Tempus omnia revelat – Kirjoituksia antiikin kulttuurihistoriasta ja arkeologiasta.

Anatolialainen Britanniassa

Tulipa vastaan roomalainen piirtokirjoitus, joka kiinnitti huomioni siinä määrin, että inspiroiduin kirjoittamaan. Kyseessä on RIB 583 (Roman inscriptions of Britain), patsaan tai pylvään jalusta Ribchesteristä (Lancashiressä). Jalustan oikealla puolella on kohokuva alastomasta Apollosta viitta harteillaan, nuoliviini selässä ja fryygialaismyssy päässä. Takana on kaksi nuorta naishahmoa. Kummallakin on kaupunkia symboloiva muurikruunu päässään. Toinen naisista on pukeutunut lähinnä pitkiin hiuksiinsa, kun taas toinen on hunnutettu ja pukeutunut nilkkapituiseen mekkoon. Puettu nainen näyttää ojentavan toiselle jonkinlaisen rasian. Jalustan vasemmalla puolella on ollut myös kuva, mutta se on tuhoutunut ennen vuotta 1578, jolloin jalusta löydettiin.

Roomalaiset olivat kaikista muinaisista sivilisaatioista varmasti kirjallisesti tuotteliaimpia. Roomalainen kulttuuri oli kirjallinen kulttuuri. Kaikki asiat kirjattiin ylös, viralliset asiat tietenkin kahtena tai kolmena kappaleena ja valaehtoisesti vahvistettuina. Hienointa minusta on se, että roomalaiset eivät tuottaneet tekstiä vain hallitsijoistaan ja jumalistaan, vaan loputtomat määrät aineistoa tavallisista kansalaisista, heidän huolistaan, murheistaan ja saavutuksistaan. Keskeisen aineiston tässä muodostavat piirtokirjoitukset, jotka ovat lähinnä hautakiviä, alttareita ja muita omistuksia, ja papyrukset, jotka ovat etupäässä kirjeitä, kuitteja ja asiakirjoja.

Lapinlahden lintuja lainaten roomalaiset kehittivät myös ”uuden, tehokkaamman kielen”. Koska kiveen kaivertaminen oli työlästä, usein toistuvat asiat ilmaistiin kernaasti toistuvin lyhentein, jotka muistuttavat 1900-luvun sähkösanomista ja ilmoituksista (yst. terv., RSVP, jne.). Joskus lyhenteiden avaaminen näin kaksi vuosituhatta myöhemmin vaatii aikamoista pähkäilyä.

Jalustan teksti avattuna on seuraavanlainen:

Pyhälle jumalalle Apollo Maponokselle
meidän herramme (keisarin) terveydeksi
ja Gordianuksen omalle Bremetennacumin sarmatialaiselle ratsuväkikomppanialle
omistanut Aelius Antoninus Melitenestä, voittoisan kuudennen legioonan sadanpäämies, yksikön virkaatekevä komentaja ja prefekti,
valansa ansiokkaasti täyttäen.
Omistettu ylpeänä 31. elokuuta meidän herramme keisari Gordianuksen toisena ja Ponpeianuksen ensimmäisenä konsulivuonna.

Meidän herramme

Keisari Marcus Antonius Gordianus Augustus (225–244)

Jalustan ajoituksesta ei ole epäilystä. Imperator Caesar M. Antonius Gordianus Augustus oli toisen kerran konsulina yhdessä Clodius Pompeianuksen (jalustan tekijälle on sattunut ikävä kirjoitusvirhe) vuonna 241. Elettiin kolmannen vuosisadan suurten levottomuuksien, sotien ja kulkutautien aikaa. Gordianus III oli nuori poikanen, vasta viisitoistavuotias, jonka pretoriaanikaarti oli julistanut hallitsijaksi, ”koska ketään muutakaan ei ollut sopivasti käsillä”, kuten Herodianos osuvasti sanoo.

Nuoren keisarin takana vaikuttivat nimettömiksi jääneet neuvonantajat ja hänen äitinsä. Lainsäädännästä vastasi senaatti. Gordianuksen antamat lait rajoittivat sotilastuomarien sekaantumista siviiliasioihin, provinssien käskynhaltijoiden vallankäyttöä rajoitettiin, kansalaisten tasa-arvoisuutta oikeusjutuissa valtion virkamiesten kanssa korostettiin. Vuonna 241 Gordianus oli juuri saanut kaitsijakseen vahvan sotilaan nimitettyään pretoriaanikaartin komentajaksi Gaius Furius Sabinus Aquila Timesithiuksen. Hänen tehtävänsä oli toimia eräänlaisena armeijan yleisesikuntapäällikkönä ja organisoida sotaretki Persiaa vastaan, joka Shapur I:n johdolla oli jälleen uskaltautunut hyökkäämään Rooman alueille. Sota Persiaa vastaan koitui nuoren Gordianuksen kohtaloksi, sillä hän kaatui sotaretkellä vain 19-vuotiaana. Nuorena kuolleella ei ehtinyt olla paheita: Häntä kuvataan (luotettavuudeltaan toki kyseenalaisessa) Historia Augustassa ”iloiseksi nuorukaiseksi, kauniiksi ja rakastettavaksi, jonka kirjallisuuden harrastus oli huomattava.”

Numerus Equitum Sarmatarum Bremetennacensium

Vuonna 175 keisari Marcus Aurelius lähetti viisi tuhatta markomannisodissa vangiksi jäänyttä sarmaattisoturia Britanniaan. Sarmaatit olivat nykyisen Ukrainan ja Unkarin aroseuduilla asuneita, indoeurooppalaista kieltä puhuneita paimentolaisia. Sarmaatit tunnettiin taidokkaina ratsumiehinä ja monet heistä värväytyivät Rooman armeijaan. Roomalaisten näkökulmasta heistä teki erityisen eksoottisia se seikka, että sarmaattikulttuurissa myös naiset ratsastivat, ampuivat jousella ja sotivat miesten mukana.

Britanniaan lähetetyistä sarmaateista muodostettiin Rooman armeijan auxiliaan eli tukijoukkoihin yksikkö Ala Primae Sarmatarum (1. erillinen sarmatialainen ratsuväkisiipi). Sen asemapaikaksi määrättiin Bremetennacum.

Bremetennacum Britannian kartalla
(Digital Atlas of the Roman Empire, © 2020 Jonas Åhlfeldt)

Ennen ratsuväen tuloa Bremetennacumissa oli pelkkä puuvarustus, mutta sarmaatteja varten roomalaiset rakensivat kivisen linnan, jonka ympärille muodostui nopeasti asutuskeskus. Maat oli takavarikoitu keisarille brigantes-nimiseltä brittiheimolta valloituksen yhteydessä. Nimen etymologia on aika lailla hämärän peitossa, mutta sen on esitetty tarkoittavan ”asuttua mäkeä”.

Brementennacumista kasvoi merkittävä kauppala Hadrianuksen muurille johtavan huoltotien varrella. 200-luvun alusta lähtien sinne alettiin asuttaa asepalveluksensa suorittaneita veteraaneja, jotka kuivattivat suot, kaskesivat metsät ja ryhtyivät harjoittamaan alueella voimaperäistä maanviljelystä, karjataloutta ja hevosten kasvatusta. Hallinnollisesti se oli roomalainen maalaispitäjä, pagus. Piirtokirjoituksena takana kuvatut kaksi naishahmoa esittävät mitä suurimmalla todennäköisyydellä juuri Regio Bremetennacensiksen hallintopitäjän ja Britannia Inferiorin provinssin henkilöitymiä.

Sarmatialaiset kotiutuivat Britanniaan ilmeisen hyvin. Sarmatialaistyyppisiä koruja ja lasihelmiä on löytynyt useista kohteista ympäri pohjois-Englantia. Oletettavasti he lisääntyivät, pariutuivat paikallisten asukkaiden kanssa, ja sulautuivat lopulta täysin väestöön. Ratsuväenosasto vakiintui osaksi Rooman armeijaa nimellä Numerus Equitum Sarmatarum Bremetennacensium (Bremetennacensiumin sarmatialainen ratsuväkikomppania) Nimeä numeri käytettiin vieraiden kansakuntien keskuudesta värvätyistä palkkasotureista ja erikoisjoukoista, joilla oli selkeästi määritelty tehtävä, kuten tiedustelutoiminta. Numeruksen komentaja oli palkkaluokaltaan praepositus, mikä tarkoittaa että hän ansaitsi kuukaudessa kymmenen kertaa enemmän kuin tavallinen jalkamies ja kaksi kertaa enemmän kuin vanhempi sadanpäämies.

Emme varsinaisesti tiedä yksikön palveluhistoriaa, tai mitä se oli tehnyt ansaitakseen keisarillisen huomion ”Gordianuksen omana”, kuten piirtokirjoitus kertoo. Ratsuväkikomppanian vahvasta identiteetistä kertoo kuitenkin paljon se, että osasto mainitaan vielä 400-luvulla laaditussa asiakirjassa (Notitia Dignitatum) yhtenä Hadrianuksen muurin komentajan alaisuudessa olevista yksiköistä nimellä Cuneus Sarmatarum Bremetenraco, mutta sarmaattien tarina ei pääty siihen: Britanniassa palvellut raskas roomalainen ratsuväki saattoi jättää jälkensä myös kuningas Arthurin ritareista kertoviin myytteihin. Yksikön tunnus oli lohikäärme, draco.

Apollo Maponos

Roomalaisilla oli tapana yhdistää valloitettujen maiden jumalat omiinsa. Roomalaistuneet keltit alkoivat tulkita itsekin omaa uskontoaan roomalaisen kirjallisen viitekehyksen läpi. Tällaisesta uskontojen lokalisaatiosta käytetään alan kirjallisuudessa vakiintunutta käsitettä interpretatio romana. Roomalaisten näkökulmasta samoja jumalia palvottiin eri maissa eri nimillä ja hieman eri tavoin, mutta kyseessä olivat kuitenkin samat jumalat, ilmiöt ja arkkityypit.

Maponos, jolle piirtokirjoituksen mukaan omistus kuului, oli brittiläinen jumala, jonka nimi tarkoittaa ”nuorta poikaa” tai ”suurta poikaa”. Hän toi roomalaisille heti mieleen ikuisesti nuoren Apollon, Dianan kaksoisveljen, jonka alaa oli parannustaito, jousiammunta, ennustus ja runollinen innostus, myöhemmin myös valo ja aurinko. Maponosta itsestään emme tiedä juuri muuta kuin että häntä palvottiin Walesissa ja pohjois-Englannissa alueella, jossa myöhemmin keskiajalla sijaitsi Rhegedin kuningaskunta. Hänen äitinsä oli Dea Matrona, suuri äitijumalatar. Muistumat Maponosta elivät myöhemmissa kelttiläisissä tarinoissa Mabon ap Modronin nimellä. Jumalallisen äidin jumalallinen poika on legendoissa jostain syystä melkein aina vankina. Näin käy myös ranskalaisen Chrétien de Troyesin (1135–1190) teoksessa Érec et Énide, jossa Mabon on vangittu ritari nimeltä Mabonagrain.

Ammattisotilas itä-Anatoliasta

Vaan mitä me tiedämme jalustan tilaajasta ja piirtokirjoituksen tekijästä itsestään, Aelius Antoninuksesta? Vain sen mitä hän itse kertoo. Hän oli syntynyt kaukaisessa Malateiassa eli Melitenessä, kuten roomalaiset sitä nimittivät (nyk. Malatya itäisessä Turkissa). Aprikoositarhoistaan tunnettu kaupunki muinaisessa Armeniassa sai alkunsa roomalaisena sotilassiirtokuntana vuonna 72, mutta alueella on arkeologisen aineiston perusteella ollut asutusta vähintään kuuden tuhannen vuoden ajan. Aelius Antoninus todennäköisesti puhui latinan lisäksi äidinkielenään armeniaa tai kreikkaa.

Koska Antoninus kantaa samaa sukunimeä kuin Publius Aelius Hadrianus (keisarina 117–138), voi päätellä hänen isoisänsä isoisän (tai vastaavan) saaneen Rooman kansalaisuuden noihin aikoihin. Antoninuskin lähti teit’ isäin astumaan ja värväytyi legiooniin. Hänen lähialueillaan oli kolmekin kovaa kandidaattia: Legio XII Fulminata (Kappadokiassa), Legio XVI Flavia Firma sekä Legio IV Scythica (molemmat Syyriassa). Todennäköisesti hän palveli joissain näistä ensin ennen ylenemistään sadanpäämieheksi. Kenturioita oli tapana kierrättää legioonasta toiseen, ja Aelius Antoninus lähetettiin maailman toiselle laidalle, äärimmäiseen pohjolaan sumuisen meren taa: Britanniaan.

Piirtokirjoituksen mukaan Aelius Antoninus oli Legio IV Victrixin sadanpäämies. Neljäs voittoisa legioona kuului keisari Augustuksen alkuperäisiin legiooniin, jonka ansiolista on pitkä kuin nälkävuosi. Vuodesta 122 lähtien legioona oli sijoitettu pysyvästi Britanniaan, jossa se osallistui Hadrianuksen muurin rakentamiseen. Legioonan päämaja oli Eboracumissa (nyk. York).

Sadanpäämies oli armeijan tärkein upseeri, joita toimi lukemattomissa eri tehtävissä sekä kentällä että toimistoissa. Tavallinen sadankomentaja oli centurio ordinatus. Centurio deputatus oli yhteysupseeri, centurio execitator vanhempi ratsuväenkouluttaja, centurio frumentarius tiedustelu-upseeri, centurio regionarius piirikunnankenturio eli poliisiupseeri, centurio statorum sotapoliisiupseeri ja centurio supernumerarius ”ylimääräinen kenturio erityistehtävissä”, kuten valvomassa veronkantoa.

Piirtokirjoituksen mukaan Aelius Antoninus oli ”praep(ositus) et pr(aefectus)”, mikä aiheuttaa tulkinallista päänvaivaa. Kenturio saattoi hyvin toimia virkaatekevänä komentajana (praepositus numeri et regionis), nykyään sanottaisiin brevettiupseerina. Mutta kenturio ei voinut olla prefekti: Prefektin arvoiset sotilasvirat oli varattu ritarisäätyisille miehille.

Eräs tulkintamahdollisuus on se, että piirtokirjoitus tahtoo sanoa Antoninuksen olleen ensin kenturio ja sarmaattiratsuväen virkaatekevä komentaja, myöhemmin ylennetty ritarisäätyyn prefektiksi. Notitia Dignitatum mainitsee sellaisen sotilasviran kuin Praefectus Sarmatarum gentilium, sarmaattien prefektin, joka olletikin oli vastuussa koko Britannian raskaasta ratsuväestä. Ehkäpä Aelius Antoninus hoiti tällaista virkaa.

Vuonna 241 hän näki tarpeelliseksi lahjoittaa pylvään tai patsaan jalustoineen ja kohokuvineen paikalliselle jumalalle Apollo Maponosille, parantajalle, jousiampujalle ja metsästäjälle. Ohjeistikohan hän myös kuvantekijää laittamaan jumalan päähän keikkumaan itämaisen fryygialaismyssyn, muistutuksena omasta anatolialaisesta alkuperästään?

Ihonväri ja rotu antiikin aikana

”Piittaamattomuuteni sinusta, oi Caesar,
on sitä luokkaa etten edes tiedä
oletko tumma vai valkoinen.”
– Catullus, 93

Englanninkielisillä alustoilla törmää nykyään usein kysymykseen, ”mitä rotua antiikin roomalaiset ja kreikkalaiset olivat?” Kysymys heijastelee 2000-lukulaista intersektionaalista ajattelua ja ns. kriittistä rotuteoriaa, joka erottelee ihmiset etuoikeutettuihin ”valkoisiin” ja marginalisoituihin ”värillisiin”. Näillä kategorioilla on vähän tekemistä perinteisen ja nykyään vanhentuneen antropologisen rotujaottelun kanssa. Vielä vähemmän kysymys on millään tavalla mielekäs antiikin Rooman ja Kreikan näkökulmasta.

Pariskunnan muotokuva Pompeista.
*Museo Archeologico Nazionale di Napoli*, 1. vuosisata

Muinaisten ihmisten ulkonäköä voidaan lähestyä kolmea tietä. Ensinnäkin on antiikin ajalta säilyneet muotokuvat, jotka parhaimmillaan ovat erittäin realistisia. Toiseksi on antiikin kirjailijoiden välittämät kuvailut. Kummassakin tapauksessa on huomioitava kulttuuriset konventiot: kuvaamisen tavat ja sanojen merkitysten erot. Kolmas ja kaikkein tuorein lähde on säilyneistä ihmisjäännöksistä tehdyt DNA-analyysit.

Säilyneiden muotokuvien perusteella voi sanoa antiikin ajan roomalaisten ja kreikkalaisten näyttäneen suuressa määrin samanlaiselta kuin nykypäivänkin Välimeren alueen ihmiset: Pitkä nenä, tumma tukka ja silmät, ihonväri vaaleahko tai päivettynyt. Aikakauden ihminen ei itse antanut ihonvärille tai rodulle sellaista merkitystä kuin nykypäivän ihmisillä on tapana. Sekä antiikin kuvataiteessa että kirjallisuudessa ihonväriin liittyi toisenlaisia, sukupuoleen, ikään ja yhteiskuntaluokkaan liittyviä konnotaatioita.

Tummuus, auringon paahtama päivettyneisyys, assosioitui ihmisten mielissä ikään, kokemukseen ja miehekkäisiin ulkotöihin. Kirjallisuudessa Odysseuksen sanotaan olleen tummaihoinen (melanchroiēs), millä tarkoitetaan ”erittäin ruskettunutta”. Ruskettuneisuus kertoo lukijalle, että Odysseus oli miehekäs, sodan ja jatkuvan ulkoilmaelämän karaisema uros, vanha, viisas ja kokenut. Hänen tummuutensa ei viittaa millään tavalla etniseen alkuperään.

Vastaavasti kalpeaihoisuus viittaa kulttuurisesti nuoruuteen, kokemattomuuteen ja feminiinisyyteen. Aristofaneen komediassa Naishallitus nuortamiestä, joka ehdottaa että kaupunki pitäisi antaa naisten hallittavaksi, kuvataan hipiältään vitivalkoiseksi. Kalpeus paljastaa hänet kokemattomaksi märkäkorvaksi. Ylhäisten naisten oletettiin suojelevan hipiäänsä auringolta ja pysyvän nuorekkaan kalpeina. Ruskettunut nainen oli alhainen työläinen, kalpeana sisätöissä kirjojen ja numeroiden kanssa puuhasteleva virkamies heikko ja naismainen.

Pohjois-Afrikkalaisen Septimius Severuksen, hänen syyrialaisen vaimonsa Julia Domnan ja lastensa Getan (poistettu) ja Caracallan muotokuva. Julia Domna on kuvattu ylhäisnaisen arvolle sopivasti vaaleana, kun taas Septimius Severus iäkkäänä sotilaana hyvin päivettyneenä. Lapset ovat ihonväriltään yhtä kalpeita kuin äitinsä, koska he ovat nuoria.

Antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset käyttivät muutenkin väreihin liittyviä sanoja eri tavalla kuin me. Viini on tummaa, hunaja vihreää, rauta sinistä. Latinassa on kaksi sanaa valkoiselle ja mustalle. Albus on kalpea mattavalkea, candidus kirkkaan hohtavan valkoinen. Virkaa tavoittelevasta henkilöstä käytetty sivistyssana kandidaatti juontaa muuten juurensa poliittisten ehdokkaiden käyttämään kirkkaan valkoiseen toogaan (toga candida). Ater tarkoittaa mattamustaa, niger taas kiiltävää mustaa.

Toki antiikin ajan ihmiset olivat tietoisia elinympäristönsä kulttuurien ja etnisyyksien moninaisuudesta. Silloin kun antiikin kirjailijat kuvailivat kansoja, ihon väri oli vain yksi ominaisuus muiden joukossa. Etiopialaisia luonnehdittiin tummiksi, litteänenäisiksi ja käkkärätukkaisiksi, traakialaisia taas punatukkaisiksi ja sinisilmäisiksi. Tacitukselle siluurien heimon kihara tukka vihjasi espanjalaiseen alkuperään ja brittien kullanpunervat hiukset sukulaisuuteen germaanien kanssa.

Kaksikasvoinen kreikkalainen vaasi (*aryballos*). Vasemmanpuoleinen ”etiopialainen” on kuvattu selvästi negridisin piirtein, oikeanpuoleinen nainen taas välimerentyyppisesti. *Louvre*, 500-luku eaa.

Viime vuosina tehdyt DNA-tutkimukset avaavat toisenlaisen ikkunan muinaisten ihmisten alkuperän tarkkailuun. Stanfordin, Wienin ja Rooman La Sapienzan yliopistojen vuonna 2019 julkaisema tutkimus Rooman kaupungin asukkaiden perimästä vahvisti sen kirjallisuudesta tunnetun tosiasian, että Rooman kaupunkiin suuntautui keisariajalla massiivista siirtolaisuutta.

Tasavallan aikana kaupunkilaiset näyttäytyivät DNA-tutkimuksissa samanlaisilta kuin Italian niemimaan muutkin asukkaat, mutta keisariajalla kaupungin asujamisto muuttui maahanmuuton vuoksi geenistöltään lähinnä itäisen Välimeren ja Lähi-idän tyyppiseksi. Rooman valtakunnan luhistuttua kaupungin väkiluku romahti murto-osaan entisestään. Muslimivalloitusten katkaistua kauppayhteydet itään ja etelään kaupungin asukkaiden geneettinen tausta palasi takaisin voittopuolisesti länsieurooppalaiseksi.

Rotu ja ihonväri ovat kömpelöjä tapoja kuvata ihmisten välisiä eroja. Vaikka antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset eivät jaotelleetkaan ihmisiä samoin perustein kuin me, se ei tehnyt heidän maailmastaan yhtään vähemmän monimuotoista.

Nyrkkeilyottelu

Gallo-roomalaisen aristokraatin villan mosaiikkilattian keskusaihe:
Vergiliuksen Aeneis-eepoksen viides kirja, rivit 362–484. Villelaure, Provence
(J. Paul Getty Museum).

Narbon Gallia, Gallia Narbonensis, tai tuttavallisemmin ”meidän provinssimme”, Provincia nostra, auringonpaahtama viinin ja oliivin maa, kuului Rooman valtakuntaan vuodesta 121 eaa. Sen oksitaaninkieliset asukkaat kutsuvat maata tänäkin päivänä roomalaisten antamalla nimellä Provença. Maa oli täynnä vauraita kaupunkeja, menestyvää keramiikka-, puu- ja metalliteollisuutta, viinitarhoja ja aristokraattien maaseutukartanoita.

Provinssista tuli monia kuuluisia senaattoreja. Gnaeus Julius Agricola (40–93), kenraali joka valloitti Britannian, syntyi Forum Iuliissa (nyk. Fréjus). Hänen vävynsä, historioitsija Publius Cornelius Tacitus (56–120) oli todennäköisesti myös provinssin miehiä. Provinssin kulttuuri kukoisti ja koulutustaso oli korkea. Massilian kouluja pidettiin melkein tai yhtä hyvinä kuin Rooman. Jossain vaiheessa 200-luvun vaihteessa joku villelaurelainen ylimys tilasi itselleen suurenmoisen mosaiikkilattian, jonka eräs kuva-aihe on otettu Vergiliuksen Aeneis-eepoksesta.

