Liity legioonaan, näe maailmaa

erythra thalassa

Asepalvelus takaa kansalaisuuden – vaan kuinka kauas saattoi Rooman legioonalainen päätyä keisarin ja isänmaan puolesta? Tunnetun maailman rajoille asti. Kun Rooma otti Kleopatran kuoleman jälkeen haltuunsa Ptolemaiosten Egyptin, se peri samalla myös Ptolemaiosten meriyhteydet Afrikkaan, Arabiaan ja Intiaan. Ptolemaiosten Punaiselle merelle jättämä valtatyhjiö täyttyi välittömästi arabialaisista ja somalialaisista merirosvoista, joten vuonna 26 eaa. keisari Augustus lähetti Egyptin maaherran Aelius Galluksen kahden legioonan ja 10 000 apujoukkojen miehen kanssa valloitusretkelle ”onnelliseen Arabiaan”.

Gallus onnistui karkoittamaan merirosvot tukikohdistaan, mutta helle, taudit ja veden puute osoittautuivat retkikunnalle tuhoisiksi. Roomalaiset menettivät vain 700 miestä kaatuneina, mutta 7 000 miestä nestehukkaan. Arabiaa ei koskaan liitetty valtakuntaan. Punainen meri sen sijaan kuului tästä lähtien Rooman valtapiiriin. Berenicen eteläpuolisista, vaikeasti hallittavista Ptolemaiosten tukikohdista luovuttiin, samalla kun Berenicen, Arsinoen ja Myos Hormoksen satamia vastaavasti laajennettiin ja kulkuyhteyksiä niihin parannettiin.

Intiaan suuntautuneen kaupankäynnin volyymistä ja merkityksestä saa hyvän kuvan anonyymin kreikkalaisen merikapteenin 1. vuosisadalla julkaisemasta lokikirjasta Periplus Maris Erythraei, joka luettelee kaksikymmentä tärkeintä intialaista kauppasatamaa Karachista Kalkuttaan. Intialaisia norsunluuesineitä on löytynyt Pompejista asti. Vanhempi Plinius valittaa Luonnonhistoriassaan, miten Rooman kauppatase itään oli sata miljoonaa sestertiusta alijäämäinen: tämän verran Arabian väriaineet, Kiinan silkki ja Intian mausteet maksoivat valtakunnalle (Plinius, Hist. Nat. 12.41.84). Vastaavasti Intian Keralasta on löytynyt runsain mitoin roomalaista terra sigillata –keramiikkaa. Turistinähtävyydet sisältävän roomalaisen tiekartan Tabula Peutingerianan mukaan Muziriksen kaupungissa Keralassa oli Augustuksen temppeli, joten voidaan epäillä että siellä oli myös pysyvä kauppasiirtokunta.

Pompejista löytynyt intialaista Lakshmi-jumalatarta esittävä pienoispatsas
Pompejista löytynyt intialaista Lakshmi-jumalatarta esittävä figuriini (Museo Archeologico Nazionale di Napoli)

Kauppaedut vaativat sotilaallista läsnäoloa. Vuonna 125 keisari Trajanus lähetti yhden Daakian, Parthian ja Juudean sodissa kunnostautuneista legioonistaan (Legio II Traiana Fortis) Egyptiin korvaamaan maata aiemmin miehittäneen Legio III Cyrenaican. Trajanuksen aikana Punaiselle merelle perustettiin oma laivasto ja kaikki Egyptin satamat saivat omat varuskuntansa. Samalla roomalaiset ryhtyivät rakentamaan pysyviä tukikohtia Intian purjehdusreitin varrelle. Farasan-saarilta on löytynyt vuosille 138–141 ajoitettu latinankielinen piirtokirjoitus:

”Tämän keisari Antonius Augustus Piukselle omistetun monumentin on tehnyt ja vihkinyt urhoollisen Trajanuksen toisen legioonan ja sen apujoukkojen puolesta Castricius Aprinius, Publiuksen poika, Farasan-saarten sataman (Ferresani portus) ja Herkuleen meren prefekti.”

Farasan-saarten jälkeen Rooma miehitti Eudaemon Arabian (nyk. Aden) tärkeän välisataman ja lopulta Ptolemaioksille kuuluneen Sokotran saaren Intian valtamerellä (jota kreikkalaiset kutsuivat Punaiseksi mereksi). Kaukomaiden joukko-osastoja kierrätettiin säännölllisesti. Kahtakymmentä vuotta myöhemmin Farasan-saarelle jätettiin toinen omistuspiirtokirjoitus Juudeaan pysyvästi  sijoitetun Legio VI Ferratan nimissä.

