri (114–168), näkivät paljon vaivaa perustellakseen kreikkalaisen filosofian kautta, ettei näin ollut. He huomauttivat herkästi pakanallisten uskomusten omista epäjohdomukaisuuksista.
Mutta keskustelun osapuolet eivät ymmärtäneet toisiaan. Yhteisestä kielestä huolimatta kaksi maailmankatsomusta kasvoivat yhteensovittamattomiksi. Kristityt ja pakanat käyttivät samoja sanoja, mutta tarkoittivat niillä eri asioita. Kreikan hairesis(heresia) tarkoitti pakanoille ”opillista koulukuntaa”, mutta kristityille ”turmiollista erheellisyyttä”. Ajattelun moninaisuus, heterodoksia, oli Rooman valtakunnassa luonnollinen olotila. Kristityille se oli Saatanan eksytystä. Pakanaa taas ei niinkään kiinnostanut, ajatteliko toinen oikein, vaan toimiko hän oikein.
Rooman valtakunnan pragmaattiset lait erottivat toisistaan religion (uskonnon) ja superstition (taikauskon). Religiota oli se, mikä oli hyväksi yhteiskunnalle, superstitio yhteiskuntaa vahingoittavaa roskaa. Pakanallinen religio oli yhteiskuntasuhteiden hoitamista: kunnioituksen ja palvonnan muotoja, joita ihmisen tuli noudattaa elämässään. Se sisälsi perheenjäsenten kunnioituksen sukuyhteisönsä päämiestä kohtaan, ja toisaalta päämiehen velvoitteet sukua kohtaan. Se sääteli alamaisten ja hallitsijoiden välejä samalla tavalla kuin ihmisten ja jumalien välejä. Selvää rajaa inhimillisen ja ylimaallisen välillä ei ollut.
Kuten Rooman keisari oli velvollinen vastaamaan kansalaiselle, joka tarttui hänen toogansa liepeeseen ja esitti asiansa asianmukaisella kunnioituksella, myös jumalan oli vastattava hartaudella esitettyihin pyyntöihin. Hurskauden kannustin oli käsitys vastavuoroisesta suhteesta. Kun kaikki kunnioittivat toisiaan, säilyi jumalten rauha, Pax deorum. Korkeampien voimien hyvä tahto oli suoraan yhteydessä valtion menestykseen. Jumaliin ei tarvinnut uskoa, kunhan antoi heille kuuluvat uhrit.
Kristityt eivät kunnioittaneet tätä yksinkertaista yhteiskuntasopimusta. He käyttivät hyväkseen ympäröivän yhteiskunnan suvaitsevaisuutta, mutta samalla pyrkivät joka hetki haastamaan sen. Sillä vaikka pakanat eivät ymmärtäneetkään asiaa, kristityt olivat omasta mielestään sodassa, eikä missä tahansa sodassa, vaan eskatologisessa kamppailussa hyvän ja pahan välillä, joka kosketti kaikkia.
Jeesus Voittaja roomalaisen sotapäällikön asussa kukistaa pakanuuden käärmeen. La Cappella del Palazzo Arcivescovile, Ravenna. 400-luku.
Sota hyvän ja pahan välillä
Varhaiset kristityt odottivat pian koittavaa maailmanloppua. Lopunajat olivat alkaneet Jeesuksen ristinkuolemasta noin vuonna 33 jaa. Jeesus Kristus oli ylösnousemuksellaan voittanut kuoleman ja kukistanut Saatanan, mutta vaikka taistelu oli voitettu, sota tulisi jatkumaan siihen asti kunnes tuhatvuotinen Jumalan valtakunta oli perustettu maan päälle. Varhainen kirkko oli radikaali ja kurinalainen kuoleman kultti, joka piti kaikkia ihmisiä tasa-arvoisina, mutta erotti jäsenensä tiukasti ympäröivästä, saastaisesta yhteiskunnasta. Se kannusti ehdottomaan uskollisuuteen toisiaan kohtaan ja toisaalta uhrivalmiuteen kuolla aatteensa puolesta.
Vihkimys eli kaste oli yksi sen tärkeimmistä mysteereistä. Saatuaan riittävästi opetusta kokelas paastosi, tunnusti syntinsä ja kielsi paholaisen. Kastealtaaseen laskeutuessaan hän syntyi uudelleen: Hänestä manattiin ulos hänen sukunsa genius eli suojeleva henki. Kätten päälle panemisen ja voitelun aikana vihittävään tuli Pyhä Henki, joka varusti hänet taisteluun pahuutta vastaan. Nyt hän oli Miles Christi, Kristuksen sotilas. Kirkon ulkopuoliset olivat siviilejä, pagani. Pakana ei ole ainoa laina, jonka kristinusko sai Rooman armeijaslangista: Sakramentti, sacramentum, tarkoitti sotilasvalaa.
Kuoleman ajatus oli alusta lähtien vahvasti mukana kristittyjen filosofiassa. Idea oli imitoida Kristuksen kuolemaa ristillä, vainoajien käsissä, minkä piti olla nopein tie taivaaseen. Kirkkoisä Tertullianuksen (155–230) mukaan ”veri on avain Paratiisiin” ja piispa Cyprianus (200–258) kirjoitti, miten kristityillä vangeilla oli kiire tulla teloitetuksi, että he pääsisivät nopeammin tuonpuoleiseen enkelien tykö.[1] Antiokian piispa Ignatius Jumalankantaja osoitti vankilasta kirjoittamissaan kirjeissä suorastaan morbidia kuolemankaipuuta. Neitsyen palkkio taivaassa oli ”kuusikymmenkertainen”, mutta marttyyrin peräti ”satakertainen”. Tarinoista käy ilmi, miten konfrontaatiota ja kuolemaa oikein hakemalla haettiin.
Marttyyrikertomukset ovat kristittyjen itsensä kirjoittamia, mutta yllättävän joviaalisti pakanalliset viranomaiset heitä niissä kohtelevat. Tuomarit yrittävät käydä kristittyjen kanssa kauppaa ja sovitella rikkomukset niin, ettei kuolemanrangaistusta tarvitsisi käyttää. Jos kristitty kieltäytyi uhraamasta lihaa, riittäisikö hippusellinen suitsuketta? Jos kristitty ei suostu kunnioittamaan jumalia, suostuisiko hän edes uhraamaan keisarin kuolemattomalle sielulle? Tai vannomaan yksinkertaisen valan Roomalle?
Piispa Fileaksen marttyyrikertomuksessa Egyptin prefekti Claudius Culcianus haastattelee syytettyä vuonna 305: ”Eikö tämä Jeesus ollut ihan tavallinen arameaa puhunut kaveri? Ei varmastikaan Platoniin verrattava filosofi?” Viisikymmentä vuotta aikaisemmin toinen epätoivoinen maaherra Smyrnassa ihmetteli: ”Etkö sinä kunnioita ilmaa? Uhraa siis ilmalle.” Kristitty vastasi: ”Minä en kunnioita ilmaa, vaan sitä joka teki ilman, taivaan ja kaiken siinä.” Maaherra: ”Kerro siis, kuka sen teki.” Kristitty: ”En kerro.”
Egyptiläisen Colluthuksen marttyyrikertomuksessa vuonna 311 maaherra anelee: ”Oletko aivan varma asiastasi? Etkö palaisin kotiin ja harkitsisi vielä asiaa kuukauden, kaksi? Etkö näe miten kaunis maailma on? Kuolemasi on aivan turha.” Lääkäri Colluthus vastaa: ”Kuolema on minulle paljon mieluisampi kuin elämä jonka sinä voit antaa minulle.”
Vuonna 295 käytiin oikeutta Afrikan prokonsulin Dion edessä. Syytettynä seisoi aseistakieltäytyjä Maximilianus, joka vetosi vakaumukseensa kristittynä. ”En voi palvella armeijassa. En voi tehdä pahaa. Minä olen kristitty.” Kutsuntalääkäri totesi Maximilianuksen palveluskelpoiseksi, joten prokonsuli määräsi hänet ottamaan vastaan armeijan merkin. Maximilianus vastusteli: ”En voi ottaa vastaan tuntolevyä. En voi palvella keisaria, sillä minä olen kristitty. En hyväksy kaulaani maallista merkkiä ja jos minulle sellainen annetaan, murran sen. En voi kantaa kaulassani lyijynpalaa, sillä minä kannan jo Herrani sotamerkkiä.”
Muut hengelliset yhteisöt eivät sulkeneet toisiaan pois. Sama ihminen saattoi hyvin saada elämänsä aikana vihkimyksen mithralaisuuteen, Suuren Äidin kulttiin, Eleusiin mysteereihin ja Crocodilopoliin maagisiin menoihin. Mutta kristityt, uskoen jatkuvaan sotaansa Saatanan hallitsemaa maailmaa vastaan ja vakuuttuneina omasta pelastuksestaan, eristäytyivät ympäröivästä maailmasta. Tämä myös teki seurakunnasta eroamisen hyvin vaikeaksi.
Kristityt rakensivat Rooman sisälle militantteja rinnakkaisyhteisöjä omine normeineen ja omine tuomioistuimineen. Pikku hiljaa nämä rinnakkaisyhteisöt söivät ympäröivän maailman toimintaedellytykset. Konflikti oli valmis.
[1] Marttyyrien vereen ja jäänteisiin liitetyillä voimilla on mielenkiintoinen yhteys aikakauden muihin uskomuksiin: Tuomittujen rikollisten ja gladiaattorien verellä uskottiin olevan maagisia voimia. Sekä Kelsos että Plinius vanhempi kertovat yleisenä tietona, että ”vielä lämmin gladiaattorin veri parantaa epilepsian”. Viiniin sekoitettuna gladiaattorin veri taas toimi voimakkaana mieskuntoa vahvistavana taikajuomana.
Keisari Justinianus ja hänen hovinsa. Mosaiikki Ravennan San Vitale -kirkossa.
Prologi
Olipa kerran vanhurskas ja ankara keisari Justinianus[1], jota suuresti harmitti ja sydämelleen kävi, että hänen valtakunnassaan asui kaikenlaisia Perkeleen eksyttämiä harhaoppisia, saastaisia pakanoita, taikureita, maageja ja kuvainpalvojia. Kristittyjen basileuksena hän piti itseään kristikunnan esitaistelijana ja puolustajana Saatanan valtaa vastaan maailmassa.
Rooma oli ollut virallisesti yksiuskoinen valtakunta jo yli sadan vuoden ajan. Silti suuri osa sen asukkaista tunnusti yhä vanhoja jumalia, vaikka avoin pakanuus olikin kielletty kuolemanrangaistuksen uhalla ja temppelit laajalti suljettu. Pakanat olivat monta kertaa kapinoineet kristittyä hallintokoneistoa vastaan, mutta kaikki yritykset epäonnistuivat. Viimeinen tällainen yritys oli tapahtunut vuonna 484, jolloin idän armeijoiden ylipäällikkö (Magister militum per Orientem) yritti nostaa pakanoihin myönteisesti suhtautuneen Leontiuksen valtaistuimelle.
Keisari Justinianus halusi varmistaa, että pakanuus hävitettäisiin kokonaan hänen valtakunnastaan. Vuonna 527 hän kovensi jo valmiiksi ankaria lakeja vääräuskoisia vastaan. Pakanoilta vietiin perintöoikeus ja oikeus nostaa kanteita. Käytännössä Justinianus vei pakanoilta omaisuuden ja hengen turvan ja teki heistä lainsuojattomia, joille kuka tahansa sai tehdä pahaa joutumatta edesvastuuseen. Platonin akatemialta, valtakunnan arvostetuimmalta opinahjolta Ateenassa, vietiin rahoitus ja se suljettiin.
