Väärinkäsityksiä

Tekoälyn yleistymisen myötä kaikenlaisen pseudohistoriallisen roskan määrä tuntuu lisääntyneen räjähdysmäisesti sosiaalisessa mediassa. Suuri osa on tehty todennäköisesti tarkoituksellisesti kerryttämään reaktioita ja siten mainostuloja. Sen inspiroimana tekaisin tämän pötypuhebingon ja lupasin myös avata ajatteluani, miksi nämä väitteet ovat pötyä. Osaa on käsitelty tällä sivustolla aiemminkin.

1. Antiikki oli valkoinen

Antiikin valkoisuus on ehkä parhaiten tiedetty nykyään väärinkäsitykseksi. Antiikin aikana monet veistokset maalattiin monivärisiksi. Väärinkäsitys lähti liikkeelle toisaalta renessanssin kuvanveistäjämestareista, toisaalta taas kulttuurihistorian ja modernin arkeologian uranuurtajasta Johann Joachim Winckelmannista (1717–1768), joka ylisti antiikin ajan rakennusten ja veistosten puhtaan valkoista pintaa.

Arkeologiset ja historialliset lähteet todistavat aukottomasti, että sekä kreikkalaisilla että roomalaisilla oli tapana maalata veistokset joko kokonaan tai osittain. Värien lisäksi taiteilijat käyttivät patsaskoristelussa hyväksi kultausta, hopeointia ja kalliita kiviä. Antiikin ajoista on säilynyt sekä veistosten kuvauksia että kuvia siitä, kun niitä maalataan. Vuodesta 1981 lähtien antiikin veistoksien värijäämiä on tutkittu huolellisesti monispektrikuvantamisella, kemiallisella pigmenttianalyysillä ja mikroskoopeilla. Tulokset puhuvat puolestaan.

2. Vesiputket aiheuttivat lyijymyrkytyksen

Mahdollista lyijymyrkytystä on välillä tarjottu syyksi koko Rooman valtakunnan rappiolle. Roomalaiset vesijohtoputket tehtiin lyijystä, joka on pehmeä, helposti työstettävä metalli, ja jota syntyi suuria määriä hopeakaivosten sivutuotteena. Lyijy liukeni putkista juomaveteen ja myrkytti pahaa-aavistamattomat janoiset, kuuluu teoria. Mutta onko asia näin?

Vesi, joka virtasi antiikin vesijohtoverkostoissa, oli sekä kalkkipitoista että lievästi hapanta. Hiilihappo reagoi kalsiumhydroksidin kanssa muodostaen kalsiumkarbonaattia, jonka Roomassa koskaan ruokaa laittaneet tuntevat valkoisena kerrostumana kattilan sisäpinnassa. Antiikin vesijohtojen sisäpintoja peitti paksu kerros kalsiumkarbonaattia, estäen lyijyä liukenemasta veteen mutta aiheuttaen välillä ikäviä tukoksia (Sextus Julius Frontinus, De aquaeductu CXXII.1).

Vaikka putket olisivat olleet uusia, veden virtausnopeus oli riittävän suuri estääkseen lyijyn liukenemisen. Lisäksi osa vesijohtoputkista ei ollut lyijyä vaan savea: roomalaiset eivät suinkaan olleet tietämättömiä lyijyn vaaroista. Arkkitehti ja insinööri Marcus Vitruvius Pollio varoittaa kirjassaan De architectura lyijyn vaaroista ja suosittelee käyttämään terrakottaputkia aina kuin mahdollista (VIII.6.10-11).

3. Vomitorium oli oksentamista varten

Kukapa ei olisi joskus kuullut tarinaa roomalaisista orgioista, joissa mässäiltiin ähkyyn asti ja annettiin sitten orjan kutittaa höyhenellä kitalakea tai käväistiin vartavasten tarkoitusta varten rakennetussa vomitoriumissa tyhjentämässä vatsalaukun sisältö.

Useimpien orgiatarinoiden alkuperä on roomalaisen kirjailijan Petronius Arbiterin veijariromaanissa Satyricon, joka satiirina kertoo omasta ajastaan yhtä vähän kuin Manillaköysi Jatkosodasta. Vomitorium on kuitenkin täydellinen väärinkäsitys. Oikea vomitorium on stadioneilla tai teatterissa oleva katettu kulkuväylä, jonka kautta suuret katsojamäärät voivat poistua nopeasti esityksen jälkeen. Itse termi esiintyy ensimmäisen kerran vasta myöhäisantiikissa, jolloin eräs Macrobius Ambrosius Theodosius – paremmin tunnettu ”Scipion unen”  kommentaarien kirjoittajana – käyttää sitä vitsikkäänä luonnehdintana kirjassaan (Saturnalia 6.4.3.).

En tiedä, mistä tämä väärinkäsitys on alunperin kotoisin. Wikipedia syyttää Aldous Huxleya.

4. Barbaarit ylittivät jäätyneen Reinin

Kun sama tarina toistuu identtisenä historiankirjasta toiseen, on selvää että kirjoittajat kopioivat sitä toisiltaan. Mutta mistä ihmeestä me tiedämme, että Rein jäätyi tuona nimenomaisena uudenvuoden aattona? Tai tiettyjen germaaniheimojen hyökänneen sen yli?

Lista hyökkääjistä on peräisin eräästä kirkkoisä Hieronymuksen (347–420) kirjeestä, jonka hän kirjoitti… Betlehemissä! Häntä ei siis voi hyvällä tahdollakaan väittää silminnäkijäksi (Hier. Epistola 123). Jäätyneestä Reinistä Hieronymus ei pukahda. Kun asiaa hieman tonkii, paljastuu myös koko tarinan ainoa ”lähde”. Suuri historioitsija Edward Gibbon kirjoitti vuonna 1781 kirjaansa History of the Decline and Fall of the Roman Empire seuraavat sanat:

”On the last day of the year, in a season when the waters of the Rhine were most probably frozen, they entered without opposition the defenceless provinces of Gaul.”

Gibbon tunsi alkuperäistekstinsä hyvin, joten hän on voinut saada inspiraation olettamukseensa Ammianus Marcellinukselta, joka kirjoitti alemannien heimon ylittäneen jäätyneen Reinin vuonna 378 (Res gestae, XXXI, 10, 4). Reinin tiedetään jäätyneen osittain myös vuonna 302. Säilyneessä gallialaisessa juhlapuheessa kerrotaan miten ”suuri lauma germaaneja joka heimosta ylitti jäätyneen Reinin ja nousi maihin eräällä saarella…” (XII Panegyrici Latini, VI.6.4). Näin köykäisistä lähtökohdista on ponnistanut dramaattinen tarina vandaalien ja kvaadien maahantunkeutumisesta ja sen motiiveista, jääkuuraisesta Reinistä ja uudenvuoden 406 ennätyspakkasista.

