Jumalten tuho, osa III: Yhteenveto

Olen nähnyt toistuvasti esitettävän sellaisia näkemyksiä, että vanha kreikkalais-roomalainen polyteismi veteli jo hellenistisellä ajalla viimeisiään ja että ihmiset olisivat menettäneet uskonsa vanhoihin jumaliin. Tämän selityksen mukaan kristinusko olisi levinnyt suoraan hengelliseen tyhjiöön. Mielestäni tämä tulkinta nojaa muutamien kreikkalaisten filosofien mielipiteille annettuun liialliseen painoarvoon ja puhtaaseen polyteismin väärintulkintaan, toisin sanoen polyteismiä on arvioitu samoilla kriteereillä kuin monoteismia, vaikka kyse on täysin erilaisesta uskomusjärjestelmistä.

Antiikin uskonnosta olen kirjoittanut näillä sivuilla paljon aiemminkin, mutta yritän tässä kirjoituksessa tiivistää, mistä Rooman valtakunnan uskonnoissa oli kyse ja todistaa, etteivät ihmiset suinkaan olleet menettäneet luottamustaan vanhoihin jumaliin ennen suurta 200-luvun kriisiä, eivätkä usein silloinkaan. Lopuksi kuvataan, millainen 200-luvun kristillinen uskonyhteisö oli. Tilanpuutteen vuoksi olen jättänyt kokonaa pois joitakin alueellisia ilmiöitä, kuten gallialaisen ja egyptiläisen uskonnon.

Miten uskonto ymmärrettiin ennen kristinuskoa?

Latinan sana religio tarkoitti muutakin kuin vain uskontoa tai uskonnollista toimitusta. Sillä tarkoitettiin muun muassa uskollisuutta, velvollisuutta, kunnioitusta, moraalista velvollisuutta, jumalten pelkoa, valaa ja sopimusta. Sekä monet antiikin kirjailijat (Servius, Lactantius, Augustinus) että modernit tutkijat ovat yhdistäneet religion sanaan religare, sitoa: kyse on ihmisten ja jumalten välisestä sidonnaisuudesta. Toinen vaihtoehto olisi religiens, huolellisuus, vastakohtana negligens, laiminlyönti.

Ciceron (106–43 eaa.) määritelmän mukaan religiossa kyse oli kultista (cultus), joka on ”jumalien vaalimista”. Cultus on verbin colo (viljellä, hoitaa) johdannainen ja samaa juurta kuin cultura (viljely, kulttuuri). Uskonnossa on siis kyse jumalsuhteiden vaalimisesta ja kultivoimisesta. Religio jakautui pyhiin toimituksiin (sacra) ja ennusmerkkeihin (auspicia). Monikossa religiones viittasi erilaisiin kulttitoimituksiin, ei eri uskontoihin. Ylipäätään polyteistille näyttää olleen täysin mahdotonta ymmärtää ajatusta erillisistä uskonnoista. Monoteistille uskonnollinen vakaumus oli pohjimmiltaan henkilökohtainen valinta. Polyteistien näkökulmasta taas oikeiden jumalsuhteiden vaalimisella oli kansakunnallista merkitystä ja siksi se kuului kaikille.

Henkilökohtainen vakaumus ei ollut peruste laiminlyödä uskonnollisia toimituksia. Religio oli ennen kaikkea yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen asia. Varhaisen roomalaisen uskonnon perusluonne oli kaikkea muuta kuin mystisen harras: se oli lainopillinen uskonto, jonka määräykset roomalainen täytti samalla täsmällisyydellä kuin kauppasitoumuksensa ja asevelvollisuutensa. Polyteisti kävi näkymättömien luonnonvoimien kanssa jatkuvaa kauppaneuvottelua. Jos jumala ei ollut suosiollinen, se johtui siitä, että ihmiset olivat tavalla tai toisella rikkoneet sopimustaan jumalia kohtaan ja joutuivat kärsimään sopimussakkoa.

Roomalaisten jumaltarustossa ei muutoinkaan ollut sijaa mielikuvituksen lennolle. Roomalaiset jumalat eivät olleet kreikkalaisen mytologian inhimillisiä olentoja kaikkine ihmisten heikkouksineen, vaan etruskilaisen hahmottomia ja arvaamattomia luonnonlakeja, jotka hallitsivat ihmisten tekoja mutta eivät ottaneet osaa heidän kärsimyksiinsä. Tosin on sanottava, että myös kreikkalaisten jumalat pohjimmiltaan merkitsivät luonnonvoimia ja ilmiöitä – kuten esimerkiksi Afrodite rakkautta ja Poseidon merta – ja heidät esitettiin ihmishahmoisina ainoastaan vertauskuvallisessa mielessä.

Vaikka jotkut filosofit tekivät pilkkaa kulttikuvista, monet puolustivat niitä: kuvia itseään ei palvottu jumalina, vaan ne symboloivat jumalia, joita palvottiin. Uusplatonisti Porfyrios (233–305) esitti, että kuvat olivat näkymättömän todellisuuden näkyviä ilmentymiä, ihmisen aivoille ymmärrettäväksi tehtyjä sirpaleita jumaluuden käsittämättömyydestä. Kristityt ja muslimit toistivat filosofien esittämän kritiikin jumalankuvia kohtaan taistelussaan polyteismiä vastaan. Väittäessään pakanoiden palvovan taikauskoisesti elottomia kuvapatsaita he tahallaan ymmärsivät väärin kulttikuvien merkityksen. Toisaalta kristityt harvoin kyseenalaistivat jumalien olemassaoloa, mutta selittivät niiden olevan Saatanasta siinneitä pahoja henkiä. Kristityt käyttivät näistä hengistä samaa sanaa kuin polyteistitkin, daimon. Kristitty Justinos (100–165) esitti, että daimonit olivat langenneita enkeleitä tai näiden jälkeläisiä, jotka olivat petkuttaneet ihmiset palvomaan itseään jumalana. Monoteistien inho kuvainpalvontaa kohtaan johti sittemmin ikonoklasmiin, jossa tuhottiin joukottain pakanallisten patsaiden lisäksi myös kristillisiä pyhäinkuvia.

