Jumalten tuho, osa I: Johannes Efesolainen

Keisari Justinianus ja hänen hovinsa. Mosaiikki Ravennan San Vitale -kirkossa.

Prologi

Olipa kerran vanhurskas ja ankara keisari Justinianus[1], jota suuresti harmitti ja sydämelleen kävi, että hänen valtakunnassaan Roomassa asui kaikenlaisia Perkeleen eksyttämiä harhaoppisia, saastaisia pakanoita, taikureita, maageja ja kuvainpalvojia. Kristittyjen basileuksena hän piti itseään kristikunnan esitaistelijana ja puolustajana Saatanan valtaa vastaan maailmassa.

Rooma oli ollut virallisesti yksiuskoinen valtakunta jo yli sadan vuoden ajan. Silti suuri osa sen asukkaista tunnusti yhä vanhoja jumalia, vaikka avoin pakanuus olikin kielletty kuolemanrangaistuksen uhalla ja temppelit laajalti suljettu. Pakanat olivat monta kertaa kapinoineet kristittyä hallintokoneistoa vastaan, mutta kaikki yritykset epäonnistuivat. Viimeinen tällainen yritys oli tapahtunut vuonna 484, jolloin idän armeijoiden ylipäällikkö (Magister militum per Orientem) yritti nostaa pakanoihin myönteisesti suhtautuneen Leontiuksen valtaistuimelle.

Keisari Justinianus halusi varmistaa, että pakanuus hävitettäisiin kokonaan hänen valtakunnastaan. Vuonna 527 hän kovensi jo valmiiksi ankaria lakeja vääräuskoisia vastaan. Pakanoilta vietiin perintöoikeus ja oikeus nostaa kanteita. Käytännössä Justinianus vei pakanoilta omaisuuden ja hengen turvan ja teki heistä lainsuojattomia, joille kuka tahansa sai tehdä pahaa joutumatta edesvastuuseen. Platonin akatemialta, valtakunnan arvostetuimmalta opinahjolta Ateenassa, vietiin rahoitus ja se suljettiin.

Edes nämä lait eivät tuntuneet tehoavan kaikkiin vanhojen jumalien palvojiin, sillä vain vuotta myöhemmin Justinianus tiukensi lakeja edelleen. Kaikki pakanuudesta epäillyt määrättiin käännytettäväksi julkisesti kristityiksi tai teloitettavaksi. Suuret ihmisjoukot ottivat tässä vaiheessa kasteen, mutta Justinianus ei vieläkään ollut tyytyväinen. Hän nimitti lahjakkaan ja intomielisen syyrialaisen Johanneksen, ”pakanoiden vasaran”, huolehtimaan pakanakysymyksen lopullisesta ratkaisusta.

Johannes Efesolainen

Johannes syntyi vuonna 507 Tigris-virran rannalla Amidan[2] kaupungissa, roomalaisen Mesopotamian provinssin pääkaupungissa. Luostarissa hänen opettajansa, jolta hän sai vuonna 529 diakonin vihkimyksensä, oli Kallinikonista[3] (nyk. Raqqa) kotoisin ollut syyrialainen munkki Yôhānān bar Qursos, tunnettu myös nimellä Johannes Konstantialainen. Yôhānān oli alun perin ollut Konstantian eli Tellan kaupungin piispa, mutta luettuaan ”Paavalin ja Theklan teot”[4] hän oli saanut herätyksen ryhtyä munkiksi ja eronnut virastaan.

Yôhānān bar Qursos opetti tiukan monofysiittistä oppia, jonka mukaan Kristus ei ole sekä ihminen että Jumala, vaan hänellä on yksi, jumalallinen luonto ja hänen ihmisyytensä on enemmän tai vähemmän näennäistä.  Monista Yôhānān bar Qursoksen vihkimistä oppilaista tuli aktiivisia monofysiittejä, mistä tuli Syyrian kirkon ja khalkedonilaisten kristittyjen välille kaikenlaista skismaa. Johannes ei ollut tässä asiassa poikkeus.

Aikansa oppineiden tapaan Johannes osasi hyvää kreikkaa ja arameaa, mutta merkittävän hänestä tekee se, että hän kirjoitti poikkeuksellisesti äidinkielellään syyriaksi. Johannes oli yksi ensimmäisistä syyriankielisistä historioitsijoista. Hän matkusteli laajalti pitkin Palestiinaa ja Egyptiä keräten pyhimystarinoita. Hän on myös yksi Justinianuksen ruton silminnäkijätodistajista. Johanneksen pääteos on kolmiosainen Kirkkohistoria, joka pitää sisällään Rooman historian aina Julius Caesarista vuoteen 588 jaa. asti[5]. Valitettavasti vain osia siitä on säilynyt.