5. Roomalaiset numerot: IV vai IIII?

Kaikki jotka ovat saaneet kotoaan klassillisen sivistyksen tuntevat roomalaiset numerot, joiden logiikka on samankaltainen kuin roomalaisissa päivämäärissä: IV on yksi pois viidestä, VIII on viisi plus kolme, ja niin edespäin. Tämä tukkimiehen kirjanpidosta tai käsieleistä alkunsa saanut, alkujaan etruskilainen numerojärjestelmä vakiintui kuitenkin vasta renessanssin aikana.

Roomalaiset eivät itse pitäneet kiinni säännöistään. Luku neljä esiintyy useimmin muodossa IIII, kuten legioonan nimessä IIII Macedonica; samoin yhdeksäs legioona kirjoitetaan Legio VIIII, ei IX. Luku kahdeksantoista saatettiin kirjoittaa XVIII:n sijasta XIIX, kuten esimerkiksi Secundinuksen haudassa Via Appialla tai tässä Marcus Caeliuksen hautakivessä. XIIX oli sikäli loogisempi kuin XVIII, sillä kahdeksantoista luettiin duodēvīgintī, kaksi pois kahdestakymmenestä.

Luku viisikymmentä kirjoitettiin pitkään ⊥, ennen kuin se muuttui L-kirjaimeksi. Vanhoissa piirtokirjoituksissa luku sata saatettiin kirjoittaa ƆIC tai Ɔ. Keskiajan kirjanpidossa CIƆ alkoi tarkoittaa tuhatta ja IƆ viittäsataa, kuten tässä esimerkissä. Tuhat eli M oli Augustuksen aikana vielä ↀ.

6. ”Peukku alas” tarkoitti kuolemaa

Elokuvista ja tv-sarjoista tuttu kohtaus gladiaattoriareenalla: kaksi hikistä, puolialastonta gladiaattoria kamppailee hiekalla, kunnes toisen ase kirpoaa kädestä ja hän makaa avuttomana maassa. Ottelijoiden katseet kääntyvät kohti yleisöä ja keisarillista aitiota. Näytetäänkö peukaloa ylös vai alas? Saako hävinnyt pitää henkensä, vai surmataanko hänet? Harva kuitenkin tietää, että koko visuaalinen mielikuva enemmän tai vähemmän yllä olevaan Jean-Léon Gérômen vuonna 1872 tekemään maalaukseen.

Juvenalis kertoo Satiireissaan, että elämä ja kuolema areenalla ratkaistiin ”kääntämällä peukaloa”, pollice verso, mutta koska kyseessä oli itsestäänselvyys, hänelle ei tullut mieleen selventää miten peukaloa tarkkaan ottaen käännettiin. Peukalo ylös, peukalo alas, peukalo sivulle vai peukalo keskellä kämmentä? Kukaan ei oikeasti tiedä (Satiirit 3.34–37). Tutkijat väittelevät asiasta vielä tänäkin päivänä. Yksi alan keskeisistä teoksista Anthony Corbeillen Thumbs in ancient Rome: pollex as index (1997), jossa käydään läpi peukalonkäytön monia merkityksiä. Peukalolla saatettiin toivoa hyvää onnea, tai torjua pahaa hävyttömällä ”viikunaeleellä” (peukalo etu- ja keskisormen välissä).

Corbeille tulee siihen loppupäätelmään, että kuoleman merkki olikin peukalo ylöspäin tai peukalo pystyssä ylipäätään. Armon merkki oli hänen mukaansa taas peukalo nyrkin sisällä. Tämänkaltainen ele on nähtävissä Cavillarguen medaljongissa, joka on 200–300 -luvuilta oleva terrakottakoriste. Medaljonki kuvaa kahta gladiaattoria, kevyesti aseistettua retiariusta nimeltä Xantus (15 voittoa) ja panssaroitua secutoria nimeltä Eros (16 voittoa). Ottelun tuomari vieressä tekee käsieleen. Koristeessa on myös teksti stantēs missī, mikä tarkoittaa että ottelu oli päättynyt tasapeliin kun molemmat olivat vielä tolpillaan. Roomalainen puhetaidon opettaja Quintilianus mainitsee käsieleistä kirjoittaessaan, miten ”yleisö uhkaa gladiaattoria ojennetuilla peukaloillaan” (XI Institutio Oratorio). Tämä tukee Corbeillen ajatusta siitä, että peukalon suunnalla ei varsinaisesti ollut väliä.

7. Gladiaattoriottelut päättyivät kuolemaan

Joissakin Cavillarguen medaljongin kaltaisissa gladiaattoriotteluita esittävissä kuvissa on lueteltu ottelijoiden voittojen lisäksi myös tappiot, mikä antaisi ymmärtää etteivät gladiaattorinäytännöt päättyneet kuolemaan. Ja miksipä olisivatkaan. Rooman keisariajan ammattimaiset gladiaattorit olivat oman aikanasa vapaapainijoita, urheilusankareita ja julkkiksia. Heidän nimillään ja kuvillaan myytiin yleisölle tuotteita; heidän uroteoistaan valmistettiin jo mainitun medaljongin kaltaisia fanituotteita. Kuolema areenalla oli poikkeus, ei sääntö. Pompejin seinäkirjoitusten perusteella vain yksi viidestä taistelusta päättyi kuolemaan.

Mariottin mukaan suurin osa gladiaattoriotteluihin liittyvistä kuolemantapauksista tapahtui myöhemmin otteluissa saatujen vammojen seurauksena. Vammoja pyrittiin tietenkin välttämään kaikin keinoin. Ottelut käytiin alasti, koska haavaan sisään päätynyt tekstiilikuitu saattaisi aiheuttaa tulehduksen. Gladiaattoreiden luurangoille tehdyt tutkimukset ovat paljastaneet hyvin parantuneita vammoja. Gladiattoritalleilla oli käytössään alan parhaat lääkärit ja kirurgit. Tämä oli mahdollista, koska gladiaattoritaistelujen sääntöjä muutettiin vuoden 27 eaa. jälkeen. Gladiaattori saattoi luovuttaa milloin hyvänsä pudottamalla kilpensä ja nostamalla etusormensa. Lisäksi ottelun tuomari (summa rudis) valvoi, ettei taistelussa käytetä laittomia lyöntejä ja saattoi keskeyttää ottelun milloin vain, jos toinen ottelijoista oli vaarassa kuolla.

Gladiaattorit eivät myöskään tervehtineet keisaria sanoilla Ave, Caesar, morituri te salutant (”terve, Caesar, kuolemaan menevät tervehtivät sinua”). Se on peräisin Suetonius Tranquilluksen teoksesta De vita caesarum (Rooman keisareiden elämäkertoja). Tervehdystä käytettiin vuonna 52, jolloin keisari Claudius järjesti laivastotaistelunäytöksen Fucinus-järvellä. Ottelijat olivat sotavankeja tai kuolemaantuomittuja rikollisia, ja Claudius vastasi tervehdykseen nokkelasti Aut non – ”tai sitten ei”.

