Kategoria: uskonto

Jumalten tuho, osa II. Lopunaikojen korpit

Arsinoen talonpoikien ongelma

Niihin aikoihin kun Kolofonin Apollon oraakkeli vielä vastasi säännöllisesti epätietoisten kysymyksiin ja Herakleian kaupungin pyhäkuoron entinen jäsen Titus Statilius Solon kirjoitti ylistyksen auringonjumalalle Hadrianuksen muuriin, muuan egyptiläisen kylän talonpojilla oli tyystin toisenlainen ongelma.

Kun maailmanloppu koittaa, saivatko he nauttia Herran tuhatvuotisesta valtakunnasta lihallisesti omissa ruumiissaan, vai pyhimyksinä hengessä? Kysymys oli jakanut paikalliset kyläyhteisöt. Arsinoen piispa oli ratkaissut asian kannattamalla ruumiiden ylösnousemusta, vedoten Johanneksen ilmestykseen.

Lopulta paikalle saapui muissa asioissa Aleksandrian paavi Dionysius, joka kuuli miten kylissä oli opetettu, suutahti ja kutsui kaikki seurakuntien vanhimmat koolle. Kolme kokonaista päivää ja yötä Dionysius väitteli seurakuntalaisten kanssa ja kumosi yksi kerrallaan heidän teesinsä. Lopulta vanhimmat myöntyivät Dionysiuksen viisauteen, ettei kuoleman jälkeen ollut lihallista yhteiseloa.

Pakanat eivät piitanneet maailmanlopusta; sen sijaan heillä oli erimielisyyksiä siitä, miten maailma oli saanut alkunsa. Ylösnousemus kosketti vain tarujen sankareita ja keisareita. Pakanat eivät tehneet lähetystyötä ja väittelyt filosofisista kysymyksistä olivat oppineiden työtä. Korkeakoulutus maksoi paljon rahaa, mutta kristityt matkustivat jalkaisin ympäri valtakuntaa ja opettivat filofiaansa aivan ilmaiseksi. Pakanoiden harrastama hyväntekeväisyys liittyi yleensä poliittiseen kampanjointiin, mutta kristityt jakoivat leipää köyhille pyyteettömästi.

Kristinuskon voittokulku voi jälkiviisaasti tuntua väistämättömältä. Kristityt itse olivat vakuuttuneita voitostaan ja pitivät sitä Jumalan tahtona. Päästyään valtaan Johannes Efesolaisen kaltaiset hahmot huolehtivat siitä, että kaikki kilpailevat uskonnot hävitettiin. Mutta miksi kristittyjen vastustaminen oli niin vaikeaa jo silloin, kun pakanat muodostivat ylivoimaisen enemmistön Rooman valtakunnassa? Yksi vastaus voi löytyä kristinuskon radikaalisti erilaisesta mielenmaisemasta.

Metsästäjät uhraavat jumalatar Dianalle. Villa Romana del Casale, 300-luku.

Pakanuuden liian monet kasvot

Kristinusko ei kehittynyt umpiossa. Se omaksui myyttejä, kuvia ja kielenkäyttöä itseään ympäröivästä pakanallisesta maailmasta. Myös pakanuus kehittyi jatkuvasti ihmisten tarpeiden ja ajan vaatimusten mukaan. Filosofit pohtivat usein ”kaikkein korkeimman”, tuntemattoman jumalan olemassaoloa. Yhtenevyydet ovat kuitenkin pinnallisia: Suurimmat erot löytyvät ajattelutavoista.

On myös sanottava, että vertailu ”kristinuskon” ja ”pakanuuden” välillä ei ole tasapuolinen. Kristinusko monista tulkinnoistaan huolimatta muodosti yhtenäisen, muista selvästi eroavan kokonaisuuden, kun taas ”pakanuus” oli kristittyjen keksimä yleiskäsite, jolla he tarkoittivat kaikkia polyteistejä ja ei-kristittyjä yleisesti. Polyteistit itse kutsuivat kristittyjä galilealaisiksi tai ateisteiksi, sillä kristityt kielsivät kaikkien muiden jumalien olemassaolon.

Pakanuuden näkyvä osa oli uhraus ja kulttitoiminta. Kultit eivät suinkaan aina olleet keskenään hyvissä väleissä. Roomalaisessa Egyptissä kaksi naapurikaupunkia julistivat toisilleen sodan sen jälkeen, kun asukkaat olivat toistuvasti loukanneet toistensa pyhiä eläimiä. Rooman pakanallisten menojen kirjo oli huimaava. Egyptissä Soknopaiou Nesoksen kylässä pelkkiin krokotiilinpalvontamenoihin meni 150 päivää vuodessa. Anatoliassa kansa kunnioitti Suurta Äitiä ja uskoi enkeleihin. Apollon temppeleiden lapsikuorot tekivät pyhiinvaelluksia kuoronjohtajiensa opastuksella. Syyriassa papit eivät saaneet syödä kalaa ja vanhojen jumalten seuraajat tatuoivat uskonsa ranteisiinsa ja kasvoihinsa. Ariciassa Dianan lehdossa metsän kuningas odotti omaa surmaajaansa. Reinin suulla bataavit uhrasivat roomalaiseen tapaan sonnin, karjun ja uuhen vaurauden antajalle Hercules Magusanukselle.

Kenties pakanuuden moninaisuus oli myös sen heikkous: lukemattomat paikalliset kultit söivät voimavaroja toisiltaan. Uskon puutteesta polyteistejä ei ainakaan voinut syyttää: Pakanajumaliin uskottiin sukupolvien ajan senkin jälkeen, kun niiden palvomisesta sai ankaria rangaistuksia. Mutta pakanoilta puuttuivat kristittyjen vahvuudet: kirkon universaalius, organisaatio, verkostoituminen ja lähetystyö.

Jeesus herättää Lasaruksen henkiin.
Basilica Sant’Apollinare Nuovo, 600-luku.

Usko ja taikausko

Kristinuskon ytimessä oli horjumaton usko siihen, että tietyt ihmeelliset asiat olivat totta ja muut olivat valetta. Oppineet pakanat taas eivät antaneet erityistä painoarvoa uskolle sinänsä. Platonin seuraajat erottivat toisistaan logismoksen, perustellun vakaumuksen, ja pistiksen, sokean uskon, jota pidettiin ajattelun kaikkein alkeellisimpana ja rahvaanomaisimpana muotona.

Pakanalliset kirjailijat, kuten Lukianos, Galenos, Kelsos ja Marcus Aurelius, ihmettelivät toistuvasti kristittyjen luottamusta perustelemattomiin väitteisiin. Kristittyjä syytettiin pistiksestä ja taikauskosta. Kristittyä filosofiaa ei pidetty älyllisesti korkeatasoisena. Koulutetut kristityt apologeetikot, kuten Justinos Marttyyri (114–168), näkivät paljon vaivaa perustellakseen kreikkalaisen filosofian kautta, ettei näin ollut. He huomauttivat herkästi pakanallisten uskomusten omista epäjohdomukaisuuksista.

Mutta keskustelun osapuolet eivät ymmärtäneet toisiaan. Yhteisestä kielestä huolimatta kaksi maailmankatsomusta kasvoivat yhteensovittamattomiksi. Kristityt ja pakanat käyttivät samoja sanoja, mutta tarkoittivat niillä eri asioita. Kreikan hairesis (heresia) tarkoitti pakanoille ”opillista koulukuntaa”, mutta kristityille ”turmiollista erheellisyyttä”. Ajattelun moninaisuus, heterodoksia, oli Rooman valtakunnassa luonnollinen olotila. Kristityille se oli Saatanan eksytystä. Pakanaa taas ei  niinkään kiinnostanut, ajatteliko toinen oikein, vaan toimiko hän oikein.

Rooman valtakunnan pragmaattiset lait erottivat toisistaan religion (uskonnon) ja superstition (taikauskon). Religiota oli se, mikä oli hyväksi yhteiskunnalle, superstitio yhteiskuntaa vahingoittavaa roskaa. Pakanallinen religio oli yhteiskuntasuhteiden hoitamista: kunnioituksen ja palvonnan muotoja, joita ihmisen tuli noudattaa elämässään. Se sisälsi perheenjäsenten kunnioituksen sukuyhteisönsä päämiestä kohtaan, ja toisaalta päämiehen velvoitteet sukua kohtaan. Se sääteli alamaisten ja hallitsijoiden välejä samalla tavalla kuin ihmisten ja jumalien välejä. Selvää rajaa inhimillisen ja ylimaallisen välillä ei ollut.

Kuten Rooman keisari oli velvollinen vastaamaan kansalaiselle, joka tarttui hänen toogansa liepeeseen ja esitti asiansa asianmukaisella kunnioituksella, myös jumalan oli vastattava hartaudella esitettyihin pyyntöihin. Hurskauden kannustin oli käsitys vastavuoroisesta suhteesta. Kun kaikki kunnioittivat toisiaan, säilyi jumalten rauha, Pax deorum. Korkeampien voimien hyvä tahto oli suoraan yhteydessä valtion menestykseen. Jumaliin ei tarvinnut uskoa, kunhan antoi heille kuuluvat uhrit.

Kristityt eivät kunnioittaneet tätä yksinkertaista yhteiskuntasopimusta. He käyttivät hyväkseen ympäröivän yhteiskunnan suvaitsevaisuutta, mutta samalla pyrkivät joka hetki haastamaan sen. Sillä vaikka pakanat eivät ymmärtäneetkään asiaa, kristityt olivat omasta mielestään sodassa, eikä missä tahansa sodassa, vaan eskatologisessa kamppailussa hyvän ja pahan välillä, joka kosketti kaikkia.

