Kategoria: historia

”Piittaamattomuuteni sinusta, oi Caesar,
on sitä luokkaa etten edes tiedä
oletko tumma vai valkoinen.”
– Catullus, 93

Englanninkielisillä alustoilla törmää nykyään usein kysymykseen, ”mitä rotua antiikin roomalaiset ja kreikkalaiset olivat?” Kysymys heijastelee vahvasti Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa käytävää väittelyä rodusta, rodullistamisesta ja ihonväristä. Nykyisillä valkoisuuden ja värillisyyden kategorioilla on vain vähän tekemistä perinteisen (ja nykyään vanhentuneen) antropologisen rotujaottelun kanssa. Vielä vähemmän kysymys on millään tavalla mielekäs antiikin Rooman ja Kreikan näkökulmasta.

Muinaisten ihmisten ulkonäköä voidaan lähestyä kolmea tietä. Ensinnäkin on antiikin ajalta säilyneet muotokuvat, jotka parhaimmillaan ovat erittäin realistisia. Toiseksi on antiikin kirjailijoiden välittämät kuvailut. Kummassakin tapauksessa on huomioitava kulttuuriset konventiot: kuvaamisen tavat ja sanojen merkitysten erot. Kolmas ja kaikkein tuorein lähde on säilyneistä ihmisjäännöksistä tehdyt DNA-analyysit.

Säilyneiden muotokuvien perusteella voi sanoa antiikin ajan roomalaisten ja kreikkalaisten näyttäneen suuressa määrin samanlaiselta kuin nykypäivänkin Välimeren alueen ihmiset: Pitkä nenä, tumma tukka ja silmät, ihonväri vaaleahko tai päivettynyt. Aikakauden ihminen ei itse antanut ihonvärille tai rodulle sellaista merkitystä kuin nykypäivän ihmisillä on tapana. Sekä antiikin kuvataiteessa että kirjallisuudessa ihonväriin liittyi toisenlaisia, sukupuoleen, ikään ja yhteiskuntaluokkaan liittyviä konnotaatioita.

Tummuus, auringon paahtama päivettyneisyys, assosioitui ihmisten mielissä ikään, kokemukseen ja miehekkäisiin ulkotöihin. Kirjallisuudessa Odysseuksen sanotaan olleen tummaihoinen (melanchroiēs), millä tarkoitetaan ”erittäin ruskettunutta”. Ruskettuneisuus kertoo lukijalle, että Odysseus oli miehekäs, sodan ja jatkuvan ulkoilmaelämän karaisema uros, vanha, viisas ja kokenut. Hänen tummuutensa ei viittaa millään tavalla etniseen alkuperään.

Vastaavasti kalpeaihoisuus viittaa kulttuurisesti nuoruuteen, kokemattomuuteen ja feminiinisyyteen. Aristofaneen komediassa Naishallitus nuortamiestä, joka ehdottaa että kaupunki pitäisi antaa naisten hallittavaksi, kuvataan hipiältään vitivalkoiseksi. Kalpeus paljastaa hänet kokemattomaksi märkäkorvaksi. Ylhäisten naisten oletettiin suojelevan hipiäänsä auringolta ja pysyvän nuorekkaan kalpeina. Ruskettunut nainen oli alhainen työläinen, kalpeana sisätöissä kirjojen ja numeroiden kanssa puuhasteleva virkamies heikko ja naismainen.

Antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset käyttivät muutenkin väreihin liittyviä sanoja eri tavalla kuin me. Viini on tummaa, hunaja vihreää, rauta sinistä. Latinassa on kaksi sanaa valkoiselle ja mustalle. Albus on kalpea mattavalkea, candidus kirkkaan hohtavan valkoinen. Virkaa tavoittelevasta henkilöstä käytetty sivistyssana kandidaatti juontaa muuten juurensa poliittisten ehdokkaiden käyttämään kirkkaan valkoiseen toogaan (toga candida). Ater tarkoittaa mattamustaa, niger taas kiiltävää mustaa.

Toki antiikin ajan ihmiset olivat tietoisia elinympäristönsä kulttuurien ja etnisyyksien moninaisuudesta. Silloin kun antiikin kirjailijat kuvailivat kansoja, ihon väri oli vain yksi ominaisuus muiden joukossa. Etiopialaisia luonnehdittiin tummiksi, litteänenäisiksi ja käkkärätukkaisiksi, traakialaisia taas punatukkaisiksi ja sinisilmäisiksi. Tacitukselle siluurien heimon kihara tukka vihjasi espanjalaiseen alkuperään ja brittien kullanpunervat hiukset sukulaisuuteen germaanien kanssa.