8. “Roomalainen tervehdys”

”Roomalainen tervehdys”, jonka Mussolini teki tunnetuksi ja jonka Hitler itselleen apinoi, ei oikeastaan ole roomalainen, niin hyvältä kuin se näyttääkin historiallisissa elokuvissa. Tosiasiassa tervehdyksen keksi ranskalainen taidemaalari Jacques-Louis David (1748–1825) maalauksessaan Horatiusten vala. Myöhemmät taidemaalarit kopioivat eleen Davidilta ja varhaisen historialliset elokuvat, kuten Cabiria (1914), tekivät siitä yleisesti tunnetun.

Roomalaistervehdys oli käytössä muun muassa Yhdysvalloissa lippuvalan yhteydessä. Gabriele d’Annunzion johtamat squadristit käyttivät sitä Fiumen valtauksessa vuonna 1919, Mussolinin fascistit kopioivat sen d’Annunziolta vuonna 1923 ja lopulta Hitler Mussolinilta vuonna 1926 tunnetuin seuraamuksin. Nykyään roomalaistervehdyksen tekeminen on muuttunut tahdittomaksi ja on Saksassa peräti laitonta.

Yksikään roomalainen kirjailija ei mainitse tällaista tervehdystä, eikä se esiinny aikakauden taiteessa. Oikealla kädellä tervehtiminen oli toki yleisinhimillinen ele, joka näkyy muun muassa tässä Trajanuksen pylvään paneelissa. Roomalaisten virkamiesten ja hallitsijoiden käyttämä ele yleisön huomion herättämiseksi muistuttaa hieman roomalaista tervehdystä, mutta sitä ei tehdä sormet yhdessä.

9. Kristittyjä surmattiin Colosseumilla

Mielikuva kristityistä marttyyreistä Colosseumilla elää sitkeästi ihmisten mielikuvituksessa. Yksi väärinkäsityksen aiheuttajista on ehkä ollut Jean-Léon Gérômen maalaus Veritodistajien viimeinen rukous, jonka hän teki William T. Waltersin tilauksesta vuosina 1863-1883. Siinä kristityt ovat kokoontuneet viimeiseen yhteisrukoukseen ennen kuin heidät syötetään villieläimille. Sosiaalisessa mediassa kiertävien tarinoiden mukaan tuhansia kristittyjä surmattiin Colosseumilla, jonka paavi Benedictus XIV (1740–1758) pyhitti marttyyrien muistolle. Tämä on kuitenkin pötyä.

Edes maalaus ei kuvaa Colosseumia eli Flaviusten amfiteatteria, vaan Rooman suurinta areenaa Circus Maximusta. On todennäköistä, ettei Colosseumilla vuotanut koskaan kristityn veri, sillä sitä ei mainita yhdessäkään pyhimyskertomuksessa (esimerkiksi P. Sebastianus teloitettiin Palatiumilla, P. Agnes Domitianuksen stadionilla ja P. Pietari Neron sirkuksessa). Marttyyrien kuolinpaikoille perustettiin kaikkialla kappeleita, mutta Colosseumin raunioita ei pidetty myöhemminkään pyhänä. Sitä ei mainita pyhiinvaeltajille suunnatuissa keskiaikaisissa matkaoppaissa ja mielikuvituksellisissa legendakokoelmissa kuten Mirabilia Urbis Romaessa.

Kuka sitten on vastuussa väärinkäsityksestä? Ilmeisesti paavi Pius V (1566–1572), joka keksi myydä pyhiinvaeltajille Colosseumin hiekkaa reliikkinä sillä perusteella, että se oli marttyyrien veren pyhittämää. Siihen asti Colosseum oli toiminut ensin linnoituksena ja sitten paavillisena kivilouhoksena. Fioravante Martinellin sata vuotta myöhemmin kirjoittama kirja popularisoi ajatuksen lukevalle kansanosalle, eikä virhettä ole sittemmin voitu korjata.

Muutenkin keskiajan kirjallisuus on suuresti liioitellut vainojen mittakaavaa. Vuonna 354 laaditussa luettelossa vuosittaisista kristillisistä muistopäivistä mainitaan vain kolmekymmentäkaksi marttyyriä. Jopa Kesarean piispa Eusebios (275–339) joutui myöntämään kirjoittamassaan Kirkkohistoriassa, että Rooman valtakunnan virkamiesten toimeenpanevat vainot olivat satunnaisia ja paikallisia ja ne liittyivät enemmän paikallisiin levottomuuksiin. Nykytutkimus on liikkunut enemmän tai vähemmän tähän suuntaan, eikä Rooman valtiokoneiston enää uskota vainonneen kristittyjä ennen vuotta 250 (Hänninen – Kahlos – Lehtonen 2012: Uskonnot antiikin Roomassa).

On varmaa, että monet kristityt joutuivat todella kokemaan kärsimyksiä keisariajalla. Kuinka laajoja vainot olivat ja kuinka useat joutuivat niiden uhriksi, on mahdotonta sanoa varmuudella. Kulttuurihistorian professori Veikko Litzen piti oikeansuuntaisena arviota, että kaiken kaikkiaan kristittyjen marttyyrien määrä oli korkeintaan kaksi tuhatta – siis vähemmän kuin seitsemän henkeä vuodessa valtakunnassa, jossa oli 60 miljoonaa asukasta (Litzen 2009: Tie Nikeaan).

10. Kleopatra oli musta

Oikeanpuolimmaisen kuvan kaltaista tarkoituksellista vääristelyä on sosiaalinen media pullollaan. Tyypillinen provosoiva salaliittoteoria väittää, että rasistiset eurooppalaiset ovat väärentäneet Afrikan historian ja pimittäneet sen, että monet historian keskeiset henkilöt, kuten kuningatar Kleopatra, ovat olleet mustaihoisia afrikkalaisia. Tällaisille tarinoille luo kysyntää myös rotupakkomielteisen aikamme kolonialismi- ja valkoisuusdiskurssit. Netflix-sarjojen roolitusta perusteellaan historiallisten vääryyksien korjaamisella tai monimuotoisuudella silloinkin, kun ne tiedetään valheiksi.

Egyptin kuningatar Kleopatra VII oli makedonialaisen Ptolemaiosten hallitsijasuvun viimeisiä edustajia. Hänen sukupuunsa on, miten sen nyt sanoisi, hieman visto mutta varmasti puhdasverinen – hän oli näet tulos insestistä sisarusten kesken kuudennessa sukupolvessa. Makedonialaisen verenperinnön lisäksi Kleopatran esivanhemmissa on mukana hippunen Syyriaa. Sukupuu ei ole aivan sataprosenttisen varma, koska dynastiassa oli tapana nimetä melkein kaikki miehet Ptolemaioksiksi eikä identifioimisensa ole täysin yksiselitteistä (järjestysnumerot ovat moderni keksintö). Kleopatraa esittäviä rahoja, kameekoruja, veistoksia ja patsaita on säilynyt useita.