Edes nämä lait eivät tuntuneet tehoavan kaikkiin vanhojen jumalien palvojiin, sillä vain vuotta myöhemmin Justinianus tiukensi lakeja edelleen. Kaikki pakanuudesta epäillyt määrättiin käännytettäväksi julkisesti kristityiksi tai teloitettavaksi. Suuret ihmisjoukot ottivat tässä vaiheessa kasteen, mutta Justinianus ei vieläkään ollut tyytyväinen. Hän nimitti lahjakkaan ja intomielisen syyrialaisen Johanneksen, ”pakanoiden vasaran”, huolehtimaan pakanakysymyksen lopullisesta ratkaisusta.
Johannes Efesolainen
Johannes syntyi vuonna 507 Tigris-virran rannalla Amidan[2] kaupungissa, roomalaisen Mesopotamian provinssin pääkaupungissa. Luostarissa hänen opettajansa, jolta hän sai vuonna 529 diakonin vihkimyksensä, oli Kallinikonista[3] (nyk. Raqqa) kotoisin ollut syyrialainen munkki Yôhānān bar Qursos, tunnettu myös nimellä Johannes Konstantialainen. Yôhānān oli alun perin ollut Konstantian eli Tellan kaupungin piispa, mutta luettuaan ”Paavalin ja Theklan teot”[4] hän oli saanut herätyksen ryhtyä munkiksi ja eronnut virastaan.
Yôhānān bar Qursos opetti tiukan monofysiittistä oppia, jonka mukaan Kristus ei ole sekä ihminen että Jumala, vaan hänellä on yksi, jumalallinen luonto ja hänen ihmisyytensä on enemmän tai vähemmän näennäistä. Monista Yôhānān bar Qursoksen vihkimistä oppilaista tuli aktiivisia monofysiittejä, mistä tuli Syyrian kirkon ja khalkedonilaisten kristittyjen välille kaikenlaista skismaa. Johannes ei ollut tässä asiassa poikkeus.
Aikansa oppineiden tapaan Johannes osasi hyvää kreikkaa ja arameaa, mutta merkittävän hänestä tekee se, että hän kirjoitti poikkeuksellisesti äidinkielellään syyriaksi. Johannes oli yksi ensimmäisistä syyriankielisistä historioitsijoista. Hän matkusteli laajalti pitkin Palestiinaa ja Egyptiä keräten pyhimystarinoita. Hän on myös yksi Justinianuksen ruton silminnäkijätodistajista. Johanneksen pääteos on kolmiosainen Kirkkohistoria, joka pitää sisällään Rooman historian aina Julius Caesarista vuoteen 588 jaa. asti[5]. Valitettavasti vain osia siitä on säilynyt.
Vuonna 535 Johannes muutti valtakunnan pääkaupunkiin, Konstantinopoliin, jossa hän tavalla tai toisella vuosien varrella nousi keisari Justinianuksen suosioon. Keisari pyrki vahvistamaan idän kristittyjä seurakuntia suojamuuriksi Persian mahtia vastaan ja tuhoamaan pakanuuden ja harhaopit. Historia ei kerro, mitä kokemusta 35-vuotiaalla Johanneksella oli pakkokäännytyksestä, mutta vuonna 542 keisari Justinianus antoi hänen käyttöönsä oman esikunnan, ammattimaisia kiduttajia ja kokonaisen armeijan fanaattisia kiivailijoita, parabolaneja[6]. Johanneksen turvallisuudesta vastasi vakituisesta armeijasta irroitettu erillisosasto.
Johanneksen ensimmäinen kohde oli Vähä-Aasia. Se tunnettiin äveriäistä kaupungeistaan, jasmiinintuoksuisista öistään, oraakkeleistaan ja vuoristaan, joilla lyykialaisten jälkeläiset sitkeästi osoittivat kunnioitusta jumalilleen kuten Herkules Kakasbokselle, Glykonille, Artemiille ja Apollo Megistokselle.
