Antiikin ja keskiajan kenkien replikoita aina tavallisista sandaaleista 1400-luvun yli polven nahkasaappaisiin asti: Hans Binsfeld. Hinnatkaan eivät ole aivan mahdottomia.
Kategoria: pukuhistoria
Keisarillinen muotinäytös
Roomalaisia keisareita viideltä vuosisadalta. Piirrokset Graham Sumner ja Richard Hook.
Jokainen joka ajattelee roomalaisen keisarin patsasta, loihtii mieleensä todennäköisesti ensimmäisenä Prima Portan Augustuksen, joka koristaa useimpien historian oppikirjojen sivuja. Antiikin kuvanveistolle oli ominaista pitäytyä samoihin, vuosisatojen ajan toistettuihin tyylikeinoihin. Hyvä esimerkki on käytännössä kaikkiin aikakauden reliefeihin roomalaisille sotilaille kuvattu hellenistinen attikalaiskypärä, joka ei ilmeisesti ainakaan arkeologisten löytöjen perusteella ole ollut koskaan käytössä Roomassa. Se oli kuvallinen topos, yleisesti sovittu tapa esittää kypärä.
Samalla tavalla oli olemassa vakiintunut tapa kuvata keisari, huolimatta siitä kuka hän oli tai millaisia vaatteita hän todellisuudessa käytti. Itse asiassa hallitsijaa esittävissä patsaissa saattoi olla vaihdettava irtopää, sillä 200-luvun pahimpina kriisiaikoina keisarit ja vastakeisarit vaihtuivat kuin tuuli. Prima Portan Augustus esittää keisaria sotapäällikkönä (imperator) lorica musculataan pukeutuneena. Toinen yleinen tapa oli kuvata hallitsija hellenistiseen tapaan herooisessa alastomuudessa.
Miltä roomalainen keisari sitten näytti?
Roomalainen sivilisaatio ei elänyt missään umpiossa, vaan jatkuvassa muutoksen tilassa. Silmämääräisesti tarkastellen 100-luvun keisarilla ja 600-luvun keisarilla hyvin vähän yhteistä. Tarkemmin tutkittuna keisarillisesta regaliasta löytyy yksityiskohtia, kuten pterugat, jotka säilyvät hämmästyttävät sitkeästi aina viimeiseen roomalaisten basileiaan eli ns. bysanttilaiseen vaiheeseen asti. Olen poiminut tähän kirjoitukseen viisi esimerkkiä keisarillisesta pukeutumisesta viiden vuosisadan ajalta Ospreyn erinomaisista pukuhistorian kirjoista.
Ensimmäisenä vasemmalla on keisari M. Ulpius Trajanus (53-117), kuvattuna samanlaiseen imperaattorin lorica musculataan kuin Prima Portan Augustus. Kuva perustuu Trajanuksen pylvääseen kuvattuun kohtaukseen. Roomalaisen sotapäällikön asu on täynnä hellenistisiä vaikutteita. Yksi niistä on merkillinen pahoilta voimilta ja taikuudelta suojeleva nk. Herakleensolmu, pellavainen tai kenties silkkinen nauha joka on solmittu kiinni ylävatsan kohdalle. Herakleensolmu on selkeästi korkeamman upseerin merkki, mutta ketkä sitä saivat kantaa ja missä yhteydessä, ei ole tiedossa. Joistain patsaissa säilyneistä värihippusista on voitu päätellä, että nauhoja on ollut ainakin sinisiä, punaisia ja purppuraisia. Purppurainen nauha oli todennäköisesti varattu keisarille. Nauhan alle on pujotettu parazonium, hellenistinen ”upseerinmiekka” huotrineen, joka käytännössä oli pelkkä koriste-esine.
Pteruges (yks. pterugerion), rintapanssarin alta näkyvät tupsupäiset kaitaleet ovat kehittyneet kreikkalaisesta linothoraxista, laminoidusta pellavasta valmistetusta panssarista. Olkapäitä ja alavartaloa suojelevat kaistaleet olivat todennäköisesti joko nahkaa tai moninkertaista kangasta. Trajanuksen päällä on pitkä sotilasviitta paludamentum, joka on kiinnitetty olkapäälle soljella, tässä tapauksessa 2. vuosisadalle yleisellä pyöreällä kukkakuvioidulla fibulalla. Plinius Vanhempi kertoo, että roomalaisten sotapäälliköiden viitat oli värjätty kirkkaanpunaisiksi. Ainoastaan keisarilla oli oikeus kantaa purppuraviittaa, joka itse asiassa oli ainoa keisarillisen aseman näkyvä tunnus. Vielä Trajanuksen aikana Rooman keisari, augustus, oli teoriassa (joskaan ei käytännössä) ensimmäinen kansalainen, princeps, paras vertaistensa joukossa.