Roomalaisten uskonnosta ja historiasta kirjoittanut kreikkalainen historioitsija Polybios (203–118 eaa.) sanoi, että ”roomalaiset olivat uskonnollisempia kuin jumalat itse.” Roomalaiset itsekin olivat ylpeitä säntillisyydestä, jolla he hoitivat jumalsuhteitaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita että roomalaiset olisivat olleet erityisen kiinnostuneita tuonpuoleisesta tai jumaluusopista – se oli juutalaisten alaa. Polyteismi ei edellyttänyt oikein uskomista (ortodoksia), vaan oikein tekemistä (ortopraksia): niin kauan kun yhteiskunta piti jumalsuhteista huolta lain kirjaimen mukaisesti, jumalat pitivät kiinni omista sitoumuksistaan. Osanottajilta ei missään vaiheessa edellytetty varsinaista uskoa, minkä huomaamme myöhemmin Rooman valtionuskonnon törmätessä kristittyjen itsepäisyyteen. Aiempaa lakivertausta käyttäen ei oikeusistuimiakaan kiinnosta, mitä filosofisia käsityksiä syytetyllä päänsä sisällä on oikeasta ja väärästä, vaan onko hän noudattanut lakia vai ei. Kuten kirjoitussarjan edellisessä osassa todettiin, polyteistit erottivat toisistaan logismoksen, perustellun vakaumuksen, ja pistiksen, sokean uskon, jota pidettiin ajattelun kaikkein alkeellisimpana ja rahvaanomaisimpana muotona. Kristittyjä arvosteltiin toistuvasti juuri tästä sokeasta uskosta.

Uskonnontutkijat ovat aiemmilla vuosisadoilla tutkineet ja arvottaneet uskontoja eräänlaisen evoluutioajattelun kautta. Siinä uskontojen ajatellaan kehittyneen koko ajan alkukantaisesta kehittyneemmiksi ja samalla myös moraalisesti korkeatasoisemmiksi. Maaginen ajattelu, jossa mekaanisesti pyritään vaikuttamaan korkeampiin voimiin, on erotettu varsinaisesta uskonnosta, jota pidetään moraalisen toiminnan lähteenä ja säätelijänä. Juuri tähän uskontoevolutiiviseen teoriaan pohjautuu monien humanistien vaalima ajatus kreikkalais-roomalaisesta polyteismista ”henkensä menettäneenä”. Alkuperäisiin talonpoikaisiin perinteisiin sekoittuneet vieraat itämaiset vaikutteet ja pappien virkatyönä toteuttamien rituaalien mekanistinen hengettömyys olisivat tämän käsityksen mukaan saaneet antiikin kaupunkilaisväestön vieraantumaan vanhasta uskonnosta.

Tällaiset tulkinnat eivät tee oikeutta sille uskonnollisen ajattelun ja kokemusten moninaisuudelle, joka vallitsi Välimerellä ajanlaskun alun molemmin puolin. Emme voi tuomita muinoin eläneiden ihmisten hengellisten kokemusten laatua tai väkevyyttä vain siksi, että ne olivat erilaisia kuin omamme. Emme muutenkaan pääse kauan sitten eläneiden ihmisten pään sisälle ja tiedä, mitä he kokivat suorittaessaan uhrirituaaleja, elleivät he sattuneet itse kirjoittamaan siitä. Vuotuismenojen ja niihin kuuluvien laulujen ja rukousten toistaminen saattoi olla vuorossa olleelle kunnalliselle virkamiehelle ikävystyttävä velvollisuus, jota varten oli pakko hikoilla auringossa raskas villakankainen tooga niskassa, vaikka paljon mieluummin hän olisi ollut tabernassa kylmä valkoviinimalja kädessä. Tai sitten hän koki olevansa elävä lenkki sukupolvien lakkaamattomassa ketjussa, joka varmisti yhteisön hyvinvoinnin jatkuvuuden. Kenties käristyvien uhrieläinten veden kielelle herauttava suloinen tuoksu, suitsukkeiden huumaava käry, sekakuorojen polyhymnia ja kansanjoukkojen innostuksesta tarttuva joukkohulluus sai virkamiehen kokemaan jumalten numeenisen läsnäolon kehossaan. Epäilemättä molempia tapauksia mahtui joukkoon.

Roomalainen uskonto oli niin erottamattomasti nivoutunut osaksi yhteiskunnallista elämää, että keisariajalla jopa esitettiin, että Rooman maailmanmahdin syntyminen oli ollut roomalaisten hurskauden (pietas) ansiota. Pietas ei tarkoittanut pelkästään ihmisten velvollisuuksia jumalia kohtaan, vaan myös lasten velvollisuuksia vanhempiaan kohtaan, vanhempien velvollisuuksia esi-isiään kohtaan ja kansalaisen velvollisuuksia valtiota kohtaan. Sen vastakohta eli impietas oli rikollista välinpitämättömyyttä, joka oli loukkaus koko yhteiskuntaa eli res publicaa kohtaan. Laiminlyönnit suhteissa jumaliin (religio neglecta) aiheuttivat valtiolle vastoinkäymisiä. Rooman maailmanvallan luhistuminen 400-luvulla sattui yhteen kristinuskon valtaannousun kanssa, mihin pakanalliset filosofit vetivät nopeasti yhtäläisyysmerkin. Polyteistit olivat esittäneet vastaavanlaisia syytöksiä jo 100- ja 200-luvulla kulkutautiepidemioiden, katovuosien ja sotilaallisten tappioiden yhteydessä, ja kristityt apologeetat, kuten Tertullianus ja Cyprianus, olivat kiirehtineet kumoamaan näitä syytöksiä. Rooman kaupungin hävitys vuonna 410 sai kirkkoisä Augustinuksen kirjoittamaan kokonaisen kirjan (De civitate dei) todistaakseen, ettei vika ollut kristittyjen – sitä paitsi maallisen Rooman kuuluikin mennä taivaallisen Jerusalemin tieltä.

Uskonnolliset velvollisuudet eivät olleet minkään hengellisen säädyn erioikeuksia, vaan niistä vastasivat perheenpäät puolisoineen, vaaleilla valitut virkamiehet ja valtionpäämiehet. Naisilla oli omia, pelkästään naisille varattuja kulttiyhteisöjään. Apuna saatettiin käyttää uskonnollisia spesialisteja, kuten pappiskollegioiden jäseniä tai ennusmerkkien tuntijoita. Papeilla oli myös yksinoikeus tulkita tiettyjä pyhiä kirjoituksia, kuten Capitoliumilla säilytettyjä ns. Sibyllan ennuskirjoja. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö myös yksityistä uskonnollisuutta olisi ollut olemassa. Yksityinen ihminen saattoi koska vain lähestyä jumalia, karkottaa pahoja henkiä ja ennusmerkkejä, sekä kääntyä taivaan ilmiöiden selittäjän tai oraakkelin puoleen hädässään. Koko antiikin ajan tyypillisimpiä uskonnollisuuden muotoja oliva ex voto -tyyppiset lupaukset, jossa ihminen lupasi jumalalle jotakin, mikäli jumala päästäisi hänet hädästään (parantaisi sairauden, estäisi laivaa uppoamasta, auttaisi liiketoimissa jne.). Unien ajateltiin olevan suoria viestejä jumalilta, joten taitavilla unienselittäjillä oli aina töitä. Keisariajalla yleistyi Babyloniasta peräisin ollut usko astrologiaan, taivaankappaleiden vaikutukseen ihmisten elämään.

Miten uskontoa harjoitettiin keisarikunnassa?

