Habemus papam!

Viesti toi eilen Roomasta tiedon, että kristilliselle maailmalle on annettu uusi paavi, Franciscus I. Pyhä  Istuin on yksi maailman vanhimpia instituutioita. Varhaiskeskiajalta aina vuoteen 1870 asti paavi käytti Italiassa kirkkoruhtinaana sekä maallista että hengellistä valtaa. Edelleenkin Vatikaania pidetään kansainvälisesti suvereenina valtiona, jonka valtionpäämies on paavi ja virallinen kieli latina. Monella tavalla paavin istuin on Rooman imperiumin suora jälkeläinen.

Paavin maalliset ja hengelliset valtaulottuvuudet periytyvät molemmat antiikista, mutta eri teitä. Aloitetaan hengellisistä, sillä ne ovat maallista valtaa vanhempia. Kristillinen kulttiyhteisö tuli Roomaan hyvin varhaisessa vaiheessa. Perimätiedon mukaan tämä tapahtui jo ensimmäisellä vuosisadalla. Paavali osoittaa yhden kirjeistään Rooman kristilliselle yhteisölle, johon kuului siihen aikaan lähinnä juutalaisia ja hellenisoituneita juutalaisia.

Juutalaisesta alkuperästään huolimatta varhainen seurakunta näyttää järjestäytyneen roomalaisten lakien ja tapojen mukaisesti. Roomalaisen polyteismin seurakuntaan verrattavissa olevan instituution muodostivat ”kortteliyhteisöt”: yhden tai useamman kerrostalon asukkaat suorittivat vuotuiset juhlamenot ja keisarin kuolemattomalle sielulle annettavat uhrit yhdessä. Kortteliyhteisön johtaja oli määräajaksi valittu magister vici, joka oli vastuussa paitsi jumalien palveluksesta myös kaavoitustoimista, paloturvallisuudesta ja yhteiskuntajärjestyksen säilymisestä. Magisterit valittiin vapautettujen orjien säädystä, jotka keisariajalla edustivat varakasta keskiluokkaa. Magisterien apuna toimi kaksi ministeriä. Magisterien yläpuolella olivat tehtäväänsä arvotut sacerdotes augustales–ylipapit.

Varhaiskristillisessä seurakunnassa vastuutehtävät oli jaettu samanlaisiin arvoasteisiin, mutta niistä käytettiin kreikkalaisperäisiä termejä. Pappisvihkimyksen saaneet olivat presbyteerejä (presbyteroi), heidän apulaisensa diakoneja (diaconi). Heidän lisäkseen seurakunnissa toimi leviittoja (juutalaisiin temppelipalvelijoihin rinnastettavia apulaisia) ja maallikoita. Yksi vanhemmista ja kokeneemmista presbyteereistä toimi kussakin seurakunnassa kaitsijana (episkopos), josta tulee suomen kielen sana piispa. Roomalaisessa uskonnossa piispat rinnastuivat ylipappeihin (sacerdotes). Kun varhaiskristillistä terminologiaa alettiin kääntää latinaksi, diakoneista tuli ministereitä. Jeesus ja hänen työnsä jatkajat sen sijaan olivat magistereita, opettajia ja vanhempia.

Samankaltaisuus saattaa osaltaan johtua siitä, että voidakseen toimia laillisesti kristillisen yhteisön täytyi järjestäytyä roomalaisten lakien hyväksymäksi korporaatioksi. Koska vanha senaatin päätös (joka oli aikoinaan säädetty Bacchuksen kulttia vastaan) kielsi varainhoidon magistereilta, ministereistä tuli Rooman seurakunnan taloudellisia johtajia ja heidän keskuudestaan kaupungin seurakuntaa kaitseva piispa sittemmin usein valittiin. 200-luvun puolivälissä piispan alaisuuteen kuului Eusebius Kesarealaisen kirkkohistorian mukaan 46 presbyteeriä, 7 diakonia, 7 apulaisdiakonia, 42 alttaripalvelijaa, 52 henkienmanaajaa ja joukko ovenvartijoita.

Seurakunnan koko oli matkalla kasvanut kymmenistä tuhansiin, mutta Rooman miljoonakaupungissa kristityt olivat edelleen pieni vierasmaalainen vähemmistöuskonto, jolla ei ollut sijaa ikuisen kaupungin pyhään ytimeen. Siksi seurakunnan toimipisteet sijaitsivat kaupunginmuurien ulkopuolella, hautausmailla ja Transtiberimin maahanmuuttajaghetossa. Seurakunta oli saavuttanut laillisen aseman keisari Gallienuksen aikana 260-luvulla rekisteröitymällä hautausapuyhdistykseksi. Tämä antoi kirkolle mahdollisuuden omistaa instituutiona omaisuutta ja solmia laillisia taloudellisia sopimuksia.