Sota hyvän ja pahan välillä

Varhaiset kristityt odottivat pian koittavaa maailmanloppua. Lopunajat olivat alkaneet Jeesuksen ristinkuolemasta noin vuonna 33 jaa. Jeesus Kristus oli ylösnousemuksellaan voittanut kuoleman ja kukistanut Saatanan, mutta vaikka taistelu oli voitettu, sota tulisi jatkumaan siihen asti kunnes tuhatvuotinen Jumalan valtakunta oli perustettu maan päälle. Varhainen kirkko oli radikaali ja kurinalainen kuoleman kultti, joka piti kaikkia ihmisiä tasa-arvoisina, mutta erotti jäsenensä tiukasti ympäröivästä, saastaisesta yhteiskunnasta. Se kannusti ehdottomaan uskollisuuteen toisiaan kohtaan ja toisaalta uhrivalmiuteen kuolla aatteensa puolesta.

Vihkimys eli kaste oli yksi sen tärkeimmistä mysteereistä. Saatuaan riittävästi opetusta kokelas paastosi, tunnusti syntinsä ja kielsi paholaisen. Kastealtaaseen laskeutuessaan hän syntyi uudelleen: Hänestä manattiin ulos hänen sukunsa genius eli suojeleva henki. Kätten päälle panemisen ja voitelun aikana vihittävään tuli Pyhä Henki, joka varusti hänet taisteluun pahuutta vastaan. Nyt hän oli Miles Christi, Kristuksen sotilas. Kirkon ulkopuoliset olivat siviilejä, pagani. Pakana ei ole ainoa laina, jonka kristinusko sai Rooman armeijaslangista: Sakramentti, sacramentum, tarkoitti sotilasvalaa.

Kuoleman ajatus oli alusta lähtien vahvasti mukana kristittyjen filosofiassa. Idea oli imitoida Kristuksen kuolemaa ristillä, vainoajien käsissä, minkä piti olla nopein tien taivaaseen. Kirkkoisä Tertullianuksen (155–230) mukaan ”veri on avain Paratiisiin” ja piispa Cyprianus (200–258) kirjoitti, miten kristityillä vangeilla oli kiire tulla teloitetuksi, että he pääsisivät nopeammin tuonpuoleiseen enkelien tykö.[1] Antiokian piispa Ignatius Jumalankantaja osoitti vankilasta kirjoittamissaan kirjeissä suorastaan morbidia kuolemankaipuuta. Neitsyen palkkio taivaassa oli ”kuusikymmenkertainen”, mutta marttyyrin peräti ”satakertainen”. Tarinoista käy ilmi, miten konfrontaatiota ja kuolemaa oikein hakemalla haettiin.

Marttyyrikertomukset ovat kristittyjen itsensä kirjoittamia, mutta yllättävän joviaalisti pakanalliset viranomaiset heitä niissä kohtelevat. Tuomarit yrittävät käydä kristittyjen kanssa kauppaa ja sovitella rikkomukset niin, ettei kuolemanrangaistusta tarvitsisi käyttää. Jos kristitty kieltäytyi uhraamasta lihaa, riittäisikö hippusellinen suitsuketta? Jos kristitty ei suostu kunnioittamaan jumalia, suostuisiko hän edes uhraamaan keisarin kuolemattomalle sielulle? Tai vannomaan yksinkertaisen valan Roomalle?

Piispa Fileaksen marttyyrikertomuksessa Egyptin prefekti Claudius Culcianus haastattelee syytettyä vuonna 305: ”Eikö tämä Jeesus ollut ihan tavallinen arameaa puhunut kaveri? Ei varmastikaan Platoniin verrattava filosofi?” Viisikymmentä vuotta aikaisemmin toinen epätoivoinen maaherra Smyrnassa  ihmetteli: ”Etkö sinä kunnioita ilmaa? Uhraa siis ilmalle.” Kristitty vastasi: ”Minä en kunnioita ilmaa, vaan sitä joka teki ilman, taivaan ja kaiken siinä.” Maaherra: ”Kerro siis, kuka sen teki.” Kristitty: ”En kerro.”

Egyptiläisen Colluthuksen marttyyrikertomuksessa vuonna 311 maaherra anelee: ”Oletko aivan varma asiastasi? Etkö palaisin kotiin ja harkitsisi vielä asiaa kuukauden, kaksi? Etkö näe miten kaunis maailma on? Kuolemasi on aivan turha.” Lääkäri Colluthus vastaa: ”Kuolema on minulle paljon mieluisampi kuin elämä jonka sinä voit antaa minulle.”

Vuonna 295 käytiin oikeutta Afrikan prokonsulin Dion edessä. Syytettynä seisoi aseistakieltäytyjä Maximilianus, joka vetosi vakaumukseensa kristittynä. ”En voi palvella armeijassa. En voi tehdä pahaa. Minä olen kristitty.” Kutsuntalääkäri totesi Maximilianuksen palveluskelpoiseksi, joten prokonsuli määräsi hänet ottamaan vastaan armeijan merkin. Maximilianus vastusteli: ”En voi ottaa vastaan tuntolevyä. En voi palvella keisaria, sillä minä olen kristitty. En hyväksy kaulaani maallista merkkiä ja jos minulle sellainen annetaan, murran sen. En voi kantaa kaulassani lyijynpalaa, sillä minä kannan jo Herrani sotamerkkiä.”

Muut hengelliset yhteisöt eivät sulkeneet toisiaan pois. Sama ihminen saattoi hyvin saada elämänsä aikana vihkimyksen mithralaisuuteen, Suuren Äidin kulttiin, Eleusiin mysteereihin ja Crocodilopoliin maagisiin menoihin. Mutta kristityt, uskoen jatkuvaan sotaansa Saatanan hallitsemaa maailmaa vastaan ja vakuuttuneina omasta pelastuksestaan, eristäytyivät ympäröivästä maailmasta. Tämä myös teki seurakunnasta eroamisen hyvin vaikeaksi.

Kristityt rakensivat Rooman sisälle militantteja rinnakkaisyhteisöjä omine normeineen ja omine tuomioistuimineen. Pikku hiljaa nämä rinnakkaisyhteisöt söivät ympäröivän maailman toimintaedellytykset. Konflikti oli valmis.

[1] Marttyyrien vereen ja jäänteisiin liitetyillä voimilla on mielenkiintoinen yhteys aikakauden muihin uskomuksiin:  Tuomittujen rikollisten ja gladiaattorien verellä uskottiin olevan maagisia voimia. Sekä Kelsos että Plinius vanhempi kertovat yleisenä tietona, että ”vielä lämmin gladiaattorin veri parantaa epilepsian”. Viiniin sekoitettuna gladiaattorin veri taas toimi voimakkaana mieskuntoa vahvistavana taikajuomana.

Jumalten tuho, osa I: Johannes Efesolainen

Keisari Justinianus ja hänen hovinsa.
Mosaiikki Ravennan San Vitale -kirkossa.

Prologi

Olipa kerran vanhurskas ja ankara keisari Justinianus[1], jota suuresti harmitti ja sydämelleen kävi, että hänen valtakunnassaan asui kaikenlaisia Perkeleen eksyttämiä harhaoppisia, saastaisia pakanoita, taikureita, maageja ja kuvainpalvojia. Kristittyjen basileuksena hän piti itseään kristikunnan esitaistelijana ja puolustajana Saatanan valtaa vastaan maailmassa.

Rooma oli ollut virallisesti yksiuskoinen valtakunta jo yli sadan vuoden ajan. Silti suuri osa sen asukkaista tunnusti yhä vanhoja jumalia, vaikka avoin pakanuus olikin kielletty kuolemanrangaistuksen uhalla ja temppelit laajalti suljettu. Pakanat olivat monta kertaa kapinoineet kristittyä hallintokoneistoa vastaan, mutta kaikki yritykset epäonnistuivat. Viimeinen tällainen yritys oli tapahtunut vuonna 484, jolloin idän armeijoiden ylipäällikkö (Magister militum per Orientem) yritti nostaa pakanoihin myönteisesti suhtautuneen Leontiuksen valtaistuimelle.

Keisari Justinianus halusi varmistaa, että pakanuus hävitettäisiin kokonaan hänen valtakunnastaan. Vuonna 527 hän kovensi jo valmiiksi ankaria lakeja vääräuskoisia vastaan. Pakanoilta vietiin perintöoikeus ja oikeus nostaa kanteita. Käytännössä Justinianus vei pakanoilta omaisuuden ja hengen turvan ja teki heistä lainsuojattomia, joille kuka tahansa sai tehdä pahaa joutumatta edesvastuuseen. Platonin akatemialta, valtakunnan arvostetuimmalta opinahjolta Ateenassa, vietiin rahoitus ja se suljettiin.

Edes nämä lait eivät tuntuneet tehoavan kaikkiin vanhojen jumalien palvojiin, sillä vain vuotta myöhemmin Justinianus tiukensi lakeja edelleen. Kaikki pakanuudesta epäillyt määrättiin käännytettäväksi julkisesti kristityiksi tai teloitettavaksi. Suuret ihmisjoukot ottivat tässä vaiheessa kasteen, mutta Justinianus ei vieläkään ollut tyytyväinen. Hän nimitti lahjakkaan ja intomielisen syyrialaisen Johanneksen, ”pakanoiden vasaran”, huolehtimaan pakanakysymyksen lopullisesta ratkaisusta.