Yksinkertaistaen voisi sanoa, että pakana uskoi maailmassa vaikuttavaan jumalien moninaisuuteen, jossa yksi ei ollut toiselta pois (polyteismi). Sen vastakohtana kristitty, muslimi ja manikealainen tunnusti uskon vain yhteen jumaluuteen ja sulki kaikki muut pois (monoteismi). Juutalainen uskoi että Jahve oli yksin juutalaisten jumala, mutta ei kieltänyt muiden jumalien olemassaoloa (henoteismi). Käytännössä erot olivat hämärämmät. Ensimmäiseltä vuosisadalta lähtien pakanallisissa hymneissä, amuleteissa ja piirtokirjoituksissa näkyy viittauksia yhteen jumalaan, joka on muita korkeampi, oli kyseessä sitten Zeus, Helios tai Serapis. Tämän on tulkittu olleen joko juutalaista vaikutusta tai synkretismin ansiota. Keisariajan uskonnon tutkijat ovat usein keskittyneet vierasmaalaisiin ja eksoottisiin jumaliin, mutta synkretismi ei ollut keisariajan yksinoikeus. Antiikin polyteismi ei koskaan elänyt umpiossa, vaan jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäröivän kulttuurin kanssa. Samaa on sanottava myös kristinuskosta, joka kehittyi ja levisi pakanallisessa yhteiskunnassa siltä vaikutteita imien, mikä näkyy esimerkiksi kristittyjen pyhimyksenpalvonnassa ja edelleen jatkuvissa ex voto -käytännöissä.

Kreikkalaiset filosofit olivat esittäneet ajatuksia yhden ainoan korkeimman jumaluuden olemassaolosta jo 400-luvulta eaa. lähtien. Korkein jumaluus ymmärrettiin transsendentiksi eli yliluonnolliseksi, minkä vuoksi häntä oli mahdotonta kuvailla. Siksi jumalaa kuvattiin niin sanotun negatiivisen teologian kautta määrittelemällä, mitä hän ei ollut. Jumalalla ei ollut ruumista, ei sukupuolta, ei alkua eikä loppua. Eräässä 200-luvun oraakkelissa Apollo kertoo, että korkein jumaluus on ”itsestäänsyntynyt, kasvattamaton ja äiditön” ja muut jumalat ovat vain korkeimman lähettämiä sanansaattajia (angeloi). Filosofi Plutarkhos (45–125 jaa.) kirjoitti, ettei ollut eri jumalia eri kansoja varten, vaan kuten sama aurinko paistoi kaikille kansoille, yksi ja sama kaitselmus hallitsi heitä kaikkia. Mahdollisesti joskus 100-luvulla kirjoitetussa Isis-jumalattaren itseilmoituksessa Ukkonen, täydellinen järki sanotaan:

”Minä olen ensimmäinen ja viimeinen.
Minä olen kunnioitettu ja halveksittu.
Minä olen huora ja pyhä,
minä olen vaimo ja neitsyt.”

Roomalaisilla oli monta jumaluutta tarkoittavaa sanaa. Sanaa deus/dea käytettiin tarkoitettaessa tosi jumalia, ajattomia taivaan ja manalan valtiaita, joilla on taivaan tähdistössä huoneensa ja luonnossa omat kasvinsa tai eläimensä. Divus/diva oli taas inhimillinen, aikaan ja paikkaan sidottu pyhimys, jollaiseksi saattoi tulla senaatin asetuksella. Tämän kunnianosoituksen saivat keisareista parhaimmat ja myöhemmin kristityt pyhimykset. Sanalla on sellaisia merkityksiä kuten pyhä tai autuas: tämän takia Nikaian uskontunnustuksessa selitetään Jeesuksen olevan nimenomaan ”tosi Jumala tosi Jumalasta, syntynyt, ei luotu”. Jeesus ei siis ollut jumalten joukkoon noussut ihminen vaan ajaton jumaluus. Maailmassa ilmenevä, läsnä olevaksi koettu jumalan valta oli taas nimeltään numen, ”jumalan mahti tai tahto”.

Perheen ja sukuyhteisön pysyvyys oli yksi religion perimmäisistä pyrkimyksistä. Sen takaajana kunnioitettiin perheenpään suojelushenkeä eli geniusta, myötäsyntyistä olemusta tai elinvoimaa, josta kreikkalaiset käyttivät termiä daimon. Koska keisari oli koko valtion ylin perheenpää, määrättiin, että kaikkien ihmisten tuli osoittaa kunnioitustaan hänelle palvomalla jumalaksi julistetun Augustuksen henkeä, keisarillista geniusta. Hallitsijaksi voideltaessa tämä keisarillinen daimon asettui ihmiseen, joka syntyi uudelleen ja valtaannousun hetkestä tuli hänelle uusi syntymäpäivä. Keisarikultilla oli omat Augustales-pappinsa ja koska kultti nautti huomattavaa valtion taloudellista tukea, siitä tuli yksi näkyvimmistä julkisen uskonnonharjoituksen muodoista Rooman valtakunnassa.

Ajateltiin myös, että hallitsijalla saattoi olla erityinen, henkilökohtainen jumalsuhde, jonka ansiosta taivaallinen ”tosi jumala” samastui hänen henkilöönsä. Caesar tunnettiin Venuksen lellikkinä, Augustuksen valittu jumala oli Apollo. Aurelianus ja Probus valitsivat auringonjumala Sol Invictuksen kumppanikseen ja lyötättivät rahoja, joissa he esiintyivät jumalan rinnalla tasaveroisena partnerina – näin teki myös Konstantinus ennen kääntymistään kristityksi. Diocletianus piti itseään Juppiterin poikana ja idässä häntä kunnioitettiin nimellä dominus et deus, herra ja totinen jumala. Elävä keisari ei kuitenkaan ollut jumala, ainoastaan kunnioituksessa jumalan kaltainen (kreikaksi isotheos).

Polyteistien maailma oli täynnä henkiä, tonttuja ja haltioita. Niitä asui kaikkialla metsissä, joissa, lehdoissa, pelloilla, kuruissa, hedelmätarhoissa ja rajapyykeissä. Daimonit saattoivat olla sekä hyödyllisiä että ongelmia aiheuttavia. Suojelushenget kykenivät esiintymään näkyvässä muodossa mm. siivekkäänä ihmishahmona tai käärmeenä. Daimonien ajateltiin asuvan myös patsaissa, kulttikuvissa ja taikaesineissä. Antamalla hengen tulla itseensä possessiotranssin avulla ihminen kykeni profetoimaan ja tekemään ihmetekoja. Myös filosofien uskottiin keisariajalla kykenevän hallitsemaan henkivoimia.

