Roomalaisia keisareita viideltä vuosisadalta. Piirrokset Graham Sumner ja Richard Hook.
Jokainen joka ajattelee roomalaisen keisarin patsasta, loihtii mieleensä todennäköisesti ensimmäisenä Prima Portan Augustuksen, joka koristaa useimpien historian oppikirjojen sivuja. Antiikin kuvanveistolle oli ominaista pitäytyä samoihin, vuosisatojen ajan toistettuihin tyylikeinoihin. Hyvä esimerkki on käytännössä kaikkiin aikakauden reliefeihin roomalaisille sotilaille kuvattu hellenistinen attikalaiskypärä, joka ei ilmeisesti ainakaan arkeologisten löytöjen perusteella ole ollut koskaan käytössä Roomassa. Se oli kuvallinen topos, yleisesti sovittu tapa esittää kypärä.
Samalla tavalla oli olemassa vakiintunut tapa kuvata keisari, huolimatta siitä kuka hän oli tai millaisia vaatteita hän todellisuudessa käytti. Itse asiassa hallitsijaa esittävissä patsaissa saattoi olla vaihdettava irtopää, sillä 200-luvun pahimpina kriisiaikoina keisarit ja vastakeisarit vaihtuivat kuin tuuli. Prima Portan Augustus esittää keisaria sotapäällikkönä (imperator) lorica musculataan pukeutuneena. Toinen yleinen tapa oli kuvata hallitsija hellenistiseen tapaan herooisessa alastomuudessa.
Miltä roomalainen keisari sitten näytti?
Roomalainen sivilisaatio ei elänyt missään umpiossa, vaan jatkuvassa muutoksen tilassa. Silmämääräisesti tarkastellen 100-luvun keisarilla ja 600-luvun keisarilla hyvin vähän yhteistä. Tarkemmin tutkittuna keisarillisesta regaliasta löytyy yksityiskohtia, kuten pterugat, jotka säilyvät hämmästyttävät sitkeästi aina viimeiseen roomalaisten basileiaan eli ns. bysanttilaiseen vaiheeseen asti. Olen poiminut tähän kirjoitukseen viisi esimerkkiä keisarillisesta pukeutumisesta viiden vuosisadan ajalta Ospreyn erinomaisista pukuhistorian kirjoista.
Ensimmäisenä vasemmalla on keisari M. Ulpius Trajanus (53-117), kuvattuna samanlaiseen imperaattorin lorica musculataan kuin Prima Portan Augustus. Kuva perustuu Trajanuksen pylvääseen kuvattuun kohtaukseen. Roomalaisen sotapäällikön asu on täynnä hellenistisiä vaikutteita. Yksi niistä on merkillinen pahoilta voimilta ja taikuudelta suojeleva nk. Herakleensolmu, pellavainen tai kenties silkkinen nauha joka on solmittu kiinni ylävatsan kohdalle. Herakleensolmu on selkeästi korkeamman upseerin merkki, mutta ketkä sitä saivat kantaa ja missä yhteydessä, ei ole tiedossa. Joistain patsaissa säilyneistä värihippusista on voitu päätellä, että nauhoja on ollut ainakin sinisiä, punaisia ja purppuraisia. Purppurainen nauha oli todennäköisesti varattu keisarille. Nauhan alle on pujotettu parazonium, hellenistinen ”upseerinmiekka” huotrineen, joka käytännössä oli pelkkä koriste-esine.
Pteruges (yks. pterugerion), rintapanssarin alta näkyvät tupsupäiset kaitaleet ovat kehittyneet kreikkalaisesta linothoraxista, laminoidusta pellavasta valmistetusta panssarista. Olkapäitä ja alavartaloa suojelevat kaistaleet olivat todennäköisesti joko nahkaa tai moninkertaista kangasta. Trajanuksen päällä on pitkä sotilasviitta paludamentum, joka on kiinnitetty olkapäälle soljella, tässä tapauksessa 2. vuosisadalle yleisellä pyöreällä kukkakuvioidulla fibulalla. Plinius Vanhempi kertoo, että roomalaisten sotapäälliköiden viitat oli värjätty kirkkaanpunaisiksi. Ainoastaan keisarilla oli oikeus kantaa purppuraviittaa, joka itse asiassa oli ainoa keisarillisen aseman näkyvä tunnus. Vielä Trajanuksen aikana Rooman keisari, augustus, oli teoriassa (joskaan ei käytännössä) ensimmäinen kansalainen, princeps, paras vertaistensa joukossa.
Toinen kuva esittää yhtä 200-luvun illyrialaisista sotilaskeisareista, M. Aurelius Carusta (230-283). Antoninusten dynastian jälkeen koko Augustuksen luoma hienovarainen valtarakenne romahti. Viidenkymmenen vuoden ajan valtakunta oli pysyvässä kriisitilassa. Barbaarien hävitysretket, epidemiat, nälänhätä, inflaatio ja erityisesti lähes pysyvä sisällissota aiheuttivat kulttuurillisen katkoksen lähes koko Välimeren piirissä. Poliittinen velvollisuudentunto kitui pois, vuosisatojen ajan jatkunut rahatalous katosi, perinteisten uskontojen suosio romahti.