Viime vuosina tehdyt DNA-tutkimukset avaavat toisenlaisen ikkunan muinaisten ihmisten alkuperän tarkkailuun. Stanfordin, Wienin ja Rooman La Sapienzan yliopistojen vuonna 2019 julkaisema tutkimus Rooman kaupungin asukkaiden perimästä vahvisti sen kirjallisuudesta tunnetun tosiasian, että Rooman kaupunkiin suuntautui keisariajalla massiivista siirtolaisuutta.

Tasavallan aikana kaupunkilaiset näyttäytyivät DNA-tutkimuksissa samanlaisilta kuin Italian niemimaan muutkin asukkaat, mutta keisariajalla kaupungin asujamisto muuttui siirtolaisuuden vuoksi itäisen Välimeren ja Lähi-idän tyyppiseksi. Rooman valtakunnan luhistuttua kaupungin väkiluku romahti murto-osaan entisestään ja kaupungin asukkaiden perimä palautui voittopuolisesti länsieurooppalaiseksi.

Rotu ja ihonväri ovat kömpelöjä tapoja kuvata ihmisten välisiä eroja. Vaikka antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset eivät jaotelleetkaan ihmisiä samoin perustein kuin me, se ei tehnyt heidän maailmastaan yhtään vähemmän monimuotoista.

Egyptin pyramidit rakennettiin orjatyövoimalla

Ruoskat viuhuivat, kun lukemattomat orjat kiskoivat jättimäisiä kivipaaseja telejä pitkin armottoman faaraon ikeen alla? Ei suinkaan.

Gizan suuret pyramidit ovat kiehtoneet ihmisten mieliä tuhansien vuosien ajan. Pyramideista suurin, joka rakennettiin faarao Khufun (kreik. Kheops) tomumajan viimeiseksi leposijaksi joskus 2530 eaa. tienoilla, on niin iso että sitä varten siirrettiin kuusi ja puoli miljoonaa tonnia kiveä. Jotkut lohkareet ovat itsessään yhdeksän tonnin painoisia. Arkeologiset kaivaukset alueella ovat paljastaneet pyramidien rakennustyöläisille rakennetun väliaikaisen kaupungin. Pyramidin työmaa vaati ehkä noin 20 000 kausityöläistä, joista suurin osa värvättiin ilmeisesti töihin lähialueilta.

Rakennustyöläisten leireistä tehdyt löydökset paljastavat, että heitä ruokittiin parhailla pihveillä, oluella ja leivällä. Orjat tuskin olisivat saaneet nauttia ensimmäisen luokan särpimistä. Laadukkaan muonan lisäksi työläisiä on voinut motivoida kunnia saada työskennellä faaraon prestiisiprojektissa. Näin voi ainakin arvella alueelta löytyneistä graffiteista. Työläiset oli jaettu tuhannen hengen nimettyihin pataljooniin, ja jotkut työpataljoonat signeerasivat viimeistelemänsä pyramidin osat: ”Khufun kamujen jengi”, ”Menkaurin kaljaveikkojen jengi” jne.

Pyramideja ei siis rakentaneet orjat, vaan hyvin palkatut ja ylpeät ammattimiehet.

Druidit viettivät palvontamenojaan Stonehengessä

Kelttiläiset druidit, nuo Asterixista tutut valkokaapuiset parrakkaat hengenmiehet, usein kuvataan suorittamassa pyhiä menojaan Stonehengessa. Nykyaikana Stonehengessä menojaan ovat viettäneet druidismista viehättyneet uuspakanat aina vuoteen 1987 asti, jolloin se kiellettiin. Druideilla – tai kelteillä ylipäätään – ei kuitenkaan ole mitään tekemistä Stonehengen kanssa.

Stonehengenä tunnettu megaliittimonumentti sai hahmonsa joskus viitisen tuhatta vuotta sitten, mutta vanhimmat megaliitit ovat jopa seitsemäntuhatta vuotta vanhoja. Stonehenge rakennettiin nykyisen Salisburyn ruohotasangolle ainakin tuhat vuotta ennen faarao Khufun suurta pyramidia. Kolmekymmentä pystyssä seisovaa kivipaatta painavat jopa 40 tonnia. Pystyssä olevien kivien päälle on pinottu vaakatasoon taidokkaasti järkäleitä, joista kukin painaa kuutisen tonnia. Kivikehän rakentajista tai käytetyistä rakennusmenetelmistä ei tiedetä käytännössä juuri mitään.