Johannes Efesolainen

Johannes syntyi vuonna 507 Tigris-virran rannalla Amidan[2] kaupungissa, roomalaisen Mesopotamian provinssin pääkaupungissa. Luostarissa hänen opettajansa, jolta hän sai vuonna 529 diakonin vihkimyksensä, oli Kallinikonista[3] (nyk. Raqqa) kotoisin ollut syyrialainen munkki Yôhānān bar Qursos, tunnettu myös nimellä Johannes Konstantialainen. Yôhānān oli alun perin ollut Konstantian eli Tellan kaupungin piispa, mutta luettuaan ”Paavalin ja Theklan teot”[4] hän oli saanut herätyksen ryhtyä munkiksi ja eronnut virastaan.

Yôhānān bar Qursos opetti tiukan monofysiittistä oppia, jonka mukaan Kristus ei ole sekä ihminen että Jumala, vaan hänellä on yksi, jumalallinen luonto ja hänen ihmisyytensä on enemmän tai vähemmän näennäistä.  Monista Yôhānān bar Qursoksen vihkimistä oppilaista tuli aktiivisia monofysiittejä, mistä tuli Syyrian kirkon ja khalkedonilaisten kristittyjen välille kaikenlaista skismaa. Johannes ei ollut tässä asiassa poikkeus.

Aikansa oppineiden tapaan Johannes osasi hyvää kreikkaa ja arameaa, mutta merkittävän hänestä tekee se, että hän kirjoitti poikkeuksellisesti äidinkielellään syyriaksi. Johannes oli yksi ensimmäisistä syyriankielisistä historioitsijoista. Hän matkusteli laajalti pitkin Palestiinaa ja Egyptiä keräten pyhimystarinoita. Hän on myös yksi Justinianuksen ruton silminnäkijätodistajista. Johanneksen pääteos on kolmiosainen Kirkkohistoria, joka pitää sisällään Rooman historian aina Julius Caesarista vuoteen 588 jaa. asti[5]. Valitettavasti vain osia siitä on säilynyt.

Vuonna 535 Johannes muutti valtakunnan pääkaupunkiin, Konstantinopoliin, jossa hän tavalla tai toisella vuosien varrella nousi keisari Justinianuksen suosioon. Keisari pyrki vahvistamaan idän kristittyjä seurakuntia suojamuuriksi Persian mahtia vastaan ja tuhoamaan pakanuuden ja harhaopit. Historia ei kerro, mitä kokemusta 35-vuotiaalla Johanneksella oli pakkokäännytyksestä, mutta vuonna 542 keisari Justinianus antoi hänen käyttöönsä oman esikunnan, ammattimaisia kiduttajia ja kokonaisen armeijan fanaattisia kiivailijoita, parabolaneja[6]. Johanneksen turvallisuudesta vastasi vakituisesta armeijasta irroitettu erillisosasto.

Johanneksen ensimmäinen kohde oli Vähä-Aasia. Se tunnettiin äveriäistä kaupungeistaan, jasmiinintuoksuisista öistään, oraakkeleistaan ja vuoristaan, joilla lyykialaisten jälkeläiset sitkeästi osoittivat kunnioitusta jumalilleen kuten Herkules Kakasbokselle, Glykonille, Artemiille ja Apollo Megistokselle.

Johanneksen Einsatzkommando aloitti Lyydian, Kaarian ja Fryygian suurista kaupungeista. Löydettyjä pakanoita kidutettiin kunnes he suostuivat ottamaan kasteen. Kieltäytyjät surmattiin. Jokainen pakanallinen kulttipaikka ja temppeli hävitettiin maan tasalle ja niiden päälle rakennettiin kirkko. Entiset pakanat pakotettiin rangaistukseksi maksamaan kirkkojen rakentaminen omista rahoistaan.

Kaupungeista Johanneksen inkvisitio eteni vuorille ja jokilaaksoihin. Meandroksen laaksossa lähellä Tralleisin kaupunkia (nyk. Aydın) Johannes antoi repiä ison temppelin ja rakennutti paikalle luostarin. Johanneksen oman ilmoituksen mukaan 70 000 ihmistä pelastettiin kristinuskoon ja sata temppeliä hävitettiin.

Vainot eivät lopu

Vähän-Aasian jälkeen inkvisitio siirtyi eteläiseen Egyptiin ja ”nuubialaisten maahan”, kuten hänen kirkkohistoriansa kolmas osa kertoo. Ilmeisesti Johannes itse ei kuitenkaan osallistunut tälle matkalle. Vuonna 546 hän oli takaisin Konstantinopolissa ja sai keisarilta kaikkein tärkeimmän tehtävänsä: Pakanoiden paljastamisen ja tuhoamisen itse pääkaupungissa ja sen lähiseuduilla.

Johannes esikuntineen ryhtyi työhön käskettyä. Hän sai luvan kiduttaa ketä hyvänsä, jopa korkeita keisarillisia virkamiehiä. Pieninkin epäily tai ilmiantajan vihje saattoi johtaa kuumilla kekäleillä käristettäväksi ja teilipyörään. Paljastui, että jopa kristikunnan pääkaupungissa asui paljon piilopakanoita, jotka jatkoivat esi-isiensä kotijumalien palvomista salaa kotonaan. Johannes puhdisti heidät ”syntisestä pakanallisesta erheestä” tulella ja raudalla.

Kidutuksen alla pakanuutensa tunnustivat monet kaupungin merkkimiehet, kuten entinen keisarillinen referendarius (anomuksia käsittelevän viraston johtaja) Macedonius, entinen kaupunginprefekti Asclepiodotus, kvestori Tuomas ja Tribonius, keisarin luotettu neuvonantaja. Rikas ylimys nimeltä Phocas otti myrkkyä välttääkseen kidutuksen ja pakkokäännytyksen. Keisari määräsi hänen ruumiinsa heitettäväksi joukkohautaan ja kaiken omaisuutensa menetetyksi valtiolle.

Vainot jatkuivat muualla valtakunnassa. Vuosina 554–555 Johannes löysi lisää pakanoita Egyptista, Palestiinasta ja Peloponnesokselta kidutettavaksi ja käännytettäväksi. Kahdessa libyalaisessa kaupungissa paljastui aktiivinen pakanallinen kulttiyhteisö, joka tuhottiin. Kiitokseksi väsymättömästä työstään keisarin hyväksi Johannes vihittiin vuonna 558 Efeson piispaksi. Siitä hän sai liikanimensä ”Efesolainen”.

Johannes pysyi Justinianuksen luottomiehenä ja “pakanoiden vasarana” aina keisarin kuolemaan asti. Mutta hänen seuraajansa, Justinus II, kannatti Kristuksen kaksiluonto-oppia. Johannes joutui hitaasti mutta varmasti epäsuosioon. Vuonna 571 Konstantinopolin uusi patriarkka Ioannes III Skolastikos aloitti harhaoppisina pitämiensä kerettiläisten vainon. Kristuksen jumalalliseen luontoon uskoneet monofysiitit olivat ensimmäisenä tulilinjalla ja Johannes sai kokea, miltä tuntui olla vaihteeksi vastaanottavana osapuolena.

Johannekselta vietiin hänen korkeat virkansa ja piispanistuimensa, hänet heitettiin tyrmään ja hänen koko omaisuutensa takavarikoitiin. Elämänsä viimeiset 18 vuotta Johannes vietti raihnaisena keppikerjäläisenä, kunnes ”pakanoiden vasara” heitti viimeisen henkäyksensä 81-vuotiaana. Mutta vainot eivät loppuneet. Ne jatkuivat vielä monta vuosisataa. Uhreiksi joutui milloin polyteistejä, milloin zarathustralaisia, milloin juutalaisia ja kerettiläisinä pidettyjä kristittyjä.

Afroditea esittävän jumalatarkuvan pää, Praxiteleen mukaan tehty marmorikopio 1. vuosisadalta. Kristityt ovat hakanneet pään irti, turmelleet kasvot ja hakanneet otsaan ristin, jotta patsaassa asuva demoni olisi voimaton. (Ateenan arkeologinen museo, CC-BY-SA 3.0)

Epilogi

Lähi-idässä hellenistinen filosofia katosi maan alle salaisten seurakuntien puuhasteluksi. Siitä kehittyi hermeettinen liike. Muslimit antoivat salamyhkäisten hermeetikkojen elää, sillä heitä pidettiin ”kirjan kansana”. Corpus Hermeticum käännettiin arabiaksi ja sillä oli oma vaikutuksensa islamilaiseen mystiikkaan.

Vanhojen jumalien palvonta vetäytyi kaikkein vaikeakulkuisimmille seuduille. Sisilian maaseudun tarantella-tanssi säilytti muistumia dionyysisistä bakkanaaleista. Kreikan takapajuisimmat konservatiivit, eli lakonialaiset, vetäytyivät Mánin niemimaalle kivitorneihinsa, mistä käsin he vastustivat kirkkoa aina vuoteen 804 asti, jolloin ekumeeninen patriarkka Tarasius pakotti heidät asevoimin ottamaan kasteen.

Justinianuksen suuri unelma, Itä-Rooman kristillistäminen, oli vihdoin valmis. Sen uhrien oma ääni ei kuulu historiallisissa lähteissä. Vain museoiden torsoiksi lyödyt ja turmellut marmoriset jumalankuvat todistavat mykkinä kulttuurista joka oli.


[1] Imperator Caesar Flavius Petrus Sabbatius Iustinianus Augustus (483–565 jaa.)