Toinen kuva esittää yhtä 200-luvun illyrialaisista sotilaskeisareista, M. Aurelius Carusta (230-283). Antoninusten dynastian jälkeen koko Augustuksen luoma hienovarainen valtarakenne romahti. Viidenkymmenen vuoden ajan valtakunta oli pysyvässä kriisitilassa. Barbaarien hävitysretket, epidemiat, nälänhätä, inflaatio ja erityisesti lähes pysyvä sisällissota aiheuttivat kulttuurillisen katkoksen lähes koko Välimeren piirissä. Poliittinen velvollisuudentunto kitui pois, vuosisatojen ajan jatkunut rahatalous katosi, perinteisten uskontojen suosio romahti.
Voidaan sanoa, että Rooma selviytyminen 3. vuosisadan kriisistä oli Balkanin alueelta kotoisin olevan sotilasjuntan ansiota: Virtuus illyrici, kuten ajan ylistyspuheissa sanottiin. Mukanaan nämä karun ja rahvaanomaisen Illyrian kasvatit toivat omat maansa vaateparren. 200-luvun lopun roomalaiseen sotilasmuotiin kuului illyrialaiseen tapaan lyhyt parta, pitkähihainen dalmatialainen tunica (dalmatica), pitkät housut, tukevat varsikengät ja tunnusomainen pillerihattu, paenula. Kuvassa Caruksen puppurainen, hapsukoristeinen paludamentum on kiinnitetty muodikkaalla hakaristikoristeisella fibulalla.
Keskimmäinen kuva esittää 300-luvun M. A. Valerius Maxentiusta (278-312). Keisari Diocletianus loi järjestelmän, jossa valta siirtyi useiden keisarien kollegiolle jota on kutsuttu myös tetrarkiaksi. Tetrarkkikauden taide on jähmeää ja juhlallista. Maxentiuksen muotokuva perustuu Venetsian San Marcossa tällä hetkellä olevaan tetrarkkeja esittävään porfyyripatsaaseen, joka on ryöstetty 1204 Konstantinopolista. Maxentiuksella on yhä tuon ajan sotilaiden tunnusmerkki, illyrialainen pillerihattu. Edellisten keisarien tapaan hän kantaa harteillaan purppuraista paludamentumia, mutta solkimuoti on kokenut selkeän muutoksen: Pyöreä solki on korvautunut jalokivin koristellulla, koko varhaiskeskiajalle tyypillisellä varsijousisoljella.
Panssarin alla Maxentiuksella on silkkinen, kultakirjailtu tiukka tunika. Vaatteiden kirjailujen määrä ja prameus kasvaa ajan funktiona mitä pidemmälle edetään. Tetrarkkina Maxentius kantaa muutenkin päällään enemmän kultaa ja koristeita kuin yksikään hänen edeltäjänsä. 300-luvulla tulee muotiin panssareiden kultaaminen, samoin varusesineiden koristeleminen kiviupotuksin.
Maxentius meni ja hävisi 28.10.312 Milviuksen sillalla eräälle Konstantinukselle, joka antoi kristinuskolle keisarillisen siunauksensa. Hänen jälkeläisensä hallitsivat Roomaa täydellisinä yksinvaltiaina. Keisari ei ollut enää princeps tai augustus, vaan dominus noster, koko maanpiirin monarkki. Neljännessä kuvassa on Konstantinuksen kolmas poika, Flavius Claudius Constantius II (317-361), joka käy hyvästä esimerkistä myös 400-luvun kristillisistä hallitsijoista.