Se on selvää, että Stonehengeä on rakentanut ja muokannut vuosien 3100 eaa. ja 1600 eaa. välillä useampi kansa tai kulttuuri. Kivikaudella Brittein saarilla asui tummaihoisia ja vaaleasilmäisiä mestästäjä-keräilijöitä, jotka olivat kävelleet alueelle ennen Pohjanmeren muodostumista. Heidät syrjäytti vuoden 4000 eaa. tienoilla itäiseltä Välimereltä saapuneet vaaleaihoiset neoliittiset maanviljelijät, jotka tunnetaan suurista kivimonumenteistaan. 2500 eaa. saarille muutti mantereelta kellopikarikulttuurin edustajia ja jälleen kerran näyttää tapahtuneen laaja väestönvaihto. Kellopikarikulttuuri käytti Stonehengeä omiin tarkoituksiinsa, kunnes pronssikauden lopun levottomuuksissa se nähtävästi hylättiin. Keltit druideineen ilmestyvät Britanniaan vasta joskus 800-luvulla eaa.

Stonehengeä ei mainita missään antiikin ajan säilyneissä lähteissä. Diodoros Sisilialainen mainitsee kerran vanhoihin (400 eaa.) lähteisiin viitatessaan ”hyperborealaisten saarella olevan pyöreän temppelin”, mutta tämä voi tarkoittaa mitä tahansa muutakin. Ensimmäinen varma maininta Stonehengestä on 1100-luvulla eläneen Geoffrey Monmouthin Historia Regum Britanniaessa. Monmouth uskoi Stonehengen olevan taikuri Merlinin työtä ja kuningas Arthurin seuraajan Konstantinuksen hautapaikka.

Scipio Aemilianus kylvi Karthagon pellot suolalla

Kouluhistoriat kertoivat (siihen aikaan, kun antiikin historiaa vielä laajemmin läpikäytiin kouluissa), miten kolmannen puunilaissodan jälkeen vuonna 146 jaa. roomalaiset hävittivät entisen pahimman vihollisensa Karthagon perinpohjaisesti. Konsuli Scipio Aemilianus antoi pappien toimittaa rituaalin, jolla itse maa kirottiin niin ettei kukaan voisi enää asua siellä. Rituaalin tehostamiseksi pellot kylvettiin täyteen suolaa, jotta maanviljelys olisi mahdotonta.

Paitsi että mitään tällaista ei koskaan tehty.

Yhdestäkään antiikin ajan lähteestä ei löydy maan suolaamisesta mitään mainintaa. Polybios, Livius, Plutarkhos, Appianos, Cicero, Florus ja Macrobius ovat kaikki hiljaa. Joka tapauksessa Karthago jouduttiin pian rakentamaan uudelleen, sillä sen sijainti oli kauppareittejä ajatellen erinomainen ja roomalaisten vaihtoehtona suosiman Utican satama täyttyi lietteestä ja muuttui käyttökelvottomaksi.

Tämänkin tarinan todellinen ”lähde” on 1800-luvun historioitsijat, jotka saivat inspiraationsa Sikemin kaupungin kohtalosta Raamatun Tuomarien kirjassa (9:45): ”Koko päivän kestäneen taistelun jälkeen Abimelek valloitti kaupungin ja surmasi sen asukkaat. Hän hävitti kaupungin maan tasalle ja kylvi sen paikalle suolaa.” Bertrand Hallward otti tarinan mukaan Cambridge Ancient Historyn ensimmäiseen laitokseen (1930) ja sieltä se jäi sitkeästi elämään mm. Redditin meemeissä.

Olipa pääsiäinen Palestiinassa. Juudean prokuraattori Pontius Pilatus oli pulassa. Juutalaisten korkein neuvosto, Sanhedrin, oli ylipappi Josef Bar Kaifaan johdolla juuri tuominnut erään Jeesuksen kuolemaan jumalanpilkasta syytettynä. Voimaan tullakseen oli tuomion saatava vielä roomalaisen maaherran vahvistus, joten Sanhedrin toi Jeesuksen Pontius Pilatuksen eteen. Miehittäjävallan edustajalle  juutalaiset eivät kuitenkaan syyttäneet Jeesusta jumalanpilkasta, vaan kapinoinnista ja poliittisesta vehkeilystä.