Daimoniopista tuli sittemmin keskeinen osa uusplatonilaista ja gnostilaista filosofiaa. Valentinolaisten mukaan kaikilla paikoilla, yhteisöillä, kaupungeilla ja kansoillakin on omat suojelushenkensä. Kristityt yhdistivät hyvät daimonit Raamatun enkeleihin (angeloi), mutta pitivät muuten daimoneja Saatanan apureina ja vihollisinaan, jotka oli tuhottava tavattaessa. Tästä syntyi jo mainittu kristittyjen innokkuus kaataa vanhoja puita, kuivattaa lähteitä ja tuhota kuvapatsaita. Toisaalta myös pakanalliset roomalaiset olivat hävittäneet aiemmin gallien pyhät lehdot, koska ”barbaarista” luonnonuskontoa ei pidetty oikeana religiona.

Pääasiassa uskontoa harjoitettiin kulttiyhteisön kautta. Ihminen kuului elämänsä aikana useisiin kulttiyhteisöihin ammattinsa ja asuinpaikkansa mukaisesti. Pienin yhteisö oli perhe, jonka rituaalit suoritti perheen pää. Roomalaiset kodinhenget eli laarit suojelivat sekä perheenjäseniä että sen orjia, mutta niiden joukossa oli myös pahantahtoisia henkiä eli lemuureita, jotka saattoivat kummitella. Varastoaitoista ja tulisijoista vastasivat tontut eli penaatit, joita esittävät pienet fallosmaiset patsaat kansoittivat pihat ja talojen katot. Penaatit olivat kotijumalina roomalaisen perinteisen uskonnon erikoisuus. Ne vahtivat, ettei hiillos päässyt sammumaan eivätkä rotat tunkeutumaan maustevarastoon. Nämä kotihenget myös innoittivat ruoanlaittajaa valmistamaan maukkaampia aterioita.

Esi-isien muistaminen oli keskeinen osa perheen uskonnonharjoitusta. Polyteistien uskomukset tuonpuoleisesta vaihtelivat. Roomalaisten käsityksen mukaan ihmisen kuollessa myös hänen persoonansa kuoli ja sielunsa sulautui osaksi esi-isien numeenista massaa (di manes). Kreikkalaiset ajattelivat kuolleiden joutuvan ikiajoiksi synkkään manalaan, paitsi harvat ja valitut sankarit, jotka jumalat valitsivat Elysionin kentille viettämään kanssaan ikuista nuoruutta. Kuoleman ahdistavuus ajoi monet etsimään pelastusta erilaisista mysteereistä kuten orfilaisuudesta. Orfeuksen palvojat söivät ehtoollisateriassaan raakaa häränlihaa Dionysoksen muistoksi ja tullakseen osallisiksi jumalallisesta uudelleensyntymisestä. Orfilaisuuden mukaan sielu joutui kuoleman jälkeen manalan tuomittavaksi, minkä kristityt lainasivat myös omaan helvettikäsitykseensä. Osa orfilaisista omaksui sielunvaellusopin: sielu syntyi yhä uudelleen ja uudelleen, sen elämä oli parempaa tai huonompaa sen mukaan, kuinka puhdas tai epäpuhdas se oli ollut edellisessä olomuodossaan.

Muut kulttiyhteisöt määräsi ihmisen asuinpaikka ja asema yhteiskunnassa. Roomalainen yhteiskunta muodostui oikeustoimikelpoisista yhteisöistä ja seurakunnista (collegia). Jokainen collegia oli samalla kulttiyhteisö, joka oli vastuussa omalta osaltaan jumalsuhteiden ylläpidosta. Jokainen sotilasosasto, jokainen kaupunki, kylä ja heimo muodosti oman kulttiyhteisönsä, jossa kunnioitettiin yhteisön jumalallista suojelijaa tai esi-isää siinä missä maallisiakin hyväntekijöitä. Kristityt sopeutuivat näihin lainopillisiin puitteisiin ja rekisteröivät alunperin omat seurakuntansa Rooman valtakunnassa laillisiksi hautausapuyhdistyksiksi. Hyvä esimerkki yhdistyksestä kulttiyhteisönä on seuraava piirtokirjoitus Rooman kaupungista, joka on ajoitettu vuodelle 150:

”Keisari Tiberius Aelius Hadrianus Antoninus Augustus Piuksen, isänmaan isän, ja Marcus Aurelius Caesarin ja heidän lastensa terveydeksi, Juppiter Dolichenuksen käskystä. Tämän alttarin lahjoitti Herkuleen ammattiyhdistys, joka koostuu nestepainojen tarkastajista ja kokoontuu pajun luona veroista vapautetun Quintus Philumenuksen johdolla.”

Polyteismin jatkuvuus keisariajalla

Vuonna 242 nousussa ollut Persian suurvalta poltti ja hävitti Syyrian kaupunkeja. Nuori keisari Gordianus III valmistautui marssimaan armeijoineen kohti itää. Ennen lähtöään Roomasta Gordianus avasi muinaisen perinteen mukaisesti Januksen temppelin ovet. Sen jälkeen hän ilmoitti järjestävänsä festivaalin ja urheilukisat jumalatar Pallas Athenen kunniaksi. Sassanidien hallitsema Persia piti itseään muinaisen Persian seuraajana, Kserkseen ja Dareioksen perillisenä, joten Gordianus vastasi haasteeseen vetoamalla samaan soturijumalattareen joka oli pelastanut Ateenan persialaisilta 720 vuotta aiemmin. Ajallisesti tätä voisi verrata siihen, että Mannerheim olisi vuonna 1939 vedonnut kolmanteen ristiretkeen ja Torkkeli Knuutinpoikaan puolustaessaan Pietaria venäläisiltä.

Kristinuskon levitessä polyteistien jumalat olivat jo toistatuhatta vuotta vanhoja. Ikä antoi niille auktoriteettia. Gordianusten senaattorisuku oli kreikankielisestä Vähästä-Aasiasta, mahdollisesti Kappadokiasta; hänen isänsä oli opiskellut Ateenassa, jossa Platonin kuuluisa akatemia oli toiminut jo 600 vuoden ajan – pitempään kuin suurin osa länsimaisista yliopistoista. Gordianus otettiin idässä vastaan riemusaatossa. Efesossa häntä kunnioitettiin ”uutena Aurinkona”, miehenä joka on palauttanut universumin ennalleen (restitutor orbis). Kaikkialla hänen marssireittinsä varrella pakanalliset napamiehet ylistivät jumalia hänen kunniakseen ja omistivat hänelle alttareita. Piirtokirjoitukset ja votiivilahjat ovatkin parhaita esimerkkejä pakanallisen uskonharjoituksen jatkuvasta elinvoimasta.