Aeneis-eepoksen rooli Rooman valtakunnan kulttuurissa on verrattavissa Raamatun merkitykseen keskiajan Euroopassa. Se oli pakollista luettavaa koulussa. Kaikki vähänkään kulttuuria tuntevat osasivat siitä ulkoa pitkiä pätkiä ja monet sen kohtaukset päätyivät maalausten ja mosaiikkitöiden aiheiksi. Sen sijaan Villelauren mosaiikkilattian nyrkkeilijöitä kuvaava kohtaus, joka viittaa Aeneisin viidenteen kirjaan, on harvinaisuus. Niitä on löytynyt vain kaksi kappaletta, molemmat samalta ajalta 100-luvun loppupuolelta ja vieläpä samalta alueelta, mikä antaisi ymmärtää molempien töiden olevan peräisin samasta työpajasta.

Kuvassa on kaksi alastonta, lihaksikasta nyrkkeilijää. Kummallakin on kädessään roomalaiset lyijyllä painotetut nyrkkeilyhansikkaat (caestus), joita käytettiin vapaaotteluissa. Nuorempi poistuu paikalta verissä päin, kun taas vanhempi ottelija esittelee pullistelevia muskeleitaan. Taustalla on valkoinen härkä, verisen iskun päähän saaneena. Tarina sijoittuu Sisiliaan ja menee seuraavasti.

Dares vs. Entellus

Troijan tuhoa paennut Aineias oli Sisiliassa ja järjesti suuret hautajaisjuhlat isänsä Ankhiseen kunniaksi. Yksi näytöksistä oli nyrkkeilyottelu: Olihan gladiaattoriotteluiden alkuperä juuri hautajaisten yhteydessä järjestetyissä pyhissä menoissa. Aineias lupasi voittajalle seppelöidyn nuoren valkoisen härän ja häviäjälle lohdutukseksi miekan ja kimmeltävän kypärin. Nuori troijalainen urho Dares tarjoutui heti toiseksi ottelijaksi.

Dares oli väkivahva, komea nuori mies, joka oli saavuttanut monia voittoja. Kukaan ei uskaltanut nousta häntä vastaan kehään. Lopulta Dares puhutteli Aineiasta ja vaati palkkiohärkää itselleen. Paikallinen kuningas Akestes, jonka vieraana Aineias oli, makaili seurueineen nurmella Aineiaan vieressä. Hän sanoi omalle vanhalle urholleen: ”Aiotkos sinä, Entellus, katsoa vierestä ja luovuttaa noin komeat palkinnot kamppailutta? Talosi on täynnä voitonmerkkejä ja nimesi tunnetaan halki Sisilian.”

Entellus vastasi nauraen: ”En minä pelosta emmi, vaan vanhasta iästä. Voimani ei ole enää samanlaiset kuin nuorena ja jäseneni käyneet hitaiksi. Jos olisin saman ikäinen kuin tämä nuori lurjus, kävisin heti kamppailuun, oli palkintoja eli ei.” Näin sanoen hän heitti kentälle mahtavat nyrkkeilyhansikkaat, hirmuisen painavat ja lyijyllä vahvistetut, joita Sisilian kuningas Eryx oli muinoin käyttänyt kuolemaansa johtaneessa nyrkkeilyottelussa Herkulesta vastaan. Kaikki kauhistelivat niiden turmaisaa painoa ja Daresta hirvitti.

Entellus nousi pystyyn ja riisui vaippansa, jolloin kaikki näkivät hänen ärjyn kokoisen vartalonsa, iästä huolimatta hyvin säilyneet lihaksensa ja komeat luunsa. ”Älä pelkää, Dares”, hän sanoi. ”En käytä Eryxin väkivahvoja tappohanskoja, mutta sinunkin täytyy riisua omat troijalaiset nyrkkeilyhanskasi.” Aineias antoi molemmille samanlaiset nyrkkeilyhansikkaat ja ottelu saattoi alkaa.

Molemmat aloittivat suojellen päätään ja iskien pelkin nyrkein. Nuori Dares liikkui ketterästi molemmille sivuille, kun taas vanhempi ja kookkaampi Entellus pysyi paikoillaan. Molemmat saivat sisään useita osumia, säilänä sivaltavat nyrkit eivät säästäneet korvia, otsaa tai poskiluitakaan. Kookas Entellus seisoi horjumatta, silmät turvonneina, käyttäen suurta kokoaan aseena. Dares tanssi hänen ympärillään, iskien joka puolelta. Entellus yritti tavoittaa Daresta mutta väkevä oikea koukku meni huti, Entellus horjahti ja mies kaatui maahan kuin mahtava tammi.

Kuningas Akestes ryntäsi apuun ja auttoi ruhjotun alamaisensa takaisin pystyyn. Raivostunut Entellus kävi mylvien uudestaan Dareen kimppuun. Oikeat ja vasemmat suorat iskeytyivät nyt kuin hakkaavat moukarit Dareen päähän, uudestaan ja uudestaan, kunnes Aineias astui kehään, keskeytti ottelun ja kohotti Entelluksen käden voiton merkiksi.

”Jumalat ovat hänen puolellaan”, parkaisi Dares, ”heille minä antaudun, en hänelle!” Toverit kerääntyivät Dareen ympärille ja auttoivat hänet telttaansa, pää ruhjeista turvonneena ja huuli haljenneena, verta ja hampaita sylkien, kantaen lohdutuspalkintoa: hienoa miekkaa ja kimaltelevaa kypärää. Mutta Entellus astui vasta voittamansa nuoren härän eteen ja yhdellä ainoalla nyrkin sivalluksella murskasi sen kallon, rukoillen:

”Voittoisa, uljas Eryx! Sinulle minä tarjoan uhrin joka on paljon mieluisaampi kuin urhean Dareen kuolema: Ota vastaan tämän härän veri, ja levätköön varjosi rauhassa!”

Epilogi

Tarina ei kadonnut täysin ihmisten mielistä kristityssä maailmassa, sillä Aeneis-eepos oli keskeinen kirja josta latinaa opiskeltiin resenssanssin aikana. Oikealla on Limogesissa noin 1530 valmistunut emalityö, joka esittää Dareen ja Entelluksen kuuluisaa nyrkkeilyottelua. Hansikkaat vain ovat vaihtuneet karttuihin ja alastomuus aikakautensa muotivaatteisiin. Kuva perustuu Johann Grüningerin kaiverrukseen vuodelta 1502.

Kaikki mitä olet aina tiennyt väärin historiasta, osa III

Egyptin pyramidit rakennettiin orjatyövoimalla

Ruoskat viuhuivat, kun lukemattomat orjat kiskoivat jättimäisiä kivipaaseja telejä pitkin armottoman faaraon ikeen alla? Ei suinkaan.

Gizan suuret pyramidit ovat kiehtoneet ihmisten mieliä tuhansien vuosien ajan. Pyramideista suurin, joka rakennettiin faarao Khufun (kreik. Kheops) tomumajan viimeiseksi leposijaksi joskus 2530 eaa. tienoilla, on niin iso että sitä varten siirrettiin kuusi ja puoli miljoonaa tonnia kiveä. Jotkut lohkareet ovat itsessään yhdeksän tonnin painoisia. Arkeologiset kaivaukset alueella ovat paljastaneet pyramidien rakennustyöläisille rakennetun väliaikaisen kaupungin. Pyramidin työmaa vaati ehkä noin 20 000 kausityöläistä, joista suurin osa värvättiin ilmeisesti töihin lähialueilta.

Rakennustyöläisten leireistä tehdyt löydökset paljastavat, että heitä ruokittiin parhailla pihveillä, oluella ja leivällä. Orjat tuskin olisivat saaneet nauttia ensimmäisen luokan särpimistä. Laadukkaan muonan lisäksi työläisiä on voinut motivoida kunnia saada työskennellä faaraon prestiisiprojektissa. Näin voi ainakin arvella alueelta löytyneistä graffiteista. Työläiset oli jaettu tuhannen hengen nimettyihin pataljooniin, ja jotkut työpataljoonat signeerasivat viimeistelemänsä pyramidin osat: ”Khufun kamujen jengi”, ”Menkaurin kaljaveikkojen jengi” jne.

Pyramideja ei siis rakentaneet orjat, vaan hyvin palkatut ja ylpeät ammattimiehet.

Druidit viettivät palvontamenojaan Stonehengessä

Kelttiläiset druidit, nuo Asterixista tutut valkokaapuiset parrakkaat hengenmiehet, usein kuvataan suorittamassa pyhiä menojaan Stonehengessa. Nykyaikana Stonehengessä menojaan ovat viettäneet druidismista viehättyneet uuspakanat aina vuoteen 1987 asti, jolloin se kiellettiin. Druideilla – tai kelteillä ylipäätään – ei kuitenkaan ole mitään tekemistä Stonehengen kanssa.

Stonehengenä tunnettu megaliittimonumentti sai hahmonsa joskus viitisen tuhatta vuotta sitten, mutta vanhimmat megaliitit ovat jopa seitsemäntuhatta vuotta vanhoja. Stonehenge rakennettiin nykyisen Salisburyn ruohotasangolle ainakin tuhat vuotta ennen faarao Khufun suurta pyramidia. Kolmekymmentä pystyssä seisovaa kivipaatta painavat jopa 40 tonnia. Pystyssä olevien kivien päälle on pinottu vaakatasoon taidokkaasti järkäleitä, joista kukin painaa kuutisen tonnia. Kivikehän rakentajista tai käytetyistä rakennusmenetelmistä ei tiedetä käytännössä juuri mitään.

Se on selvää, että Stonehengeä on rakentanut ja muokannut vuosien 3100 eaa. ja 1600 eaa. välillä useampi kansa tai kulttuuri. Kivikaudella Brittein saarilla asui tummaihoisia ja vaaleasilmäisiä mestästäjä-keräilijöitä, jotka olivat kävelleet alueelle ennen Pohjanmeren muodostumista. Heidät syrjäytti vuoden 4000 eaa. tienoilla itäiseltä Välimereltä saapuneet vaaleaihoiset neoliittiset maanviljelijät, jotka tunnetaan suurista kivimonumenteistaan. 2500 eaa. saarille muutti mantereelta kellopikarikulttuurin edustajia ja jälleen kerran näyttää tapahtuneen laaja väestönvaihto. Kellopikarikulttuuri käytti Stonehengeä omiin tarkoituksiinsa, kunnes pronssikauden lopun levottomuuksissa se nähtävästi hylättiin. Keltit druideineen ilmestyvät Britanniaan vasta joskus 800-luvulla eaa.

Stonehengeä ei mainita missään antiikin ajan säilyneissä lähteissä. Diodoros Sisilialainen mainitsee kerran vanhoihin (400 eaa.) lähteisiin viitatessaan ”hyperborealaisten saarella olevan pyöreän temppelin”, mutta tämä voi tarkoittaa mitä tahansa muutakin. Ensimmäinen varma maininta Stonehengestä on 1100-luvulla eläneen Geoffrey Monmouthin Historia Regum Britanniaessa. Monmouth uskoi Stonehengen olevan taikuri Merlinin työtä ja kuningas Arthurin seuraajan Konstantinuksen hautapaikka.

Scipio Aemilianus kylvi Karthagon pellot suolalla

Kouluhistoriat kertoivat (siihen aikaan, kun antiikin historiaa vielä laajemmin läpikäytiin kouluissa), miten kolmannen puunilaissodan jälkeen vuonna 146 jaa. roomalaiset hävittivät entisen pahimman vihollisensa Karthagon perinpohjaisesti. Konsuli Scipio Aemilianus antoi pappien toimittaa rituaalin, jolla itse maa kirottiin niin ettei kukaan voisi enää asua siellä. Rituaalin tehostamiseksi pellot kylvettiin täyteen suolaa, jotta maanviljelys olisi mahdotonta.