Mutta kun Pilatus ei pitänyt Jeesusta syyllisenä ja kun myös neljännysruhtinas Herodes Antipas julisti Jeesuksen syyttömäksi, ylipappi Kaifas alkoi kiristää Pilatusta: ”Jos päästät hänet, et ole keisarin ystävä” (Joh. 19:12). Maaherra taipui painostuksen edessä, mutta pesi mielenosoituksellisesti kätensä koko jutusta. Tai näin ainakin kerrotaan kristillisten evankeliumien ja mm. Gerhard Prausen mukaan (Prause 1966: Historian harhaluuloja).

Dramaattinen kertomus Jeesuksen tuomitsemisesta kiehtoi kovasti myöhäisantiikin ihmisiä. Pilatuksesta kertovia tarinoita ilmestyi jatkuvasti lisää. Syntyi versioita, joissa hänen vaimonsa ”Procula” yritti pelastaa Jeesuksen hengen, ja sellaisia, joissa Pilatus itsekin katui syvästi osallisuutaan ja koki uudelleensyntymisen kristityksi. Etiopian ortodoksikirkossa häntä palvotaan yhtenä kristinuskon pyhimyksistä. Vaan kuka Pilatus oli oikeasti? Ja miten tarinan sepittäjät ajattelivat, että mahtavaa maaherraa voitiin kiristää?

Pilatus ei ensinnäkään ollut prokuraattori, vaan prefekti, sotilasviranomainen: todellinen arvonimi paljastui vuonna 1961 löytyneestä omistuskivestä. Prokuraattorius on Publius Cornelius Tacituksen (56 – n. 117) tekemä virhe – hänen aikanaan Juudean maaherroista käytettiin tuota titteliä. Historiallisen Pilatuksen elämästä emme paljoa tiedä. Hän oli sotilas ja konjunktuuripoliitikko, keisari Tiberiuksen suosikin Sejanuksen kavereita. Tunnemme hänet lähinnä juutalaisen historioitsijan Josefuksen (37 – n. 100) kirjoituksista.

Josefus ei anna Pilatuksesta kovin mairittelevaa kuvaa. Hänen mukaansa Pilatus ei miehityshallinnon johtajana kunnioittanut paikallisia lakeja ja tapoja. Varsinaiset riidat näyttävät Josefuksen mukaan liittyneen juutalaisten uskonnollisiin tunteisiin. Hän antoi sotilaittensa tuoda legioonan pyhät sotamerkit Jerusalemiin ja käytti temppelin varoja julkisiin menoihin, kuten uuden akveduktin rakentamiseen. Pilatus joutui usein puolustelemaan toimenpiteitään keisari Tiberiukselle; lopulta erään välikohtauksen jälkeen – Pilatus oli antanut teloittaa joukon samarialaisia – kirjailtiin valitus hänen esimiehelleen,  Syyrian maaherralle Vitelliukselle. Sen seurauksena Tiberius kutsui vuonna 36 prefektinsä takaisin Roomaan vastaamaan syytteisiin.

Tähän päättyvät tietomme Pilatuksesta. Sejanus oli kukistunut jo vuonna 31. Jeesuksen ristiinnaulitseminen osuu perinteen mukaisesti jonnekin vuosien 30–33 välille. Jos Pilatus oli jo valmiiksi huonossa huudossa Tiberiuksen silmissä, Kaifaan uhkailu keisarille kantelemisesta vaikuttaa ihan uskottavalle. Pilatuksen myöhemmistä vaiheista kertovat tarinat ovat kaikki enemmän tai vähemmän sepitettä. Kirkkohistorioitsija Eusebiuksen mukaan Pilatus karkotettiin Galliaan, jossa hän teki itsemurhan. (Historia Ecclesiae II,7).

Kristinuskon irtaantuessa juutalaisista juuristaan Pilatuksen hahmo sai tarinaperinteessä yhä oikeudenmukaisempia piirteitä, samalla kun juutalaisista tehtiin syntipukkeja. Tämä kehitys on nähtävissä jo Johanneksen evankeliumissa, jota pidetään evankeliumeista myöhäisimpänä. Varhaiskeskiaikainen kirja Pilatuksen teot on täynnä ihmeitä ja antisemitismiä. Pilatuksen vaimon nimi on jonkun keskiaikaisen kopistin lisäämä keksintö. Tämänkaltainen kirjallisuus oli keskiajalla tavattoman suosittua fan fictionia, jota esitettiin myös mysteerinäytelmien muodossa: kristillistä viihdettä, joka täydensi virallisten oppien aukkopaikkoja.