200-luvun loppupuolelta lähtien Rooman uudeksi periviholliseksi nousseet sassanidi-persialaiset pyrkivät kaikin keinoin katkaisemaan Rooman kauppayhteydet ja saamaan Arabian omiin käsiinsä. Keisari Diokletianus liittoutui afrikkalaisen Aksumin kuningaskunnan kanssa ja siirsi etelään lisää joukkoja. Legio II Traiana muutti tukikohtaansa Aleksandriasta etelämmäksi Apollinopolis Magnaan ja Legio X Fretensis Ailaan (Jordanian Aqaba). Yksi legioonan kohorteista muunnettiin merijalkaväeksi.

Diokletianuksen valtakaudelle sijoittuu myös tämä poikkeuksellinen piirtokirjoitus, jonka on jättänyt kristitty ammattisotilas:

”Aurelius Gaius, samannimisen isän poika. Palvelin Legio I Italicassa,  Legio VIII Augustassa ja Legio I Jovia Scythicassa. Aloitin ratsumiehenä, ylenin ryhmänjohtajaksi, sitten optioksi. – – Minut valittiin keisarin omiin erikoisjoukkoihin (sacer comites) ja palvelin ympäri valtakuntaa ja ulkomailla: Aasiassa, Kaariassa, Lyydiassa, Lykaioniassa, Kilikiassa, Foinikiassa, Syyriassa, Arabiassa, Palestiinassa, Egyptissä, Intiassa, Mesopotamiassa, Kappadokiassa, Galatiassa, Bityniassa, Traakiassa, Moesiassa, Sarmatiassa neljä kertaa, Goottien mailla kaksi kertaa, Saksassa, Dardaniassa, Dalmatiassa, Pannoniassa, Galliassa, Espanjassa, Mauretaniassa ja  – – .

Monien vaivojen jälkeen palasin takaisin synnyinmaahani Pessinukseen ja asun nyt Cotyaeumissa tyttäreni Macedonian kanssa. Olen pystyttänyt tämän hautakiven rakkaan vaimoni Julian muistoksi, Ylösnousemusta odottaen.”

Vaan millaisissa tehtävissä Aurelius Gaius, keisarin mies, kävi Intiassa? Emme koskaan saa tietää.

Diana Nemorensis


Albanovuorilla, kolmekymmentä kilometriä Rooman eteläpuolella, sijaitsee Nemi, pyhä kraaterijärvi, Dianan peili. Sitä ympäröivät kerran tiheät vihreät lehdot; pohjoisrannan korkean kallion alla oli temppeli, järven kaikkein pyhin. Sen jumalatar oli Diana Nemorensis, kuutar, ikuinen neitsyt, villieläinten, kesyttömän luonnon, synnytyksen ja lasten suojelija. Muinainen pyhäkkö kuului Arician kaupungille ja oli yhteinen kaikille latinalaisille kansoille. Ajanlaskun alun tienoilla sinne tehtiin pyhiinvaellusmatkoja kaikkialta Italiasta, miksei kauempaakin.

Roomalaiset kunnioittivat Dianan lehtoa suunnattomasti. Muuten viivasuoraan kulkeva Via Appia tekee sen kohdalla toisen kahdesta kuuluisasta mutkastaan. Vuoret tai laaksot eivät saaneet insinöörejä luopumaan linjauksestaan, mutta Arician pyhä Diana sai.

Anatomisia terrakottavotiiveja

Jumalattarelta haettiin apua monenlaisiin ongelmiin. Sillä uskottiin olevan parantavia voimia, päätellen lukuisista Arician Dianalle uhratuista anatomisista votiivilahjoista. Näitä merkillisiä terrakottauhreja joko annettiin parannusjumalille huomion kiinnittämiseksi sairaaseen ruumiinosaan tai sitten omistettiin jumalalle vaivan parannuttua. Enemmistö anatomisista votiivilahjoista on raajoja ja silmiä, mutta joukossa on myös sukupuolielimiä ja jopa sisäelimiä (kohtuja, maksoja, mahalaukkuja).

Kenties Dianaa palvottiin auringon laskettua, jolloin täysikuu saattoi hopeoida Nemi-järven peilityynen pinnan? Nemin yliluonnollisen kauniilla lehdolla oli kuitenkin synkempi puolensa. Dianan pyhäköillä oli perinteisesti asyylioikeus, eli niistä turvaa etsineet rikolliset ja karanneet orjat saivat turvapaikan. Mutta Nemi-järven temppeliä oli hallinnut ikimuistoisista ajoista lähtien pappi ja uhrikuningas, Rex Nemorensis, joka odotti miekka kädessä omaa murhaajansa, ja josta Macaulay runoili 1800-luvulla seuraavasti:

The still glassy lake that sleeps
Beneath Arica’s trees –
Those trees in whose dim shadow
The ghastly priest doth reign
The priest who slew the slayer
And shall himself be slain

Nemin kuningas oli karannut orja, joka oli tappanut edeltäjänsä kaksintaistelussa onnistuttuaan ensin poimimaan Dianan pyhäköstä kultaisen oksan. Uusi pappi omisti elämänsä jumalattarelle ja eli lehdossa kunnes joku uusista yrittäjistä onnistui surmaamaan hänet. Roomalaiset kirjailijat pitivät muinaista perinnettä barbaarisena, mutta se pysyi käytössä ainakin ensimmäisen vuosisadan loppuun asti. Kristuksen kuoleman aikoihin Nemi-järven pyhäkön merkitys ulottui jo latinalaisia piirejä laajemmalle, kun sinne perustettiin Isiksen ja Bubastiksen temppelit. Kenties Diana Nemorensiksen piirteet siirtyivät tuhatnimiselle Isikselle, joka oli jokainen nainen ja jokainen jumalatar.

Roomassa Isiksen palvojia vainottiin aluksi ja jopa ristiinnaulittiin, mutta lopullisen hyväksyntänsä tämä jumalatar sai nuoren keisari Caligulan aikana. Caligula oli ensimmäinen Rooman hallitsija, joka vihittiin Isiksen mysteereihin. Eräänä oudoista päähänpistoistaan hän rakennutti pienelle Nemi-järvelle kaksi suunnattoman yleellistä laivaa: Ensimmäinen oli kelluva palatsi, toinen Isikselle omistettu temppelilaiva. Nemi-laivojen kronologia on puutteellinen, mutta ilmeisesti ne ryöstettiin ja upotettiin keisari Neron murhaa seuranneessa sekasorrossa.

Caligulan laivat saatiin nostettua järvestä Mussolinin toimeksiannosta vuosina 1929-1932. Kansanperinne oli säilyttänyt tietoa ihmeellisten laivojen olemassaolosta läpi keskiajan. Jo vuonna 1447 kardinaali Colonna ja arkkitehti Alberti olivat aloittaneet laivojen etsimisen, mutta ne olivat sukeltajille liian syvällä. Epäonnistuneet yritykset 1535, 1827 ja 1895 lähinnä vain vaurioittivat hylkyjä. Myös paikalliset asukkaat yrittivät kalastella aarteita hylyistä. Lopullisen suurtyön suoritti Guido Ucelli Italian kulttuuri- ja laivastoministeriöiden ja teollisuuspamppujen tuella. Nemi-järvi valutettiin tyhjäksi muinaista etruskien rakentamaa ylijuoksutustunnelia käyttäen, ja laivat saatiin nostettua kuivalle maalle jossa niiden ympärille rakennettiin museo.

Laivat olivat suunnattoman kokoisia. Enimmäinen alus oli pituudeltaan 71,2 metriä (67,3 m vesirajassa) ja leveydeltään 20 metriä. Sen perä kaartui kalanpyrstömäisesti ylöspäin. Muodoltaan alus vastasi täysin sitä mitä kuvallisten lähteiden perusteella tiedämme keisariajan laivoista. Toinen laiva oli pituudeltaan 73 metriä (68,9 m vesirajassa) ja 14,4 metriä leveä. Kumpaakaan ei oltu tarkoitettu purjehdittavaksi tai soudettavaksi avovesillä sillä ne olivat rakenteeltaan keveitä; kuitenkin niiden varustelu merikelpoiseksi oli huippuluokkaa. Alusten tasasaumaiset rungot oli päällystetty pietyllä villalla ja 3 mm paksulla lyijykerroksella rungon suojaamiseksi laivamadoilta, merirokolta ja muilta meriveden aiheuttamilta ongelmilta. Guido Ucelli testasi yhteistyössä Italian laivaston kanssa alusten malleja vesillä ja havaitsi, että rungoilla oli hyvin alhainen kitkakerroin.