[2] Nykyinen Diyarbakır Turkin kurdialueella, josta mm. sekulaari kansalaisaktivisti Anter Yaşa on kotoisin.

[3] Nykyinen Raqqa, Islamilaisen valtion pääkaupunki vuosina 2014–2017.

[4] Paavalin ja Theklan teot on yksi apokryfikirjoista. Kirkkoisä Tertullianus (160–230 jaa.) sanoo, että sen kirjoitti aasialainen vanhin Paavalin kunnioituksesta. Kirjassa Paavali käännyttää neitsyt Theklan, joka kokee monenmoisia ihmetekoja ja alkaa asua luolassa. Lopuksi miesjoukko meinaa raiskata hänet, mutta Herra tempaa Theklan suojaan kallion sisään.

[5] Skyyttalainen munkki Dionysius Exiguus oli jo kehittänyt kristillisen ajanlaskun, mutta Johannes suosii kirjassaan Syyriassa yleisesti käytettyä seleukideilta periytyvää ajanlaskua A. G. (Anno Graecorum). Siinä vuodet lasketaan eteenpäin Seleukos I Nikatorin paluusta Babyloniin vuonna 312/311 eaa.

[6] Parabolani olivat köyhistä ja kouluttamattomista kristityistä koostuva veljeskunta. He värväytyivät tekemään laupeudentyönä kirkolle kaikkein likaisimpia töitä, kuten hoitamaan sairaita ja pesemään ruumiita, mutta toimivat myös paikallisten piispojen palvelijoina ja henkivartioina. Heillä oli varsin väkivaltainen ja fanaattinen maine.

Habemus papam!

Viesti toi eilen Roomasta tiedon, että kristilliselle maailmalle on annettu uusi paavi, Franciscus I. Pyhä  Istuin on yksi maailman vanhimpia instituutioita. Varhaiskeskiajalta aina vuoteen 1870 asti paavi käytti Italiassa kirkkoruhtinaana sekä maallista että hengellistä valtaa. Edelleenkin Vatikaania pidetään kansainvälisesti suvereenina valtiona, jonka valtionpäämies on paavi ja virallinen kieli latina. Monella tavalla paavin istuin on Rooman imperiumin suora jälkeläinen.

Paavin maalliset ja hengelliset valtaulottuvuudet periytyvät molemmat antiikista, mutta eri teitä. Aloitetaan hengellisistä, sillä ne ovat maallista valtaa vanhempia. Kristillinen kulttiyhteisö tuli Roomaan hyvin varhaisessa vaiheessa. Perimätiedon mukaan tämä tapahtui jo ensimmäisellä vuosisadalla. Paavali osoittaa yhden kirjeistään Rooman kristilliselle yhteisölle, johon kuului siihen aikaan lähinnä juutalaisia ja hellenisoituneita juutalaisia.

Juutalaisesta alkuperästään huolimatta varhainen seurakunta näyttää järjestäytyneen roomalaisten lakien ja tapojen mukaisesti. Roomalaisen polyteismin seurakuntaan verrattavissa olevan instituution muodostivat ”kortteliyhteisöt”: yhden tai useamman kerrostalon asukkaat suorittivat vuotuiset juhlamenot ja keisarin kuolemattomalle sielulle annettavat uhrit yhdessä. Kortteliyhteisön johtaja oli määräajaksi valittu magister vici, joka oli vastuussa paitsi jumalien palveluksesta myös kaavoitustoimista, paloturvallisuudesta ja yhteiskuntajärjestyksen säilymisestä. Magisterit valittiin vapautettujen orjien säädystä, jotka keisariajalla edustivat varakasta keskiluokkaa. Magisterien apuna toimi kaksi ministeriä. Magisterien yläpuolella olivat tehtäväänsä arvotut sacerdotes augustales–ylipapit.

Varhaiskristillisessä seurakunnassa vastuutehtävät oli jaettu samanlaisiin arvoasteisiin, mutta niistä käytettiin kreikkalaisperäisiä termejä. Pappisvihkimyksen saaneet olivat presbyteerejä (presbyteroi), heidän apulaisensa diakoneja (diaconi). Heidän lisäkseen seurakunnissa toimi leviittoja (juutalaisiin temppelipalvelijoihin rinnastettavia apulaisia) ja maallikoita. Yksi vanhemmista ja kokeneemmista presbyteereistä toimi kussakin seurakunnassa kaitsijana (episkopos), josta tulee suomen kielen sana piispa. Roomalaisessa uskonnossa piispat rinnastuivat ylipappeihin (sacerdotes). Kun varhaiskristillistä terminologiaa alettiin kääntää latinaksi, diakoneista tuli ministereitä. Jeesus ja hänen työnsä jatkajat sen sijaan olivat magistereita, opettajia ja vanhempia.

Samankaltaisuus saattaa osaltaan johtua siitä, että voidakseen toimia laillisesti kristillisen yhteisön täytyi järjestäytyä roomalaisten lakien hyväksymäksi korporaatioksi. Koska vanha senaatin päätös (joka oli aikoinaan säädetty Bacchuksen kulttia vastaan) kielsi varainhoidon magistereilta, ministereistä tuli Rooman seurakunnan taloudellisia johtajia ja heidän keskuudestaan kaupungin seurakuntaa kaitseva piispa sittemmin usein valittiin. 200-luvun puolivälissä piispan alaisuuteen kuului Eusebius Kesarealaisen kirkkohistorian mukaan 46 presbyteeriä, 7 diakonia, 7 apulaisdiakonia, 42 alttaripalvelijaa, 52 henkienmanaajaa ja joukko ovenvartijoita.

Seurakunnan koko oli matkalla kasvanut kymmenistä tuhansiin, mutta Rooman miljoonakaupungissa kristityt olivat edelleen pieni vierasmaalainen vähemmistöuskonto, jolla ei ollut sijaa ikuisen kaupungin pyhään ytimeen. Siksi seurakunnan toimipisteet sijaitsivat kaupunginmuurien ulkopuolella, hautausmailla ja Transtiberimin maahanmuuttajaghetossa. Seurakunta oli saavuttanut laillisen aseman keisari Gallienuksen aikana 260-luvulla rekisteröitymällä hautausapuyhdistykseksi. Tämä antoi kirkolle mahdollisuuden omistaa instituutiona omaisuutta ja solmia laillisia taloudellisia sopimuksia.

Rooman piispa ei siis vielä ollut kovin suuri hengellinen ruhtinas. Edes ajatusta Rooman piispan erikoisasemasta kirkon sisällä ei oltu vielä lausuttu ääneen, eikä meillä ole mitään luotettavia kirjallisia tai arkeologisia todisteita, että Pietari olisi koskaan käynyt Roomassa. 200-luvulla kristillisen kirkon johtoasemasta taistelivat idän vanhojen seurakuntien – Jerusalemin, Aleksandrian ja Antiokian – piispat. Jerusalemin seurakunta katsoi johtoasemansa periytyvän suoraan Jeesuksen pikkuveljeltä Jaakobilta. Aleksandriassa, tuossa kirjastostaan kuuluisassa oppineisuuden kehdossa, sijaitsi taas yhtä kuulu kristillinen katekeettakoulu, jonka kuuluisimpia kasvatteja olivat kirkkoisät Origenes, Gregorios Ihmeidentekijä ja Heraklas, joka tultuaan piispaksi vuonna 232 omaksui arvonimen papa abbas ja oli siten kristittyjen ensimmäinen paavi. Kun 600-luvulla Egypti jäi muslimien käsiin, Egyptin kristittyjen yhteys muuhun kirkkoon katkesi – mutta paaviuden perinne säilyi katkeamattomana (jos jotakuta kiinnostaa, nykyinen P. Markuksen istuimen haltija on paavi Teodoros II).

Idän piispojen arvovaltaa vastaan Rooman piispat saattoivat asettaa vaakakuppiin tiettyjä epäämättömiä etuja. He hallitsivat kristittyjä Rooman imperiumin pääkaupungissa, jossa he saattoivat myös verkostoitua valtakunnan mahtavien kanssa. Ennen pitkää heillä oli omat miehensä ja erityisesti naisensa keisarillisessa hovissa. Poliittisen vaikutusvallan vastapainona piispojen täytyi joskus tehdä myönnytyksiä, vaikka se olisi tarkoittanut uhraamista Juppiter Optimus Maximukselle. Rooman piispat osasivat myös tarpeen mukaan vedota roomalaiseen lakiin ja uskonnollisiin käytäntöihin.

Rooman eliniäkseen nimitetyt ylipapit, sacerdos, kuuluivat johonkin kaupungin useista pappiskollegioista. Kollegiot täydensivät itse itseään nimittämällä omat jäsenensä. Katkeamattomuuden takasi kollegion genius, kuolematon henki, joka periytyi sukupolvelta toiselle samoin kuin keisarin kuolematon sielu siirtyi vallanperimyksessä uuteen keisariin. Rooman piispa Clemens vetosi tähän samaan periaatteeseen ehdottaessaan, että piispaksi valittu olisi tehtävässään erottamaton, ja että kaitsijan tehtävä periytyisi katkeamatta aina uudelle valitulle kantaen Pyhää Henkeä mukanaan. Näin syntyi ns. apostolinen suksessio.