Ammianus Marcellinus kuvailee Constantiuksen vaatteiden olleen eräänlaista kultabrokadia. Sotilaallinen pillerihattu on kutistunut kultakirjailluksi pipoksi ja miekkavyöstä ei nahkaa enää näe kultauksen ja hiomattomien jalokivien alta. Viimeinen pakanallinen keisari Julianus (331-363) yritti vielä paluuta vaatimattomampiin roomalaisiin hyveisiin, mutta se yritys – kuten pakanallisten kulttien elvyttäminenkin – tyrehtyivät hänen mukanaan.
Viimeinen kuvan roomalaisista keisareista on samalla viimeinen, joka käytti latinankielistä arvonimeä Augustus. Hän on Flavius Heraclius (575-641) eli Herakleios, jonka aikana latinan kielestä luovuttiin lopullisesti ja valtakunnasta – jota tähän aikaan kutsuttiin Romaniaksi – tuli luonteeltaan puhtaasti kreikkalainen ja itämainen valtio. Herakleioksen titulatuurassa hän oli roomalaisten basileus ja kuninkaitten kuningas, shaahi. Ensimmäisessä kuvassa olevan Trajanuksen tavoin hän on pukeutunut voittoisan kenraalin asuun. 600-luvulla siihen kuului lorica musculatan sijaan kreikkalaistyylinen herooinen rintapanssari (thorakion heroikon).
Persiasta saavuttamansa voiton jälken Herakleios kantoi riikinkukonsulista tehtyä päähinettä (toupha) ja pukeutui kultakirjailtuun purppuraiseen khitoniin. Purppuraviitta on sävyltään tavallista tummempi (ardens murex) ja siihen on kiinnitetty kultalangasta ja silkistä kirjailtuja pyöreitä koristeita. Herakleioksen punaiset sotilaskengät ovat samantyyppiset varsikengät (cothurni) kuin Caruksella, mutta koristeltu suurin helmin.
Trajanuksesta Heracliukseen on varsin pitkä matka. Silti roomalainen valtio säilyi jossain muodossa vielä lähes tuhannen vuoden ajan, muuttaen koko ajan muotoaan. Ehkäpä myös näyteltyjen TV-dokumenttien tekijät ja historiallisten elokuvien puvustajat vielä jonain päivänä oppivat, että muoti on muuttuvaista, eivätkä kaikki roomalaiset pukeutuneet togaan…
Kravatti
Tukholman matkalla oli Juran kanssa juttua solmioista. Nykyisen miesten solmion esi-isä oli focale, antiikin Roomassa kaulan suojaamiseen käytetty liina. Legioonalaiset käyttivät focalea estääkseen panssarin aiheuttamia hiertymiä. Helteellä focalen saattoi kastaa veteen ja kietoa kaulaan viilentämään oloa. Italiassa focalen käyttö jatkui keskiajalla ja muuttui lopulta uudella ajalla plastroniksi, tuuheaksi silkkisolmukkeeksi joka on osa juhla-asua vielä nykyäänkin. Italian ulkopuolella plastronin suosio on ollut vähäisempi. Sitä on käytetty perinteisesti saketin kanssa.
Rooman armeijan tärkeimmällä värväysalueella Balkanilla focalen käyttö jatkui myös läpi vuosisatojen. Itävallan armeijassa palvelleet kroatialaiset palkkasoturit toivat omat koristeelliset pellava- tai musliinifocalensa mukanaan Ranskaan 1660-luvulla. Ranskalaiset aatelismiehet halusivat matkia sotaisten kroaattien uljasta ulkonäköä ja antoivat räätäleilleen tehtäväksi valmistaa samanlaisia. Ranskalaiset kutsuivat niitä nimellä croates, josta kehittyi pian muoto cravate. Tosin italialainen kuparipiirtäjä Cesare Vecellio käytti jo vuonna 1590 focalesta nimeä cravata, joten sanan etymologia voi olla kyseenalainen. Joka tapauksessa kravatti yleistyi Ludvig XIV:n hovissa joko tavallisena tai monimutkaisesti sidottuna pitsikoristeisena liinana.