Pienessä Cibyra Minorin pitäjässä Pamfyliassa virkamiehenä toimineen Aurelius Longinuksen vaimo omisti noina aikoina alttarin ja kaksi patsasta miehensä ja tyttärensä kunniaksi. Piirtokirjoituksen mukaan perhe omisti maata pitäjässä, mutta Aurelius Longinuksen ura oli vienyt hänet läheiseen Siden kaupunkiin, jossa hän oli toiminut ”hurskaasti ja anteliaasti” keisarikultin ylipappina. Kaupunginvaltuutettuna Longinus oli uhrannut koko neuvoston puolesta Siden suojelusjumalattarelle Pallas Athenelle ja huolehtinut kolme kertaa henkilökohtaisesti kaupungin viljatoimituksista Gordianuksen armeijalle Syyriassa. Hän oli myös toiminut pyhissä tehtävissä Apollolle omistetuissa urheilukisoissa, jotka Gordianus oli myöntänyt kaupungille. Longinus on vain yksi lukemattomiasta oman aikansa silmäätekevistä, joille vanha uskonto oli selvästi yhtä elävää elämää kuin tuhat vuotta aiemminkin.

Jo kauan ennen kristittyjen pyhiinvaelluksia pakanat olivat kävelleet pitkiä matkoja pyhiin paikkoihin. Nemi-järven kaltaiset pyhät lehdot, Delfoin, Siwan, Didyman, Kolofonin ja Hierapoliin oraakkelit, parantavat lähteet, Afroditeen ja Asklepioksen erämaapyhäköt, maanalaiset luolat (plutonium) – kaikki vetivät puoleensa suuria määriä kävijöitä, joiden kuluttamilla rahoilla ja lahjoituksilla pyhäköitä ylläpidettiin. Fryygian Dokimeionissa pyhiinvaeltajille selitettiin marmorilohkareiden punaisten juovien olevan kuolevan Attis-jumalan verta. Kreetan Ida-vuorelta aina Fryygian Aizaniin kreikkalainen maailma oli täynnä luolia, joita mainostettiin Zeuksen syntymäpaikkana, ja oppaita, jotka pientä maksua vastaan olivat valmiita näyttämään niitä. 260-luvulla syrjäisen Oinoandan kaupungin asukkaat Lyykiassa lähettivät joukon pyhiinvaeltajia Kolofonin Apollon pyhättöön Klarokseen etsimään vastausta kysymykseen: ”Mikä on Jumala?”. Apollon oraakkelin vastaus ikuistettiin Oinoandan vanhaan kaupunginmuuriin:

Jumala on itsesyntyinen, äiditön, itseoppinut, horjumaton, nimetön ja moniniminen, tulessa-asuva: me, hänen sanansaattajansa, olemme osa Jumalaa. Näin vastasi kysyjille Jumalan luonnosta jumala, puhutellen häntä kaikkinäkeväksi Eetteriksi: Häneen turvaa ja rukoile aamunkoitteessa katsoen itään.

 Zarathustralaisten tavoin olivat oinoandalaiset heränneet aina ennen kukonlaulua ruokkimaan pyhää tulta ja rukoilemaan kohti aamunkajoa, kohti nousevaa Jumalaa, eivätkä he olleet yksin: suurin Apollo, Apollo Megistos, oli jo satojen vuosien ajan saanut ihmiset pyhiinvaeltamaan oraakkeleidensa luokse, julkaisemaan jumalan antamat vastaukset ja ripustamaan Apollon kuvan kaupunginporttinsa yläpuolelle kuin pyhän ikonin, uskoen sen pitävän taudit ja viholliset loitolla. Anatoliassa oli tapana, että temppeleiden lapsikuorot tekivät kuoronjohtajansa opastuksella vuosittaisen pyhiinvaelluksen johonkin Apollon suurista palvontakeskuksista, kuten Miletokseen tai Kolofoniin. Joillekin pyhiinvaeltamisesta tuli suorastaan elämäntapa. Klaroksen piirtokirjoituksista tunnetaan miehiä, jotka olivat 200-luvulla käyneet Apollon temppelissä ensin lapsina kuoron mukana ja palanneet myöhemmin kuoronjohtajina tai kaupunkinsa lähettiläinä ja tehneet pyhiinvaelluksen vähintään 29 kertaa ja heidän lapsensakin ainakin viisitoista kertaa: suoritus jolle keskiajan hurskainkin munkki olisi kateellinen.

Ajatusta siitä, että polyteismi olisi keisariaikana jotenkin rappeutunut tai muuttunut sisällöttömäksi on tätä kaikkea vasten mahdotonta sulattaa. Oraakkeleiden suosio tuntuu kokeneen suoranaisen renessanssin 100-luvulla, jolloin myös temppeleitä rakennettiin enemmän kuin koskaan. 100-luvun alkupuolella eräs anatolialaisen Herakleian kaupungin pyhäkuoron jäsen Titus Statilius Solon teki kuoronsa mukana useita pyhiinvaelluksia Apollon pyhättöön Klarokseen. Aikuistuttuaan tämä nuori mies liittyi Rooman armeijaan ja sadanpäämieheksi ylenneenä kaiversi luotetulle jumalalleen piirtokirjoituksen Hadrianuksen muuriin. Kaksikymmentä vuotta sateisessa ja kylmässä Skotlannissa ei ollut vienyt kaarialaisen Solonin luottamusta auringonjumalan suojelukseen, ja se on todellista uskon väkevyyttä se.

Kristinusko ja pakanuus vastakkain

Kaikki 200-luvun koulutetun eliitin jäsenet eivät olleet enää polyteisteja kuten Gordianukset tai Aurelius Longinus. Yksi heidän aikalaisistansa oli Karthagossa retoriikan opettajana ja asianajana toiminut Thascius Cyprianus (210–258), joka 240-luvun puolivälissä luopui ammatistaan, myi kaiken omaisuutensa ja lahjoitti suurimman osan siitä köyhille. Säilyneessä kirjeessään eräälle koulukaverilleen Cyprianus selitti mielenmuutostaan. Varallisuuden ja kunnian jahtaaminen, joka motivoi kaikkia Longinuksen kaltaisia miehiä, oli alkanut ällöttää häntä. Siellä missä oli rikkauksia, hän näki vain korruptiota ja mädännäisyyttä. Teatteriesitykset ja gladiaattorinäytännöt olivat hänestä täynnä siveettömyyttä. Cyprianus ei mainitse lainkaan Karthagoa vaivanneita poliittisia levottomuuksia, vaan selittää kääntymyksensä johtuvan henkilökohtaisesta valaistumisesta, minkä hän ei aiemmin uskonut olevan edes mahdollista: Cyprianus kuvaa itseään ”uudestisyntyneeksi kristityksi” (Joh. 3:3 ”Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: joka ei synny uudesti, se ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa.”).