Paitsi että mitään tällaista ei koskaan tehty.

Yhdestäkään antiikin ajan lähteestä ei löydy maan suolaamisesta mitään mainintaa. Polybios, Livius, Plutarkhos, Appianos, Cicero, Florus ja Macrobius ovat kaikki hiljaa. Joka tapauksessa Karthago jouduttiin pian rakentamaan uudelleen, sillä sen sijainti oli kauppareittejä ajatellen erinomainen ja roomalaisten vaihtoehtona suosiman Utican satama täyttyi lietteestä ja muuttui käyttökelvottomaksi.

Tämänkin tarinan todellinen ”lähde” on 1800-luvun historioitsijat, jotka saivat inspiraationsa Sikemin kaupungin kohtalosta Raamatun Tuomarien kirjassa (9:45): ”Koko päivän kestäneen taistelun jälkeen Abimelek valloitti kaupungin ja surmasi sen asukkaat. Hän hävitti kaupungin maan tasalle ja kylvi sen paikalle suolaa.” Bertrand Hallward otti tarinan mukaan Cambridge Ancient Historyn ensimmäiseen laitokseen (1930) ja sieltä se jäi sitkeästi elämään mm. Redditin meemeissä.

Kuolema ja verot

Joskus vuonna 47 jaa. Egyptissä, noin 75 kilometriä nykyisestä Kairosta koilliseen, leskirouva Tapapeis, Pasiksen tytär, jätti viranomaisille kuolinilmoituksen miehestään.

”Sihteeri Hermaiokselle. Minä Tapapeis, Pasiksen tytär, yhdessä holhoajani Adrastoksen, Diogeneen pojan, kanssa ilmoitan: Aviomieheni Abeis, Horoksen poika, joka on kirjattu verolle pantavaksi Filadelfian pitäjässä, menehtyi heinäkuussa keisari Tiberius Claudius Caesar Augustus Germanicuksen seitsemäntenä hallitusvuonna. Täten pyydän että hänet kirjataan poismenneeksi.

Todistavat
Tapapeis, noin 45 vuotta, arpi oikeassa jalassa.
Adrastos, noin 50 vuotta, arpi oikean käden keskisormessa.

Minä, edellämainittu Tapapeis, yhdessä holhoajani Adrastoksen kanssa vannomme keisari Tiberius Claudius Caesar Augustus Germanicuksen nimeen että yllä oleva on totta.”

Käännös on itse asiassa yhdistelmä kahdesta papyruksesta. Kirjeestä on olemassa sekä originaali, joka lähetettiin sihteeri Hermaiokselle (SB CIB 11586) että kopio siitä (SB XIV 11587) – kumpikaan ei ole säilynyt täydellisenä. Mutta miksi leskirouva Tapapeiksen piti jättää virallinen kuolinilmoitus kahtena kappaleena?

Avain on maininta siitä, että edesmennyt Abeis oli verovelvollinen. Roomalaisessa Egyptissä verollepano ja väestönlaskenta tehtiin 14 vuoden välein (indiktio). Verovelvollisten nimet ja suoritukset kirjattiin erilliseen rullaan. Armottomalta veronkarhulta ei säästänyt kuin virallinen kuolinilmoitus. Ilman sitä Abeisin perhe olisi joutunut maksamaan verot kuolleenkin puolesta.

Byrokratia edellytti, että viranomaiset ottivat vastaan ilmoituksen kahtena kappaleena jotka olivat molemmat ilmoittajan valalla vahvistamia. Samalla mainittiin henkilöiden mahdolliset tuntomerkit.

Köyhänä leskenä Egyptin maaseudulla Tapapeisin elämä ei varmasti ollut helppoa. Sattumalta tiedämme että yhdeksän vuotta myöhemmin hänen poikansa Horos, Abeisin poika, mainitaan verorästien luettelossa. Seuraavana vuonna Horos onkin jo julkisessa trattalistassa maksamattomien verovelkojen vuoksi ja ilmoitetaan kadonneeksi.

Näidenkään ihmisten elämästä emme tiedä juuri mitään. Mutta kohtalo ja roomalaisen byrokratian tehokkuus on sattumalta ikuistaneet heidät historian lehdille. Elämässä on varmaa vain kuolema ja verot, kuten Benjamin Franklin totesi vuonna 1789.

Jumalten tuho, osa II. Lopunaikojen korpit

Arsinoen talonpoikien ongelma

Niihin aikoihin kun Kolofonin Apollon oraakkeli vielä vastasi säännöllisesti epätietoisten kysymyksiin ja Herakleian kaupungin pyhäkuoron entinen jäsen Titus Statilius Solon kirjoitti ylistyksen auringonjumalalle Hadrianuksen muuriin, muuan egyptiläisen kylän talonpojilla oli tyystin toisenlainen ongelma.

Kun maailmanloppu koittaa, saisivatko he nauttia Herran tuhatvuotisesta valtakunnasta lihallisesti omissa ruumiissaan, vai pyhimyksinä hengessä? Kysymys oli jakanut paikalliset kyläyhteisöt. Arsinoen piispa oli ratkaissut asian kannattamalla ruumiiden ylösnousemusta, vedoten Johanneksen ilmestykseen.

Lopulta paikalle saapui muissa asioissa Aleksandrian paavi Dionysius, joka kuuli miten kylissä oli opetettu, suutahti ja kutsui kaikki seurakuntien vanhimmat koolle. Kolme kokonaista päivää ja yötä Dionysius väitteli seurakuntalaisten kanssa ja kumosi yksi kerrallaan heidän teesinsä. Lopulta vanhimmat myöntyivät Dionysiuksen viisauteen, ettei kuoleman jälkeen ollut lihallista yhteiseloa.

Pakanat eivät piitanneet maailmanlopusta; sen sijaan heillä oli erimielisyyksiä siitä, miten maailma oli saanut alkunsa. Ylösnousemus kosketti vain tarujen sankareita ja keisareita. Pakanat eivät tehneet lähetystyötä ja väittelyt filosofisista kysymyksistä olivat oppineiden työtä. Korkeakoulutus maksoi paljon rahaa, mutta kristityt matkustivat jalkaisin ympäri valtakuntaa ja opettivat filofiaansa aivan ilmaiseksi. Pakanoiden harrastama hyväntekeväisyys liittyi yleensä poliittiseen kampanjointiin, mutta kristityt jakoivat leipää köyhille pyyteettömästi.

Kristinuskon voittokulku voi jälkiviisaasti tuntua väistämättömältä. Kristityt itse olivat vakuuttuneita voitostaan ja pitivät sitä Jumalan tahtona. Päästyään valtaan Johannes Efesolaisen kaltaiset hahmot huolehtivat siitä, että kaikki kilpailevat uskonnot hävitettiin. Mutta miksi kristittyjen vastustaminen oli niin vaikeaa jo silloin, kun pakanat muodostivat ylivoimaisen enemmistön Rooman valtakunnassa? Yksi vastaus voi löytyä kristinuskon radikaalisti erilaisesta mielenmaisemasta.

Metsästäjät uhraavat jumalatar Dianalle. *Villa Romana del Casale*, 300-luku.

Pakanuuden liian monet kasvot

Kristinusko ei kehittynyt umpiossa. Se omaksui myyttejä, kuvia ja kielenkäyttöä itseään ympäröivästä pakanallisesta maailmasta. Myös pakanuus kehittyi jatkuvasti ihmisten tarpeiden ja ajan vaatimusten mukaan. Filosofit pohtivat usein ”kaikkein korkeimman”, tuntemattoman jumalan olemassaoloa. Yhtenevyydet ovat kuitenkin pinnallisia: Suurimmat erot löytyvät ajattelutavoista.

On myös sanottava, että vertailu ”kristinuskon” ja ”pakanuuden” välillä ei ole tasapuolinen. Kristinusko monista tulkinnoistaan huolimatta muodosti yhtenäisen, muista selvästi eroavan kokonaisuuden, kun taas ”pakanuus” oli kristittyjen keksimä yleiskäsite, jolla he tarkoittivat kaikkia polyteistejä ja ei-kristittyjä yleisesti. Polyteistit itse kutsuivat kristittyjä galilealaisiksi tai ateisteiksi, sillä kristityt kielsivät kaikkien muiden jumalien olemassaolon.

Pakanuuden näkyvä osa oli uhraus ja kulttitoiminta. Kultit eivät suinkaan aina olleet keskenään hyvissä väleissä. Roomalaisessa Egyptissä kaksi naapurikaupunkia julistivat toisilleen sodan sen jälkeen, kun asukkaat olivat toistuvasti loukanneet toistensa pyhiä eläimiä. Rooman pakanallisten menojen kirjo oli huimaava. Egyptissä Soknopaiou Nesoksen kylässä pelkkiin krokotiilinpalvontamenoihin meni 150 päivää vuodessa. Anatoliassa kansa kunnioitti Suurta Äitiä ja uskoi enkeleihin. Apollon temppeleiden lapsikuorot tekivät pyhiinvaelluksia kuoronjohtajiensa opastuksella. Syyriassa papit eivät saaneet syödä kalaa ja vanhojen jumalten seuraajat tatuoivat uskonsa ranteisiinsa ja kasvoihinsa. Ariciassa Dianan lehdossa metsän kuningas odotti omaa surmaajaansa. Reinin suulla bataavit uhrasivat roomalaiseen tapaan sonnin, karjun ja uuhen vaurauden antajalle Hercules Magusanukselle.

Kenties pakanuuden moninaisuus oli myös sen heikkous: lukemattomat paikalliset kultit söivät voimavaroja toisiltaan. Uskon puutteesta polyteistejä ei ainakaan voinut syyttää: Pakanajumaliin uskottiin sukupolvien ajan senkin jälkeen, kun niiden palvomisesta sai ankaria rangaistuksia. Mutta pakanoilta puuttuivat kristittyjen vahvuudet: kirkon universaalius, organisaatio, verkostoituminen ja lähetystyö.

Jeesus herättää Lasaruksen henkiin.
*Basilica Sant’Apollinare Nuovo*, 500-luku.

Usko ja taikausko

Kristinuskon ytimessä oli horjumaton usko siihen, että tietyt ihmeelliset asiat olivat totta ja muut olivat valetta. Oppineet pakanat taas eivät antaneet erityistä painoarvoa uskolle sinänsä. Platonin seuraajat erottivat toisistaan logismoksen, perustellun vakaumuksen, ja pistiksen, sokean uskon, jota pidettiin ajattelun kaikkein alkeellisimpana ja rahvaanomaisimpana muotona.

Pakanalliset kirjailijat, kuten Lukianos, Galenos, Kelsos ja Marcus Aurelius, ihmettelivät toistuvasti kristittyjen luottamusta perustelemattomiin väitteisiin. Kristittyjä syytettiin pistiksestä ja taikauskosta. Kristittyä filosofiaa ei pidetty älyllisesti korkeatasoisena. Koulutetut kristityt apologeetikot, kuten Justinos Marttyyri (114–168), näkivät paljon vaivaa perustellakseen kreikkalaisen filosofian kautta, ettei näin ollut. He huomauttivat herkästi pakanallisten uskomusten omista epäjohdomukaisuuksista.

Mutta keskustelun osapuolet eivät ymmärtäneet toisiaan. Yhteisestä kielestä huolimatta kaksi maailmankatsomusta kasvoivat yhteensovittamattomiksi. Kristityt ja pakanat käyttivät samoja sanoja, mutta tarkoittivat niillä eri asioita. Kreikan hairesis (heresia) tarkoitti pakanoille ”opillista koulukuntaa”, mutta kristityille ”turmiollista erheellisyyttä”. Ajattelun moninaisuus, heterodoksia, oli Rooman valtakunnassa luonnollinen olotila. Kristityille se oli Saatanan eksytystä. Pakanaa taas ei niinkään kiinnostanut, ajatteliko toinen oikein, vaan toimiko hän oikein.