Sivumennen sanottuna Kleopatran suku ei sammunut hänen mukanaan. Marcus Antoniuksen ja Kleopatran lapsista Kleopatra Selene naitettiin Rooman kansalaisuuden saaneelle Mauretanian kuninkaalle Juba II:lle. Joko he tai heidän poikansa Gaius Julius Ptolemaios sai tyttären nimeltä Julia Drusilla, joka oli naimisissa Juudean prokuraattorin Antonius Felixin kanssa (Tacitus Hist. 5.9). Heidän jälikasvustaan ei ole tietoa, mutta vielä kaksi sataa vuotta myöhemmin Palmyran kuningatar Zenobian kerrotaan väittäneen olleen Kleopatran jälkeläinen.

11. Caligula teki hevosestaan konsulin

Tarina hullusta keisari Caligulasta joka nimitti lempihevosensa Incitatuksen konsuliksi on tullut monille tutuksi BBC:n draamasarjasta Minä, Claudius. Siihen törmää jatkuvasti myös internetissä. Antiikin kirjalliset lähteet ovat kuitenkin yksimielisiä siitä, että kyseessä oli pelkkä aikomus, vitsi tai juoru. Suetonius, joka syntyi kolmekymmentä vuotta Caligulan kuoleman jälkeen, kirjoittaa teoksessaan De Vita Caesarum seuraavasti:

”Marmoritallin, norsunluuseimen, purppuraloimien ja jalokivistä tehdyn kaulaketjun lisäksi hän antoi hevoselleen talon, joukon palvelevia orjia ja kaluston, jotta sen nimessä kutsutut vieraat voitiin ottaa tavallista hienommin vastaan; sanotaanpa vielä että Caligula aikoi tehdä tästä suosikistaan konsulin.”

Sata vuotta myöhemmin elänyt Dion Kassios toistaa omassa historiassaan Suetoniuksen väitteen ja lisää siihen, että ”jos Caligula olisi saanut elää pidempään, hän olisi varmasti toteuttanut uhkauksensa”. Caligulalla oli erityisen huonot välit senaattiin, jota hän ei arvostanut lainkaan. Caligulan on tulkittu sanoneen, että senaatissa oli jo niin monta aasia, että Incitatuksen kaltainen jalo eläin sopisi sinne paremmin kuin hyvin. Historioitsija David Woods on ehdottanut, että murjaisu oli kohdistettu erityisesti vuoden 38 konsuliin Servius Asinius Celeriin (Asinius Celer = ”Nopsa Aasi”). Incitatus tarkoittaa myös ”nopeaa”.

Huomionarvoista on, että edes Suetonius ei väittänyt tarinaa todeksi, kertoipa vaan tällaistakin tarinaa Caligulasta kerrotun. Idea hevosen nimittämisestä hallitukseen on kuitenkin niin hauska ja kutkuttava, että tarina jäi elämään halki vuosisatojen. London Magazinen numerossa 6. helmikuuta 1742 julkaistiin satiiri, jossa kirjoittaja vertasi luottamusäänestyksen hävinnyttä pääministeri Robert Walpolea Incitatukseen, eikä edukseen:

What a happiness … must it have been to have liv’d under the auspicious Reign of the Emperor Caligula, who had so great a Regard to Merit wherever he found it, and took such a fatherly Care in providing for the Happiness of his People, that he made his Horse a Minister of the State. – – Whoever considers these Things with an unprejudiced Judgement, will upon an impartial Comparison with another whom I have in my Eye, be obliged to own, that the Horse was not only the honestest, but by far the wisest Minister of the two.

Incitatus sai jopa tapauksessa kuolemattoman maineen: harvalla ratsulla on omaa wikipedia-sivua.

12. Orjat soutivat kaleereita

Ajatus onnettomista kaleeriorjista soutamassa roomalaisia kaleereita on peräisin populaarikulttuurista, kuten Asterixista tai elokuvasta Ben Hur. Todellisuudessa antiikin ajan merimiehet olivat palkattuja ammattilaisia. Ateenan laivastoissa soutivat alempien tuloluokkien vapaat kansalaiset ja palkatut ulkomaalaiset. Orjiin turvauduttiin ainoastaan äärimmäisessä hätätilanteessa. Toisen puunilaissodan massiiviset miestappiot johtivat siihen että sekä Karthago että Rooma joutuivat hetkellisesti turvautumaan osittain orjasoutajiin, mutta silloinkin heille luvattiin palkkioksi vapaus heti sodan jälkeen (Lionel Casson: Galley Slaves, 1966).

Orjien käyttö kaleerilaivastoissa yleistyi vasta renessanssin aikana. Ranskassa käytäntö rangaistusvankien sijoittamisesta kaleereihin kirjattiin lakiin vuonna 1561. Johanniittaritarit käyttivät soutajina sekä orjia että velkavankeja (buonavoglia). Osmanien sotalaivastoja soutivat orjat, joita muslimiorjakauppiaat ja merirosvot kaappasivat Euroopasta Islantia myöten. Lepanton meritaistelun jälkeen voittajien kerrotaan vapauttaneet kymmenen tuhatta kristittyä kaleeriorjaa. Heidän joukossaan oli myös muuan Miguel de Cervantes (1547–1616), joka tuli myöhemmin tunneksi Don Quijoten kirjoittajana.

13. Naisilla ei ollut asiaa liike-elämään

Monet kuvittelevat, että naisten asema työ- ja liike-elämässä on nykyajan peruja ja että antiikissa naiset olivat alistetussa asemassa. Kreikassa näin ehkä olikin, mutta naisten asema keisariajan Roomassa oli verrattaen hyvä. Keisari Augustuksen laki ius liberorum vapautti kolmen lapsen äidit holhouksesta (tutela mulierium), mikä tarkoitti että perheelliset naiset saattoivat hoitaa liiketoimiaan ilman miespuoleisen sukulaisen hyväksyntää. Roomalainen lainoppinut Gaius (n. 130–180) piti hölynpölynä sellaisia väitteitä, että naiset olisivat jotenkin miehiä heikkomielisempiä ja alttiimpia huijatuksi tulemiselle, millä holhouksenalaisuutta oli joskus perusteltu. Gaius tulkitsi oman aikansa lainsäädäntöä niin, että jokaisella täysi-ikäisellä naisella oli oikeus hoitaa liiketoimiaan itse ja holhoojan myöntymys oli puhdas muotoseikka.

Toinen naisten asemaa vahistanut tekijä oli avioliittokäytäntöjen muutos. Aiemmin roomalaiset olivat menneet naimisiin cum manu, jolloin isänvalta tyttäreen ja tämän omaisuuteen siirtyi laillisessa mielessä aviomiehelle. Keisariajalla tuli tavaksi solmia avioliitto sine manu, jolloin vaimo pysyi osana isänsä sukua, säilytti omaisuutensa erillään aviomiehestään ja itsemääräämisoikeutensa koskemattomana. Yläluokan naiset kartuttivat omaisuuttaan paitsi perimällä, myös sijoittamalla. Ciceron ystävä Caerellia ja Plinius nuoremman anoppi Pompeia Celerina sijoittivat kiinteistöihin ja lainoittivat pienyrittäjiä. Puteolista (nyk. Pozzuoli) löytyneet pankkiirin tilikirjat todistavat, että naiset lainasivat rahaa liiketoimiaan varten. Tilikirjoissa mainitaan mm. Domitia Lepida, joka vuokrasi tonttimaata viljamakasiinien rakentamista varten, ja Caesia Priscilla, jolla oli huomattava luotto: lainoja ja käteistalletuksia 24 000 sestertiuksen edestä (työläisen 17 vuoden palkka).