Egyptiläisten kristittyjen kertomusperinteessä tarina sai yhä hurjempia käänteitä: Jeesus osasi olla näkymätön ja muuttaa muotoaan, ja vietti viimeisen ehtoollisensa Pilatuksen kanssa. Pilatus tarjosi jopa oman poikansa ristiinnaulittavaksi Jeesuksen sijasta. Lukeva kansa janosi yhä lisää yksityiskohtia, joten joku luova henkilö väärensi Pontius Pilatuksen yksityisen kirjeenvaihdon, mukaan lukien täydellisen raportin Jeesuksen toimista keisari Tiberiukselle. Tai väärentää on ehkä liian voimakas sana. Antiikin ja keskiajan historiakäsityksen mukaan kirjailijan velvollisuus oli niin sanotusti ”täyttää aukkopaikat”, ja historiallisten henkilöiden nimiin pannut kirjeet olivat keskeinen osa tätä historian täydennystyötä, josta klassinen esimerkki on tuntemattomien tekijöiden Historia Augusta lukemattomine keksittyine sivuhenkilöineen ja viittauksineen.

• Lisää aiheesta: How Pilate became a Saint

Jatkoa artikkeliin Kaikki mitä olet tiennyt (väärin) antiikin historiasta.

5) ”Peukalo alas” tuomitsi gladiaattorit kuolemaan

Kohtaus on tuttu lukemattomista elokuvista ja tv-sarjoista. Kaksi hikistä, puolialastonta gladiaattoria painii kentällä, kunnes toisen ase kirpoaa kädestä ja hän makaa avuttomana miekka kurkulla. Ottelijoiden katseet kääntyvät kohti yleisöä ja keisarillista aitiota. Näytetäänkö peukaloa ylös vai alas? Väärin!

Tosiasiassa melkein kaikki mitä luulemme tietävämme gladiaattoriotteluista perustuu enemmän tai vähemmän yllä olevaan Jean-Léon Gérômen vuonna 1872 tekemään maalaukseen. Juvenalis sanoo Satiireissaan, että elämä ja kuolema areenalla ratkaistiin ”näyttämällä peukaloa”, pollice verso, mutta koska kyseessä oli itsestäänselvyys, hänelle ei tullut mieleen selventää ja kertoa miten peukaloa tarkkaan ottaen näytettiin. Peukalo ylös, peukalo alas, peukalo sivulle vai peukalo keskellä kämmentä? Kukaan ei tiedä (Satiirit 3.34–37).

Gladiaattorit eivät myöskään tervehtineet keisaria sanoilla Ave, Caesar, morituri te salutant (”terve, Caesar, kuolemaan menevät tervehtivät sinua”). Se on peräisin Suetonius Tranquilluksen teoksesta De vita caesarum (Rooman keisareiden elämäkertoja). Tervehdystä käytettiin vuonna 52, jolloin keisari Claudius järjesti laivastotaistelunäytöksen Fucinus-järvellä. Ottelijat olivat sotavankeja tai kuolemaantuomittuja rikollisia, ja Claudius vastasi tervehdykseen nokkelasti Aut non – ”tai sitten ei”.

Oikeat gladiaattorit eivät olleet kuolemaantuomittuja vaan ammattilaisia, joita voisi verrata meidän aikojemme vapaapainijoihin. Otteluita käsikirjoitettiin ja harjoiteltiin etukäteen. Kaikki gladiaattorit eivät myöskään olleet miehiä. Vaikka naisgladiaattoreita oli vähemmän kuin miehiä, he eivät olleet millään tavalla poikkeuksellisia. Keisari Tiberiuksen aikana piti säätää erikseen laki joka kielsi aatelisnaisia ryhtymästä gladiaattoreiksi tai niiden kouluttajiksi. Naisgladiaattoreita osallistui useimpiin tunnettuihin näytöksiin, mikä aiheutti aikansa konservatiiveissa tietenkin moraalista närkästystä. Juvenalis paheksui asiaa suunnattomasti ja syytti heitä hemmotelluiksi yläluokan tyttäriksi jotka vain etsivät halpaa hupia ja jännitystä elämäänsä. Libyalainen keisari Septimius Severus kielsi vuoden 200 tienovilla kaikkia naisia toimimasta gladiaattoreina, mutta kiellolla ei ollut mainittavaa vaikutusta, koskapa Ostian kaupungista on löytynyt paljon myöhempi naisgladiaattorien mainos.