Rooman valtakunnan pragmaattiset lait erottivat toisistaan religion (uskonnon) ja superstition (taikauskon). Religiota oli se, mikä oli hyväksi yhteiskunnalle, superstitio yhteiskuntaa vahingoittavaa roskaa. Pakanallinen religio oli yhteiskuntasuhteiden hoitamista: kunnioituksen ja palvonnan muotoja, joita ihmisen tuli noudattaa elämässään. Se sisälsi perheenjäsenten kunnioituksen sukuyhteisönsä päämiestä kohtaan, ja toisaalta päämiehen velvoitteet sukua kohtaan. Se sääteli alamaisten ja hallitsijoiden välejä samalla tavalla kuin ihmisten ja jumalien välejä. Selvää rajaa inhimillisen ja ylimaallisen välillä ei ollut.

Kuten Rooman keisari oli velvollinen vastaamaan kansalaiselle, joka tarttui hänen toogansa liepeeseen ja esitti asiansa asianmukaisella kunnioituksella, myös jumalan oli vastattava hartaudella esitettyihin pyyntöihin. Hurskauden kannustin oli käsitys vastavuoroisesta suhteesta. Kun kaikki kunnioittivat toisiaan, säilyi jumalten rauha, Pax deorum. Korkeampien voimien hyvä tahto oli suoraan yhteydessä valtion menestykseen. Jumaliin ei tarvinnut uskoa, kunhan antoi heille kuuluvat uhrit.

Kristityt eivät kunnioittaneet tätä yksinkertaista yhteiskuntasopimusta. He käyttivät hyväkseen ympäröivän yhteiskunnan suvaitsevaisuutta, mutta samalla pyrkivät joka hetki haastamaan sen. Sillä vaikka pakanat eivät ymmärtäneetkään asiaa, kristityt olivat omasta mielestään sodassa, eikä missä tahansa sodassa, vaan eskatologisessa kamppailussa hyvän ja pahan välillä, joka kosketti kaikkia.

Jeesus Voittaja roomalaisen sotapäällikön asussa kukistaa pakanuuden käärmeen.
*La Cappella del Palazzo Arcivescovile, Ravenna. 400-luku.*

Sota hyvän ja pahan välillä

Varhaiset kristityt odottivat pian koittavaa maailmanloppua. Lopunajat olivat alkaneet Jeesuksen ristinkuolemasta noin vuonna 33 jaa. Jeesus Kristus oli ylösnousemuksellaan voittanut kuoleman ja kukistanut Saatanan, mutta vaikka taistelu oli voitettu, sota tulisi jatkumaan siihen asti kunnes tuhatvuotinen Jumalan valtakunta oli perustettu maan päälle. Varhainen kirkko oli radikaali ja kurinalainen kuoleman kultti, joka piti kaikkia ihmisiä tasa-arvoisina, mutta erotti jäsenensä tiukasti ympäröivästä, saastaisesta yhteiskunnasta. Se kannusti ehdottomaan uskollisuuteen toisiaan kohtaan ja toisaalta uhrivalmiuteen kuolla aatteensa puolesta.

Vihkimys eli kaste oli yksi sen tärkeimmistä mysteereistä. Saatuaan riittävästi opetusta kokelas paastosi, tunnusti syntinsä ja kielsi paholaisen. Kastealtaaseen laskeutuessaan hän syntyi uudelleen: Hänestä manattiin ulos hänen sukunsa genius eli suojeleva henki. Kätten päälle panemisen ja voitelun aikana vihittävään tuli Pyhä Henki, joka varusti hänet taisteluun pahuutta vastaan. Nyt hän oli Miles Christi, Kristuksen sotilas. Kirkon ulkopuoliset olivat siviilejä, pagani. Pakana ei ole ainoa laina, jonka kristinusko sai Rooman armeijaslangista: Sakramentti, sacramentum, tarkoitti sotilasvalaa.

Kuoleman ajatus oli alusta lähtien vahvasti mukana kristittyjen filosofiassa. Idea oli imitoida Kristuksen kuolemaa ristillä, vainoajien käsissä, minkä piti olla nopein tie taivaaseen. Kirkkoisä Tertullianuksen (155–230) mukaan ”veri on avain Paratiisiin” ja piispa Cyprianus (200–258) kirjoitti, miten kristityillä vangeilla oli kiire tulla teloitetuksi, että he pääsisivät nopeammin tuonpuoleiseen enkelien tykö.[1] Antiokian piispa Ignatius Jumalankantaja osoitti vankilasta kirjoittamissaan kirjeissä suorastaan morbidia kuolemankaipuuta. Neitsyen palkkio taivaassa oli ”kuusikymmenkertainen”, mutta marttyyrin peräti ”satakertainen”. Tarinoista käy ilmi, miten konfrontaatiota ja kuolemaa oikein hakemalla haettiin.

Marttyyrikertomukset ovat kristittyjen itsensä kirjoittamia, mutta yllättävän joviaalisti pakanalliset viranomaiset heitä niissä kohtelevat. Tuomarit yrittävät käydä kristittyjen kanssa kauppaa ja sovitella rikkomukset niin, ettei kuolemanrangaistusta tarvitsisi käyttää. Jos kristitty kieltäytyi uhraamasta lihaa, riittäisikö hippusellinen suitsuketta? Jos kristitty ei suostu kunnioittamaan jumalia, suostuisiko hän edes uhraamaan keisarin kuolemattomalle sielulle? Tai vannomaan yksinkertaisen valan Roomalle?

Piispa Fileaksen marttyyrikertomuksessa Egyptin prefekti Claudius Culcianus haastattelee syytettyä vuonna 305: ”Eikö tämä Jeesus ollut ihan tavallinen arameaa puhunut kaveri? Ei varmastikaan Platoniin verrattava filosofi?” Viisikymmentä vuotta aikaisemmin toinen epätoivoinen maaherra Smyrnassa ihmetteli: ”Etkö sinä kunnioita ilmaa? Uhraa siis ilmalle.” Kristitty vastasi: ”Minä en kunnioita ilmaa, vaan sitä joka teki ilman, taivaan ja kaiken siinä.” Maaherra: ”Kerro siis, kuka sen teki.” Kristitty: ”En kerro.”

Egyptiläisen Colluthuksen marttyyrikertomuksessa vuonna 311 maaherra anelee: ”Oletko aivan varma asiastasi? Etkö palaisin kotiin ja harkitsisi vielä asiaa kuukauden, kaksi? Etkö näe miten kaunis maailma on? Kuolemasi on aivan turha.” Lääkäri Colluthus vastaa: ”Kuolema on minulle paljon mieluisampi kuin elämä jonka sinä voit antaa minulle.”

Vuonna 295 käytiin oikeutta Afrikan prokonsulin Dion edessä. Syytettynä seisoi aseistakieltäytyjä Maximilianus, joka vetosi vakaumukseensa kristittynä. ”En voi palvella armeijassa. En voi tehdä pahaa. Minä olen kristitty.” Kutsuntalääkäri totesi Maximilianuksen palveluskelpoiseksi, joten prokonsuli määräsi hänet ottamaan vastaan armeijan merkin. Maximilianus vastusteli: ”En voi ottaa vastaan tuntolevyä. En voi palvella keisaria, sillä minä olen kristitty. En hyväksy kaulaani maallista merkkiä ja jos minulle sellainen annetaan, murran sen. En voi kantaa kaulassani lyijynpalaa, sillä minä kannan jo Herrani sotamerkkiä.”

Muut hengelliset yhteisöt eivät sulkeneet toisiaan pois. Sama ihminen saattoi hyvin saada elämänsä aikana vihkimyksen mithralaisuuteen, Suuren Äidin kulttiin, Eleusiin mysteereihin ja Crocodilopoliin maagisiin menoihin. Mutta kristityt, uskoen jatkuvaan sotaansa Saatanan hallitsemaa maailmaa vastaan ja vakuuttuneina omasta pelastuksestaan, eristäytyivät ympäröivästä maailmasta. Tämä myös teki seurakunnasta eroamisen hyvin vaikeaksi.

Kristityt rakensivat Rooman sisälle militantteja rinnakkaisyhteisöjä omine normeineen ja omine tuomioistuimineen. Pikku hiljaa nämä rinnakkaisyhteisöt söivät ympäröivän maailman toimintaedellytykset. Konflikti oli valmis.

[1] Marttyyrien vereen ja jäänteisiin liitetyillä voimilla on mielenkiintoinen yhteys aikakauden muihin uskomuksiin: Tuomittujen rikollisten ja gladiaattorien verellä uskottiin olevan maagisia voimia. Sekä Kelsos että Plinius vanhempi kertovat yleisenä tietona, että ”vielä lämmin gladiaattorin veri parantaa epilepsian”. Viiniin sekoitettuna gladiaattorin veri taas toimi voimakkaana mieskuntoa vahvistavana taikajuomana.

Jumalten tuho, osa I: Johannes Efesolainen

Keisari Justinianus ja hänen hovinsa.
Mosaiikki Ravennan San Vitale -kirkossa.

Prologi

Olipa kerran vanhurskas ja ankara keisari Justinianus[1], jota suuresti harmitti ja sydämelleen kävi, että hänen valtakunnassaan asui kaikenlaisia Perkeleen eksyttämiä harhaoppisia, saastaisia pakanoita, taikureita, maageja ja kuvainpalvojia. Kristittyjen basileuksena hän piti itseään kristikunnan esitaistelijana ja puolustajana Saatanan valtaa vastaan maailmassa.

Rooma oli ollut virallisesti yksiuskoinen valtakunta jo yli sadan vuoden ajan. Silti suuri osa sen asukkaista tunnusti yhä vanhoja jumalia, vaikka avoin pakanuus olikin kielletty kuolemanrangaistuksen uhalla ja temppelit laajalti suljettu. Pakanat olivat monta kertaa kapinoineet kristittyä hallintokoneistoa vastaan, mutta kaikki yritykset epäonnistuivat. Viimeinen tällainen yritys oli tapahtunut vuonna 484, jolloin idän armeijoiden ylipäällikkö (Magister militum per Orientem) yritti nostaa pakanoihin myönteisesti suhtautuneen Leontiuksen valtaistuimelle.

Keisari Justinianus halusi varmistaa, että pakanuus hävitettäisiin kokonaan hänen valtakunnastaan. Vuonna 527 hän kovensi jo valmiiksi ankaria lakeja vääräuskoisia vastaan. Pakanoilta vietiin perintöoikeus ja oikeus nostaa kanteita. Käytännössä Justinianus vei pakanoilta omaisuuden ja hengen turvan ja teki heistä lainsuojattomia, joille kuka tahansa sai tehdä pahaa joutumatta edesvastuuseen. Platonin akatemialta, valtakunnan arvostetuimmalta opinahjolta Ateenassa, vietiin rahoitus ja se suljettiin.

Edes nämä lait eivät tuntuneet tehoavan kaikkiin vanhojen jumalien palvojiin, sillä vain vuotta myöhemmin Justinianus tiukensi lakeja edelleen. Kaikki pakanuudesta epäillyt määrättiin käännytettäväksi julkisesti kristityiksi tai teloitettavaksi. Suuret ihmisjoukot ottivat tässä vaiheessa kasteen, mutta Justinianus ei vieläkään ollut tyytyväinen. Hän nimitti lahjakkaan ja intomielisen syyrialaisen Johanneksen, ”pakanoiden vasaran”, huolehtimaan pakanakysymyksen lopullisesta ratkaisusta.