Iunia Libertan hautakivi kertoo, että hän keräsi eläessään huomattavan omaisuuden kiinteistösijoittajana; hän testamenttasi puutarhakortteliensa ja kauppahuoneistojensa tuotot entisille orjilleen. Ciceron vaimo Terentia omisti metsäpalstoja ja kerrostalon, jonka hän oli antanut vuokralle. Marcus Terentius Varron tädillä oli laululintujen kasvattamiseen erikoistunut maatila. Naiset omistivat usein myös teollisuusyrityksiä. Tiilileimojen perusteella voidaan arvioida, että kolmasosa antiikin tiilentuottajista oli naisia. Kroatian rannikolla Parentiumissa (nyk. Poreč) asunut Calvia Crispinilla omisti merkittävän oliiviöljyn vienti- ja tuontiyrityksen vuoden 70 jaa. tienovilla; tämä on paljastunut oliiviöljyamforoiden sineteistä.

14. Kuuluisat viimeiset sanat

Kuuluisien ihmisten viimeiset sanat ovat jääneet usein elämään. Gaius Julius Caesar sanoi kuolemansa hetkellä Et tu, Brute (”sinäkin, Brutukseni!”). Keisari Vespasianus vitsaili tulevan apoteoosinsa kustannuksella sanoilla Vae, puto deus fio (”hitto, minusta taitaa tulla jumala”).

Paitsi ettei ihan niinkään. Caesarin kuuluisat viimeiset sanat on keksinyt William Shakespeare (Julius Caesar, 3. näytös, 1. kohtaus). Suetoniuksen kirjoittaman elämäkerran mukaan Caesar sanoi ensin ”tämähän on väkivaltaa”, sitten huusi apua, ja heittäessään henkensä hän kykeni ainoastaan korahtelemaan, vaikka toiset väittävät että hän ehti sanoa kreikaksi – joka oli sivistyneistön kieli tuohon aikaan – καὶ σὺ τέκνον (”sinäkin, poikani?”). (Suetonius, 82.1)

Suetoniusta saamme kiittää myös Vespasianuksen viimeisistä sanoista. On totta, että hän vitsaili tulevalla kohoamisellaan jumalten joukkoon, mutta elämäkerran mukaan hänen viimeiset sanansa olivat ”keisarin pitäisi kuolla seisaaltaan”.

15. Gladiaattorinäytännöt olivat roomalaisten suosikkiurheilua

Gladiaattorit ovat aina mielessä kun ajatellaan antiikin Roomaa, mutta todellisuudessa suosituin urheilulaji kansan keskuudessa oli kilpa-ajot (ludi circenses). Rooman Circus Maximus on yksi suurimmista koskaan rakennetuista areenoista – Plinius vanhemman mukaan sinne mahtui 250 000 katsojaa. Suuren sirkuksen lisäksi Rooman kaupungissa oli kolme muuta kilpa-ajoille pyhitettyä areenaa: Neron sirkus, Circus Varianus ja Maxentiuksen sirkus. Rahvaalle kilpa-areena oli ”koti, temppeli ja isänmaa”: satiirikko Juvenaliksen mielestä Rooma oli yhtä kuin sirkuksessa vellova massa. Valta, joka alun perin kuului kansalle, katosi rikkaiden taskuihin; kansa prostituoi valtansa ja antoi vaihtaa sen leipään ja sirkushuveihin (panem et circenses).

Silti roomalainen proletariaatti ei yksinvaltiuden aikana antanut täysin kastroida itseään. Sirkuksella oli poliittinen kaksoisrooli: siellä kansa kohtasi keisarin ja keisari oli kosketuksissa kansaan, eikä kilpa-ajojen ylenkatsominen tuonut suosiota. Areenalla kansalaiset saattoivat esittää vetoomuksensa ja protestinsakin suoraan hallitsijalle. Sirkus korvasi comitiumin, kansankokouksen. Sekään ei ollut sattumaa, että keisarillinen palatsi oli sekä Roomassa että myöhemmin Konstantinopolissa suoraan yhteydessä areenaan.

Vaunukilpa-ajojen järjestelyistä, hevosten hankinnasta ja kilpailijoiden valmennuksesta vastasivat ryhmittymät, joita kutsuttiin faktioiksi (factiones). Keisariajalla faktioita oli neljä: valkoiset, punaiset, siniset ja vihreät. Faktioiden kannattajat muodostivat omia kannatusorganisaatioitaan, joita on kutsuttu historiankirjoituksessa sirkuspuolueiksi. Sirkuspuolueet muistuttivat nykypäivän jalkapallojoukkueiden kannattajajärjestöjä omine väkivaltaan aina valmiine ”ultrineen”. Kilpa-ajot olivat niin suosittuja, että huippuajajat olivat kuin formulatähtiä, joille maksettiin huimia summia. Juvenaliksen mukaan parhaimmat kilpa-ajajat ansaitsivat satakertaisesti asianajajaan verrattuna.

400-luvun puolivälin jälkeen sirkuspuolueidein keskinäiset kähinät yleistyivät väkivaltaisiksi mellakoiksi. Kilpa-ajoihin liittyvän poliittisen jännitteen huipennus oli vuoden 532 Nika-kapina, jossa vihreiden ja sinisten tyytymättömät kannattajat yhdistivät voimansa väkivaltaiseen mellakkaan ja vallankumousyritykseen. Mellakoita rauhoittamaan jouduttiin kutsumaan armeijan yksiköitä ja rähinöinnissä arvioidaan kuolleen noin 30 000 – 50 000 ihmistä.

16. Kaikki legioonalaiset pukeutuivat punaiseen

Elokuvissa roomalaiset sotilaat on aina puettu punaisiin tunikoihin. Sotilasvaatteiden kankaan väristä on kuitenkin käyty viimeiset vuosikymmenet akateemista debattia sekä tutkijoiden että historiaelävöittäjien parissa. Punaisen puolesta puhuvat useat seikat: punainen oli sodan jumalan ja Romuluksen isän Marsin väri. Punaisesta kankaasta veri erottuu huonosti. Yksi Martialiksen epigrammista (14, XCCIX) mainitsee, että sotilaat suosivat punaista:

Roma magis fuscis vestitur, Gallia rufis,
Et placet hic pueris militibusque colos.

Plutarkhoksen kirjoittamassa Fabius Maximuksen elämäkerrassa kenraalin teltan yläpuolelle nostetaan helakanpunainen tunika taistelun merkiksi. Polybius kertoo, miten Caesar teki samoin ennen taistelua. Ainakin sotapäälliköt käyttivät punaisia vaatteita ja punaista viittaa (paludamentum), mutta se ei vielä kerro mitään tavallisten sotilaiden vaateparresta.