6) Kuuluisat viimeiset sanat

Mahtavilla miehillä on mahtavat viimeiset sanat. Kuten me kaikki tiedämme, Gaius Julius Caesar sanoi kuolemansa hetkellä Et tu, Brute (”sinäkin, Brutukseni!”). Keisari Vespasianus vitsaili tulevan apoteoosinsa kustannuksella sanoilla Vae, puto deus fio (”hitto, minusta taitaa tulla jumala”). Väärin!

Varmaa tietoa ei näistä asioista koskaan tulla saamaan. Diktaattorin kuuluisat viimeiset sanat on keksinyt William Shakespeare (Julius Caesar, 3. näytös, 1. kohtaus). Suetoniuksen kirjoittaman elämäkerran mukaan Caesar sanoi ensin ”tämähän on väkivaltaa”, sitten huusi apua, ja heittäessään henkensä hän kykeni ainoastaan korahtelemaan, vaikka toiset väittävät että hän ehti sanoa kreikaksi – joka oli sivistyneistön kieli tuohon aikaan – καὶ σὺ τέκνον (”sinäkin, poikani?”). (Suetonius, 82.1)

Suetoniusta saamme kiittää myös Vespasianuksen viimeisistä sanoista. On totta, että hän vitsaili tulevalla kohoamisellaan jumalten joukkoon, mutta elämäkerran mukaan hänen viimeiset sanansa olivat ”keisarin pitäisi kuolla seisaaltaan”.

7) Roomalaiset käyttivät ”roomalaista tervehdystä”

Elokuvissa ja televisiosarjoissa roomalaiset sotilaat tervehtivät toisiaan ”roomalaisella tervehdyksellä”, oikea käsi ojennettuna ja sormet yhdessä. Väärin!

Tosiasiassa tervehdystä käytettiin ensimmäisen kerran ylläolevassa Jacques-Louis Davidin maalauksessa vuodelta 1784. Vasta uusklassinen taide ja varhaiset historialliset elokuvat kuten Cabiria (1914) tekivät siitä yleisesti tunnetun. 1800-luvun lopulla roomalaistervehdystä käytettiin Yhdysvalloissa lippuvalan yhteydessä, Gabriele d’Annunzion squadristit käyttivät sitä Fiumen valtauksessa 1919, Mussolinin fascistit kopioivat sen d’Annunziolta 1923 ja lopulta Hitler Mussolinilta 1926 tunnetuin seuraamuksin. Nykyään ”roomalaisen tervehdyksen” käyttäminen osoittaa useimmissa länsimaissa huonoa makua (ja on laitonta Saksassa), ellei ole pukeutunut legioonalaiseksi – ja silloinkin syyllistyy törkeään anakronismiin.

Yksikään roomalainen kirjailija ei mainitse tätä tervehdystä, eikä se esiinny myöskään aikakauden taiteessa. Oikealla kädellä tervehtiminen oli toki yleinen ele, ja näkyy muun muassa tässä Trajanuksen pylvään paneelissa. Roomalaisten virkamiesten ja hallitsijoiden käyttämä ele muistuttaa hieman ”roomalaista tervehdystä”, mutta sitä ei tehdä sormet yhdessä. Virallisesta tervehdyksestä ei missään nimessä ollut kyse. (Winkler 2009: The Roman Salute: Cinema, History, Ideology.)

8) Kristittyjen vainot Colosseumilla

Jean-Léon Gérômen maalauksessa ”veritodistajien viimeinen rukous”, jonka hän teki William T. Waltersin tilauksesta vuosina 1863-1883, kristityt ovat kokoontuneet viimeiseen yhteisrukoukseen ennen kuin heidät syötetään leijonille. Kristittyjen vainot johtivat tuhansien kuolemaan Colosseumilla, jonka paavi Benedictus XIV (1740–1758) pyhitti marttyyrien muistolle. Väärin!

Edes maalaus ei itse asiassa kuvaa Colosseumia eli oikeammin sanottuna Flaviusten amfiteatteria, vaan Circus Maximusta. On todennäköistä, ettei Colosseumilla vuotanut koskaan kristityn veri, sillä sitä ei mainita yhdessäkään pyhimyskertomuksessa (esimerkiksi P. Sebastianus teloitettiin Palatiumilla, P. Agnes Domitianuksen stadionilla ja P. Pietari Neron sirkuksessa). Marttyyrien kuolinpaikoille perustettiin kappeleita, mutta Colosseumin raunioita ei pidetty myöhemminkään pyhänä. Sitä ei mainita pyhiinvaeltajille suunnatuissa keskiaikaisissa matkaoppaissa ja mielikuvituksellisissa legendakokoelmissa kuten Mirabilia Urbis Romaessa.