Keisari Augustus pontifex maximuksena, Rooman ylipappina

Palaan hetkeksi vielä Rooman polyteistisiin kortteliyhteisöihin. Niiden magisterit joutuivat kantamaan taloudellisen vastuun paitsi kulttiyhteisön riiteistä, myös muista yhteisöllisistä menoeristä. Augustales-ylipapit kustansivat virkansa puolesta kisoja, näytäntöjä, hyväntekeväisyyttä ja rakennushankkeita. Tästä epäitsekkäästä työstä yhteisön hyväksi käytettiin kreikkalaisperäistä sanaa liturgia. Varhaiset kristityt alkoivat kutsumaan omaa jumalanpalvelustyötään samalla nimellä. Myös piispat käyttivät varojaan yhteisönsä hyväksi. Väitetään, että 200-luvun puolivälissä Rooman seurakunta huolehti tuhannestaviidestäsadasta leskestä ja orvosta.

Kun Rooman valtakunta kääntyi keisareidensa mukana kristinuskoon, kirkosta tuli kertaheitolla merkittävä maanomistaja. Aikaisemmin polyteistisille kulteille korvamerkityt rahavarat suunnattiin kirkkojen rakentamiseen. Erityisesti Rooman piispat hyötyivät keisarillisesta mielisuosiosta. Pietarin istuimen alaisuuteen kerääntyi suuria omaisuuksia ympäri Italiaa. Imperiumin luhistuminen lännessä teki Rooman piispasta 400-luvulla lopulta maallisen ruhtinaan. 500-luvulla imperiumi hallitsi Italiassa enää ainoastaan Rooman ja Ravennan välistä maakaistaletta.  Vuonna 554 keisari Justinianus antoi Rooman senaatille ja piispalle käytännöllisesti autonomian. 600-luvulla senaatti lakkautettiin; Aleksandria, Jerusalem, Antiokia ja Karthago olivat kaikki muslimien hallussa. Rooman piispasta oli tullut käytännössä kristillisen Rooman valtakunnan viimeinen jäänne lännessä.

Piispa Gregorius (540–604) oli ilmeisesti ensimmäinen Rooman seurakunnan pää, joka alkoi kutsua itseään paaviksi ja vaati itselleen johtoasemaa kristillisen kirkon sisällä. Hänen seuraajansa perivät nämä taipumukset. Kasvava maallinen valta ajoi paavin istuimen törmäyskurssille keisarivallan kanssa. Pääkaupunki oli nyt idässä Konstantinopolissa. Keskushallinto pyrki väkisin asettamaan Rooman piispoiksi kreikkalaisia; italialaiset vastustivat.

Rooman piispojen ja Konstantinopolin välinen kylmä sota kesti toistasataa vuotta. Aseina tässä valtataistelussa käytettiin mm. kirkonkirouksia ja väärennettyjä asiakirjoja, joista kuuluisin on nk. Konstantinuksen lahjoitus. Tässä 700-luvun lopulla kynäillyssä dokumentissa ”keisari Konstantinus” lahjoittaa Rooman paaville korkeimman vallan Rooman kaupungissa ja imperiumin läntisissä provinsseissa. Samalla paaville annetaan keisarin arvomerkit  ja papeille senaattorin arvo. Konstantinopoli oli hävinnyt.

Konstantinuksen lahjakirjaa epäiltiin maallisissa piireissä pian jo sen ”löytymisen” jälkeen, mutta katolinen kirkko piti kiinni sen aitoudesta 1800-luvulle asti. Saman lahjakirjan nojalla paavit omaksuivat käyttöönsä aikaisemmin keisarille kuuluneen muinaisen roomalaisen ylipapin tittelin. Rooman paavi oli nyt pontifex maximus – ”ylimmäinen sillanrakentaja”. Kaikki Rooman hallitsijat Julius Caesarista lähtien olivat olleet koko valtakunnan korkeimpia uskonnollisia auktoriteetteja.

Pontifex maximuksen oikeuksiin kuuluivat muun muassa kalenterin ylläpitäminen, kaikkien temppeleiden pyhittäminen ja hautaustoimia koskevien lakien säätäminen. Kristitty keisari Gratianus oli luopunut pontifex maximuksen tittelistä, koska hän ei halunnut sekaantua polyteistisiin riitteihin. Kuten muinaiset temppelirakennukset saatettiin riistää Saatanan vallasta ja pyhittää uudelleen Jumalalle, myös Rooman ylipapin arvo oli mahdollista puhdistaa pakanallisista merkityksistään ja liittää paavin pitkään titulatuuraan.

Voidaan siis sanoa, että Franciscus I on yhtä lailla P. Pietarin kuin Julius Caesarinkin henkinen perillinen.

Antalyan yöt III: Pyhiinvaeltajia

Lycia et Pamphylia 300 ADPelkkä silmäys Antalyan lentokentän vilinään todistaa, ettei muinainen auringonpalvonta ole kuollut. Sadattuhannet muslimit ja kristityt valtaavat kulkusirkkalauman tavoin vuosittain Lyykian rannikon paistatellakseen Sol Invictuksen herkeämättömässä paahteessa. Kenties polttavan auringon, kaikkivoivan teknomusiikin ja halvan rakin typerryttävä yhteisvaikutus tuo katharsiksen; puhdistautumisriitti jonka jälkeen palataan työpaikalle virkistyneenä. Minä en kyennyt kokeilemaan sitä niin kauaa että olisin päässyt asiasta perille.

Ajattelin vain muinaisia pyhiinvaeltajia, noita antiikin turisteja, joita varten kreikkalaiset mainosmiehet lanseerasivat ”maailman seitsemän ihmettä”: Uteliaita kuhnureita ja demimondeja jotka maksoivat siitä että saivat syöttää Krokodilopoliin pyhiä krokotiileja, osallistuivat Niilin risteilylle, kuuntelivat Memnonin patsaan numeenista laulua ja huusivat kuorossa: ”Suuri on Efeson Artemis!” kun Jumalattaren ihmeellistä kuvaa kannettiin riemusaatossa. Eksotiikannälkäisille roomalaisille ja helleeneille ne olivat Θαύματα, asioita jotka on pakko nähdä, mutta myös mahdollisuuksia pyhyyden kohtaamiseen. Jos Baiaen rantalomia ei lasketa, ei antiikin turistia voi erottaa pyhiinvaeltajasta eikä pyhiinvaeltajaa turistista. Heillä on liikaa yhteisiä nimittäjiä.

Minäkin halusin pyhiinvaeltaa, ja Anatolia on siihen ihanteellinen määränpää: Siellä ovat Didyman ja Kolofonin Apollot, Efeson rauniot ja pyhä kaupunki Hierapolis, tulivuoria, kalkkikivialtaita, Çatalhöyükin luolat. Suufilaisen runoilijan ja pyörivien dervissien perustajan Jalal ad-Din al-Rumin hauta Iconiumissa (nyk. Konya) kerää edelleenkin vuosittain luokseen kaksi miljoonaa pyhiinvaeltajaa.  Vaeltajan on kuitenkin syytä valita matkustusajankohtansa paremmin, sillä heinäkuun helteessä (+44 °C) pelkkä raahautuminen hotellista kahvilaan muuttuu Herakleen uroteoksi.

Yhdessä mielessä antiikin turisti-pyhiinvaeltajat eivät eronneet kristillisistä tai muhamettilaisista seuraajistaan. Heitäkin elähdytti nähdä jäännöksiä ja todisteita ihailemiensa ja palvomiensa henkilöiden elämästä. Akilleen, Ajaxin ja Aleksanteri Suuren haudat olivat suosittuja pyhiinvaelluskohteita. Caligula ryösti Aleksanteri Suuren rintapanssarin hänen mausoleumistaan Aleksandriasta; myöhemmin kerrotaan Caracallan kiinnostuneen Aleksanterin reliikeistä ja kristityn sotapäällikön Belisariuksen käyttäneen panssaria sotaretkellään vandaaleja vastaan.

Hurskaita väärennöksiä sikisi kaikkialla. Orestes oli nähtävästi kuollut kaksi kertaa, sillä hänen luitaan säilytettiin sekä Spartassa että Dianan lehdossa Aricciassa. Lyykian maaherra Gaius Licinius Mucianus kertoo muistelmissaan, miten paikalliset asukkaat olivat ylpeinä esitelleet hänelle papyruskirjettä jonka oli  kirjoittanut Iliaassa mainittu Lyykian ruhtinas Sarpedon Troijan sodan aikaan. Mucianuksen muistelmat ovat kadonneet, mutta Plinius  Vanhempi siteeraa tarinaa Luonnonhistoriassaan (Naturalis Historia, 13.88) ja huomauttaa skeptisesti, ettei papyrusta Troijan sodan aikaan tunnettu Egyptin ulkopuolella.

Hierapoliksen rekonstruktiopiirrosHierapolis, yksi Anatolian pyhiinvaelluskohteista.

Mucianus oli itse erään sortin pyhiinvaeltaja. Hän oli sotapäällikkö, valtiomies ja kirjailija, joka tunsi Vähän-Aasian hyvin  toimittuaan siellä useissa virkatehtävissä. Jostain jälkipolville tuntemattomasta syystä Mucianus oli ollut siellä nuoruudessaan myös maanpaossa, jolloin hänellä oli ollut hyvin aikaa tutustua sen kaikkiin ihmeisiin. Mucianus oli oppinut ja hurskas mies. Hänelle kreikan topografia oli ennen kaikkea pyhää topografiaa. Ylivoimainen osa hänen muistelmiensa säilyneistä merkinnöistä on peräisin pyhiinvaelluskohteista.