Suurimman osan historiaa Rooman legioonalaiset joutuivat ostamaan omat varusteensa. Hankinnat oli Augustuksen ajoista eteenpäin kuitenkin keskitetty suurille toimittajille ja varusteiden hinta ainoastaan vähennettiin sotilaan palkasta. Antiikin ajalta säilyneiden kirjeiden ja kuittien joukossa on mainintoja armeijalle toimitetuista suurista tunikaeristä. Keisari Diocletianuksen aikana sotilasvaatteiden tuotanto keskitettiin valtion vaatetehtaisiin. On siis todennäköistä, että sotilaat pukeutuivat ainakin yksikkötasolla yhtenäiseen tapaan. Mutta emme tiedä minkä värisiä nuo tunikat olivat; emme edes sitä, olivatko ne kaikki saman värisiä.

Egyptistä säilyneiden papyruskirjeiden perusteella tiedämme, että valtion toimittamien vaatteiden lisäksi sotilaat saivat vaatekappaleita perheiltään ja omaisiltaan. Aleksandrian laivastossa palvellut Claudius Terentianus rukoilee isäänsä lähettämään hänelle uuden tunikan, sillä hänen oma tunikansa on kulunut puhki jo alokasaikana. Punainen olisi ollut yksi helpommista ja halvimmista väreistä värjätä, mutta vielä halvempaa tietysti olisi ollut, jos armeijan tilaamat vaatteet olisi tehty värjäämättömästä tai valkaistusta villasta tai pellavasta. Jatkuva peseminen olisi joka tapauksessa muuttanut punaiset tunikat ajan myötä samean vaaleanpunaisiksi.

Tacituksen kuvauksessa Vitelliuksen triumfista mainitaan valkoiset tunikat:

”Jottei näyttäisi siltä, että hän oli tullut kaupunkiin valloittajana, hän ystävien neuvosta puki ylleen purppurareunuksisen toogan, ja sotajoukko pantiin järjestykseen. – – Kotkamerkkien edellä kulkivat valkoisiin puettuna sotilasleirien prefektit ja tribuunit sekä vanhimmat kenturiot, ja muut kenturiot kulkivat kukin oman joukko-osastonsa vieressä aseiden ja kunniamerkkien kimaltaessa.”

On helppo olettaa, että herkästi likaantuvat kirkkaan valkoiset tunikat olivat etupäässä paraateja ja sisäpalvelusta varten. Vegetius, jonka teos on 300-luvulta, mainitsee että Britannian laivaston merimiehet värjäsivät tunikansa meren värisiksi, joten ainakin osa merisotilaista suosi sinistä väriä. Graham Sumnerin Roman military clothing (2002) käy läpi kaikki tunnetut roomalaiset freskomaalaukset, joista sotilaiden vaatteiden väri on erotettavissa. Enemmistö sotilaista on esitetty valkoisissa vaatteissa, mutta myös joitain punaisia tunikoita ja viittoja esiintyy.

17. Myöhäisantiikin Rooman armeija oli heikko

Populaarihistorian välittämä mielikuva Rooman armeijasta on ylläolevan meemin kaltainen. Prinsipaatin legioonat olivat sotilaallisesti ja teknologisesti ylivertaisia, mutta myöhäisantiikin aikana Rooman armeija babarisoitui ja veltostui, kunnes se ei enää kyennyt pitämään puoliaan maahantunkeutujia vastaan. Mutta onko asia todella näin?

Kun Caesarin murhaa seuranneiden sisällissotien aika oli ohi, keisari Augustus kotiutti yli puolet sotilaistaan. Armeijan kokoa supistettiin 60 legioonasta 28 legioonaan. Jäljelle jääneet legioonat muutettiin pysyviksi ammattimaisiksi joukko-osastoiksi. Näistä kolme tuhoutui Germaniassa eikä niitä koskaan perustettu uudelleen. Jäljelle jäi 25 legioonaa ja 250 apujoukkojen (auxilia) kohorttia, yhteensä noin 250 000 miestä. Tämä on hämmästyttävän pieni armeija valtakunnalle, joka käsitti koko Välimeren tienoon Galliasta Juudeaan. Legioonien pääasiallinen tehtävä ei ollut niinkään puolustaa imperiumia sen ulkoisilta vihollisilta kuin pitää valloitetut kansakunnat kurissa.

Augustuksen jälkeen armeijaa vahvistettiin koko prinsipaatin ajan. Daakialais–, parthialais– ja markomannisotien jälkeen se saavutti huippunsa vuonna 211, jolloin Rooman armeijaan kuului 33 legioonaa ja noin 400 apujoukkojen kohorttia, yhteensä 450 000 miestä. Seuraavan seitsemänkymmenen vuoden ajan tuo mahtava sotakone vuodatti verensä loputtomissa sisällissodissa ja torjuessaan maahantunkeutuneita germaaneja. Roomalaiset olivat aiemmin kopioineet miekkansa hispaaneilta ja kypäränsä gallialaisilta. Myös 200-luvulla he omaksuivat vihollistensa varusteita ja taistelutapoja, kuten pidemmän germaanisen miekan (spatha) ja persialaisen raskaan ratsuväen (clibanarii/cataphractarii).

Myöhäisantiikin Rooman armeijan keskeiset historialliset lähteet ovat Notitia Dignitatum, vuosina 395–420 koottu sotilas- ja siviiliviranomaisten käsikirja, ja Ammianus Marcellinuksen historiateos Res Gestae. Kolmas hyödyllinen lähde on roomalaiset lakikokoelmat (Corpus Iuris Civilis ja Codex Theodosianus), joissa on säilynyt useita armeijaa koskevia asetuksia tuolta ajalta. Tutkijoiden arviot armeijan koosta vaihtelevat kolmensadan tuhannen ja kuudensadan tuhannen välillä. 300-luvun Rooman armeija ei ollut ainakaan miesvahvuudeltaan heikompi kuin mitä se Augustuksen aikana oli ollut.

Organisaatioltaan myöhäisantiikin ajan armeija oli paljon joustavampi. Sen joukko-osastot olivat pienempiä; legioonien pysyvät asemapaikat muuttuivat pelkiksi koulutusyksiköiksi ja varsinaiset taisteluosastot liikkuivat ympäri valtakuntaa erillisosastoina, joista kenttäarmeijat koottiin. Myöhäisantiikin Roomalla oli käytössään myös ratsuväestä koostuva liikkuva reservi, jonka keisari Gallienus oli luonut 200-luvun puolivälissä. Aseistus monipuolistui. Raskaiden heittokeihäiden ja lyhyiden miekkojen lisäksi armeija käytti useita erilaisia työntö- ja heittokeihäitä, lyijypainotettuja tikkoja (plumbata), pitkiä miekkoja ja varsijousia. Myöhäisantiikin legioonalaiset olivat myös paremmin panssaroituja.