Cyprianus näki maailman rappeutuneena ja täynnä onnettomuutta, mutta uusi usko antoi hänelle toivoa ja selityksen maailman pahuudelle. Naimattomana miehenä Cyprianus päätti uskoon tultuaan pysyä selibaatissa lopun ikäänsä. Luovuttuaan omaisuudestaan kristittyjen hyväksi hän nousi muutamassa vuodessa kirkon sisäisessä hierarkiassa Karthagon piispaksi ja paimensi kirjeillään seurakuntia Galliasta Kappadokiaan asti. Cyprianus antoi käytännöllisiä ohjeita neitsyiden pukeutumisesta, marttyyrien muistamisesta ja viinin oikeasta sekoitussuhteesta pyhällä ehtoollisella. Jumalan tahdon hän uskoi välittyvän itselleen unien ja ilmestysten kautta. Vanha pakanallinen kaunopuheisuus katosi hänen kirjoituksistaan ja korvautui vanhatestamentillisella jyrkkyydellä. Aurelius Longinukselle varojen käyttäminen yhteisön hyväksi toi mainetta ja kunniaa, mutta Cyprianus ylisti anteliaisuutta, koska sillä saattoi saada syntinsä anteeksi.

Cyprianus eli ensimmäisten kristittyjen vainojen aikana ja joutui niiden uhriksi itsekin. Vuonna 250 keisari Decius määräsi piispat ja muut kirkon johtohenkilöt osallistumaan Rooman valtionuskonnon menoihin uhraamalla keisarille uskollisuuden osoituksena. Kristityt pitivät tätä loukkaavana ja kieltäytyivät. Tämän jälkeen jokainen kristitty määrättiin uhraamaan keisarille viranomaisten nähden ja ne, jotka kieltäytivät, vangittiin. Cyprianus pakeni Karthagosta maaseudulle. Seurakunnat jakautuivat pian kahtia niihin, jotka nousivat vastarintaan ja vastustivat käskyjä hinnasta huolimatta, ja niihin, jotka myöntyivät sanoissa ja teoissa vaan ei ajatuksissaan, ja saivat uhrauksestaan merkiksi libellumin, eräänlaisen kuitin joka todisti uskollisuudesta keisarille.

Cyprianuksen vastustajat tulkitsivat hänen salaisen pakonsa pelkuruudeksi ja uskottomuudeksi, ja järjestivät hänet syytteeseen Roomassa asti. Tiukkaa linjaa vetäneet Karthagon seurakunnanvahimmat eräiden Novatianuksen ja Felicissimuksen johdolla eivät suostuneet enää ottamaan pakallisiin uhrimenoihin osallistuneita takaisin osaksi seurakuntaa. Kun Cyprianus erotti heidät ja julisti heidät kirkonkiroukseen, Novatianuksen seuraajat perustivat oman kirkon ja Novatianus itse huudettiin Roomassa antipaaviksi. Näitä novatianisteja kutsuttiin sittemmin nimellä katharoi, ”puhtaat”. Vuonna 257 keisari Valerianus aloitti uudet vainot, joissa kaikkia kristittyjä vaaditiin osallistumaan uhrimenoihin kuolemanrangaistuksen uhalla. Kuten aiemmin on kerrottu, kuolemanrangaistus oli viimesijainen seuraus toistuvasta lainrikkomisesta. Cyprianus valitsi tällä kertaa mieluummin kuolemantuomion kuin minkäänlaisten myönnytysten tekemisen esivallalle.

Cyprianuksen teloituksesta Karthagossa tuli julkinen spektaakkeli. Ensin hän määräsi mestaajalleen annettavaksi 25 kultarahaa. Sitten diakonit auttoivat yltään hänen kauniisti kirjaillun päällysvaatteensa. Viime hetkellä teloitusta seuraamaan kerääntyneet kristityt heittivät morbidin kiihkon vallassa omatkin vaatteensa Cyprianuksen jalkoihin jotta veri roiskuisi niiden päälle ja ne muuttuisivat pyhäinjäännöksiksi. Tuskin kukaan teloitusta seuraamaan kerääntyneistä pakanoista tai Pallas Athenen lippujen alla marssineista Gordianuksen legioonalaisista olisi voinut kuvitella, että tämä kiivas ja kuolemaa rakastanut, maallista halveksunut ja tuonpuoleiseen suuntautunut, selibaattia kannattanut kultti olisi vain yhtä miehenikää myöhemmin Rooman keisareiden suosima ja kannattama valtauskonto.

Keitä nämä 200-luvun kristityt sitten olivat? Heidän joukossaan oli Titus Flavius Clemensin, Cyprianuksen ja Tertullianuksen kaltaisia varkkaita ja korkeasti koulutettuja miehiä, jotka nousivat nopeasti seurakuntiensa johtajiksi, mutta he olivat tietenkin pieni vähemmistö. Myös keisarillisen orjien (jotka toimittivat vähäisempien valtion virkamiesten tehtäviä) joukossa oli jo varhain paljon kristittyjä. Koska kirkko opetti köyhyyden olevan autuasta, suuri enemmistö seurakuntalaista kuului epäilemättä yhteiskunnan alimpiin luokkiin. Tämä ei estänyt kirkkoa houkuttelemasta rikkaita liittymään mukaan, kunhan he lahjoittivat ensin omaisuutensa seurakunnalle köyhien, leskien ja orpojen auttamiseksi.

Kaikkein eniten kristinusko näyttää vedonneen naisiin. Piispa Callixtuksen ajalta Roomasta 200-luvun alusta tiedämme, että suuri enemmistö seurakunnan jäsenistä oli naisia. Tämä muodosti luonnollisen ongelman myös parinmuodostuksen kannalta. Callixtus, itsekin entinen orja, antoi siunauksensa ylhäissyntyisille kristityille naisille elää avoliitossa kristittyjen miesten kanssa. Tämä selittyy Rooman lainkäytännöllä, jossa ylhäissyntyinen nainen menetti kaikki etuoikeutensa naidessaan orjan tai vapautetun orjan. Historiallisissa lähteissä mainitaan useita korkea-arvoisia pakanallisia miehiä joilla oli kristitty vaimo, mutta ei yhtään kristittyä miestä jonka vaimo olisi ollut pakana.

Seurakunnat tukivat taloudellisesti leskiä ja kannustivat heitä olemaan menemättä uudestaan naimisiin. Oletus oli, että lesket testamenttasivat omaisuutensa perintönä kirkolle. Rikkaiden rouvien rahoista kertyvät omaisuudet tekivät kirkosta pikku hiljaa taloudellisen mahtitekijän, joka vuonna 251 saattoi ylpeillä elättävänsä pelkästään Rooman kaupungissa 1500 köyhää leskeä. Siinä missä pakanallinen, yhteisön jatkuvuutta painottava religio arvosti naisissa eniten naimisiinmenoa ja lastentekoa, kristinusko kannusti selibaattiin ja neitsyenä pysymiseen. Lastensaannin kaikki riskit huomioiden tämä saattoi olla monille nuorille naisille houkutteleva vaihtoehto.

Naisten suuresta enemmistöstä kristittyjen keskuudessa kertoo myös inventaario, joka laaditiin Diocletianuksen vainojen aikana Pohjois-Afrikan Cirtan seurakuntaan tehdyssä ratsiassa. Takavarikoidun omaisuuden joukossa oli vain 16 miesten tunikaa, mutta peräti 38 huntua, 82 naisten pitkää mekkoa ja 47 paria naisten tohveleita. Ilmeisesti 200-luvun kriisi polarisoi yhteiskuntaa sukupuolirajoja noudattaen: miehet kääntyivät vanhojen jumalien puoleen, naiset ryhtyivät kannattamaan kristinuskoa ja sen saarnaamaa radikaalia tasa-arvoa.