Voidaan sanoa, että Rooma selviytyminen 3. vuosisadan kriisistä oli Balkanin alueelta kotoisin olevan sotilasjuntan ansiota: Virtuus illyrici, kuten ajan ylistyspuheissa sanottiin. Mukanaan nämä karun ja rahvaanomaisen Illyrian kasvatit toivat omat maansa vaateparren. 200-luvun lopun roomalaiseen sotilasmuotiin kuului illyrialaiseen tapaan lyhyt parta, pitkähihainen dalmatialainen tunica (dalmatica), pitkät housut, tukevat varsikengät ja tunnusomainen pillerihattu, paenula. Kuvassa Caruksen puppurainen, hapsukoristeinen paludamentum on kiinnitetty muodikkaalla hakaristikoristeisella fibulalla.
Keskimmäinen kuva esittää 300-luvun M. A. Valerius Maxentiusta (278-312). Keisari Diocletianus loi järjestelmän, jossa valta siirtyi useiden keisarien kollegiolle jota on kutsuttu myös tetrarkiaksi. Tetrarkkikauden taide on jähmeää ja juhlallista. Maxentiuksen muotokuva perustuu Venetsian San Marcossa tällä hetkellä olevaan tetrarkkeja esittävään porfyyripatsaaseen, joka on ryöstetty 1204 Konstantinopolista. Maxentiuksella on yhä tuon ajan sotilaiden tunnusmerkki, illyrialainen pillerihattu. Edellisten keisarien tapaan hän kantaa harteillaan purppuraista paludamentumia, mutta solkimuoti on kokenut selkeän muutoksen: Pyöreä solki on korvautunut jalokivin koristellulla, koko varhaiskeskiajalle tyypillisellä varsijousisoljella.
Panssarin alla Maxentiuksella on silkkinen, kultakirjailtu tiukka tunika. Vaatteiden kirjailujen määrä ja prameus kasvaa ajan funktiona mitä pidemmälle edetään. Tetrarkkina Maxentius kantaa muutenkin päällään enemmän kultaa ja koristeita kuin yksikään hänen edeltäjänsä. 300-luvulla tulee muotiin panssareiden kultaaminen, samoin varusesineiden koristeleminen kiviupotuksin.
Maxentius meni ja hävisi 28.10.312 Milviuksen sillalla eräälle Konstantinukselle, joka antoi kristinuskolle keisarillisen siunauksensa. Hänen jälkeläisensä hallitsivat Roomaa täydellisinä yksinvaltiaina. Keisari ei ollut enää princeps tai augustus, vaan dominus noster, koko maanpiirin monarkki. Neljännessä kuvassa on Konstantinuksen kolmas poika, Flavius Claudius Constantius II (317-361), joka käy hyvästä esimerkistä myös 400-luvun kristillisistä hallitsijoista.
Ammianus Marcellinus kuvailee Constantiuksen vaatteiden olleen eräänlaista kultabrokadia. Sotilaallinen pillerihattu on kutistunut kultakirjailluksi pipoksi ja miekkavyöstä ei nahkaa enää näe kultauksen ja hiomattomien jalokivien alta. Viimeinen pakanallinen keisari Julianus (331-363) yritti vielä paluuta vaatimattomampiin roomalaisiin hyveisiin, mutta se yritys – kuten pakanallisten kulttien elvyttäminenkin – tyrehtyivät hänen mukanaan.
Viimeinen kuvan roomalaisista keisareista on samalla viimeinen, joka käytti latinankielistä arvonimeä Augustus. Hän on Flavius Heraclius (575-641) eli Herakleios, jonka aikana latinan kielestä luovuttiin lopullisesti ja valtakunnasta – jota tähän aikaan kutsuttiin Romaniaksi – tuli luonteeltaan puhtaasti kreikkalainen ja itämainen valtio. Herakleioksen titulatuurassa hän oli roomalaisten basileus ja kuninkaitten kuningas, shaahi. Ensimmäisessä kuvassa olevan Trajanuksen tavoin hän on pukeutunut voittoisan kenraalin asuun. 600-luvulla siihen kuului lorica musculatan sijaan kreikkalaistyylinen herooinen rintapanssari (thorakion heroikon).
Persiasta saavuttamansa voiton jälken Herakleios kantoi riikinkukonsulista tehtyä päähinettä (toupha) ja pukeutui kultakirjailtuun purppuraiseen khitoniin. Purppuraviitta on sävyltään tavallista tummempi (ardens murex) ja siihen on kiinnitetty kultalangasta ja silkistä kirjailtuja pyöreitä koristeita. Herakleioksen punaiset sotilaskengät ovat samantyyppiset varsikengät (cothurni) kuin Caruksella, mutta koristeltu suurin helmin.
Trajanuksesta Heracliukseen on varsin pitkä matka. Silti roomalainen valtio säilyi jossain muodossa vielä lähes tuhannen vuoden ajan, muuttaen koko ajan muotoaan. Ehkäpä myös näyteltyjen TV-dokumenttien tekijät ja historiallisten elokuvien puvustajat vielä jonain päivänä oppivat, että muoti on muuttuvaista, eivätkä kaikki roomalaiset pukeutuneet togaan…