Jatkoa artikkeliin Kaikki mitä olet tiennyt (väärin) antiikin historiasta.
5) ”Peukalo alas” tuomitsi gladiaattorit kuolemaan
Kohtaus on tuttu lukemattomista elokuvista ja tv-sarjoista. Kaksi hikistä, puolialastonta gladiaattoria painii kentällä, kunnes toisen ase kirpoaa kädestä ja hän makaa avuttomana miekka kurkulla. Ottelijoiden katseet kääntyvät kohti yleisöä ja keisarillista aitiota. Näytetäänkö peukaloa ylös vai alas? Väärin!
Tosiasiassa melkein kaikki mitä luulemme tietävämme gladiaattoriotteluista perustuu enemmän tai vähemmän yllä olevaan Jean-Léon Gérômen vuonna 1872 tekemään maalaukseen. Juvenalis sanoo Satiireissaan, että elämä ja kuolema areenalla ratkaistiin ”näyttämällä peukaloa”, pollice verso, mutta koska kyseessä oli itsestäänselvyys, hänelle ei tullut mieleen selventää ja kertoa miten peukaloa tarkkaan ottaen näytettiin. Peukalo ylös, peukalo alas, peukalo sivulle vai peukalo keskellä kämmentä? Kukaan ei tiedä (Satiirit 3.34–37).
Gladiaattorit eivät myöskään tervehtineet keisaria sanoilla Ave, Caesar, morituri te salutant (”terve, Caesar, kuolemaan menevät tervehtivät sinua”). Se on peräisin Suetonius Tranquilluksen teoksesta De vita caesarum (Rooman keisareiden elämäkertoja). Tervehdystä käytettiin vuonna 52, jolloin keisari Claudius järjesti laivastotaistelunäytöksen Fucinus-järvellä. Ottelijat olivat sotavankeja tai kuolemaantuomittuja rikollisia, ja Claudius vastasi tervehdykseen nokkelasti Aut non – ”tai sitten ei”.
Oikeat gladiaattorit eivät olleet kuolemaantuomittuja vaan ammattilaisia, joita voisi verrata meidän aikojemme vapaapainijoihin. Otteluita käsikirjoitettiin ja harjoiteltiin etukäteen. Kaikki gladiaattorit eivät myöskään olleet miehiä. Vaikka naisgladiaattoreita oli vähemmän kuin miehiä, he eivät olleet millään tavalla poikkeuksellisia. Keisari Tiberiuksen aikana piti säätää erikseen laki joka kielsi aatelisnaisia ryhtymästä gladiaattoreiksi tai niiden kouluttajiksi. Naisgladiaattoreita osallistui useimpiin tunnettuihin näytöksiin, mikä aiheutti aikansa konservatiiveissa tietenkin moraalista närkästystä. Juvenalis paheksui asiaa suunnattomasti ja syytti heitä hemmotelluiksi yläluokan tyttäriksi jotka vain etsivät halpaa hupia ja jännitystä elämäänsä. Libyalainen keisari Septimius Severus kielsi vuoden 200 tienovilla kaikkia naisia toimimasta gladiaattoreina, mutta kiellolla ei ollut mainittavaa vaikutusta, koskapa Ostian kaupungista on löytynyt paljon myöhempi naisgladiaattorien mainos.
6) Kuuluisat viimeiset sanat
Mahtavilla miehillä on mahtavat viimeiset sanat. Kuten me kaikki tiedämme, Gaius Julius Caesar sanoi kuolemansa hetkellä Et tu, Brute (”sinäkin, Brutukseni!”). Keisari Vespasianus vitsaili tulevan apoteoosinsa kustannuksella sanoilla Vae, puto deus fio (”hitto, minusta taitaa tulla jumala”). Väärin!
Varmaa tietoa ei näistä asioista koskaan tulla saamaan. Diktaattorin kuuluisat viimeiset sanat on keksinyt William Shakespeare (Julius Caesar, 3. näytös, 1. kohtaus). Suetoniuksen kirjoittaman elämäkerran mukaan Caesar sanoi ensin ”tämähän on väkivaltaa”, sitten huusi apua, ja heittäessään henkensä hän kykeni ainoastaan korahtelemaan, vaikka toiset väittävät että hän ehti sanoa kreikaksi – joka oli sivistyneistön kieli tuohon aikaan – καὶ σὺ τέκνον (”sinäkin, poikani?”). (Suetonius, 82.1)
Suetoniusta saamme kiittää myös Vespasianuksen viimeisistä sanoista. On totta, että hän vitsaili tulevalla kohoamisellaan jumalten joukkoon, mutta elämäkerran mukaan hänen viimeiset sanansa olivat ”keisarin pitäisi kuolla seisaaltaan”.
7) Roomalaiset käyttivät ”roomalaista tervehdystä”
Elokuvissa ja televisiosarjoissa roomalaiset sotilaat tervehtivät toisiaan ”roomalaisella tervehdyksellä”, oikea käsi ojennettuna ja sormet yhdessä. Väärin!
Tosiasiassa tervehdystä käytettiin ensimmäisen kerran ylläolevassa Jacques-Louis Davidin maalauksessa vuodelta 1784. Vasta uusklassinen taide ja varhaiset historialliset elokuvat kuten Cabiria (1914) tekivät siitä yleisesti tunnetun. 1800-luvun lopulla roomalaistervehdystä käytettiin Yhdysvalloissa lippuvalan yhteydessä, Gabriele d’Annunzion squadristit käyttivät sitä Fiumen valtauksessa 1919, Mussolinin fascistit kopioivat sen d’Annunziolta 1923 ja lopulta Hitler Mussolinilta 1926 tunnetuin seuraamuksin. Nykyään ”roomalaisen tervehdyksen” käyttäminen osoittaa useimmissa länsimaissa huonoa makua (ja on laitonta Saksassa), ellei ole pukeutunut legioonalaiseksi – ja silloinkin syyllistyy törkeään anakronismiin.
Yksikään roomalainen kirjailija ei mainitse tätä tervehdystä, eikä se esiinny myöskään aikakauden taiteessa. Oikealla kädellä tervehtiminen oli toki yleinen ele, ja näkyy muun muassa tässä Trajanuksen pylvään paneelissa. Roomalaisten virkamiesten ja hallitsijoiden käyttämä ele muistuttaa hieman ”roomalaista tervehdystä”, mutta sitä ei tehdä sormet yhdessä. Virallisesta tervehdyksestä ei missään nimessä ollut kyse. (Winkler 2009: The Roman Salute: Cinema, History, Ideology.)
8) Kristittyjen vainot Colosseumilla
Jean-Léon Gérômen maalauksessa ”veritodistajien viimeinen rukous”, jonka hän teki William T. Waltersin tilauksesta vuosina 1863-1883, kristityt ovat kokoontuneet viimeiseen yhteisrukoukseen ennen kuin heidät syötetään leijonille. Kristittyjen vainot johtivat tuhansien kuolemaan Colosseumilla, jonka paavi Benedictus XIV (1740–1758) pyhitti marttyyrien muistolle. Väärin!
Edes maalaus ei itse asiassa kuvaa Colosseumia eli oikeammin sanottuna Flaviusten amfiteatteria, vaan Circus Maximusta. On todennäköistä, ettei Colosseumilla vuotanut koskaan kristityn veri, sillä sitä ei mainita yhdessäkään pyhimyskertomuksessa (esimerkiksi P. Sebastianus teloitettiin Palatiumilla, P. Agnes Domitianuksen stadionilla ja P. Pietari Neron sirkuksessa). Marttyyrien kuolinpaikoille perustettiin kappeleita, mutta Colosseumin raunioita ei pidetty myöhemminkään pyhänä. Sitä ei mainita pyhiinvaeltajille suunnatuissa keskiaikaisissa matkaoppaissa ja mielikuvituksellisissa legendakokoelmissa kuten Mirabilia Urbis Romaessa.