Johannes Efesolainen

Johannes syntyi vuonna 507 Tigris-virran rannalla Amidan[2] kaupungissa, roomalaisen Mesopotamian provinssin pääkaupungissa. Luostarissa hänen opettajansa, jolta hän sai vuonna 529 diakonin vihkimyksensä, oli Kallinikonista[3] (nyk. Raqqa) kotoisin ollut syyrialainen munkki Yôhānān bar Qursos, tunnettu myös nimellä Johannes Konstantialainen. Yôhānān oli alun perin ollut Konstantian eli Tellan kaupungin piispa, mutta luettuaan ”Paavalin ja Theklan teot”[4] hän oli saanut herätyksen ryhtyä munkiksi ja eronnut virastaan.

Yôhānān bar Qursos opetti tiukan monofysiittistä oppia, jonka mukaan Kristus ei ole sekä ihminen että Jumala, vaan hänellä on yksi, jumalallinen luonto ja hänen ihmisyytensä on enemmän tai vähemmän näennäistä. Monista Yôhānān bar Qursoksen vihkimistä oppilaista tuli aktiivisia monofysiittejä, mistä tuli Syyrian kirkon ja khalkedonilaisten kristittyjen välille kaikenlaista skismaa. Johannes ei ollut tässä asiassa poikkeus.

Aikansa oppineiden tapaan Johannes osasi hyvää kreikkaa ja arameaa, mutta merkittävän hänestä tekee se, että hän kirjoitti poikkeuksellisesti äidinkielellään syyriaksi. Johannes oli yksi ensimmäisistä syyriankielisistä historioitsijoista. Hän matkusteli laajalti pitkin Palestiinaa ja Egyptiä keräten pyhimystarinoita. Hän on myös yksi Justinianuksen ruton silminnäkijätodistajista. Johanneksen pääteos on kolmiosainen Kirkkohistoria, joka pitää sisällään Rooman historian aina Julius Caesarista vuoteen 588 jaa. asti[5]. Valitettavasti vain osia siitä on säilynyt.

Vuonna 535 Johannes muutti valtakunnan pääkaupunkiin, Konstantinopoliin, jossa hän tavalla tai toisella vuosien varrella nousi keisari Justinianuksen suosioon. Keisari pyrki vahvistamaan idän kristittyjä seurakuntia suojamuuriksi Persian mahtia vastaan ja tuhoamaan pakanuuden ja harhaopit. Historia ei kerro, mitä kokemusta 35-vuotiaalla Johanneksella oli pakkokäännytyksestä, mutta vuonna 542 keisari Justinianus antoi hänen käyttöönsä oman esikunnan, ammattimaisia kiduttajia ja kokonaisen armeijan fanaattisia kiivailijoita, parabolaneja[6]. Johanneksen turvallisuudesta vastasi vakituisesta armeijasta irroitettu erillisosasto.

Johanneksen ensimmäinen kohde oli Vähä-Aasia. Se tunnettiin äveriäistä kaupungeistaan, jasmiinintuoksuisista öistään, oraakkeleistaan ja vuoristaan, joilla lyykialaisten jälkeläiset sitkeästi osoittivat kunnioitusta jumalilleen kuten Herkules Kakasbokselle, Glykonille, Artemiille ja Apollo Megistokselle.

Johanneksen Einsatzkommando aloitti Lyydian, Kaarian ja Fryygian suurista kaupungeista. Löydettyjä pakanoita kidutettiin kunnes he suostuivat ottamaan kasteen. Kieltäytyjät surmattiin. Jokainen pakanallinen kulttipaikka ja temppeli hävitettiin maan tasalle ja niiden päälle rakennettiin kirkko. Entiset pakanat pakotettiin rangaistukseksi maksamaan kirkkojen rakentaminen omista rahoistaan.

Kaupungeista Johanneksen inkvisitio eteni vuorille ja jokilaaksoihin. Meandroksen laaksossa lähellä Tralleisin kaupunkia (nyk. Aydın) Johannes antoi repiä ison temppelin ja rakennutti paikalle luostarin. Johanneksen oman ilmoituksen mukaan 70 000 ihmistä pelastettiin kristinuskoon ja sata temppeliä hävitettiin.

Vainot eivät lopu

Vähän-Aasian jälkeen inkvisitio siirtyi eteläiseen Egyptiin ja ”nuubialaisten maahan”, kuten hänen kirkkohistoriansa kolmas osa kertoo. Ilmeisesti Johannes itse ei kuitenkaan osallistunut tälle matkalle. Vuonna 546 hän oli takaisin Konstantinopolissa ja sai keisarilta kaikkein tärkeimmän tehtävänsä: Pakanoiden paljastamisen ja tuhoamisen itse pääkaupungissa ja sen lähiseuduilla.

Johannes esikuntineen ryhtyi työhön käskettyä. Hän sai luvan kiduttaa ketä hyvänsä, jopa korkeita keisarillisia virkamiehiä. Pieninkin epäily tai ilmiantajan vihje saattoi johtaa kuumilla kekäleillä käristettäväksi ja teilipyörään. Paljastui, että jopa kristikunnan pääkaupungissa asui paljon piilopakanoita, jotka jatkoivat esi-isiensä kotijumalien palvomista salaa kotonaan. Johannes puhdisti heidät ”syntisestä pakanallisesta erheestä” tulella ja raudalla.

Kidutuksen alla pakanuutensa tunnustivat monet kaupungin merkkimiehet, kuten entinen keisarillinen referendarius (anomuksia käsittelevän viraston johtaja) Macedonius, entinen kaupunginprefekti Asclepiodotus, kvestori Tuomas ja Tribonius, keisarin luotettu neuvonantaja. Rikas ylimys nimeltä Phocas otti myrkkyä välttääkseen kidutuksen ja pakkokäännytyksen. Keisari määräsi hänen ruumiinsa heitettäväksi joukkohautaan ja kaiken omaisuutensa menetetyksi valtiolle.

Vainot jatkuivat muualla valtakunnassa. Vuosina 554–555 Johannes löysi lisää pakanoita Egyptista, Palestiinasta ja Peloponnesokselta kidutettavaksi ja käännytettäväksi. Kahdessa libyalaisessa kaupungissa paljastui aktiivinen pakanallinen kulttiyhteisö, joka tuhottiin. Kiitokseksi väsymättömästä työstään keisarin hyväksi Johannes vihittiin vuonna 558 Efeson piispaksi. Siitä hän sai liikanimensä ”Efesolainen”.

Johannes pysyi Justinianuksen luottomiehenä ja “pakanoiden vasarana” aina keisarin kuolemaan asti. Mutta hänen seuraajansa, Justinus II, kannatti Kristuksen kaksiluonto-oppia. Johannes joutui hitaasti mutta varmasti epäsuosioon. Vuonna 571 Konstantinopolin uusi patriarkka Ioannes III Skolastikos aloitti harhaoppisina pitämiensä kerettiläisten vainon. Kristuksen jumalalliseen luontoon uskoneet monofysiitit olivat ensimmäisenä tulilinjalla ja Johannes sai kokea, miltä tuntui olla vaihteeksi vastaanottavana osapuolena.

Johannekselta vietiin hänen korkeat virkansa ja piispanistuimensa, hänet heitettiin tyrmään ja hänen koko omaisuutensa takavarikoitiin. Elämänsä viimeiset 18 vuotta Johannes vietti raihnaisena keppikerjäläisenä, kunnes ”pakanoiden vasara” heitti viimeisen henkäyksensä 81-vuotiaana. Mutta vainot eivät loppuneet. Ne jatkuivat vielä monta vuosisataa. Uhreiksi joutui milloin polyteistejä, milloin zarathustralaisia, milloin juutalaisia ja kerettiläisinä pidettyjä kristittyjä.

Afroditea esittävän jumalatarkuvan pää, Praxiteleen mukaan tehty marmorikopio 1. vuosisadalta. Kristityt ovat hakanneet pään irti, turmelleet kasvot ja hakanneet otsaan ristin, jotta patsaassa asuva demoni olisi voimaton. (Ateenan arkeologinen museo, CC-BY-SA 3.0)

Epilogi

Lähi-idässä hellenistinen filosofia katosi maan alle salaisten seurakuntien puuhasteluksi. Siitä kehittyi hermeettinen liike. Muslimit antoivat salamyhkäisten hermeetikkojen elää, sillä heitä pidettiin ”kirjan kansana”. Corpus Hermeticum käännettiin arabiaksi ja sillä oli oma vaikutuksensa islamilaiseen mystiikkaan.

Vanhojen jumalien palvonta vetäytyi kaikkein vaikeakulkuisimmille seuduille. Sisilian maaseudun tarantella-tanssi säilytti muistumia dionyysisistä bakkanaaleista. Kreikan takapajuisimmat konservatiivit, eli lakonialaiset, vetäytyivät Mánin niemimaalle kivitorneihinsa, mistä käsin he vastustivat kirkkoa aina vuoteen 804 asti, jolloin ekumeeninen patriarkka Tarasius pakotti heidät asevoimin ottamaan kasteen.

Justinianuksen suuri unelma, Itä-Rooman kristillistäminen, oli vihdoin valmis. Sen uhrien oma ääni ei kuulu historiallisissa lähteissä. Vain museoiden torsoiksi lyödyt ja turmellut marmoriset jumalankuvat todistavat mykkinä kulttuurista, joka oli.

[1] Imperator Caesar Flavius Petrus Sabbatius Iustinianus Augustus (483–565 jaa.)

[2] Nykyinen Diyarbakır Turkin kurdialueella, josta mm. sekulaari kansalaisaktivisti Anter Yaşa on kotoisin.

[3] Nykyinen Raqqa, Islamilaisen valtion pääkaupunki vuosina 2014–2017.

[4] Paavalin ja Theklan teot on yksi apokryfikirjoista. Kirkkoisä Tertullianus (160–230 jaa.) sanoo, että sen kirjoitti aasialainen vanhin Paavalin kunnioituksesta. Kirjassa Paavali käännyttää neitsyt Theklan, joka kokee monenmoisia ihmetekoja ja alkaa asua luolassa. Lopuksi miesjoukko meinaa raiskata hänet, mutta Herra tempaa Theklan suojaan kallion sisään.

[5] Skyyttalainen munkki Dionysius Exiguus oli jo kehittänyt kristillisen ajanlaskun, mutta Johannes suosii kirjassaan Syyriassa yleisesti käytettyä seleukideilta periytyvää ajanlaskua A. G. (Anno Graecorum). Siinä vuodet lasketaan eteenpäin Seleukos I Nikatorin paluusta Babyloniin vuonna 312/311 eaa.

[6] Parabolani olivat köyhistä ja kouluttamattomista kristityistä koostuva veljeskunta. He värväytyivät tekemään laupeudentyönä kirkolle kaikkein likaisimpia töitä, kuten hoitamaan sairaita ja pesemään ruumiita, mutta toimivat myös paikallisten piispojen palvelijoina ja henkivartioina. Heillä oli varsin väkivaltainen ja fanaattinen maine.

Monta tapaa elää yhdessä

Menin erehdyksessä ostamaan italialaisen toimittajan Alberto Angelan uuden populaariteoksen Rakkautta ja intohimoa antiikin Roomassa. Varoituksena kaikille jouluostoksia tekeville ihmisille täytyy kertoa, että kirja sisältää luokattoman huonoa proosaa, vanhentuneita teorioita ja suoranaisia asiavirheitä. Myös suomennos jättää toivomisen varaa: nimiä on jäänyt italialaiseen muotoonsa (Valerio Massimo > Valerius Maximus). Aihe on kuitenkin hyvä ja tasa-arvoisesta avioliittolaista käydyn julkisen keskustelun vuoksi ajankohtainen. Keskityn tässä kirjoituksessa valaisemaan – toki nopeasti ja ankarasti yksinkertaistaen – mitä laki todella sanoi parisuhteista Rooman valtakunnan aikana.