Kummassakin laivassa oli ollut useita rautaisia ja lyijyisiä ankkureita, jotka olivat kehittynyttä kokoontaitettavaa mallia. Iso-Britannian amiraliteetti otti tämän ankkurityypin käyttöönsä ensimmäisenä vasta 1830-1850, jonka vuoksi sitä on kutsuttu ”amiraliteettiankkuriksi”.

Yllätykset eivät jääneet tähän. Lyijypinnoitteen kiinnitykseen käytetyt naulat olivat lähes puhdasta elektrolyyttistä kuparia, mikä kertoo roomalais-helleenisen metallurgian todellisesta tasosta. Toisesta aluksesta löytyi myös useita pronssisia kuulalaakereita. Ucellin mukaan laivassa on ollut jonkinlaisia suuria pyöriviä koneistoja, mutta minkälaisia?

Valitettavasti Nemi-järven jättiläislaivat ehtivät levätä kuivalla maalla museossaan vain kahdenkymmenen vuoden ajan. 1944 Albano-vuoret joutuivat taistelutantereeksi vetäytyvien saksalaisten ja liittoutuneiden joukkojen välillä, ja museo laivoineen paloi poroksi. Suunnattomista hylyistä ei jäänyt jäljelle kuin hiiltä ja tuhkaa. Vuonna 1999 perustettu Dianae Lacus -säätiö on ottanut tehtäväkseen replikoida toisen Caligulan aluksista, mutta ainakin projektin nettisivut ovat jämähtäneet vuoteen 2002. Toivottavasti tahtoa ja rahaa riittää jumalattaren nimeä kantavan kunnianhimoisen työn viemiseksi loppuun. Kenties riittävä votiivilahja auttaisi…?

Obeliskitarinoita

Antiikin Roomassa oli 13 obeliskia. Alkuperäiset egyptiläiset obeliskit, jotka saattoivat olla jopa 30 metriä korkeita, liittyivät aurinkokulttiin ja seisoivat pareittain temppelin edessä. Liitettyään Egyptin lopullisesti Rooman valtakuntaan keisari Augustus siirrätti kaksi obeliskia (Solare ja Flaminio) Heliopoliista Roomaan.

Ensimmäisestä tuli Augustuksen suunnattoman aurinkokellon viisari, gnomon. Myöhemmin ikuista kaupunkia koristelivat ryöstetyillä obeliskeilla mm. keisarit Caligula, Diocletianus ja viimeisenä Constantius II. Koska egypti oli pysyvästi muotia, kuvaan ilmestyivät pian roomalaiset obeliskikopiot. Keisari Hadrianuksen rakastajalleen Antinoolle pystyttämän obeliskin siirrätti auringonjumalan kultin Roomaan perustanut Elagabalus. Toinen Voittamattoman Auringon valittu, keisari Aurelianus, teetätti peräti kolme obeliskikopiota.

Obeliskien ja muiden suurten rakennuskivien siirtämiseen tarvittiin tietenkin aivan erityistä teknologiaa. Kivien pystyttämisessä käytettiin apuna elefantteja. Vanhempi Plinius kertoo miten keisari Caligula tuotti Egyptistä obeliskin Vatikaanin uuden sirkuksen (Circus Gaii et Neronis) spinaa varten jättiläiskokoisella ihmelaivalla (mirabilis navis). Vuosisatojen saatossa ei Caligulan obeliski ole kauaksi karannut: Se seisoo yhä Vatikaanissa, Berninin suunnittelemalla P. Pietarin aukiolla, jonne paavi Sixtus V sen siirrätti vuonna 1586 Domenico Fontanan avulla.

25 metriä korkean obeliskin painoksi on mitattu 322 tonnia ja se seisoo 174 tonnia painavalla punagraniittisella jalustalla, joka sekin on kuljetettu obeliskin mukana Egyptistä. Kuljetuksen aikana obeliski kelkkoineen pötkötti pitkällään kannella, jalusta mahdollisesti lastiruumassa. Kansilastia tasapainottamaan otettiin ruumaan 130 000 modiusta linssejä, joten Caligulan jättiläinen kykeni kuljettamaan ainakin 1300 tonnia tavaraa. Aluksen todellinen lastauskyky lienee ollut vieläkin suurempi.

