”Thou waitest late, and com’st alone
When woods are bare and birds have flown,
And frosts and shortening days portend
The aged year is near his end.
”Then doth thy sweet and quiet eye
Look through its fringes to the sky,
Blue–blue–as if that sky let fall
A flower from its cerulean wall.”
William Cullen Bryant (1794-1878)
Kuulin aikanaan taidehistoriassa väitteen, jonka mukaan muinaiset kreikkalaiset eivät nähneet sinistä. Aigeianmeren kirkasta vettä airojen teriltä valuttaneet Homeroksen mielevät miehetkö eivät olisi tunteneet sanaa siniselle?
Mutta Homeros ei todellakaan mainitse sinistä sanallakaan. Hän kutsuu merta vihreäksi tai viinintummaksi. Aristoteles ”Meteorologiassaan” kertoo sateenkaaressa olevan kolme väriä: punainen, vihreä ja keltainen. Näkivätkö muinaiset ihmiset sinisen ja vihreän samana värinä, vai eikö siniselle vain tarvittu omaa sanaa? Esisokraattinen filosofi Demokritos opetti, että on olemassa neljä perusväriä: musta, valkoinen, punainen ja keltainen. Sinisokeus ei jää edes kreikkalaisten synniksi, sillä Max Müllerin mukaan sinistä väriä ei mainita myöskään Rigvedassa tai Vanhassa testamentissa.
Ilmeisesti sinisen sävy rinnastettiin harmaaseen, mustaan tai vihreään; pitkään aikaan sitä ei pidetty omana värinään. Plinius vanhempi, joka kokosi luonnonhistoriaansa Napolinlahdella neljä sataa vuotta myöhemmin, mainitsee että vanhaan aikaan taidemaalarit käyttivät ainoastaan Demokritoksen perusvärejä. Kirkasta ja puhdasta sinistä oli hyvin vaikea valmistaa. Murrettu sininen ja vihreä ilmestyvät kreikkalaiseen maalaustaiteeseen vasta joskus 400-luvulla eKr., siis samoihin aikoihin kuin Agatharkhos Samoslainen keksi perspektiivin ja Apollodoros Ateenalainen varjostuksen. Tai jos tarkkoja olleen, niin ilmestyi takaisin – Aigeianmeren pronssikautisessa kulttuurissa sinistä käytettiin mielellään seinämaalauksissa.
Tasavallan ajan Roomassa seinät ja pylväät maalattiin aina punaisella maavärillä. Kirkkaat, puhtaammat punaiset olivat vaurauden merkki. Erilaiset harmahtavat siniset tunnettiin ainakin etruskien hautamaalauksista, kuten Tarquinian kuulusta ”sinisten demonien haudasta”. Sininen väri yhdistyi antiikin ajan ihmisten mielessä pyhään ja tuonpuoleiseen. Se oli Juppiterin ja Marsin väri, egyptiläisen taivaanjumala Amûnin pyhä sävy, pahalta suojaava. Egyptistä kantautui Roomaan myös kallis ja haluttu sininen lapis lazuli -kivi, jonka uskottiin pitkittävän elämää ja suojelevan pahalta. Mutta yhtä lailla myös mustaihoisia afrikkalaisia kutsuttiin sini-ihoisiksi, ja ihonsa värimorsingolla siniseksi maalaavissa pikteissä ruumiillistui sinisyys barbaarisen Toiseuden värinä.
Värien sekoittaminen
Antiikin maalareiden käytössä olleet väriaineet olivat niin kallisarvoisia, että värijauheita tuotiin toisinaan lahjaksi temppeleihinkin. Maalien sekoitepohjana oli liitujauhe, jota saatiin mm. Melokselta, Aleksandrian Paretoniumista ja Euboian saarelta. Sinisiä väriaineita oli oikeastaan vain kolme: egyptinsininen, kyproksensininen ja skyyttalainen sininen. Ne olivat kaikki kalliita ja yleistyivät oikestaan vasta nk. toisen tai kolmannen Pompejilaisen tyylin aikana hieman ennen ajanlaskun alkua.
Egyptinsininen oli väreistä yleisin. Se tunnettiin myös aleksandriansinisenä, koska Italiaan sitä laivattiin tuon Egyptin tärkeimmän satamakaupungin kautta. Väri oli kuparisilikaattia, jota valmistettiin yhdistämällä rauta- ja kuparioksideja silikaatteihin ja kalsiumiin yleensä kuumentamalla kvartsia kuparin ja kalsiumin kanssa erittäin korkeassa lämpötilassa.