Kuka sitten on vastuussa väärinkäsityksestä? Ilmeisesti paavi Pius V (1566–1572), joka keksi tarjota pyhiinvaeltajille Colosseumin hiekkaa reliikkinä sillä perusteella, että se oli marttyyrien veren pyhittämää. Siihen asti Colosseum oli toiminut ensin linnoituksena ja sitten paavillisena kivilouhoksena. Fioravante Martinellin sata vuotta myöhemmin kirjoittama kirja popularisoi ajatuksen lukevalle kansanosalle, eikä virhettä ole sittemmin voitu korjata.
Muutenkin keskiajan kirjallisuus on suuresti liioitellut vainojen mittakaavaa. Vuonna 354 laaditussa luettelossa vuosittaisista kristillisistä muistopäivistä mainitaan vain kolmekymmentäkaksi marttyyriä. Jopa Kesarean piispa Eusebios (275–339) joutui myöntämään kirjoittamassaan Kirkkohistoriassa, että Rooman valtakunnan virkamiesten toimeenpanevat vainot olivat satunnaisia ja paikallisia ja ne liittyivät enemmän paikallisiin levottomuuksiin. Nykytutkimus on liikkunut enemmän tai vähemmän tähän suuntaan, eikä Rooman valtiokoneiston enää uskota vainonneen kristittyjä ennen vuotta 250 (Hänninen – Kahlos – Lehtonen 2012: Uskonnot antiikin Roomassa).
On varmaa, että monet kristityt joutuivat todella kokemaan kärsimyksiä keisariajalla. Kuinka laajoja vainot olivat ja kuinka useat joutuivat niiden uhriksi, on mahdotonta sanoa varmuudella. Edesmennyt professori Veikko Litzen piti oikeansuuntaisena arviota, että kaiken kaikkiaan kristittyjen marttyyrien määrä oli korkeintaan kaksi tuhatta – siis vähemmän kuin seitsemän henkeä vuodessa valtakunnassa, jossa oli 60 miljoonaa asukasta (Litzen 2009: Tie Nikeaan). Kuten arvata saattaa, asia on kiistanalainen.
Mielenkiintoinen kirjoitus.
Kirjoitin itsekin blogissani noista yleisistä historiaan liittyvistä myyteistä (Caesarin viimeiset sanat unohdin). Rooman palosta kirjoitin. Mitä sinä tiedät siitä myytistä, että keisari Nero olisi soitellut lyyraa (tai viulua, näkyy vähän lähteiden mukaan vaihtelevan) kun kaupunki paloi?
http://mun-surinaa.blogspot.fi/2013/10/historiaa-jota-ei-tapahtunut.html
En ole itse lukenut vuoden 64 jaa. palosta, joten en tiedä siitä juuri enempää kuin mitä Tacitus sanoo Annaaleissaan. Palo sai alkunsa Circus Maximuksen holvikaarten alla pidettävistä pikkupuodeista ja levisi nopeasti tuulen mukana puurakenteiseen kaupunkiin. Tacitus oli itse palon silminnäkijä, sillä hän asui Roomassa ja oli tuolloin 8-vuotias poika. Nero palasi Antiumista Roomaan ensi tilassa, avasi palatsinsa puutarhat kaikille kodittomille, huolehti katastrofiavusta ja määräsi ruokatarvikkeille hintakaton. Tacituksen mukaan kaikenlaiset huhut kuitenkin pilasivat hänen maineensa. Myöhempinä vuosina kirjoitetut tarinat Rooman palosta ovat kenties vähemmän uskottavia ja siteeraavat lähinnä legendoja. On myös muistettava että tulipalot olivat suurkaupungissa hyvin yleisiä; Rooma paloi uudestaan vuonna 69 jaa. ja 80 jaa.
Tarina lyyransoitosta on yksi näistä Neroa mustamaalaavista legendoista. Muut paloon liitetyt legendat ovat että Nero poltti itse kaupungin saadakseen tilaa uudelle palatsilleen tai voidakseen rakentaa kaupungin uudestaan, tai että tulipalon aiheuttivat kristityt/juutalaiset. Suetonius (69-122?) ja Dion Kassios (155-235) toistavat pelkästään näitä juoruja.