Johanneksen Einsatzkommando aloitti Lyydian, Kaarian ja Fryygian suurista kaupungeista. Löydettyjä pakanoita kidutettiin kunnes he suostuivat ottamaan kasteen. Kieltäytyjät surmattiin. Jokainen pakanallinen kulttipaikka ja temppeli hävitettiin maan tasalle ja niiden päälle rakennettiin kirkko. Entiset pakanat pakotettiin rangaistukseksi maksamaan kirkkojen rakentaminen omista rahoistaan.
Kaupungeista Johanneksen inkvisitio eteni vuorille ja jokilaaksoihin. Meandroksen laaksossa lähellä Tralleisin kaupunkia (nyk. Aydın) Johannes antoi repiä ison temppelin ja rakennutti paikalle luostarin. Johanneksen oman ilmoituksen mukaan 70 000 ihmistä pelastettiin kristinuskoon ja sata temppeliä hävitettiin.
Vainot eivät lopu
Vähän-Aasian jälkeen inkvisitio siirtyi eteläiseen Egyptiin ja ”nuubialaisten maahan”, kuten hänen kirkkohistoriansa kolmas osa kertoo. Ilmeisesti Johannes itse ei kuitenkaan osallistunut tälle matkalle. Vuonna 546 hän oli takaisin Konstantinopolissa ja sai keisarilta kaikkein tärkeimmän tehtävänsä: Pakanoiden paljastamisen ja tuhoamisen itse pääkaupungissa ja sen lähiseuduilla.
Johannes esikuntineen ryhtyi työhön käskettyä. Hän sai luvan kiduttaa ketä hyvänsä, jopa korkeita keisarillisia virkamiehiä. Pieninkin epäily tai ilmiantajan vihje saattoi johtaa kuumilla kekäleillä käristettäväksi ja teilipyörään. Paljastui, että jopa kristikunnan pääkaupungissa asui paljon piilopakanoita, jotka jatkoivat esi-isiensä kotijumalien palvomista salaa kotonaan. Johannes puhdisti heidät ”syntisestä pakanallisesta erheestä” tulella ja raudalla.
Kidutuksen alla pakanuutensa tunnustivat monet kaupungin merkkimiehet, kuten entinen keisarillinen referendarius (anomuksia käsittelevän viraston johtaja) Macedonius, entinen kaupunginprefekti Asclepiodotus, kvestori Tuomas ja Tribonius, keisarin luotettu neuvonantaja. Rikas ylimys nimeltä Phocas otti myrkkyä välttääkseen kidutuksen ja pakkokäännytyksen. Keisari määräsi hänen ruumiinsa heitettäväksi joukkohautaan ja kaiken omaisuutensa menetetyksi valtiolle.
Vainot jatkuivat muualla valtakunnassa. Vuosina 554–555 Johannes löysi lisää pakanoita Egyptista, Palestiinasta ja Peloponnesokselta kidutettavaksi ja käännytettäväksi. Kahdessa libyalaisessa kaupungissa paljastui aktiivinen pakanallinen kulttiyhteisö, joka tuhottiin. Kiitokseksi väsymättömästä työstään keisarin hyväksi Johannes vihittiin vuonna 558 Efeson piispaksi. Siitä hän sai liikanimensä ”Efesolainen”.
Johannes pysyi Justinianuksen luottomiehenä ja “pakanoiden vasarana” aina keisarin kuolemaan asti. Mutta hänen seuraajansa, Justinus II, kannatti Kristuksen kaksiluonto-oppia. Johannes joutui hitaasti mutta varmasti epäsuosioon. Vuonna 571 Konstantinopolin uusi patriarkka Ioannes III Skolastikos aloitti harhaoppisina pitämiensä kerettiläisten vainon. Kristuksen jumalalliseen luontoon uskoneet monofysiitit olivat ensimmäisenä tulilinjalla ja Johannes sai kokea, miltä tuntui olla vaihteeksi vastaanottavana osapuolena.