Ajatus barbarisoituneesta Rooman armeijasta on peräisin Edward Gibbonin teoksesta Decline and Fall of the Roman Empire, eikä hypoteesi pidä merivettä. Ennen valtakunnan poliittista hajoamista 400-luvun puolivälissä Rooman armeija voitti edelleen useimmat taistelut. Ammianus Marcellinuksen mukaan Rooman armeijassa palvelleet barbaarit taistelivat vähintään yhtä urheasti ja uskollisesti kuin syntyperäiset roomalaiset. Germaaneja pidettiin niin hyvinä sotilaina, että heitä erityisesti suosittiin eliittijoukoissa (auxilia palatina).

18. Karthagon pelloille kylvettiin suolaa

Tarina kertoo, miten miten kolmannen puunilaissodan jälkeen vuonna 146 jaa. roomalaiset hävittivät ikiaikaisen vihollisensa Karthagon perinpohjaisesti. Konsuli Scipio Aemilianus antoi pappien toimittaa rituaalin, jolla itse maa kirottiin niin ettei kukaan voisi enää asua siellä. Rituaalin tehostamiseksi pellot kylvettiin täyteen suolaa, jotta maanviljelys olisi mahdotonta.

Paitsi että koko juttu on vedetty hatusta. Yhdestäkään antiikin ajan lähteestä ei löydy maan suolaamisesta mitään mainintaa. Polybios, Livius, Plutarkhos, Appianos, Cicero, Florus ja Macrobius ovat kaikki hiljaa. Karthagoa ei suinkaan hylätty, vaan se rakennettiin nopeasti uudelleen. Kaupungin sijainti oli kauppareittejä ajatellen erinomainen ja vaihtoehdoksi esitetyn Utican satama täyttyi lietteestä ja muuttui käyttökelvottomaksi.

Tarinan todellinen lähde on 1800-luvun historioitsijat, jotka saivat inspiraationsa Sikemin kaupungin kohtalosta Raamatun Tuomarien kirjassa (9:45): ”Koko päivän kestäneen taistelun jälkeen Abimelek valloitti kaupungin ja surmasi sen asukkaat. Hän hävitti kaupungin maan tasalle ja kylvi sen paikalle suolaa.” Bertrand Hallward otti tarinan mukaan Cambridge Ancient Historyn ensimmäiseen laitokseen (1930) ja sieltä se jäi sitkeästi elämään.

19. Gladiaattorit olivat orjia (ja miehiä)

Oikeat gladiaattorit eivät useinkaan olleet kuolemaantuomittuja vaan ammattilaisia, joita voisi verrata meidän aikojemme vapaapainijoihin. Otteluita käsikirjoitettiin ja harjoiteltiin etukäteen. Kaikki gladiaattorit eivät myöskään olleet miehiä. Vaikka naisgladiaattoreita oli vähemmän kuin miehiä, he eivät olleet millään tavalla poikkeuksellisia. Keisari Tiberiuksen aikana piti säätää erikseen laki joka kielsi aatelisnaisia ryhtymästä gladiaattoreiksi tai niiden kouluttajiksi.

Naisgladiaattoreita osallistui useimpiin tunnettuihin näytöksiin, mikä aiheutti aikansa konservatiiveissa tietenkin moraalista närkästystä. Juvenalis paheksui asiaa suunnattomasti. Hän syytti heitä hemmotelluiksi yläluokan tyttäriksi, jotka vain etsivät halpaa hupia ja jännitystä elämäänsä. Libyalaissyntyinen keisari Septimius Severus kielsi vuoden 200 tienovilla kaikkia naisia toimimasta gladiaattoreina, mutta kiellolla ei ollut mainittavaa vaikutusta, koskapa Ostian kaupungista on löytynyt paljon myöhempi naisgladiaattorien mainos.

20. Roomalaiset pyyhkivät takalistonsa yhteisellä sienellä

Kakkajutut hihityttävät paitsi lapsia, myös lapsenmielisiä aikuisia. Yleinen tarina kertoo, että roomalaiset julkisissa vessoissa pyyhkivät takalistonsa yhteisellä tikunnokkaan pistetyllä vessasienellä, joka välillä huljutettiin etikassa sen puhdistamiseksi. Todellisuudessa lähteet vessasienen eli xylospongiumin käytöstä ovat erittäin huterat. Kyseinen sieni mainitaan kaiken kaikkiaan vain neljässä latinankielisessä kirjoituksessa, joista on kirjoitettu pidemmin täällä.

Tiedämme tikunnokkaan pujotetun sienen olleen olennainen osa vessan kalustoa kaikkialla Rooman valtakunnassa, mutta kukaan ei täsmällisesti tiedä, mihin sitä käytettiin – kirjoittajat olettivat kaikkien tietävän, mikä vessasieni on. Arkeologia tarjoaa kuitenkin jonkinlaista valoa roomalaisten vessakäyttäytymiseen. Herculaneumin kaupungin viemäristä on löytynyt jos jonkinlaista pyyhinvälinettä, kuten pellavatukkoja, lehtiä ja sileitä kiviä, mutta ei yhtään sientä. Oman suosikkiteoriani mukaan xylospongium oli miltä se näyttääkin, eli vessaharja siivoamista varten.

21. Bysantti

Ainoastaan Länsi–Rooman valtakunta lakkasi olemasta vuonna 476 jaa., kun viimeinen keisari ja nukkehallitsija Romulus Augustus luovutti virallisesti kruununsa germaanikuningas Odovakarille. Tämän jälkeen oli olemassa vain yksi Rooman valtakunta, jota johdettiin Konstantinopolista käsin – mutta tavalliset ihmiset tuskin huomasivat minkään radikaalisti muuttuneen juuri tuolloin. Länsi oli jo jaettu germaanien kuningaskuntiin. Lisäksi osa Rooman vallan ajan poliittisista instituutioista, kuten kirkko, senaatti ja paikallishallinto, jatkoivat olemassaoloaan.

Kreikankielisestä Itä-Roomasta on yleisesti käytetty nimitystä Bysantti, vaikka koko termi on uuden ajan keksintö – valistusfilosofien historiaan projisoima kummitus. Sen loivat de Montesquieu pamfletissaan Consideration sur les causes de la grandeur des Romains et de leur décadence ja Gibbonin Decline and Fall of the Roman Empire, ja niissä moukaroitiin länsimaiseen tietoisuuteen ajatus rappeutuvasta Roomasta joka jatkoi dekadenssiaan läpi keskiajan ja joka oli täysin vastakkainen niille arvoille, joita länsieurooppalainen valistus arvosti.

”Bysanttia” ei siis historiallisessa mielessä koskaan ollut. Konstantinopolin asukkaat vielä tuhat vuotta myöhemmin mielsivät itsensä roomalaisiksi (rhomaioi) ja valtakuntansa Romaniaksi, millä nimellä se oli tunnettu jostain 200-luvun lopulta lähtien. Arvelen, että se tapahtui siinä vaiheessa kun keisari Caracalla lahjoitti Rooman kansalaisuuden kaikille valtakunnan vapaille asukkaille ja Rooma kaupunkina menetti sen etuoikeutetun aseman, joka sillä oli pitkään ollut. Vuoden 476 jälkeen oli vain yksi Rooman valtakunta, basileia tôn rômaiôn, joka oli luonteeltaan ikuinen ja jakamaton, ja joka ei missään vaiheessa lakannut vaatimasta takaisin menettämiään alueita.