Vuonna 535 Johannes muutti valtakunnan pääkaupunkiin, Konstantinopoliin, jossa hän tavalla tai toisella vuosien varrella nousi keisari Justinianuksen suosioon. Keisari pyrki vahvistamaan idän kristittyjä seurakuntia suojamuuriksi Persian mahtia vastaan ja tuhoamaan pakanuuden ja harhaopit. Historia ei kerro, mitä kokemusta 35-vuotiaalla Johanneksella oli pakkokäännytyksestä, mutta vuonna 542 keisari Justinianus antoi hänen käyttöönsä oman esikunnan, ammattimaisia kiduttajia ja kokonaisen armeijan fanaattisia kiivailijoita, parabolaneja[6]. Johanneksen turvallisuudesta vastasi vakituisesta armeijasta irroitettu erillisosasto.

Johanneksen ensimmäinen kohde oli Vähä-Aasia. Se tunnettiin äveriäistä kaupungeistaan, jasmiinintuoksuisista öistään, oraakkeleistaan ja vuoristaan, joilla lyykialaisten jälkeläiset sitkeästi osoittivat kunnioitusta jumalilleen kuten Herkules Kakasbokselle, Glykonille, Artemiille ja Apollo Megistokselle.

Johanneksen Einsatzkommando aloitti Lyydian, Kaarian ja Fryygian suurista kaupungeista. Löydettyjä pakanoita kidutettiin kunnes he suostuivat ottamaan kasteen. Kieltäytyjät surmattiin. Jokainen pakanallinen kulttipaikka ja temppeli hävitettiin maan tasalle ja niiden päälle rakennettiin kirkko. Entiset pakanat pakotettiin rangaistukseksi maksamaan kirkkojen rakentaminen omista rahoistaan.

Kaupungeista Johanneksen inkvisitio eteni vuorille ja jokilaaksoihin. Meandroksen laaksossa lähellä Tralleisin kaupunkia (nyk. Aydın) Johannes antoi repiä ison temppelin ja rakennutti paikalle luostarin. Johanneksen oman ilmoituksen mukaan 70 000 ihmistä pelastettiin kristinuskoon ja sata temppeliä hävitettiin.

Vainot eivät lopu

Vähän-Aasian jälkeen inkvisitio siirtyi eteläiseen Egyptiin ja ”nuubialaisten maahan”, kuten hänen kirkkohistoriansa kolmas osa kertoo. Ilmeisesti Johannes itse ei kuitenkaan osallistunut tälle matkalle. Vuonna 546 hän oli takaisin Konstantinopolissa ja sai keisarilta kaikkein tärkeimmän tehtävänsä: Pakanoiden paljastamisen ja tuhoamisen itse pääkaupungissa ja sen lähiseuduilla.

Johannes esikuntineen ryhtyi työhön käskettyä. Hän sai luvan kiduttaa ketä hyvänsä, jopa korkeita keisarillisia virkamiehiä. Pieninkin epäily tai ilmiantajan vihje saattoi johtaa kuumilla kekäleillä käristettäväksi ja teilipyörään. Paljastui, että jopa kristikunnan pääkaupungissa asui paljon piilopakanoita, jotka jatkoivat esi-isiensä kotijumalien palvomista salaa kotonaan. Johannes puhdisti heidät ”syntisestä pakanallisesta erheestä” tulella ja raudalla.

Kidutuksen alla pakanuutensa tunnustivat monet kaupungin merkkimiehet, kuten entinen keisarillinen referendarius (anomuksia käsittelevän viraston johtaja) Macedonius, entinen kaupunginprefekti Asclepiodotus, kvestori Tuomas ja Tribonius, keisarin luotettu neuvonantaja. Rikas ylimys nimeltä Phocas otti myrkkyä välttääkseen kidutuksen ja pakkokäännytyksen. Keisari määräsi hänen ruumiinsa heitettäväksi joukkohautaan ja kaiken omaisuutensa menetetyksi valtiolle.

Vainot jatkuivat muualla valtakunnassa. Vuosina 554–555 Johannes löysi lisää pakanoita Egyptista, Palestiinasta ja Peloponnesokselta kidutettavaksi ja käännytettäväksi. Kahdessa libyalaisessa kaupungissa paljastui aktiivinen pakanallinen kulttiyhteisö, joka tuhottiin. Kiitokseksi väsymättömästä työstään keisarin hyväksi Johannes vihittiin vuonna 558 Efeson piispaksi. Siitä hän sai liikanimensä ”Efesolainen”.