Ranskan vallankumous vapautti miehen kaulaa kuristavasta solmiosta. Samalla kiellettiin toinen yläluokan tunnusmerkki, polvihousut – josta nimi sanskulotit, ”polvihousuttomat”. Kravatin kulttuurihistoria jatkui Englannissa. Vuoden 1800 paikkeilla muotiguru ja dandyjen isä Beau Brummel teki kravatin tunnetuksi Lontoossa. Hän jäykisti solmionsa tärkkäämällä. Lukemattomat englantilaismiehet alkoivat jäljitellä Brummelin tyyliä. Nykyisen muotonsa kravatti alkoi saada 1800-luvun puolivälissä, jolloin kauluksen kääntäminen kravatin päälle yleistyi ja löyhän solmukkeen tilalle tuli solmu.
Uusi pukusuunnitelma
Olen ryhtynyt suunnittelemaan itselleni uutta historiallista asukokonaisuutta. Koska olen itse niin kädetön, varsinaisen toteutuksen jätän ammattilaisten (kuten Elinan) vastuulle. Haaveilen noin vuoden 280 (jKr.) aikaisesta roomalaisesta asepuvusta varusteineen kaikkineen. Pukua voisi käyttää historianelävöittämisen lisäksi tietenkin roomalaisissa bakkanaaleissa.
Tekstiileistä, niiden malleista ja koristelusta on säilynyt Egyptin kuivassa ilmanalassa hämmästyttävän hyviä näytteitä:
(Graham Sumner: Roman Military Clothing AD 200-400)
Suunnittelemani päällystunika näyttäisi suurinpiirtein tältä. Pituus 96 cm, leveys 83 cm. Roomalaisten tunikoiden muoto muuttuu myöhäistasavallan ajasta myöhäiskeisariaikaan niin, että pituuden suhde leveyteen kasvaa ajan funktiona. Tasavallan ajan hihattomat tunikat ovat oikeastaan vain neliön muotoisia kangaskaistaleita, jotka ovat järjestään leveämpiä kuin pitkiä. Esimerkkejä: 80 cm x 107 cm (Mons Claudianus), 100 cm x 115 cm (Nahal Hever), 127 cm x 140 cm (Nubia).
Keisariajalla Egyptistä löytyneiden roomalaisten tunikoiden pituus kasvaa ja hihat pitenevät, kunnes ne alkavat muistuttaa alueella tänäkin päivänä käytettäviä miesten mekkoja. Oman tunikani ei tule olemaan suora kopio yhdestäkään löydöstä vaan pikemminkin yhdistelmä monia. Useimpien säilyneiden löytöjen perusteella sen pitäisi todennäköisesti olla leveämpi, kenties noin 90 senttiä, mutta mosaiikkitöissä ja maalauksissa näkyvät tunikat eivät tunnu olevan niin löysiä.
Toisaalta Dura-Europoksesta on löytynyt kokonaisena tunika, joka vastaa ulkonäöltään seinämaalauksien sotilasvaatteita ja on kooltaan 92 cm x 65 cm, lähes täysin samankokoinen kuin minulla jo ennestään oleva keskiaikainen miehen tunika jonka Elina ompeli vuosi sitten joululahjaksi. Siviilit käyttivät tunikoita joiden helma oli noin polven korkeudella, mutta sotilaat keräsivät vyön avulla helmansa paljon korkeammalle, noin puoleen reiteen asti. Ikonografian perustella muoti näyttää muuttuneen 3. vuosisadan aikana. Sotilaat luopuvat pussittavista vaatteistaan ja helma pitenee lähemmäs polvea.
Tunika on luonnonvalkoista pellavaa tai ohutta villaa. Hihojen ja tunikan yläosan tummanpunaiset arvonauhat (clavi) esiintyvät useimmissa sotilasvaatteissa. Ne ovat tuskin kuitenkaan muodostaneet mitään yhdenmukaista merkkijärjestelmää.
Alareunassa on pyöreiden orbiculien sijasta kaksi svastikaa, jotka auringon symboleina ovat yleistyneet roomalaisissa vaatteissa 200-luvun loppupuolella. Tunikoiden svastikakoristelu näkyy mm. Dura-Europoksen freskoissa (ne ovat nykyään tuhoutuneet, mutta freskoista 1930-luvulla otetut valokuvat ovat yhä olemassa) sekä Piazza Armerinan huvilan ”Great Hunt” -mosaiikissa.