Roomalaisessa hääseremoniassa puolisot ottivat toisiaan kiinni oikeasta kädestä (dextrarum iunctio). Ele symboloi aviopuolisoiden välistä uskollisuutta. Morsiamen huntu ei ollut valkoinen vaan oranssi. Kuvat: (1) Sarkofagi 160-luvulta, Museo ducale di Mantua. (2) Sarkofagi 280-luvulta, Palazzo Massimo al Terme. (3) Sarkofagi 170-luvulta, British Museum.

Tasavallan aika – vaimo miehensä omaisuutta

Ensimmäiseksi täytyy muistuttaa, että kaikki avioliitot olivat sopimuksia yksityishenkilöiden välillä. Valtio ei valvonut ihmisten välisiä liittoja eivätkä ne edellyttäneet pappien toimittamia seremonioita kuin yhdessä poikkeuksessa. Avioliitto ymmärrettiin yhteisestä sopimuksesta tapahtuvaksi yhdessä elämiseksi. Sitä saatettiin toki juhlistaa erilaisin häärituaalein pariskunnan toiveiden mukaisesti.

Varhaisina aikoina nainen kuului laillisesti perheenpään (paterfamilias) valtaan. Sanonta ”pyytää tyttären kättä” tullee avioliittoa koskevasta roomalaisesta lakitermistä cum manu, ”käden kera”, joka tarkoittaa että tytär siirtyy avioliitossa isänsä holhouksesta uuden aviomiehen omaisuudeksi.

Kaikista muodollisin näistä cum manu−tyyppisistä avioliitoista oli ylimyssuvuille varattu liitto jota kutsuttiin nimellä confarreatio. Confarreatio-liitto oli hyvin juhlava ja seremoniallinen; sitä edellytettiin vanhimpiin ja arvokkaimpiin pappisvirkoihin pyrkiviltä ja se vaati ylipapin (pontifex maximus) ja Juppiterin pappien (flamen Dialis, flaminica Dialis) läsnäoloa. Liitto sai nimensä siitä, että seremonian päähetkellä hääpari söi spelttivehnästä leivotun pyhän leipäsen. Confarreatio-menoin solmittua liittoa ei voinut purkaa ja siihen pyrkivien piti olla neitsyitä. Tällaiset vanhoilliset liitot kävivät tasavallan ajan lopulla niin harvinaisiksi, ettei pappisvirkoihin enää tahtonut löytää ehdot täyttäviä hakijoita.

Yleisimmin avioliitto perustui nauttimussaantoon (usus). Mikäli mies ja nainen olivat asuneet katkeamatta yhdessä vuoden ajan, katsottiin heidät aviopariksi ja naisen siirtyneen miehen holhoukseen. Nainen saattoi estää liiton olemalla poissa kotoa kolme perättäistä yötä. Mies saattoi lopettaa liiton yksinkertaisesti käskemällä naista keräämään kamppeensa. Tällainen vuoden ”koeaika” oli epäilemättä hyödyllinen parisuhteen kannalta.

Avioeroon suhtauduttiin hyvin käytännönläheisesti. Siihen ei liittynyt minkäänlaista sosiaalista tahraa eikä sitä erityisemmin paheksuttu. Muinaisina aikoina avioeron saattoi ottaa vain mies ja vain hyvästä syystä, mutta tasavallan ajan lopuilla kumpi tahansa saattoi erota niin halutessaan, ilmoitusasiana. Kun kerran avioliiton ainoa laillinen edellytys oli halu elää yhdessä, halun puute oli ainoa tarvittava syy eroon. Ylimystön parissa avioliittojen on arveltu kestäneen keskimäärin 15 vuotta.

Keisariajan itsenäiset naiset

Cum manu -tyyppiset avioliitot, joissa vaimo eli miehensä holhouksessa, jäivät kokonaan pois muodista elintason noustessa. Tasavallan ajan lopulla yleistyi käytäntönä sine manu, jossa nainen säilytti itsemääräämisoikeutensa ja omaisuutensa koskemattomina. Vain myötäjäiset olivat yhteistä omaisuutta.

Seremonioilla joilla avioliiton alku vahvistettiin, ei ollut laillisesti merkitystä yhteiselämälle. Riitti, että mies ja nainen halusivat solmia pysyvän liiton. Juristi Ulpianuksen mukaan ei ollut edes välttämätöntä, että yhdessä eläminen oli jatkuvaa, tai että pari eli saman katon alla.

Mies saattoi mennä naimisiin lain mukaan 14-vuotiaana, nainen 12-vuotiaana. Ei ole tavatonta nähdä hautakiveä, jonka sureva parikymppinen leskimies on pystyttänyt 17-vuotiaalle vaimolleen joka on synnyttänyt jo kaksi lasta. Aikaisemmin pidettiin itsensä selvänä, että roomalaistytöt naitettiin pääsääntöisesti alle 15-vuotiaana, mutta uudempi väestöhistoriallinen tutkimus ei tue tätä käsitystä. Arvellaan, että puolet naisista olisi mennyt naimisiin 20. ikävuoteen, miehet taas 30. ikävuoteen mennessä.

Avoliitot ja moniavioisuus

Jokaisessa yhteiskuntaluokassa tunnettiin yleisesti myös avoliitto eli konkubinaatti. Kaikki ihmiset eivät syystä tai toisesta halunneet mennä virallisesti naimisiin. Tämä oli ainoa yhdessäelämisen tapa, joka oli sallittua orjille. Ennen 190-lukua jaa. myös sotilaiden puolisot olivat virallisesti jalkavaimoja, sillä sotilaat eivät saaneet mennä naimisiin palvelusaikanaan.

Avoliitto oli yleinen valinta silloin, kun puolisoiden välinen yhteiskunnallinen ero oli liian suuri. Monet keisarit, kuten Vespasianus, Antoninus Pius ja Marcus Aurelius elivät avoliitossa vakituisen jalkavaimon kanssa. Keisari Vespasianuksen kumppani vaimonsa Flavia Domitillan kuoleman jälkeen oli vapautettu orja Antonia Caenis, ilmeisen koulutettu ja älykäs nainen joka oli työskennellyt keisarillisessa taloudessa sihteerinä. Caenis vältteli huomiota eikä halunnut esiintyä julkisuudessa; hänestä ei ole olemassa yhtään muotokuvaa. Käytännössä hän oli kuitenkin Rooman ensimmäinen rouva.

Varsinainen moniavioisuus oli Rooman lakien mukaan kielletty, mutta avoliitossa ihmiset saattoivat elää miten tahtoivat. Rooman Via Pincianan varrelta on löytynyt erikoinen hautakivi, joka on omistettu Perugiasta kotoisin olleelle vapautetulle rouvalle nimeltä Allia Potestas. Allia oli elänyt polyamorisessa avoliitossa kahden nuoren miehen kanssa. Pitkässä muistokirjoituksessa ylistetään varsin suorasukaisesti Allian hekumallisia suloja ja miten hän onnistui elämään sopuisasti kahden miehen kanssa.

(1) Antonia Caenisin hauta-alttari. Kuva: Ann Raia, 2009. (2) Allia Potestan muistopiirtokirjoitus. Kuva: Creative Commons (Kleuske, CC-BY-SA 3.0).

Samaa sukupuolta olevien liitot

Rooman valtakunnassa solmittiin myös virallisia samaa sukupuolta olevien ihmisten avioliittoja. Keisari Nero meni miehen kanssa naimisiin peräti kaksi kertaa. Hän nai ensin vanhemman palvelijansa Pythagoraan (tällöin keisari itse pukeutui morsiushuntuun); sitten vihitytti itsensä sulhasena kauniin nuoreen kastraattinsa Sporuksen kanssa.

On epäselvää, mikä tällaisten samaa sukupuolta olevien liittojen lainopillinen asema oli. Kun kyse ei ollut keisarista, ne todennäköisesti samastuivat avoliittoihin, sillä juridisesti conubium saattoi olla voimassa vain kahden Rooman kansalaisen, miehen ja naisen, välillä. Silti on varmaa että tällaisia liittoja solmittiin. On jopa paikkoja, jonne miehet matkustivat voidakseen mennä naimisiin toisen miehen kanssa, kuten Siwan keidas Egyptissä.

Kristityt keisarit Constantius II ja Constans näkivät tarpeelliseksi kriminalisoida homoavioliitot koko Rooman valtakunnan alueella 16. joulukuuta vuonna 342. Laki syyttää miehiä jotka ”ryhtyvät morsiamiksi” ja naisia jotka ”hylkäävät miessukupuolen”, ja tuomitsee ”kaikki miehet jotka jo ovat, tai menevät avioon toisen miehen kanssa, kuolemanrangaistukseen.” (Codex Theodosianus 9.7.3). Kristityt suhtautuivat kielteisesti myös avioeroon, jonka saamista hankaloitettiin vuonna 449 säädetyllä lailla. Sen vastapainoksi kristinusko teki naimattomuudesta sosiaalisesti hyväksyttyä, jopa ihailtavaakin.

Liity legioonaan, näe maailmaa

Asepalvelus takaa kansalaisuuden – vaan kuinka kauas saattoi Rooman legioonalainen päätyä keisarin ja isänmaan puolesta? Tunnetun maailman rajoille asti. Kun Rooma otti Kleopatran kuoleman jälkeen haltuunsa Ptolemaiosten Egyptin, se peri samalla myös Ptolemaiosten meriyhteydet Afrikkaan, Arabiaan ja Intiaan. Ptolemaiosten Punaiselle merelle jättämä valtatyhjiö täyttyi välittömästi arabialaisista ja somalialaisista merirosvoista, joten vuonna 26 eaa. keisari Augustus lähetti Egyptin maaherran Aelius Galluksen kahden legioonan ja 10 000 apujoukkojen miehen kanssa valloitusretkelle ”onnelliseen Arabiaan”.

Gallus onnistui karkoittamaan merirosvot tukikohdistaan, mutta helle, taudit ja veden puute osoittautuivat retkikunnalle tuhoisiksi. Roomalaiset menettivät vain 700 miestä kaatuneina, mutta 7 000 miestä nestehukkaan. Arabiaa ei koskaan liitetty valtakuntaan. Punainen meri sen sijaan kuului tästä lähtien Rooman valtapiiriin. Berenicen eteläpuolisista, vaikeasti hallittavista Ptolemaiosten tukikohdista luovuttiin, samalla kun Berenicen, Arsinoen ja Myos Hormoksen satamia vastaavasti laajennettiin ja kulkuyhteyksiä niihin parannettiin.

Intiaan suuntautuneen kaupankäynnin volyymistä ja merkityksestä saa hyvän kuvan anonyymin kreikkalaisen merikapteenin 1. vuosisadalla julkaisemasta lokikirjasta Periplus Maris Erythraei, joka luettelee kaksikymmentä tärkeintä intialaista kauppasatamaa Karachista Kalkuttaan. Intialaisia norsunluuesineitä on löytynyt Pompejista asti. Vanhempi Plinius valittaa Luonnonhistoriassaan, miten Rooman kauppatase itään oli sata miljoonaa sestertiusta alijäämäinen: tämän verran Arabian väriaineet, Kiinan silkki ja Intian mausteet maksoivat valtakunnalle (Plinius, Hist. Nat. 12.41.84). Vastaavasti Intian Keralasta on löytynyt runsain mitoin roomalaista terra sigillata –keramiikkaa. Turistinähtävyydet sisältävän roomalaisen tiekartan Tabula Peutingerianan mukaan Muziriksen kaupungissa Keralassa oli Augustuksen temppeli, joten voidaan epäillä että siellä oli myös pysyvä kauppasiirtokunta.

Pompejista löytynyt intialaista Lakshmi-jumalatarta esittävä pienoispatsas — Pompejista löytynyt intialaista Lakshmi-jumalatarta esittävä figuriini (Museo Archeologico Nazionale di Napoli)

Kauppaedut vaativat sotilaallista läsnäoloa. Vuonna 125 keisari Trajanus lähetti yhden Daakian, Parthian ja Juudean sodissa kunnostautuneista legioonistaan (Legio II Traiana Fortis) Egyptiin korvaamaan maata aiemmin miehittäneen Legio III Cyrenaican. Trajanuksen aikana Punaiselle merelle perustettiin oma laivasto ja kaikki Egyptin satamat saivat omat varuskuntansa. Samalla roomalaiset ryhtyivät rakentamaan pysyviä tukikohtia Intian purjehdusreitin varrelle. Farasan-saarilta on löytynyt vuosille 138–141 ajoitettu latinankielinen piirtokirjoitus:

”Tämän keisari Antonius Augustus Piukselle omistetun monumentin on tehnyt ja vihkinyt urhoollisen Trajanuksen toisen legioonan ja sen apujoukkojen puolesta Castricius Aprinius, Publiuksen poika, Farasan-saarten sataman (Ferresani portus) ja Herkuleen meren prefekti.”

Farasan-saarten jälkeen Rooma miehitti Eudaemon Arabian (nyk. Aden) tärkeän välisataman ja lopulta Ptolemaioksille kuuluneen Sokotran saaren Intian valtamerellä (jota kreikkalaiset kutsuivat Punaiseksi mereksi). Kaukomaiden joukko-osastoja kierrätettiin säännölllisesti. Kahtakymmentä vuotta myöhemmin Farasan-saarelle jätettiin toinen omistuspiirtokirjoitus Juudeaan pysyvästi sijoitetun Legio VI Ferratan nimissä.

200-luvun loppupuolelta lähtien Rooman uudeksi periviholliseksi nousseet sassanidi-persialaiset pyrkivät kaikin keinoin katkaisemaan Rooman kauppayhteydet ja saamaan Arabian omiin käsiinsä. Keisari Diokletianus liittoutui afrikkalaisen Aksumin kuningaskunnan kanssa ja siirsi etelään lisää joukkoja. Legio II Traiana muutti tukikohtaansa Aleksandriasta etelämmäksi Apollinopolis Magnaan ja Legio X Fretensis Ailaan (Jordanian Aqaba). Yksi legioonan kohorteista muunnettiin merijalkaväeksi.

Diokletianuksen valtakaudelle sijoittuu myös tämä poikkeuksellinen piirtokirjoitus, jonka on jättänyt kristitty ammattisotilas:

”Aurelius Gaius, samannimisen isän poika. Palvelin Legio I Italicassa, Legio VIII Augustassa ja Legio I Jovia Scythicassa. Aloitin ratsumiehenä, ylenin ryhmänjohtajaksi, sitten optioksi. – – Minut valittiin keisarin omiin erikoisjoukkoihin (sacer comites) ja palvelin ympäri valtakuntaa ja ulkomailla: Aasiassa, Kaariassa, Lyydiassa, Lykaioniassa, Kilikiassa, Foinikiassa, Syyriassa, Arabiassa, Palestiinassa, Egyptissä, Intiassa, Mesopotamiassa, Kappadokiassa, Galatiassa, Bityniassa, Traakiassa, Moesiassa, Sarmatiassa neljä kertaa, Goottien mailla kaksi kertaa, Saksassa, Dardaniassa, Dalmatiassa, Pannoniassa, Galliassa, Espanjassa, Mauretaniassa ja – – .

Monien vaivojen jälkeen palasin takaisin synnyinmaahani Pessinukseen ja asun nyt Cotyaeumissa tyttäreni Macedonian kanssa. Olen pystyttänyt tämän hautakiven rakkaan vaimoni Julian muistoksi, Ylösnousemusta odottaen.”

Vaan millaisissa tehtävissä Aurelius Gaius, keisarin mies, kävi Intiassa? Emme koskaan saa tietää.

Jumalallinen hiusväri

Kaksi Afroditea — Kaksi roomalaisaikaista jumalatarfiguriinia. Vasemmalla kylpyyn valmistautuva Venus riisuu sandaaliaan ottaen samalla tukea Priapuksesta. Patsas on marmoria, korut, rintaliivit, hiukset ja häpykarvat on kullattu. (1. vuosisata, *Museo Archeologico Nazionale*, Napoli). Oikealla Isis-Afroditea esittävä pieni terrakottaveistos, jonka värit ovat myös vielä nähtävissä. Afroditella on kultanen tukka – tai peruukki. (2. vuosisata, *The Metropolitan Museum of Art*)

Vanha kasku kertoo, että vaaleaveriköillä on hauskempaa. Välimeren tummassa kreikkalais-roomalaisessa maailmassa vaaleahiuksisuus yhdistyi toiseuteen, jopa jumalaisuuteen. Rakkauden jumalatar Afrodite, roomalaisittain Venus, kuvattiin usein kultatukkaisena, muodokkaana, vaaleana impenä. Säilyneiden kuvien määrän perusteella voi sanoa Afroditen olleen jumalista suosituimpia. Häntä palvottiin lukemattomissa kulttipaikoissa, joista eräät kuuluisimmat olivat Knidoksella, Kyproksella ja Sisilian Eryxissä, josta tarinan mukaan Venus tuotiin Roomaan puunilaissotien aikana.

Rooma oli juuri kärsinyt tuhoisan tappion Trasimenusjärven taistelussa. Kaupungissa syntyi paniikki; senaatti teki mitä senaatti yleensäkin teki noihin aikoihin, eli konsultoi pappeja ja Sibyllan oraakkelikirjoja. Oraakkeli ennusti, että Karthago saattaisi olla voitettavissa, mikäli Eryxin jumalatar – Karthagon sisilialaisten liittolaisten suojelusjumala – käännytettäisiin Rooman puolelle. Roomalaiset hyökkäsivät oitis Eryxiin, lupasivat jumalattarelle suunnattoman suuren temppelin ja valloittivat kaupungin. Kulttikuva kannettiin takaisin Roomaan, jossa itämaisesta huikentelevaisuudesta ja temppeliprostituutiosta(1) puhtaaksi pestynä siitä tuli Rooman kantaäiti, Venus Genetrix.

Yhteys seksiin kuitenkin säilyi. Rooman ilotytöt uhrasivat 23. huhtikuuta Venus Erycinan alttarille (rattopojille oli oma juhlansa). Kreikkalaiset kurtisaanit olivat jo pitkään esiintyneet jumalattarensa asussa vaalennetuin hiuksin. Keisari Caligulan aikana vuonna 40 kaikki prostituoidut määrättiin blondaamaan tukkansa tai käyttämään vaaleita peruukkeja. Ehkä siksi että heidät voisi paremmin erottaa kunniallisista, tummatukkaisista matroonista? Toisaalta vaaleasta tukasta oli tullut muotivillitys. Antiikin ajalta tunnetaan yli sata erilaista hiusvärireseptiä. Päänahkaan hierottiin muun muassa kullankallista sahramia, öljyä, värijauheita ja keltaista savea.

Vaikka jumalattaren jäljittelystä oli tullut naisille tavallinen kaunistautumistoimenpide, vaaratonta se ei ollut. Ovidius runoilee:

Sanoinhan: ”lopeta hiustesi värjääminen”
ja nyt sinulla ei enää ole mitään mitä värjätä.

Sinua eivät vahingoittaneet porton yrtit,
eikä eukonilkimys pessyt päätäsi Thessalian myrkkyvedellä,
eikä sairaus – pysyköönkin poissa – sinuun iskenyt,
hiustesi tuuheutta eivät vähentäneet kateellisten puheetkaan.
Sinä tiedät itse aiheuttaneesi tuhon omin käsin,
itse sekoitit päähäsi laitetun myrkyn.

Nyt Germania lähettää sinulle vankien hiuksia,
turvanasi on kukistetun kansan antama lahja.
Voi miten usein punastutkaan jonkun ihastellessa hiuksiasi ja sanot:
”Saan tunnustusta ostetusta kauneudesta,
en tiedä ketä saksalaisneitoa nyt ylistetään minun sijastani.”

Ovidius, Amores 1.14 (suom. Mika Rissanen)

Hiusvärien ja vaalennusaineiden tehosta ei ollut mitään takeita. Niiden vaikutus hiuksiin saattoi olla suorastaan tuhoisa. Martialis neuvoi käyttämään sapo-nimistä väriainetta, joka pyöriteltiin vuohenrasvasta ja pyökin tuhkasta, tai spuma batavaa, Reinin suulta saatavaa värjäyssaippuaa. Plinius neuvoi Luonnonhistoriassaan käyttämään vaalennukseen viinietikan valmistuksessa syntyvää syövyttävää pohjasakkaa ja ammoniakkipitoista kyyhkysen ulostetta. Voi vain kuvitella, millainen haju tököteistä syntyi.

Ehkä juuri siksi peruukkiteollisuus elikin Roomassa paksusti. Peruukin avulla sai luonnollisen näköiset kutrit turvautumatta epäilyttäviin rohtoihin. Sanotaan, että tuhansia germaaneja, slaaveja ja kenties meidänkin esiäitejämme myytiin orjiksi pelkästään vaaleiden hiustensa takia. Arkeologi Elizabeth Bartman kuitenkin muistuttaa, että hyvää peruukkimateriaalia tuotettiin muualtakin, kuten intiasta, eikä peruukkien pitäminen kenties ollut niin tavallista kuin yleensä ajatellaan. Monimutkaiset kampaukset syntyivät taidolla myös oikeasta tukasta.

Venus ei aina ollut blondi: vaahtosyntyistä valtiatarta (Venus Anadyomene) esittävässä pompejilaisessa muraalissa Venus kuvataan aivan selvästi brunettina. Seinämaalaus on mahdollisesti kopio antiikin kuuluisimman taidemaalarin, 400-luvulla eaa. eläneen joonialaisen Apelleen samannimisestä mestariteoksesta. Originaali päätyi Augustuksen aikana galleriaan Roomaan, rapistui ja tuhoutui, joten alkuperäisestä hiusväristä ei voi sanoa mitään (Botticellin ja Titianin versioissa Venus on vaaleahko punapää).

Vaaleahiuksisuus ei ilmeisesti ollut tavatonta syntyperäistenkään roomalaisten kesken. Useiden varhaisten keisareiden kerrotaan olleen vaaleita: Suetoniuksen mukaan Augustuksella oli oljenväriset hiukset, Caligulalla kullankarvainen parta, Nero oli vaalea ja sinisilmäinen, Vitellius punapää. Vaaleuden määritelmä saattoi tosin olla silloin löyhempi kuin näin vetyperoksidin aikakautena.

Keisari Caracalla, joka oli sekä tummakutrinen että -hipiäinen, käytti blondia peruukkia kalastellessaan germaanipalkkasotilaidensa ja henkivartioidensa suosiota. Miesten peruukkienkäytöstä huolimatta satiirikot jaksoivat arvostella vain naisia heidän ”turhamaisuudestaan”. Martialis vinoili: ”Vaikka itse olet kotona, sinua kaunistetaan keskellä Suburaa, Galla, ja hiuksesikin ovat poissa luotasi.” Ovidius opasti Rakastamisen taidossa lukijoitaan:

”Nainen värjää harmaantuvat hiuksensa germanialaisilla yrteillä ja tavoittelee keinojensa avulla oikeata parempaa vivahdetta. Nainen saattaa hiukset ostettuaan kulkea pää tuuheana ja muuttaa rahalla toisen tukan omakseen. Ja mikäpä ostaessa – niitähän on julkisesti kaupan Herkuleen silmien ja runottarien parven edessä – –.”
Ovidius, Ars amatoria (suom. Seppo Heikinheimo)

Lisää aiheesta:

Haluatko olla kuin roomalainen ornatrix? Arkeologi Janet Stephens näyttää, miten roomalaiset kampaukset syntyivät.
Elizabeth Bartman: Hair and the Artifice of the Roman Female Adornment (2012)

(1) Temppeliprostituutio on nykyään kiistanalainen aihe, mutta ainakin antiikin ajan ihmiset itse uskoivat sitä olleen.