Johannes pysyi Justinianuksen luottomiehenä ja “pakanoiden vasarana” aina keisarin kuolemaan asti. Mutta hänen seuraajansa, Justinus II, kannatti Kristuksen kaksiluonto-oppia. Johannes joutui hitaasti mutta varmasti epäsuosioon. Vuonna 571 Konstantinopolin uusi patriarkka Ioannes III Skolastikos aloitti harhaoppisina pitämiensä kerettiläisten vainon. Kristuksen jumalalliseen luontoon uskoneet monofysiitit olivat ensimmäisenä tulilinjalla ja Johannes sai kokea, miltä tuntui olla vaihteeksi vastaanottavana osapuolena.

Johannekselta vietiin hänen korkeat virkansa ja piispanistuimensa, hänet heitettiin tyrmään ja hänen koko omaisuutensa takavarikoitiin. Elämänsä viimeiset 18 vuotta Johannes vietti raihnaisena keppikerjäläisenä, kunnes ”pakanoiden vasara” heitti viimeisen henkäyksensä 81-vuotiaana. Mutta vainot eivät loppuneet. Ne jatkuivat vielä monta vuosisataa. Uhreiksi joutui milloin polyteistejä, milloin zarathustralaisia, milloin juutalaisia ja kerettiläisinä pidettyjä kristittyjä.

Afroditea esittävän jumalatarkuvan pää, Praxiteleen mukaan tehty marmorikopio 1. vuosisadalta. Kristityt ovat hakanneet pään irti, turmelleet kasvot ja hakanneet otsaan ristin, jotta patsaassa asuva demoni olisi voimaton. (Ateenan arkeologinen museo, CC-BY-SA 3.0)

Epilogi

Lähi-idässä hellenistinen filosofia katosi maan alle salaisten seurakuntien puuhasteluksi. Siitä kehittyi hermeettinen liike. Muslimit antoivat salamyhkäisten hermeetikkojen elää, sillä heitä pidettiin ”kirjan kansana”. Corpus Hermeticum käännettiin arabiaksi ja sillä oli oma vaikutuksensa islamilaiseen mystiikkaan.

Vanhojen jumalien palvonta vetäytyi kaikkein vaikeakulkuisimmille seuduille. Sisilian maaseudun tarantella-tanssi säilytti muistumia dionyysisistä bakkanaaleista. Kreikan takapajuisimmat konservatiivit, eli lakonialaiset, vetäytyivät Mánin niemimaalle kivitorneihinsa, mistä käsin he vastustivat kirkkoa aina vuoteen 804 asti, jolloin ekumeeninen patriarkka Tarasius pakotti heidät asevoimin ottamaan kasteen.

Justinianuksen suuri unelma, Itä-Rooman kristillistäminen, oli vihdoin valmis. Sen uhrien oma ääni ei kuulu historiallisissa lähteissä. Vain museoiden torsoiksi lyödyt ja turmellut marmoriset jumalankuvat todistavat mykkinä kulttuurista joka oli.



[1] Imperator Caesar Flavius Petrus Sabbatius Iustinianus Augustus (483–565 jaa.)

[2] Nykyinen Diyarbakır Turkin kurdialueella, josta mm. sekulaari kansalaisaktivisti Anter Yaşa on kotoisin.

[3] Nykyinen Raqqa, Islamilaisen valtion pääkaupunki vuosina 2014–2017.

[4] Paavalin ja Theklan teot on yksi apokryfikirjoista. Kirkkoisä Tertullianus (160–230 jaa.) sanoo, että sen kirjoitti aasialainen vanhin Paavalin kunnioituksesta. Kirjassa Paavali käännyttää neitsyt Theklan, joka kokee monenmoisia ihmetekoja ja alkaa asua luolassa. Lopuksi miesjoukko meinaa raiskata hänet, mutta Herra tempaa Theklan suojaan kallion sisään.

[5] Skyyttalainen munkki Dionysius Exiguus oli jo kehittänyt kristillisen ajanlaskun, mutta Johannes suosii kirjassaan Syyriassa yleisesti käytettyä seleukideilta periytyvää ajanlaskua A. G. (Anno Graecorum). Siinä vuodet lasketaan eteenpäin Seleukos I Nikatorin paluusta Babyloniin vuonna 312/311 eaa.

[6] Parabolani olivat köyhistä ja kouluttamattomista kristityistä koostuva veljeskunta. He värväytyivät tekemään laupeudentyönä kirkolle kaikkein likaisimpia töitä, kuten hoitamaan sairaita ja pesemään ruumiita, mutta toimivat myös paikallisten piispojen palvelijoina ja henkivartioina. Heillä oli varsin väkivaltainen ja fanaattinen maine.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *