Konstantinus I:n lyöttämä pronssiraha vuodelta 337 jKr, kääntöpuolella uusi sotamerkki Labarum. Kuva: CNG Coins.
27. päivä lokakuuta vuonna 312 kaksi vallantavoittelijaa kohtasi toisensa Roomaan johtavalla Milviuksen sillalla. Kummankin isä oli ollut Rooman keisari. Toinen heistä oli Flavius Constantinus, jolla oli puolellaan Gallian, Britannian ja Germanian kaupunkien tuki. Häntä odottamassa oli Marcus Aurelius Valerius Maxentius, joka hallitsi Italiaa, Sisiliaa ja pohjois-Afrikkaa. Edessä oli ratkaisutaistelu, siitä ei kellään ollut epäilystä. Taistelua edeltävänä päivänä kumpikin osapuoli pyrki saamaan korkeampien voimien tuen itselleen.
Maxentius, vakaumuksellinen polyteisti, käski avata Apollon temppelissä Palatinus-kukkulalla säilytettävät Sibyllan oraakkelikirjat, joista vuosisatojen ajan oli hädän hetkellä haettu apua tiukassa tilanteessa. Oraakkeli loihe lausumaan: ”Rooman vihollinen tulee tuhoutumaan”. Vakuuttuneena Maxentius marssi joukkoineen kaupungin muurien suojasta kohdatakseen vihollisensa kasvoista kasvoihin. Mutta samana yönä Konstantinus oli nähnyt unen jonka innoittamana hän käski kaikkien sotilaidensa maalata kilpiinsä maagisen monogrammin ☧, yhtä kuin Khii (χ) ja Rhoo (ρ): ΧΡΙΣΤΟΣ, eli Kristus. Kumpikin armeija taisteli koko päivän urheasti, mutta Jumalan tahdosta Konstantinus lopulta voitti. Tai näin meille kertoo aikalaiskirjailija ja kristitty apologeetta Lactantius (De mortibus persecutorum, 44), joka kirjoitti teoksensa Vainoojien kuolemasta heti seuraavana vuonna.
Konstantinuksesta tuli keisari ja hänen päätöksellään Kristus-monogrammi syrjäytti Juppiterin kotkat ja salamat muuttuen Rooman valtakunnan sotamerkiksi, Labarumiksi. Mutta mitä todella tapahtui kohtalokkaana vuonna 312, joka muutti symboliikan historian? Eusebios Kesarealaisen Kirkkohistoriassa ei mainita unta eikä ihmettä. Kun hänellä parikymmentä vuotta myöhemmin oli tilaisuus kirjoittaa keisaria imarteleva elämäkerta (Vita Constantini), Eusebios kertoo Konstantinuksen jo marssiessaan Gallian läpi Italiaan miettineen, miten onnettomuudet ovat kohdanneet sotapäälliköitä jotka ovat kutsuneet avukseen monia jumalia, ja päättänyt turvautua yhteen ainoaan jumalaan. Pian päätöksensä jälkeen hän oli nähnyt taivaalla auringossa ristin ja kreikankielisen tekstin: Τούτω Νίκα! – tällä merkillä olet voittava.
Tämän myöhäisen lisäyksen lähde saattaa olla Konstantinus itse, sen jälkeen kun hän oli vanhemmalla iällä kääntynyt kristityksi. Tiedämme näet varmasti että vuonna 309 Konstantinus sai ilmestyksen, mutta Apollo-jumalalta, sillä se mainitaan vain pari viikkoa myöhemmin Konstantinukselle Trierissä (Augusta Treverorum) esitetyssä ylistyspuheessa (Panegyrici Latini 7 (6) 21.4-5). Konstantinuksen omistautumisen Augustuksen suojelijalle ja Auringon jumalalle Apollo Sol Invictukselle vahvistavat myös rahat. Vuonna 313 lyödyissä kultarahoissa Konstantinus esiintyy Voittamattoman Auringon jumalallisessa suojeluksessa.
Konstantinuksen ei tarvinnut olla kristitty jo vuonna 312 käyttääkseen ☧-monogrammia; sitä oli vuosikymmenien ajan käytetty auringonjumala Sol Invictuksen kultissa. Polyteistit lukivat sen toisin: Aurinkoa symboloivaan kuusisakaraiseen tähteen oli lisätty käänteinen C kuunsirpiksi (A. Schütze, Mithrasmysterien und Urchristentum, 1972). Myös kreikkalaiset kirjurit käyttivät ennen ajanlaskun alkua rutiininomaisesti ☧-symbolia marginaaleissa kiinnittääkseen huomiota erityisen merkittävään kappaleeseen: Khii ja Rhoo luetaan tässä tapauksessa khrēston, ”hyvää” (M. Grant, The Emperor Constantine, 1993).
Symbolin valinta osoitti Konstantinukselta harvinaislaatuista poliittista pelisilmää: Hän saattoi samaan aikaan esiintyä sekä kristittyjen että perinteisen uskonnon esitaistelijana. Samaten tämä alunperin auringonjumalalle vihitty sotilas saattoi myöhemmällä iällä kääntyä kristityksi vaikuttamatta takinkääntäjältä. Vai onko tämä liian kyyninen tulkinta? Pitäisikö meidän paremminkin nähdä Konstantinus syvästi uskonnollisena, mutta epävarmana etsijänä? Lactantius kertoo näet myös Konstantinuksen toisen kilpakumppanin keisari Liciniuksen nähneen samanlaisen enneunen, jonka perusteella hän rukoili tuekseen Korkeinta Jumalaa. Suuri osa Rooman valtakunnan ylimyksistä näyttää olleen tähän maailmanaikaan vakuuttuneita jonkunlaisen korkeimman jumalan olemassaolosta, olivatpa sitten kristittyjä, uusplatonisteja tai auringonpalvojia. Se ainakin on varmaa, että kirkkohistorian ylläpitämä perinteinen pakanuus vs. kristinusko -vastakkainasettelu antaa turhan mustavalkoisen kuvan myöhäisantiikin hengellisestä elämästä.
Kiehtovaa.
Mistö mahtaa tulla nimi ’labarum’ alun perin? Onko se sama sana, jota käytettiin myös muunlaisista sotalipuista tai -tunnuksista?
Sana esiintyy ensi kerran Eusebios Kesarealaisella (Vita Constantini, 31): ”Kuvaus sotamerkistä, jota roomalaiset kutsuvat Labarumiksi (λάβαρον)”. Mahdollisesti peräisin latinan verbistä labāre? Muista sotalipuista ja tunnuksista käytettiin sanaa vexillum.