Andros, Knidos, Lindos, Efesos, Lyykian Arados – kaikkialla Mucianus kulki jumalten kanssa ja merkitsi huolellisesti muistiin kuulemansa tarinat sellaisenaan, ilman Pliniuksen kriittisiä reunamerkintöjä. Androksessa Dionysoksen temppelissä hänelle näytettiin, miten papit muuttivat vettä viiniksi. Knidoksen kuulussa Afroditen pyhäkössä Mucianukselle kerrottiin, miksi jumalattarelle omistettiin näkinkenkiä: Nuo urheat nilviäiset olivat eläissään estäneet tyranni Periandrosta kastroimasta kaupungin poikia tarrautumalla  hänen laivansa pohjaan – myöhäinen mutaatio sadusta, jonka alkulähde on Herodotos (George Williamson: Mucianus and a Touch of the Miraculous: Pilgrimage and Tourism in Roman Asia Minor, 2005).

Mucianuksen kaltaisten yksityishenkilöiden lisäksi Rooman valtakunnan teillä vaelsi suuri joukko yhteisöllisiä pyhiinvaeltajia, jos tätä ilmaisua voi käyttää: Kreikan kielessä sana on tuntematon. Lähin vastine on theōria (θεωρία), joka voi tarkoittaa paitsi kulttimenojen todistamista ja siitä seuraavaa valaistumista, myös koko instituutiota jossa kaupunkivaltiot lähettävät lähetystönsä osallistumaan tietyn jumalan kunniaksi järjestettyihin riitteihin (Jaś Elsner and Ian Rutherford, eds.: Pilgrimage in Graeco-Roman and Early Christian Antiquity. Oxford, 2005). Polyteistinen pyhiinvaellus oli siis perinteisesti yhteisöllinen aktio, josta oinoandalaisten lähetystö Kolofonin Apollon luo käyköön esimerkistä.

Anatoliassa oli tapana, että Apollon temppelin lapsikuorot tekivät kuoronjohtajansa opastuksella vuosittaisen pyhiinvaelluksen johonkin Apollon suurista palvontakeskuksista, kuten Miletukseen tai Kolofoniin. Joillekin pyhiinvaeltamisesta tuli suorastaan elämäntapa. Klaroksen piirtokirjoituksista tunnetaan miehiä, jotka ovat 200-luvulla jKr. käyneet Apollon temppelissä ensin lapsina kuoron mukana ja palanneet myöhemmin kuoronjohtajina tai kaupunkinsa lähettiläinä ja tehneet pyhiinvaelluksen vähintään 29 kertaa ja heidän lapsensakin ainakin viisitoista kertaa: Suoritus jolle keskiajan hurskainkin munkki olisi kateellinen (Robin Lane Fox: Pagans and Christians. New York, 1987).

Vielä 1900-luvun alussa esitettiin että pakanuus olisi  keisariaikana ”rappeutunut” tai ”muuttunut hengettömäksi”. Väitettä on vaikea sulattaa. Oraakkeleiden suosio tuntuu kokeneen suoranaisen renessanssin 100- ja 200-luvuilla. Temppeleitä rakennettiin enemmän kuin koskaan. 100-luvun alkupuolella eräs anatolialaisen Herakleian kaupungin pyhäkuoron jäsen Titus Statilius Solon teki kuoronsa mukana useita pyhiinvaelluksia Apollon pyhättöön Klarokseen. Aikuistuttuaan tämä nuori mies liittyi Rooman armeijaan ja  sadanpäämieheksi ylenneenä kaiversi luotetulle jumalalleen piirtokirjoituksen Hadrianuksen muuriin. Kaksikymmentä vuotta sateisessa ja kylmässä Skotlannissa ei ollut vienyt kaarialaisen Solonin luottamusta Apollon suojelukseen, mikä minusta on melkoinen osoitus jumalan vetovoimasta.

 


Jumalatar runsaudensarvineen ja pyhien esineiden säilytyslippaineen ottaa vastaan härkäuhrin. Pergen teatterin arkkitraavi (Antalya Müzesi).

Antalyan yöt II: Oinoandan jumala

Lycia et Pamphylia 300 ADVertaillessani kristinuskoa ja pakanuutta olen aikaisemmin (mm. Kuin kaksi marjaa, Juppiter ja lohikäärme) kiinnittänyt huomiota siihen miten kristityt ovat omaksuneet myyttejä, kuvia ja käytäntöjä aikansa polyteistisestä valtauskonnosta. On kuitenkin hyvä muistaa että myös pakanuus oli elävä uskomusmaailma joka muuttui ja kehittyi jatkuvasti ihmisten tarpeiden ja ajan vaatimusten mukaan. Kristinuskon merkityksen kasvaessa 200-luvulla Rooman valtakunnassa myös pakanallinen ajattelu sai monoteistisia piirteitä.

Ajatus korkeimmasta jumalasta ei ollut aikalaisille sinänsä vieras. Juutalaisten yksi jumala, Jahve, oli yleisesti tunnettu ja ajoittain jopa muodikas, sillä kerrotaan ”jumalaapelkäävistä” roomalaisista jotka kiinnostuneina notkuivat synagogan liepeillä seuraten palvontamenoja ja rabbien väittelyitä. Juutalaiset olivat levittäytyneet menestykselliesesti kaikkiin Välimeren ja Lähi-idän kaupunkeihin. On epäselvää, harjoittivatko juutalaiset proselytismiä. Villeimpien väitteiden mukaan keisariajalla jopa kymmenesosa valtakunnan asukkaista olisi harjoittanut juutalaista uskoa.

Kulttitoimituksissa ja mysteereissä kulloistakin jumalaa puhuteltiin usein ”korkeimpina”. Jumaltensynnyttäjä   Isis, Demeter, Apollo, Dionysos ja Mithras ovat kaikki kulttitoimitustensa ja rukoustensa ajan ylimpiä jumalia, mutta paradoksaalisesti eivät sulkeneet toisiaan pois: Pakanallinen teologia ei ollut sen johdonmukaisempaa kuin kristityidenkään. Roomalaisten ankara isä Juppiter oli optimus maximus, mutta ei sen takia että hän olisi luonut maailman tai säätänyt miten kuuluu elää, kuten Marcus Tullius Cicero kirjoittaa (de natura deorum, 3,87.3):

Emme sano Juppiteria parhaaksi ja suurimmaksi siksi, että hän tekisi meistä oikeudenmukaisia, vakavamielisiä tai viisaita, vaan siksi, että hän tekee meidät terveiksi, rikkaiksi ja kukoistaviksi.

Toisaalta helleeninen filosofia oli jo vuosisatojen ajan puhunut ensimmäisestä liikuttajasta, korkeimmasta jumalasta tai maailman luojasta, demiurgista, eräänlaisesta käsityöläisestä joka muovasi maailman saaden vaikutteensa platonilaisesta ideamaailmasta. Toisin kuin zarathustralaisuudesta vaikutteita saaneet gnostikot, jotka uskoivat demiurgin pahuuttaan tai tietämättömyyttään luoneen turmeltuneen maailman, pakanat uskoivat maailman olevan kaunein ja paras mahdollinen.

Monoteistiset pyrkimykset nousevat pintaan samoihin aikoihin kun hajanaisesta Rooman valtapiiristä alkaa muotoutua ensi kertaa yksi valtio, jolla on selkeät rajat, kieli ja identiteetti. Kriisissä olevan valtakunnan yhtenäisyyden takeeksi valjastettiin myös uskonto. Oli totuttu ajattelemaan, että jokaisen keisarin mahtavuuden ja kyvykkyyden takana oli jumalallinen suojelija. Caesar oli ollut Venuksen lempilapsi, Augustus otti johtotähdekseen Apollon. 200-luvulla vakautta haettiin sekä jumalallisen keisarin kultista että auringonpalvonnasta. Keisari Aurelianus kohotti voittamattoman auringon (Sol Invictus) Rooman korkeimmaksi jumalaksi, jota kaikki alamaiset voisivat palvoa pettämättä omia perinteitään.

Jo aikaisemmin 260-luvulla keisari Gallienus oli omaksunut hallintonsa ideologiaksi uusplatonismin, joka opetti Ykseyden olevan kaiken olevaisen takana (Porfyrios, Vita Plotini). Uusplatonismi oli liian monimutkainen filosofia vedotakseen massoihin, mutta vaikutti merkittävästi oman aikansa jumaluusopillisiin pohdintoihin., niin pakanoihin kuin kristittyihin. Samaisella 260-luvulla syrjäisen Oinoandan kaupungin asukkaat Lyykiassa lähettivät joukon pyhiinvaeltajia Kolofonin Apollon pyhättöön Klarokseen etsimään vastausta kysymykseen: ”Mikä on Jumala?”. Oraakkelin vastaus ikuistettiin Oinoandan vanhaan kaupunginmuuriin:

Jumala on itsesynty, äiditön, itseoppinut, horjumaton,
nimetön ja moni-niminen, tulessa-asuva:
me, hänen enkelinsä, olemme osa Jumalaa.
Näin vastasi kysyjille Jumalan luonnosta jumala,
puhutellen häntä kaikennäkeväksi Eetteriksi:
Häneen turvaa ja rukoile aamunkoitteessa
katsoen itään.

Piirtokirjoituksen alle on Kromatis-niminen nainen omistanut lampunpidikkeen ja alttarin Kaikkein Korkeimmalle Jumalalle. Zarathustralaisten tavoin ovat oinoandalaiset heränneet ennen kukonlaulua ruokkimaan pyhää tulta ja rukoilemaan kohti aamunkajoa, kohti nousevaa Jumalaa, eivätkä he olleet yksin: Suurin Apollo, Apollo Megistos, oli jo usean sadan vuoden ajan saanut anatolialaiset pyhiinvaeltamaan oraakkeleidensa luokse, julkaisemaan jumalan antamat vastaukset ja ripustamaan Apollon kuvan kaupunginporttinsa yläpuolelle kuin pyhän ikonin, uskoen sen pitävän taudit ja viholliset loitolla (Robin Lane Fox: Pagans and Christians, 1987).