Kristillinen uskonyhteisö 200-luvulla

Kolmannen vuosisadan kristillinen yhteisö oli vielä hyvin erilainen kuin tulevien vuosisatojen kristinusko. Universaalia kirkkoa (catholicam) ei vielä ollut, eikä yhteistä oppia. Kirkolta puuttui yhteinen hierarkkinen johto. Jokainen seurakunta vastasi omista asioistaan ja sovitteli riitojaan tarvittaessa maallisten virkamiesten ja keisarin välityksellä. Kilpailevat kristilliset seurakunnat vertautuivat aikalaisten silmissä yhtä lailla pelastusta lupailleiden gnostilaisten ja manikealaisten seurakuntien toimintaan, kuten myös moniin polyteistisiin mysteerikultteihin. Apostolinen kristinusko perustui yhteen Jumalaan ja yhteen herraan, Jeesus Kristukseen, Voideltuun, joka oli välittäjä ihmisten ja Jumalan välillä ja ”joka antoi itsensä lunnaiksi kaikkien puolesta, todistukseksi Jumalan tarkoituksesta, kun oikea aika on tullut” (1 Tim. 2:5-6). Kristus oli itsekin mysteeri, lihaksi tullut tosi Jumala, jonka lunastuskuolema aloitti uuden aikakauden.

Pelastuksen mysteeri ei syntynyt tyhjästä; se oli vanhan Lähi-idän myytin pintaanpulpahtamo, joka esiintyi jo zarathustralaisilla ja babylonialaisilla. Vapahtaja, kreikkalaisittain soter, oli polyteisteille ennalta tuttu Zeuksen epiteettinä ja useiden hellenististen monarkkien kunnianimenä. Jeesuksen hartioille asetettuna soter kiinnittyi itäiseen kulttuuritraditioon, jossa vapahtaja meni vapaaehtoisesti kuolemaan. Zarathustra tiesi alttarin ääreen mennessään, että takaa tuleva murhaaja surmaa hänet tikarin pistolla. Mithra tiesi kuolevansa surmatessaan kosmisen alkuhärän. Vapahtajamyytin kaikuja on jopa jumalaksi julistetun Julius Caesarin kärsimysnäytelmässä: Caesar tiesi ennusmerkeistä kuolevansa, mikäli hän osallistuisi kohtalokkaaseen senaatin istuntoon. Samoin Jeesus Nasaretilainen tiesi etukäteen kuolevansa ratsastaessaan Jerusalemiin.

Kristityt kutsuivat itseään pyhiksi ja yhteisöään seurakunnaksi (ecclesia). Yhdessä kaikki kristityt muodostivat Kristuksen perheen tai -heimon. Sellaisena heillä olisi Rooman lain mukaan ollut oikeus palvella omaa jumalaansa, mutta sellainen ”Jumalan perhe”, johon kelpuutetaan kaikki ihmiset, ovatpa he sitten orjia tai herroja, ympärileikattuja tai -leikkaamattomia, barbaareja kuin roomalaisiakin, ei ollut lähelläkään lain tarkoittamaa käsitystä heimosta. Käytännössä seurakunnat eivät voineet asettua osaksi yhteiskuntaa ennen keisarillisen lainsäädännön muutosta, joka salli yhteiskunnan vähäosaisten perustaa hautausapuyhdistyksiä (collegium funeraticum) ilman lupaa. Yhdistykset mahdollistivat varainkeruun (deposita pietas) ja toimitilojen vuokraamisen.

Kristittyjen yhteisö eli corpus Christi hyväksyi jäsenekseen kaikki ihmiset sukupuoleen ja sosiaaliluokkaan katsomatta. ”Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yhtä” (Gal. 3: 28). Jumalanpalvelusmenot jakaantuivat kahteen osaan. Ensimmäinen osa, saarna, oli avoin kaikille, mutta jälkimmäiseen osaan saavat osallistua vain mysteeriin vihityt. Joka sunnuntai oli lisäksi rakkaudenateria eli agape, joka oli avoin kaikille. Agapella seurakunnan esimies jakoi siunattua kevyttä kasvisruokaa, vettä ja tilkkasen viiniä kaikille halukkaille.

Vihkimys eli kaste oli muiden mysteerikulttien tavoin tarkimmin varjeltu kaikista pyhistä toimituksista. Vihkimyksen saattoi saada vasta pitkällisen koeajan jälkeen, jonka aikana kokelas sai opetusta seurakunnan vanhimmilta. Toisaalta Cyprianuksen elämä todistaa, että poikkeuksellisen lahjakkaat ja varakkaat saattoivat saada tässä suhteessa erityiskohtelun. Kastetta edelsi vigilia, paasto, syntien tunnustaminen ja paholaisen kieltäminen. Vihittävä laskeutui kastealtaaseen ja hänen päälleen kaadettiin pyhää vettä. Seuraavaksi kokelaasta manattiin ulos hänen sukunsa genius eli suojeleva daimon. Kätten päälle panemisen ja voitelun yhteydessä daimonin tilalle tuli Pyhä Henki. Vihkimys voitiin suorittaa vain pääsiäisenä tai helluntaina.

Vihityt kokoontuvat kiitospalvelukseksi (eucharistia) kutsutuille aterioille, jossa pyhät jakoivat keskenään leivän, viinin ja veden. Ne seurakunnan jäsenet, jotka eivät olleet vielä saaneet vihkimystä kasteen muodossa, saivat ainoastaan kuunnella opetusta. Viini symboloi veriveljeyttä, toisin sanoen yhdessä vannottua, yhteen liittävää hengellistä sotilasvalaa (sacramentum). Leipä symboloi Kristuksen ”ruumista” eli jakamatonta kristittyjen yhteisöä (corpus). Juutalaisten tapaan kristityt pyhittivät sapatin eli lauantain, jolloin työnteko oli kielletty. Vuoden tärkeimmät juhlapyhät olivat helluntai (pentecost) eli Pyhän Hengen vuodattaminen ja Kristuksen ilmestysjuhla eli loppiainen (epifania).