Kyproksensininen oli atsuriittia, kuparimalmien rapautumistuotetta. Se oli yleensä hieman vihertävää. Väriaine saatiin jauhamalla suoraan mineraalista; roomalaiset käyttivät sitä myös luomivärinä. Atsuriitti tunnettiin ”armenialaisena kivenä” ja se saapui Roomaan juuri Kyproksen kautta. Se oli silti hivenen halvempaa kuin kivien kuningas lapis lazuli, jota saatiin pelkästään Afganistanista.
Plinius ja Theofrastos kutsuivat lapis lazulista saatavaa sinistä nimellä coeruleum scythium, skyyttalainen (taivaan)sininen. Itse lapis lazuli taas tulee persialaisesta sinistä tarkoittavasta sanasta lazhward. Keskiajalla väri oli yhtä kallista kuin kulta, ja sitä alettiin kutsua ultramariiniksi – koska se tuli Euroopaan ristiretkeläisten välityksellä, ”meren tuolta puolen”.
Kalleutensa ja vaikean saatavuutensa tähden sininen ei ollut suosittu pohjaväri, mutta niinpä vain Pompejilainen kaupunginvaltuutettu ja Marsin pappi Marcus Lucretius maalautti talonsa sisäänkäynnin siniseksi. Korostiko se hänen pyhää tehtäväänsä (virkamies)pappina, vai pikemminkin hänen rahamassinsa kokoa, jää arvoitukseksi. Jos joku kyseisiä seiniä analysoinut sattuu lukemaan tätä, kertokoon kommenttiosastossa tarkemmin mitä väriä oli käytetty.
Sininen tila
Isiksen temppelin sinertäväsävyiset seinämaalaukset edustavat hyvin toista tai kolmatta pompejilaista seinämaalaustyyliä. Ne esittävät hämyisiä, unenomaisia satumaisemia, jotka aikalaisille ovat kenties tuoneet mieleen mystisen Egyptin. Sakraali-idyllit ja Egypti olivat suurta muotia Aktiumin meritaistelun ja Kleopatran kukistumisen jälkeen. Taannoin värin & sommittelun kurssilla kokeilin harjoitusmielessä maalata erään mallintamani tilan käyttämällä vain Isiksen temppelin seinämaalauksissa käytettyjä sävyjä. Kun kerran väreistä on puhe, päättyköön horinani kuvaan.
Käsittäisin, että japanilaisilla olisi myös ollut tuo samainen sinisokeus, niin että sininen ja vihreä olisi siis käsitetty saman värin eri sävyiksi. Tai näin meille joskus kielitieteissä opetettiin. Ja että jollakin obskuurilla intiaaniheimolla olisi ollut vain kaksi pääluokitusta väreille, olisivatko nuo nyt olleet ne joissa on sinistä, ja ne joissa ei ole sinistä.
Jotkut etnolingvistit käsittääkseni ovat tutkineet paljonkin värien tunnistamista ja niiden käyttöä kielessä. En oikein maallikkona osaa arvioida noiden teorioiden järkevyyttä mutta jos noissa teorioissa on perää niin sitten kielten väritermistö kehittyisi kronologisessa järjestyksessä ja sininen on aika alhaalla listalla.
Mitenkähän antiikissa on kuvattu Afroditea, erityisesti Kyproksen Afroditea? Afroditehan yhdistetään mm. ostereihin joiden veri on sinistä ja planeetta Venukseen, siniseen planeettaan. Ostereiden sininen veri johtuu taas siinä olevasta kuparista mistä Kyproskin on saanut nimensä ja tästä ovat hermeetikot kovasti intoilleet. Olisi myös hauskaa tietää minkä värisiksi kuvailtiin ne jumalaiset silmät joilla katsomalla jumalatar sai miehet rakastumaan itseensä…
Mä olen myös kuullut tuon saman, että japanilaisilla oli aiemmin siniselle ja vihreälle vain yksi sana. Tosin mä olen oppinut, että tuo sana, aoi, tarkoittaa nykyään nimenomaan sinistä eikä vihreää. Tiedä häntä, en ole kieleen erityisen perehtynyt.
Saako vielä tiedustella, mitä lähteitä käytit tähän postaukseen? Vaikka mulla ovatkin tekstiilivärjäysasiat enemmän tapetilla, eivät nuo mineraaliväritkään niin kaukana kiinnostuksenkohteista ole…
Herja, tuosta sainkin innoitteen kirjoittaa seuraavaksi ylistystä vaahtosyntyiselle Afroditeelle!