Jotkut sotilasvaatteet saattoivat olla huomattavan koristeellisia. Keisari Aureliunuksen ratsuvartioon (Protectores domestici) kuuluneella Claudius Herculianuksella on päällään hautakivessään tunika tai viitta johon on kultalangalla tms. kirjailtu suunnaton säteilevä aurinko. Herculianus oli todennäköisesti saanut vaatteensa suoraan keisarilta, joka palvoi Voittamatonta Aurinkoa (Sol Invictus). Tavalliset sotilaat personalisoivat univormujaan yksinkertaisemmilla kirjailuilla, joista käy esimerkiksi vaikkapa ylhäällä kuvattu delfiini, pelastuksen ja ripeyden symboli, joka esiintyy vaatteiden lisäksi myös 200-luvun huonekaluissa ja miekanhuotrissa.
Päällystunikan lisäksi asuun kuuluisi karkeampi työpaita/alustunika ja sukalliset housut. Mosaiikkien ja seinämaalausten (mm. Dura-Europos) perusteella 200-luvun roomalaiset sotilaat käyttivät tunikansa alla ihonmyötäisiä sukkahousuja. Housut ovat yleensä väriltään tumman harmaat tai ruskeat. Historia Augustae kertoo, että Aleksanteri Severus käytti keisarille perinteisesti kuuluneiden purppurahousujen sijasta valkoisia sukkahousuja.
200-luvun sukallisista housuista on löytynyt yksi esimerkki Thorsbergin suohaudoista. Samanlaiset housut näkyvät hyvin myös Bulgarian Silistriasta löytyneessä seinämaalauksessa, jossa palvelija on tuomassa isännälleen housut ja kengät. Roomalaisten sotilaskenkien kehitys on hyvin dokumentoitu lukuisten löytöjen ansiosta. Perinteisistä caliga-sandaaleista siirryttiin 200-luvulla käyttämään nyöritettyjä ja raudoitettuja maastokenkiä, jotka tukevat myös nilkkaa. Kengät näyttävät niin nykyaikaisilta, etteivät tuskin keräisi katseita vaikka jokapäiväisessä käytössä. Koska en kuitenkaan tunne yhtään kenkämaakaria, kenkien hankinta saa jäädä tutkimattomaan tulevaisuuteen.
Talvikäyttöä varten pitäisi tietysti olla myös asuun sopivat villasukat. Vasemmanpuoleinen esimerkki on sandaaliyhteensopiva lapsen sukka Egyptistä (Manchester Museum). Oikeanpuoleinen monivärinen villasukka on samaten Antinoopolista, Egyptistä ja on ajoitettu jonnekin 300-600 -luvuille. Sen värit ovat punainen, vihreä, oranssi ja sininen (Museo Egizio, Firenze). Vindolandasta, Englannista on löytynyt yksivärisiä villa-, nahka- ja turkissukkia.
En ole vielä varma mistä saan hankittua pukuun kuuluvat vyönsoljet, helat ja muut metalliesineet. Olen harkinnut kääntyväni asiassa Warusseppäin killan puoleen. Roman Army Talk -foorumilla on ollut keskustelua focale-nimisestä kaulahuivista jota roomalaisten sotilaiden on tulkittu käyttäneen muun muassa suojatakseen kaulaansa panssarin aiheuttamilta hiertymiltä. Kaikki eivät ole aivan ymmärtäneet sen hyödyllisyyttä, mutta John Roberts heitti foorumilla varsin osuvan vertauksen:
”Ask any cowboy. A kerchief is one of the most useful things you can have, and if you wear it as part of your working gear, it’s always there. It’s a bandage when you need one, a sling for an injured arm, a washrag, a mask for filtering out dust or committing robberies, even a decent garotte, as the Indian Thugs knew. It also disguises the sunburned, seamed, unsightly neck common to men who work outdoors all day long. Rural American’s didn’t get called ”rednecks” for nothing. Anyone can think of a dozen other uses.”
Martyrdom of Pionius (15.5) todistaa että focalea on käytetty myös myöhäisantiikin aikana, vaikka siitä ei kuvallisia esityksiä olekaan. Kun roomalaiset sotilaat ottivat Pionius-paran kiinni, he kuristivat tätä kaulahuivillaan. Todennäköisesti huivi on pysynyt käytössä aina myöhäiskeskiajalle asti, jolloin se kroatialaisten palkkasoturien kautta tuli lopulta muotiin koko Euroopassa ja kehittyi nykyaikaiseksi kravatiksi.