22. Länsi-Rooma ei luhistunut, se vain muuttui

Medievalistien ja myöhäisantiikin tutkijoiden parissa on ollut muotia sanoa, ettei Rooman valtakunta koskaan luhistunut, se vain hitaasti muutti muotoaan. Väitetään, ettei mitään ”pimeää keskiaikaa” ollutkaan, vaan kehitys jatkui tasaisesti eteenpäin. Ajatus siitä että ”barbaarit” olisivat tuhonneet Rooman haiskahtaa heidän mielestään epäasialliselta, ehkäpä jopa rasistiselta. Tämä kulttuurirelativistinen tulkinta sai alkunsa amerikkalaisen Peter Brownin klassikkoteoksesta The World of Late Antiquity (1971). Brownin tavoite oli uudelleenkirjoittaa aikakauden historia positiivisessa valossa, turvautumatta kertaakaan ”rappion” tai ”kriisin” käsitteisiin. Samaa mieltä oli Oxfordin yliopiston myöhäisantiikin professori Averil Cameron, jonka mukaan

”…there is a kind of consensus today that the concept of crisis is somehow no longer appropriate these days, and that instead we should use terms that are value-free, such as change or transformation.” (A. Cameron: The perception of crisis, 1998)

Populaarikulttuurin puolella barbaarien erinomaisuuden evankeliumia on julistanut mm. ex-Monty Python Terry Jones BBC:n historiasarjassa Barbarians (2006). Viitaten myös nykyisiin maahanmuuttokeskusteluihin, amerikkalainen historian professori Thomas Noble saattoi tyytyväisesti lasua että ”ajatus roomalaiset alistaneista vihamielisistä valloittajalaumoista on nyt turvallisesti lakaistu syrjään”. (From Roman Provinces to Medieval Kingdoms, 2006). Brown onnistui kuvaamaan aikaa ilman rappiota tai kriisejä kääntämällä katseensa oikealla hetkellä pois Länsi-Euroopasta ja materiaalisista oloista, kohti Lähi-itää ja hengellistä elämää, mutta jos kansainvaellusaikaa katselee arkeologian lasien läpi, ”valoisa keskiaika” ei pidä lainkaan merivettä.

Aikalaiset itse kokivat elävänsä poikkeuksellista aikaa. ”Luhistuminen” ja ”rappio” ovat ehkä arvoväritteisiä sanoja, mutta ne ihmiset, jotka syntyivät maailmaan jossa juokseva vesi, kylpylät, turismi ja postilaitos olivat arkipäivää mutta kuolivat maailmassa, jossa kattotiiliä ei enää valmistettu, vesijohdot olivat poissa käytöstä, teillä vaanivat murhamiehet ja naapuriprovinssi muuttui vieraaksi maaksi omine lakeineen, eivät tuskin olisi keksineet parempaa sanaa. Kun muutos huonompaa oli ripeää, kuten kolmannella vuosisadalla, ihmiset selvästi tiedostivat elävänsä keskellä kriisiä (G. Alföldy: The crisis of the third century as seen by contemporaries, 1974 ja B. Ward-Perkins: The Fall of Rome and the End of Civilization, 2005).

Sivilisaation luhistuminen on kuvattu prosessiksi, jossa yhteiskunta siirtyy vakiintuneelta sosiopoliittisen monimutkaisuuden tasolta yksinkertaisemmalle. Luhistumisessa poliittinen yksikkö on alueellisesti pienempi ja keskusvalta heikompi; yhteiskunta on vähemmän kerrostunut ja siinä on vähemmän työnjakoa, koordinaatio, voimavarojen uudelleen jako ja tiedon ja tavaroiden kulku vähenee, talousyksikkö tuottaa itse sen mitä kuluttaa, vanha rakennuskanta rappeutuu tai mukautetaan vaatimattomampaan käyttöön, lukutaito harvinaistuu, turvattomuus lisääntyy, vahvat pitävät huolen itsestään, väestömäärä pienenee, ja jäljelle jäävien ihmisten tuntema maailma kutistuu.

Aineelliset merkit luhistumisesta ovat selvät:

• Kaupankäynnin volyymin romahdus, lyödyn rahan katoaminen päivittäiskaupasta. Rahan sijaan turvauduttiin vaihtokauppaan. Antiikin aikana käytiin kauppaa päivittäistavaroilla, luhistumisen jälkeen kauppa rajoittui yleellisyystarvikkeisiin.
• Laadukkaiden, massatuotettujen keraamisten keittiöastioiden ja muiden päivittäistavaroiden katoaminen (saavutettiin uudelleen vasta 1300-luvulla).
• Metallurgian ja hienomekaniikan tason alueellinen romahdus. Roomalaiset tunsivat alumiinin, kemiallisen pinnoituksen (mercury gilding, displacement plating) ja kuulalaakerit, jotka kehitettiin uudelleen vasta 1700-luvulla.
• Realistinen maalaus- ja kuvanveistotaito katosi ja saavutettiin lännessä uudestaan vasta 1400-luvulla.
• Luku- ja kirjoitustaidon katoaminen. Antiikin aikana lukutaito oli laajalle levinnyttä; antiikin rakennukset ovat täynnä seinäkirjoituksia. Papyruskirjoja myytiin kaikkialla. Kansainvaellusajalla edes kaikki papit eivät osanneet lukea.
• Maaseutu autioitui ja kaupunkien väkiluvut romahtivat. Britanniassa asui roomalaisajalla arvioiden noin mukaan kaksi miljoonaa ihmistä; tämä ylitettiin uudestaan vasta 1200-luvulla.

Jopa valtakunnan sydänmailla Italiassa väestö väheni. Vuonna 395 kirjattiin, että yli puoli miljoonaa auranalaa (132 000 hehtaaria) hedelmällistä Campanian maaseutua oli autioitunut ja mahdotonta verottaa. Milanon piispa Ambrosius kirjoitti samoihin aikoihin, että Bologna, Modena, Reggio ja muut kaupungit Aemilian alueella olivat puoliksi raunioituneita ja hylättyjä. Sata vuotta myöhemmin paavi Gelasius (492–496) väitti Toskanaa ja Aemiliaa ”lähes asumattomiksi”. Vaikka näissä väitteissä on varmasti liioittelua, väkimäärä näyttää laskeneen rajusti huippukaudesta 100-luvulla, jolloin Italiassa arvioidaan asuneen 12–13 miljoonaa ihmistä (Walter Scheidel: Demography, 2007). 400-luvulla Italiassa arvioidaan asuneen enää noin kuusi miljoonaa asukasta. Justinianuksen rutto ja sodat hävittivät Italian niin pahasti, että 500-luvulla asukkaita oli enää pari miljoonaa. Antiikin ajan väkiluku ylitettiin Italiassa vasta 1700-luvulla.