Apollo vastaa oinoandalaisille sanankääntein jotka ovat yhteisiä myös juutalaisille ja kristityille. Itsesyntyisyys, itseoppineisuus ja itseriittoisuus ovat jumalan luonnehdintoina vanhoja kuin Herakleitos. Enkelitkään eivät ole tavattomia: Oraattori Aelius Aristides käyttää sanaa ”angeloi” vähäisemmistä jumalista, joille Athene antaa käskyjään. Platonistit taas käyttivät sitä niistä olennoista jotka liikkuvat ihmisten ja jumalten maailman välissä. Useita roomalaisia ja anatolialaisia abstrakteja jumaluuksia voi hyvällä syyllä kutsua enkeleiksi.

Apollo samastui keisarilliseen auringonjumalaan, joka samastui filosofien korkeimpaan jumalaan, joka taas samastui kristittyjen ja juutalaisten Jumalaan. Kuten muistamme, myös Konstantinus oli alunperin auringonpalvoja ja sai näkyjä Apollolta. Jäljestäpäin katsottuna näyttää siltä, kuin kaikki purot virtaisivat yhteen suureen jokeen. Se herättää ajatuksen: jos kristinusko ei olisi voittanut – tai se olisi kukistettu samalla tavalla kuin buddhalaisuus Tang-dynastian Kiinassa, olisiko Roomasta silti voinut tulla lopulta yksijumalainen valtakunta?

In hoc signo vinces

Labarum-raha

Konstantinus I:n lyöttämä pronssiraha vuodelta 337 jKr, kääntöpuolella uusi sotamerkki Labarum. Kuva: CNG Coins.

27. päivä lokakuuta vuonna 312 kaksi vallantavoittelijaa kohtasi toisensa Roomaan johtavalla Milviuksen sillalla. Kummankin isä oli ollut Rooman keisari. Toinen heistä oli Flavius Constantinus, jolla oli puolellaan Gallian, Britannian ja Germanian kaupunkien tuki. Häntä odottamassa oli Marcus Aurelius Valerius Maxentius, joka hallitsi Italiaa, Sisiliaa ja pohjois-Afrikkaa. Edessä oli ratkaisutaistelu, siitä ei kellään ollut epäilystä. Taistelua edeltävänä päivänä kumpikin osapuoli pyrki saamaan korkeampien voimien tuen itselleen.

Maxentius, vakaumuksellinen polyteisti, käski avata Apollon temppelissä Palatinus-kukkulalla säilytettävät Sibyllan oraakkelikirjat, joista vuosisatojen ajan oli hädän hetkellä haettu apua tiukassa tilanteessa. Oraakkeli loihe lausumaan: ”Rooman vihollinen tulee tuhoutumaan”. Vakuuttuneena Maxentius marssi joukkoineen kaupungin muurien suojasta kohdatakseen vihollisensa kasvoista kasvoihin. Mutta samana yönä Konstantinus oli nähnyt unen jonka innoittamana hän käski kaikkien sotilaidensa maalata kilpiinsä maagisen monogrammin ☧, yhtä kuin Khii (χ) ja Rhoo (ρ): ΧΡΙΣΤΟΣ, eli Kristus. Kumpikin armeija taisteli koko päivän urheasti, mutta Jumalan tahdosta Konstantinus lopulta voitti. Tai näin meille kertoo aikalaiskirjailija ja kristitty apologeetta Lactantius (De mortibus persecutorum, 44), joka kirjoitti teoksensa Vainoojien kuolemasta heti seuraavana vuonna.

Konstantinuksesta tuli keisari ja hänen päätöksellään Kristus-monogrammi syrjäytti Juppiterin kotkat ja salamat muuttuen Rooman valtakunnan sotamerkiksi, Labarumiksi.  Mutta mitä todella tapahtui kohtalokkaana vuonna 312, joka muutti symboliikan historian? Eusebios Kesarealaisen Kirkkohistoriassa ei mainita unta eikä ihmettä. Kun hänellä parikymmentä vuotta myöhemmin oli tilaisuus kirjoittaa keisaria imarteleva elämäkerta (Vita Constantini), Eusebios kertoo Konstantinuksen jo marssiessaan Gallian läpi Italiaan miettineen, miten onnettomuudet ovat kohdanneet sotapäälliköitä jotka ovat kutsuneet avukseen monia jumalia, ja päättänyt turvautua yhteen ainoaan jumalaan. Pian päätöksensä jälkeen hän oli nähnyt taivaalla auringossa ristin ja kreikankielisen tekstin: Τούτω Νίκα! – tällä merkillä  olet voittava.

Tämän myöhäisen lisäyksen lähde saattaa olla Konstantinus itse, sen jälkeen kun hän oli vanhemmalla iällä kääntynyt kristityksi. Tiedämme näet varmasti että vuonna 309 Konstantinus sai ilmestyksen, mutta Apollo-jumalalta, sillä se mainitaan vain pari viikkoa myöhemmin Konstantinukselle Trierissä (Augusta Treverorum) esitetyssä ylistyspuheessa (Panegyrici Latini 7 (6) 21.4-5). Konstantinuksen omistautumisen Augustuksen suojelijalle ja Auringon jumalalle Apollo Sol Invictukselle vahvistavat myös rahat. Vuonna 313 lyödyissä kultarahoissa Konstantinus esiintyy Voittamattoman Auringon jumalallisessa suojeluksessa.

Labarum

Konstantinuksen ei tarvinnut olla kristitty jo vuonna 312 käyttääkseen ☧-monogrammia; sitä oli vuosikymmenien ajan käytetty auringonjumala Sol Invictuksen kultissa. Polyteistit lukivat sen toisin: Aurinkoa symboloivaan kuusisakaraiseen tähteen oli lisätty käänteinen C kuunsirpiksi (A. Schütze, Mithrasmysterien und Urchristentum, 1972). Myös kreikkalaiset kirjurit käyttivät ennen ajanlaskun alkua rutiininomaisesti ☧-symbolia marginaaleissa kiinnittääkseen huomiota erityisen merkittävään kappaleeseen: Khii ja Rhoo luetaan tässä tapauksessa khrēston, ”hyvää” (M. Grant, The Emperor Constantine, 1993).

Symbolin valinta osoitti Konstantinukselta harvinaislaatuista poliittista pelisilmää: Hän saattoi samaan aikaan esiintyä sekä kristittyjen että perinteisen uskonnon esitaistelijana. Samaten tämä alunperin auringonjumalalle vihitty sotilas saattoi myöhemmällä iällä kääntyä kristityksi vaikuttamatta takinkääntäjältä. Vai onko tämä liian kyyninen tulkinta? Pitäisikö meidän paremminkin nähdä Konstantinus syvästi uskonnollisena, mutta epävarmana etsijänä? Lactantius kertoo näet myös Konstantinuksen toisen kilpakumppanin keisari Liciniuksen nähneen samanlaisen enneunen, jonka perusteella hän rukoili tuekseen Korkeinta Jumalaa. Suuri osa Rooman valtakunnan ylimyksistä näyttää olleen tähän maailmanaikaan vakuuttuneita jonkunlaisen korkeimman jumalan olemassaolosta, olivatpa sitten kristittyjä, uusplatonisteja tai auringonpalvojia. Se ainakin on varmaa, että kirkkohistorian ylläpitämä perinteinen pakanuus vs. kristinusko -vastakkainasettelu antaa turhan mustavalkoisen kuvan myöhäisantiikin hengellisestä elämästä.

Kristuksen muuttuvat kasvot

100-luvun alkukristityillä ei vielä ollut omaa kuvallisen ilmaisun perinnettään. Khristos ja Logos näyttävät olleen useimmille varsin abstrakteja käsitteitä. Jeesuksen elämää ihmisenä ei kuvata lainkaan. Kristus on ennen muuta ylösnoussut jumala, samanlainen hahmo kuin Mithras, Dionysos, Antinous tai Horus. Ensimmäiset tunnetut Kristusta esittävät kuvat jakavat pakanoiden kanssa yhteisen hellenistisen ikonografian: Kristus esitetään Hermeen, Dionysoksen tai myöhemmin Apollo Helioksen hahmossa. Kaikissa kuvissa hän on ikuisesti nuori, parraton mies. Ikuinen nuoruus kuuluu kreikkalais-roomalaisten jumalien tunnusmerkistöön.

Jatka artikkeliin Kristuksen muuttuvat kasvot

Ecclesia Antinou

Neljä kuvaa Antinousta. Järjestyksessä ylhäältä vasemmalla: Antinous uudelleensyntyvänä Attis-jumalana (Ostia, Magna Materin temppeli), Antinous Dionysoksena (Rooma), neo-egyptiläinen Antinous-Osiris (Villa Hadriana) ja Antinoun rintakuva Mondragonen villasta Frascatista.