Johannekselta vietiin hänen korkeat virkansa ja piispanistuimensa, hänet heitettiin tyrmään ja hänen koko omaisuutensa takavarikoitiin. Elämänsä viimeiset 18 vuotta Johannes vietti raihnaisena keppikerjäläisenä, kunnes ”pakanoiden vasara” heitti viimeisen henkäyksensä 81-vuotiaana. Mutta vainot eivät loppuneet. Ne jatkuivat vielä monta vuosisataa. Uhreiksi joutui milloin polyteistejä, milloin zarathustralaisia, milloin juutalaisia ja kerettiläisinä pidettyjä kristittyjä.
Afroditea esittävän jumalatarkuvan pää, Praxiteleen mukaan tehty marmorikopio 1. vuosisadalta. Kristityt ovat hakanneet pään irti, turmelleet kasvot ja hakanneet otsaan ristin, jotta patsaassa asuva demoni olisi voimaton. (Ateenan arkeologinen museo, CC-BY-SA 3.0)
Epilogi
Lähi-idässä hellenistinen filosofia katosi maan alle salaisten seurakuntien puuhasteluksi. Siitä kehittyi hermeettinen liike. Muslimit antoivat salamyhkäisten hermeetikkojen elää, sillä heitä pidettiin ”kirjan kansana”. Corpus Hermeticum käännettiin arabiaksi ja sillä oli oma vaikutuksensa islamilaiseen mystiikkaan.
Vanhojen jumalien palvonta vetäytyi kaikkein vaikeakulkuisimmille seuduille. Sisilian maaseudun tarantella-tanssi säilytti muistumia dionyysisistä bakkanaaleista. Kreikan takapajuisimmat konservatiivit, eli lakonialaiset, vetäytyivät Mánin niemimaalle kivitorneihinsa, mistä käsin he vastustivat kirkkoa aina vuoteen 804 asti, jolloin ekumeeninen patriarkka Tarasius pakotti heidät asevoimin ottamaan kasteen.
Justinianuksen suuri unelma, Itä-Rooman kristillistäminen, oli vihdoin valmis. Sen uhrien oma ääni ei kuulu historiallisissa lähteissä. Vain museoiden torsoiksi lyödyt ja turmellut marmoriset jumalankuvat todistavat mykkinä kulttuurista, joka oli.
[1] Imperator Caesar Flavius Petrus Sabbatius Iustinianus Augustus (483–565 jaa.)
[2] Nykyinen Diyarbakır Turkin kurdialueella, josta mm. sekulaari kansalaisaktivisti Anter Yaşa on kotoisin.
[3] Nykyinen Raqqa, Islamilaisen valtion pääkaupunki vuosina 2014–2017.
[4] Paavalin ja Theklan teot on yksi apokryfikirjoista. Kirkkoisä Tertullianus (160–230 jaa.) sanoo, että sen kirjoitti aasialainen vanhin Paavalin kunnioituksesta. Kirjassa Paavali käännyttää neitsyt Theklan, joka kokee monenmoisia ihmetekoja ja alkaa asua luolassa. Lopuksi miesjoukko meinaa raiskata hänet, mutta Herra tempaa Theklan suojaan kallion sisään.
[5] Skyyttalainen munkki Dionysius Exiguus oli jo kehittänyt kristillisen ajanlaskun, mutta Johannes suosii kirjassaan Syyriassa yleisesti käytettyä seleukideilta periytyvää ajanlaskua A. G. (Anno Graecorum). Siinä vuodet lasketaan eteenpäin Seleukos I Nikatorin paluusta Babyloniin vuonna 312/311 eaa.
[6] Parabolaniolivat köyhistä ja kouluttamattomista kristityistä koostuva veljeskunta. He värväytyivät tekemään laupeudentyönä kirkolle kaikkein likaisimpia töitä, kuten hoitamaan sairaita ja pesemään ruumiita, mutta toimivat myös paikallisten piispojen palvelijoina ja henkivartioina. Heillä oli varsin väkivaltainen ja fanaattinen maine.