Kuka sitten on vastuussa väärinkäsityksestä? Ilmeisesti paavi Pius V (1566–1572), joka keksi tarjota pyhiinvaeltajille Colosseumin hiekkaa reliikkinä sillä perusteella, että se oli marttyyrien veren pyhittämää. Siihen asti Colosseum oli toiminut ensin linnoituksena ja sitten paavillisena kivilouhoksena. Fioravante Martinellin sata vuotta myöhemmin kirjoittama kirja popularisoi ajatuksen lukevalle  kansanosalle, eikä virhettä ole sittemmin voitu korjata.

Muutenkin keskiajan kirjallisuus on suuresti liioitellut vainojen mittakaavaa. Vuonna 354 laaditussa luettelossa vuosittaisista kristillisistä muistopäivistä mainitaan vain kolmekymmentäkaksi marttyyriä. Jopa Kesarean piispa Eusebios (275–339) joutui myöntämään kirjoittamassaan Kirkkohistoriassa, että Rooman valtakunnan virkamiesten toimeenpanevat vainot olivat satunnaisia ja paikallisia ja ne liittyivät enemmän paikallisiin levottomuuksiin. Nykytutkimus on liikkunut enemmän tai vähemmän tähän suuntaan, eikä Rooman valtiokoneiston enää uskota vainonneen kristittyjä ennen vuotta 250 (Hänninen – Kahlos – Lehtonen 2012: Uskonnot antiikin Roomassa).

On varmaa, että monet kristityt joutuivat todella kokemaan kärsimyksiä keisariajalla. Kuinka laajoja vainot olivat ja kuinka useat joutuivat niiden uhriksi, on mahdotonta sanoa varmuudella. Edesmennyt professori Veikko Litzen piti oikeansuuntaisena arviota, että kaiken kaikkiaan kristittyjen marttyyrien määrä oli korkeintaan kaksi tuhatta – siis vähemmän kuin seitsemän henkeä vuodessa valtakunnassa, jossa oli 60 miljoonaa asukasta (Litzen 2009: Tie Nikeaan). Kuten arvata saattaa, asia on kiistanalainen.

Nykyään useimmat taitavat jo tietää että antiikin patsaat olivat oikeasti maalattuja ja valkoisen marmorin ihannointi on renessanssin ja Winckelmannin koulukunnan perua. Mutta tiesittekö te näitä?

1) Roomalaiset numerot: IV vai IIII?

Kaikki ovat varmaan joutuneet jossain elämänsä vaiheessa opettelemaan roomalaiset numerot, joissa on samanlainen logiikka kuin roomalaisissa päivämäärissä: IV on yksi pois viidestä, VIII on viisi plus kolme, ja niin edespäin. Väärin!

Roomalaiset eivät itse pitäneet kiinni säännöistään. Luku neljä esiintyy useammin muodossa IIII, kuten legioonan nimessä IIII Macedonica; samoin yhdeksäs legioona kirjoitetaan Legio VIIII, ei IX. Luku kahdeksantoista saatettiin kirjoittaa XVIII:n sijasta XIIX, kuten esimerkiksi Secundinuksen haudassa Via Appialla tai tässä Marcus Caeliuksen hautakivessä. XIIX oli sikäli loogisempi kuin XVIII, sillä kahdeksantoista luettiin duodēvīgintī, kaksi pois kahdestakymmenestä.

Eikä tässä vielä kaikki! Luku viisikymmentä kirjoitettiin pitkään ⊥, ennen kuin se muuttui L-kirjaimeksi. Vanhoissa piirtokirjoituksissa luku sata saatettiin kirjoittaa ƆIC tai Ɔ. Keskiajan kirjanpidossa CIƆ alkoi tarkoittaa tuhatta ja IƆ viittäsataa, kuten tässä esimerkissä. Ai niin, ja tuhat eli M oli Augustuksen aikana vielä ↀ.

2) Roomalaiset vesijohdot aiheuttivat lyijymyrkytyksen

Mahdollista lyijymyrkytystä on tarjottu koko 1900-luvun ajan syyksi Rooman valtakunnan rappiolle. Roomalaiset vesijohtoputket tehtiin lyijystä, joka on pehmeä, helposti työstettävä metalli, ja jota syntyi suuria määriä hopeakaivosten sivutuotteena. Lyijy liukeni putkista juomaveteen ja myrkytti pahaa-aavistamattomat janoiset. Väärin!