Kristityt miehet ajelivat hiuksensa lyhyiksi, kun taas naisten oli pidettävä hiuksensa pitkinä. Rukoiltaessa miesten kuului ottaa hattu pois päästä, naisen taas peittää päänsä (1. Kor. 11). Seurakuntien johtomiehillä ja -naisilla uskottiin yleisesti olevan kyky ajaa pois pahoja henkiä ja parantaa kaikenlaisia sairauksia. Tarkoitusta varten vuokratuissa yksityistaloissa tai julkisissa rukoushuoneissa kokoontuneet seurakunnat olivat pieniä, mutta tiukasti organisoituneita: seitsemän vihkimysastetta olivat ovenvartija, laulaja, esilukija, alidiakoni, diakoni, presbyteeri ja kaitsija (episcopos eli piispa). Jerusalemin, Antiokian, Aleksandrian, Karthagon ja Rooman seurakuntien piispoja pidettiin muita korkeampina ja heitä kutsuttiin patriarkoiksi. Aleksandrian patriarkka Heraklonas (virassa 232–248) oli ensimmäinen, josta käytettiin erityistä kunnianimeä isien isä eli paavi, jonka Rooman piispat omivat itselleen 300-luvulla.

Kreikankielisestä terminologiasta huolimatta papiston rakenne seuraili roomalaisten kulttiyhteisöjen antamaa mallia. Diakonit vastasivat roomalaisten ministereitä, presbyteerit magistereita, piispat rinnastuivat uhritoimituksista vastaaviin ylipappeihin (sacerdos). Naiset saattoivat saada vihkimyksen presbyteeriksi asti, naispuolisia piispoja tunnetaan sen sijaan vain joistakin kristinuskon lahkoista kuten montanisteista. On mahdollista, että kristinuskon muututtua Rooman valtionuskonnoksi naiset yksinkertaisesti syrjäytettiin ja sensuroitiin kirkon johtopaikoilta.

Pappisvihkimyksen vastaanottajan oli oltava ”nuhteeton, perheestään huolehtiva ja ainoastaan kerran naimisissa ollut” (1. Tim. 3:1-13). Diakoneja kutsuttiin varsinaisiksi Jeesuksen työn jatkajiksi. He huolehtivat ruoan ja vaatteiden jakamisesta köyhille, seurakuntien taloudenpidosta ja rahojen säilyttämisestä. 200-luvulta säilyneen dokumentin perusteella Rooman seurakunnassa työskenteli 46 presbyteeriä, 7 diakonia, 7 apulaisdiakonia, 42 akolyyttiä eli alttaripalvelijaa, 52 eksorsistia eli manaajaa ja 155 lukijaa ja ovenvartijaa. Kun muistaa että Rooman kaupungissa asui tuohon aikaan vähintäänkin miljoona ihmistä, luku ei ole suuren suuri. Parhaimmankin arvion mukaan kristittyjen lukumäärä koko valtakunnassa oli vuosisadan lopulla vain noin kymmenen prosenttia.

Uutta testamenttia ei ollut vielä olemassa. Seurakuntien käytössä oli septuaginta eli kreikankielinen vanha testamentti sekä epälukuinen määrä evankeliumitekstejä (euangelion, ”ilosanoma”) kuten Tuomas, Markus, Luukas, Matteus, Johannes, Juudas, Filippus, Maria, Nikodemus ja Pietari. Muita olennaisia kirjoituksia olivat mm. Apostolien teot, Johanneksen teot, Andreaan teot, Barnabaan kirjeet ja Hermaan paimen, apokalyptinen allegoria, jolla oli suuri vaikutus toisen ja kolmannen vuosisadan kristinuskoon. Oman harhaoppiseksi tuomitun kirkkonsa perustanut Markion Sinopelainen (85–160) oli ensimmäinen, joka suhtautui kriittisesti villisti leviäviin ja rönsyileviin evakeliumiteksteihin ja loi ensimmäisen kaanonin, johon hän hyväksyi vain muokatun version Luukkaan evankeliumista ja osan Paavalin kirjeistä. Markionin mielestä kristillinen oppi oli Paavalin jälkeen päässyt saastumaan. Markion toisaalta innoitti muitakin arvioimaan evankeliumitekstien luotettavuutta, joka lopulta johti neljän kanonisen evankeliumin valintaan.

Markionistit pyrkivät omien sanojensa mukaan tavoittamaan Jeesuksen alkuperäisen sanoman. He kuitenkin hylkäsivät täydellisesti Jeesuksen juutalaisen alkuperän. Vanhan testamentin Jahve oli julma ja verenhimoinen jumala, mutta Jeesus opetti rakkautta ja anteeksiantoa. Jeesus siis ei voinut olla Messias, juutalaisten odottama valloittajasankari. Markionin mukaan hän oli toisen, Elohim -nimisen jumalan lähettämä taivaallinen sanansaattaja. Hän ei myöskään syntynyt naisesta, vaan ilmestyi maailmaan täysi-ikäisenä.

Markionistien täydellisenä vastakohtana olivat ebioniitit, kristityt juutalaiset, jotka uskoivat Jeesuksen olleen tavallinen juutalainen, jonka Jumala adoptoi lunastuskuoleman yhteydessä messiaaksi. Doketistit taas uskoivat, että Kristus oli jumala, joka oli ottanut galilealaisen Jeesuksen hahmon. Hän ei todellisuudessa ollut ruumiillinen olento eikä siten myöskään kärsinyt ristillä, vaan kaikki oli pelkkää näytelmää. Eihän hänellä ollut edes ruumista, joka olisi voinut kärsiä. Montanistit saivat oppinsa fryygialaiselta Montanukselta, joka väitti Pyhän Hengen puhuvan hänelle. Montanusta tuki kaksi naisprofeettaa, Prisca ja Maximilla, jotka harjoittivat ekstaattista loveen lankeemista ja puhuivat kielillä. Montanistit uskoivat Isään, Sanaan (logos) ja Totuuden Henkeen (parakletos), joka puhui ihmisten kautta. Lisäksi he kannattivat selibaattia ja ankaraa kirkkokuria.

Kesti aikaa, ennen kuin kaikista näistä villisti eri suuntiin virranneista puroista syntyi yksi joki, yksi yhteinen kristinusko, joka kykeni myös muodostamaan yhteisymmärrykseen oikeasta opista. Ilman keisari Konstatinuksen alullepanevaa sysäystä näin ei välttämättä olisi koskaan käynyt. Varhaisilla kristillisillä seurakunnilla oli kuitenkin opillisesta heterodoksiastaan huolimatta omat, epäämättömät vahvuutensa: luja kannatus naisten parissa, ryysyköyhälistöön vetoava hyväntekeväisyys, oppineiden käännynnäisten taitavat kirjoitukset, joilla vedottiin aikansa sivistyneistöön – ja ennen kaikkea järkähtämätön, kuolemaa halveksuva vakaumus olla tekemättä minkäänlaisia myönnytyksiä ja lyödä alas koko vanha maailma.

Tatu Vaaskiven (1912–1942) sanoin, mysteeri on uuden, syntyvän uskonnon alku:

”Syntyvän uskonnon henki on aina perin sotaisa. Tarvitaan innostunutta sadismia, joka lakaisee vanhoja uskojia pois. Samoin kasvava kirkkokunta edellyttää masokistisia ihmisyksilöitä, joiden nautiskeleva jumalainen itsekidutus pukeutuu marttyyriuden muotoon.”