[…] Tämä kaunis vinttikoira, joka piti yhtä paljon hyväilyistä kuin käskyistä, siirtyi asumaan minun elämääni. Hän oli yläisen välinpitämätön kaikkea sitä kohtaan, mikä ei ollut hänen palvontansa eikä ilonsa kohdetta. Tämä välinpitämättömyys oli hänelle samaa kuin monille muille pyyteettömyys, omantunnon kysymykset ja kaikki opitut ja vaikeat hyveet. Minua ihastutti hänen järkkymätön rauhallisuutensa, hänen juhlallinen kiintymyksensä, joka täytti hänen koko elämänsä. Mutta kuitenkaan hän ei alistuvaisuudessaan ollut sokea. Tavallisesti hänen luomensa olivat nöyrästi alhaalla, mutta joskus ne nousivat, ja silloin maailman tarkkaavaisimmat silmät katselivat minua suoraan kasvoihin, ja minä tusin saavani tuomion. Mutta saamani tuomio oli samanlainen, jonka jumala saa palvelijaltaan. Saatoin olla tyly, epäluuloinen, mutta kaiken Antinous kärsi maltillisen arvokkaasti. Vain kerran olen ollut täydellinen herra, ja vallassani on ollut vain yksi olento.

Marguerite Yourcenar, Hadrianuksen muistelmat

Antinous, täydellinen ihminen ja täydellinen nuoruus. Olisit voinut elää, vanhentua ja kuolla kenenkään tietämättä helteisessä Bityniassasi niin kuin miljoona paimenpoikaa ennen sinua ja sinun jälkeesi. Mutta ei. Nyt sinusta muistuttavat sadat ja taas sadat ihannoidut muotokuvat, joiden kuultava marmorinen pinta on veistetty yhtä sileäksi kuin nykyisten valokuvamallien iho retusoinnin jäljiltä. Antiikin kuvataiteen joukossa ei liene isäntäsi Hadrianuksen ohella toista kasvoparia, joka olisi yhtä helposti tunnistettavissa kuin sinun.

Jatka artikkeliin Ecclesia Antinou

Reliikki

Vuonna 1520 Wittenbergissä Martin Luther julkaisi nimettömän pamfletin, jossa tehtiin räävitöntä pilaa Mainzin arkkipiispan pyhäinjäännöskokoelmasta. Pilakirjoituksen mukaan kokoelmiin kuului ”palanen Mooseksen vasemmasta sarvesta, kolme liekkiä Siinain vuoren palavasta pensaasta sekä kaksi höyhentä ja muna Pyhältä Hengeltä”. Arkkipiispan oma reliikkiluettelo tosin oli ainakin yhtä hauska. Kokoelmiin kuului lusikallinen maata, jonka päällä Jeesus seisoi opettaessaan Isä medän -rukouksen, yksi Juudaksen kolmestakymmenestä hopearahasta, kaksi viinitynnyriä Kaanaan häistä sekä mannaa, jota israelilaiset söivät autiomaassa.

Keskiajan kulttuurille ominainen taipumus keräilyyn, inventaarioihin ja menneisyyden kulttuurin jäännöksillä käytyyn kollaasityöhön tulee parhaiten ilmi juuri kirkkoruhtinaiden aarrekammioissa, joihin erottelematta päätyneistä kokoelmista saattoi löytää mitä tahansa, kuten Jeesuksen orjantappurakruunun okaan, toisen munan sisältä löytyneen munan, basiliskin, yksisarvisen sarven, pullollisen Marian maitoa, Pyhän Joosefin kihlasormuksen, kookospähkinän ja Johannes Kastajan pääkallon 12-vuotiaana (koska Jumala oli ihmeellinen ja järjellä mittaamaton). Umberto Eco rinnasti esseessään Kohti uutta keskiaikaa (1972) luostarien inventaariot pop-taiteen näyttelykuvauksiin, kuin riemukkaana ivana nykytaiteen alati jatkuvalle uusprimitivismille.

Aarrekammioiden kokoelmilla oli muutakin kuin kuriositeettiarvoa: Se, joka omisti pyhäinjäännöksiä, pystyi käyttämään niiden antamaa hengellistä valtaa ja suojelusta oman poliittisen valtansa pönkittämiseksi. Kruunupäät olivat valmiita maksamaan reliikkien tuomasta prestiisistä huimia summia. Ranskan Ludvig IX Pyhä (1215-70) uskoi onnistuneensa ostamaan vuonna 1238 Konstantinopolin latinalaiselta kuninkaalta Baudoinilta Jeesuksen koko orjantappurakruunun 135 000 kultapunnan maksua vastaan. Ludvigin muihin harvinaisiin hankintoihin kuului mm. tippa Jeesuksen verta (sic!).

1300-luvun innokkain reliikkien kerääjä oli Böömin kuningas ja Saksalais-roomalaisen valtakunnan keisari Kaarle IV (1348-78), joka määräsi kokoelmansa kunniaksi Prahassa järjestettäväksi vuosittaiset pyhäinjäännösjuhlat ja -markkinat. Kaarlen aarrekammio sisälsi mm. seuraavat esineet: Pyhän Adalbertin pääkallo, Pyhän Stefanuksen miekka, Jeesuksen ristin palasia, Viimeisen ehtoollisen pöytäliina, Pyhän Margareetan hammas, Pyhän Vitaliksen luunpalanen, Pyhän Sofian kylkiluu, Pyhän Eobanuksen leukaluu, valaan kylkiluu, elefantin torahammas, Mooseksen sauva, Pyhän Neitsyen vaatteet.

Pyhäinjäännöksillä uskottiin olevan voimaa suojella sitä aluetta tai kaupunkia, jossa ne sijaitsivat. Paradoksaalisesti reliikki ei kuitenkaan kyennyt suojaamaan itseään ryöstetyksi tulemiselta. Reliikin pyhän voiman siirto, translaatio, uuteen paikkaan tapahtui pyhimyksen itsensä suostumuksella; jos reliikin ryöstö onnistui, oli Jumalan tahto että pyhäinjäännös vaihtoi majaa. Venetsialaiset toteuttivat historian suurimman organisoidun reliikkien ryöstön vuonna 1204, kun Jerusalemin sijasta Konstantinopoliin ohjattu ristiretkeläisarmeija puhdisti Itä-Rooman pääkaupungin järjestelmällisesti sinne kerätyistä, kristikunnan suurimmista reliikkikokoelmista, joita oli kartutettu jo 300-luvulta lähtien jolloin keisari Konstantinuksen äiti Helena oli ”löytänyt” Golgatan ja Pyhän Ristin. Ristiretkeläisten mukana liikkuneet papit ja munkit tiesivät mitä etsivät: heillä oli mukanaan jopa täydellisiä ”ostoslistoja”.

Samanlaisella järjestelmällisyydellä oli tosin toiminut jo tuhat vuotta aikaisemmin keisari Konstantinus poikineen. Byzantiumiin rakennettuun hautakappeliinsa Apostoleioniin Konstantinus pyrki keräämään kaikkien apostolien luut ja heidän elämäänsä liittyvät jäännökset. Apostoleionin keskelle pystytetyssä sarkofagissa ensimmäisen kristityn keisarin oli määrä uinua ikiuntaan Rooman valtakunnan mahtavimpien pyhäinjäännösten keskellä, niitten suojeluksessa. Kuten myöhempi Kaarle IV, myös Konstantinus ei ollut pelkästään kiinnostunut kristillisistä pyhäinjäännöksistä. Hän antoi myös ryöstää kulttikuvat Kreikan tärkeimmistä helleenisistä kulttipaikoista, mm. Feidiaan veistämän kultaisen Zeun patsaan Olympiasta. Kristuksen ristin ja apostolien luiden joukkoon päätyi ilmeisesti myös Rooman pyhistä pyhin eli Palladion, pieni puinen patsas jonka Aeneas oli tuonut mukanaan Troijasta ja jota oli vuosisatojen ajan säilytetty Vestan temppelissä.

Parentalia

Päivitetty 6.3.2007

On helmikuu Idus. Helmikuu on muinaisena vuoden viimeisenä kuuna sovitus- ja hedelmällisyysriittien aikaa, jolloin on järjestettävä suhteet esivanhempiin kuntoon ja turvattava tulevan vuoden hedelmällisyys. Vanhat menot elävät osittain vielä kristillisessä laskiaisperinteessäkin. 13.-21. olivat parentaliaksi (dies parentales) kutsuttua vainajien lepytysjuhlien aikaa.

Veljeni, tulin maitten ja merien takaa
puhumaan sinulle aliseen maailmaan.
Uhraan sinulle, vaikka hauta ei vastaa.
Kohtalo repäisi minut itsestäni
viemällä sinut, veljeni. En viivy kauan.
Toimitan säädetyn uhrin ja itken.
Voi hyvin. jää hyvästi.
(Catullus CI, käännös Jukka Kemppisen)

Jokainen vainajien lepyttämiseen käytetty päivä oli dies religiosus, pahaenteinen päivä, jolloin yksityisten ihmisten ei kannattanut hoitaa mitään tärkeitä asioita. Pahaenteisyys johtui tietenkin vainajien läsnäolosta. Kaikki temppelit pysyivät kiinni parentalia-juhlien ajan eikä häitä saanut viettää. Vaikka parentalia-juhlat alkoivatkin 13. päivänä Vestan neitsyen toimittamalla julkisella uhrilla kuolleiden kunniaksi, niitä vietettiin yksityisesti perhepiirissä. Esivanhempia muisteltiin viemällä haudoille seppeleitä ja uhriksi hieman viljaa, leipä, suolaa, vähän viiniä ja kenties koristukseksi muutaman orvokin. Muistopäiviä vietettiin sukulaisten ja perheen kanssa yhdessä vetäytyen, rauhallisesti ja hiljaisuudessa. Haudoilla käymisestä saattoi muodostua myös suvun yhteinen piknik-retki, kuten karjaisilla on ollut tapana aivan meidän aikoihimme asti.