Meep, lähteet ovat monet ja sekalaiset: Mm. sellaiset kuten R. Ling: Roman painting, muutamat JSTORista löytämäni Homerosta ja värien näkemistä koskevat artikkelit sekä omat taidehistorian muistiinpanoni. Mainittujen mineraalivärien koostumus Päivi Hintsanen @ Coloria.net -sivustolta.
”Mutta yhtä lailla myös mustaihoisia afrikkalaisia kutsuttiin sini-ihoisiksi, ja ihonsa värimorsingolla siniseksi maalaavissa pikteissä ruumiillistui sinisyys barbaarisen Toiseuden värinä.”
Tuli mieleen, että sama mekaniikkahan taitaa olla edelleen voimissaan: lähinnä ruskeita ihmisiä kutsutaan luontevasti mustiksi.
Tämä kommentti tulee aiheeseen vähän myöhässä….
Kyllä paljonkin perää tässä sinisyys-jutussa on. Esim. vielä nykyäänkin kristillisten kirkkokuntien liturgisten värien joukossa on paastonajan väri violetti/sininen. Ilmeisesti aikoinaan niitä on käytetty jokseenkin samana värinä. Kuninkaallinen purppura on sitten asia erikseen, nykysin taitaa violetti tai lila korvata ko. värin värikartassamme.
Ja vielä myöhemmässä kommentti (sain sähköpostiin vinkin mielenkiintoisesta sinisestä jutusta, ja sellainenhan tämä oli):
Se, ettei jossain kielessä ole sanaa jollekin värille, ei tarkoita sitä, etteikö väriä tunnistettaisi. Omassa kielessämme ei ole suoranaisia käännössanoja esim. englanninkielessä kohtalaisen usein käytetylle ”maroon” (rusehtava viininpunainen, olikohan sananmukaisesti kastanjanruskea?) tai ”teal” (voimakas, tummahko turkoosi), mutta se ei tarkoita, ettemmekö niitä näkisi. Värisanat saattavat syntyä myös muulla kielenkehitys tavalla kuin oma kielemme on syntynyt, eli värisanat saattavat saada nimensä liittyen johonkin tunteeseen tai muuhun abstraktimpaan tilaan – muistan lukeneeni jostain pikkukielestä (valitettavasti en muista mistä), jossa täsmälleen samasta hiekasta puhuttiin keltaisena aamun viileydessä, mutta punaisena päivän kuumuudessa…
Aika monessa kulttuurissa juuri sinisen ja vihreän raja on häilyvä, mutta joissakin kulttuureissa niiden välille on vielä kehitetty lisäsävyksi turkoosi. Värinimet ovat opeteltava asia, ne eivät ole selkärangassa syntymässä. Niinpä esim. ihan omassa kotikerrostalossa voi olla ihmisiä, joille väriskaala on tasan tarkkaan musta-harmaa-valkoinen-sininen-punainen-keltainen-vihreä-ruskea, ja sävyä ilmoittavat vaaleus- ja tummuusasteet. Itselleni – joka työskentelen värin kanssa päivittäin – violetti, oranssi ja turkoosi eivät ole vieraita ja päivittäin säädän tarkempiakin vivahteita punavioletista vihreänturkoosiin, mutta hyvin monet ihmiset, jotka eivät työssään tarvitse tai arkielämässään ole kiinnostuneita väreistä, eivät käytä ”turkoosi”-sanaa: heille se on joko vihreä tai sininen. Joillekin vanhemmille ihmisille oranssi ja violetti ovat edelleen vieraita sanoja ja heille tutumpia ovat keltapunainen tai sinipunainen. Kieli kehittyy kulttuurin mukana ja kulttuurin tarpeisiin – jos värinimeä ei tarvita, ei sitä pakolla tarvitse keksiä.
Ja vielä toinen kommentti samaan: ”Mutta yhtä lailla myös mustaihoisia afrikkalaisia kutsuttiin sini-ihoisiksi…” –
Tämä kommentti (ainakin vanhojen lähteiden mukaan) koski etupäässä tietyn alueen mustaihoisia, jotka pukeutuivat indigolla värjättyihin vaatteisiin – indigolla värjätyistä vaatteista lähtee väri hankaamalla ja tuo väri on myös värjännyt (ja edelleen Pohjois-Afrikassa värjää) mustien berberimiesten ihoa.
Hieno juttu, kerrassaan.
Tulipa mieleen:
Fawn, (colour) Of the fawn color.
Noin haalean vaalean ruskea.
Sanaa käytetään kohtalaisen yleisesti
ainakin Amerikan englannissa.