Ihmelaiva oli ilmeisesti niin iso, ettei sen ylläpito ollut kannattavaa, sillä Caligula jätti sen turistinähtävyydeksi Puteolin satamaan. Hänen setänsä ja seuraajansa keisari Claudiuksen aikana laiva täytettiin vulkaanisella luonnonsementillä pozzuolanalla ja upotettiin Rooman uuden sataman aallonmurtajan perustukseksi. Sementoidun laivanrungon päälle rakennettiin lopulta Faroksen tyylinen suuri majakka.

”Ostian sataman hän valmisti rakennuttamalla sen suojaksi aallonmurtajan oikealle ja vasemmalle puolelle ja sijoittamalla edustalle möljän syvään veteen. Pohjustaakseen tämän laiturin hän antoi ensin upottaa laivan, jossa suuri obeliski oli tuotu Egyptistä, ja tukea sen alusvaajoilla…” (Suetonius, Claud. 20.3, suomennos J. A. Hollo).

Kaksi vuosituhatta myöhemmin liittoutuneet käyttivät samaa taktiikkaa Normandiassa: Maihinnousevat joukot upottivat kuljetusaluksensa Normandian rannikolle luodakseen keinotekoisen aallonmurtajan väliaikaiseen satamaansa. Yhtä kaikki Caligulan ihmelaiva häilyi toden ja tarun rajamailla kunnes vuosina 1957-60 tehdyt arkeologiset kaivaukset Portus Claudiuksessa paljastivat aallonmurtajan alta sementoituneiden laivojen jäännökset.

Yhden suunnattoman aluksen lisäksi aallonmurtajasta löytyi merkkejä myös pienemmistä laivoista. Otello Testaguzza on määrittänyt valujälkien perusteella Caligulan jättiläislaivalle pituudeksi 95-104 metriä (90 m vesirajassa) ja leveydeksi 20,3 metriä. Testaguzzan laskelmien mukaan laivalla on ollut massaa peräti 7 400 bruttorekisteritonnia!

Caligulan laiva ei kuitenkaan ollut ainoa laatuaan. Pliniuksen mukaan myös keisari Augustuksen obeliskien kuljettamiseen käytetty erikoisrahtialus oli asetettu näytteille Puteoliin, jonne se sai myös jäädä senkin jälkeen kun Caligulan ihmelaiva lähti viimeiselle matkalleen kohti Portusta. Aluksen myöhempiä vaiheita ei tunneta.

Historia tuntee vielä yhden kirjallisen jättiläislaivan, jota käytettiin samaan tarkoitukseen. Rooman suurin obeliski, faarao Thutmosis III:lle alun perin kuulunut 32½ metriä korkea punagraniittinen Obeliscus Constantinii tuotiin kaupunkiin 357 jKr., samana vuonna jolloin Voiton alttari poistettiin senaatin curiasta. Ammianus Marcellinus kertoo että jo Augustus oli tuuminut sen ryöstämistä pääkaupunkinsa koristukseksi, mutta obeliski sijaitsi pyhitetyllä maaperällä eikä keisari tahtonut siihen kajota. Konstantinus Suurella ei ollut moisia estoja vaan hän antoi raastaa sen paikoiltaan ja tuoda Thebasta Aleksandriaan merimatkaa odottamaan.
Ennen kuin obeliski ehti perille, Konstantinus kuitenkin otti ja kuoli.

Obeliski unohtui Aleksandrian satamaan kahdeksikymmeneksi vuodeksi, kunnes keisarin poika Constantius II otti urakan hoitaakseen. Obeliskin kuljettamiseksi rakennettiin ”ennennäkemättömän suuri laiva, jota souti kolmesataa miestä”. Oli kyseessä sitten Marcellinuksen retorinen tehokeino (Plinius sanoi samaa Caligulan laivasta) tai sitten ei, kolmikymmenmetrisen obeliskin siirtäminen Roomaan ja pystyttäminen Circus Maximukselle oli aikansa mittapuulla jättiläismäinen urakka.

Joka tänä päivänä käy Roomassa, voi bongata vielä yhden mielenkiintoisen antiikin äpärälapsen jota poliittinen korrektius ei ole onneksi saanut siivottua historian roskakoriin. EURin kaupunginosassa, Mussolinin forumilla (nykyään: Foro Italico) seisoo vuonna 1932 pystytetty modernistinen obeliski. Kissankokoiset kirjaimet julistavat yhä perustajansa augustuslaista agendaa: Mussolini Dux.


Laivavertailu kaavakuvana