Vesi, joka virtasi antiikin vesijohtoverkostoissa, oli sekä kalkkipitoista että lievästi hapanta. Hiilihappo reagoi kalsiumhydroksidin kanssa muodostaen kalsiumkarbonaattia, jonka Roomassa koskaan ruokaa laittaneet tuntevat valkoisena krustina kattilan sisäpinnassa. Antiikin vesijohtojen sisäpintoja peitti paksu kerros kalsiumkarbonaattia, estäen lyijyä liukenemasta veteen mutta aiheuttaen välillä ikäviä tukoksia (Sextus Julius Frontinus, De aquaeductu CXXII.1).

Vaikka putket olisivat olleet uusia, veden virtausnopeus oli riittävän suuri estääkseen lyijyn liukenemisen. Lisäksi osa vesijohtoputkista ei ollut lyijyä vaan savea: roomalaiset eivät suinkaan olleet tietämättömiä lyijyn vaaroista. Arkkitehti ja insinööri Marcus Vitruvius Pollio varoittaa kirjassaan De architectura lyijyn vaaroista ja suosittelee käyttämään terrakottaputkia aina kuin mahdollista (VIII.6.10-11)

3) Orgioissa mässäiltiin ja käytiin välillä oksentamassa vomitoriumissa

Kukapa ei olisi lukenut tarinaa roomalaisten ökyjuhlista, joissa mässättiin ähkyyn asti ja sitten annettiin orjan kutittaa höyhenellä kitalakea tai käväistiin vartavasten tarkoitusta varten rakennetussa vomitoriumissa tyhjentämässä vatsalaukun sisältö. Väärin!

Useimpien orgiatarinoiden alkuperä on roomalaisen kirjailijan Petronius Arbiterin veijariromaanissa Satyricon, joka satiirina kertoo omasta ajastaan yhtä vähän kuin Manillaköysi Jatkosodasta. Vomitorium on kuitenkin täydellinen väärinkäsitys. Oikea vomitorium on stadioneilla tai teatterissa oleva katettu kulkuväylä, jonka kautta suuret katsojamäärät voivat poistua nopeasti esityksen jälkeen. Itse termi esiintyy ensimmäisen kerran vasta myöhäisantiikissa, jolloin eräs Macrobius Ambrosius Theodosius – paremmin tunnettu ”Scipion unen”  kommentaarien kirjoittajana – käyttää sitä kirjassaan (Saturnalia 6.4.3.).

En tiedä, mistä tämä väärinkäsitys on alunperin kotoisin. Wikipedia syyttää Aldous Huxleya.

4) Vuonna 406 barbaarit ylittivät jäätyneen Reinin

Tässäpä tarina joka toistuu niin identtisenä historiankirjasta toiseen, että on selvää kirjoittajien kopioivan sen toisiltaan. Mutta mistä ihmeestä me tiedämme, että Rein jäätyi tuona nimenomaisena uudenvuoden aattona? Tai tiettyjen germaaniheimojen hyökänneen sen yli?

Lista hyökkääjistä on peräisin eräästä kirkkoisä Hieronymuksen (347–420) kirjeestä, jonka hän kirjoitti… Betlehemissä! Häntä ei siis voi hyvällä tahdollakaan väittää silminnäkijäksi (Hier. Epistola 123). Jäätyneestä Reinistä Hieronymus ei pukahda. Kun asiaa hieman tonkii, paljastuu myös koko tarinan ainoa ”lähde”. Suuri historioitsija Edward Gibbon kirjoitti vuonna 1781 kirjaansa History of the Decline and Fall of the Roman Empire seuraavat sanat:

”On the last day of the year, in a season when the waters of the Rhine were most probably frozen, they entered without opposition the defenceless provinces of Gaul.”

Gibbon tunsi alkuperäistekstinsä hyvin, joten hän on voinut saada inspiraation olettamukseensa Ammianus Marcellinukselta, joka kirjoitti alemannien heimon ylittäneen jäätyneen Reinin vuonna 378 (Res gestae, XXXI, 10, 4). Reinin tiedetään jäätyneen osittain myös vuonna 302. Säilyneessä gallialaisessa juhlapuheessa kerrotaan miten ”suuri lauma germaaneja joka heimosta ylitti jäätyneen Reinin ja nousi maihin eräällä saarella…” (XII Panegyrici Latini, VI.6.4).

Näin köykäisistä lähtökohdista on ponnistanut dramaattinen tarina vandaalien ja kvaadien maahantunkeutumisesta ja sen motiiveista, jääkuuraisesta Reinistä ja uudenvuoden 406 ennätyspakkasista.