Rooman piispa ei siis vielä ollut kovin suuri hengellinen ruhtinas. Edes ajatusta Rooman piispan erikoisasemasta kirkon sisällä ei oltu vielä lausuttu ääneen, eikä meillä ole mitään luotettavia kirjallisia tai arkeologisia todisteita, että Pietari olisi koskaan käynyt Roomassa. 200-luvulla kristillisen kirkon johtoasemasta taistelivat idän vanhojen seurakuntien – Jerusalemin, Aleksandrian ja Antiokian – piispat. Jerusalemin seurakunta katsoi johtoasemansa periytyvän suoraan Jeesuksen pikkuveljeltä Jaakobilta. Aleksandriassa, tuossa kirjastostaan kuuluisassa oppineisuuden kehdossa, sijaitsi taas yhtä kuulu kristillinen katekeettakoulu, jonka kuuluisimpia kasvatteja olivat kirkkoisät Origenes, Gregorios Ihmeidentekijä ja Heraklas, joka tultuaan piispaksi vuonna 232 omaksui arvonimen papa abbas ja oli siten kristittyjen ensimmäinen paavi. Kun 600-luvulla Egypti jäi muslimien käsiin, Egyptin kristittyjen yhteys muuhun kirkkoon katkesi – mutta paaviuden perinne säilyi katkeamattomana (jos jotakuta kiinnostaa, nykyinen P. Markuksen istuimen haltija on paavi Teodoros II).

Idän piispojen arvovaltaa vastaan Rooman piispat saattoivat asettaa vaakakuppiin tiettyjä epäämättömiä etuja. He hallitsivat kristittyjä Rooman imperiumin pääkaupungissa, jossa he saattoivat myös verkostoitua valtakunnan mahtavien kanssa. Ennen pitkää heillä oli omat miehensä ja erityisesti naisensa keisarillisessa hovissa. Poliittisen vaikutusvallan vastapainona piispojen täytyi joskus tehdä myönnytyksiä, vaikka se olisi tarkoittanut uhraamista Juppiter Optimus Maximukselle. Rooman piispat osasivat myös tarpeen mukaan vedota roomalaiseen lakiin ja uskonnollisiin käytäntöihin.

Rooman eliniäkseen nimitetyt ylipapit, sacerdos, kuuluivat johonkin kaupungin useista pappiskollegioista. Kollegiot täydensivät itse itseään nimittämällä omat jäsenensä. Katkeamattomuuden takasi kollegion genius, kuolematon henki, joka periytyi sukupolvelta toiselle samoin kuin keisarin kuolematon sielu siirtyi vallanperimyksessä uuteen keisariin. Rooman piispa Clemens vetosi tähän samaan periaatteeseen ehdottaessaan, että piispaksi valittu olisi tehtävässään erottamaton, ja että kaitsijan tehtävä periytyisi katkeamatta aina uudelle valitulle kantaen Pyhää Henkeä mukanaan. Näin syntyi ns. apostolinen suksessio.

Keisari Augustus pontifex maximuksena, Rooman ylipappina

Palaan hetkeksi vielä Rooman polyteistisiin kortteliyhteisöihin. Niiden magisterit joutuivat kantamaan taloudellisen vastuun paitsi kulttiyhteisön riiteistä, myös muista yhteisöllisistä menoeristä. Augustales-ylipapit kustansivat virkansa puolesta kisoja, näytäntöjä, hyväntekeväisyyttä ja rakennushankkeita. Tästä epäitsekkäästä työstä yhteisön hyväksi käytettiin kreikkalaisperäistä sanaa liturgia. Varhaiset kristityt alkoivat kutsumaan omaa jumalanpalvelustyötään samalla nimellä. Myös piispat käyttivät varojaan yhteisönsä hyväksi. Väitetään, että 200-luvun puolivälissä Rooman seurakunta huolehti tuhannestaviidestäsadasta leskestä ja orvosta.

Kun Rooman valtakunta kääntyi keisareidensa mukana kristinuskoon, kirkosta tuli kertaheitolla merkittävä maanomistaja. Aikaisemmin polyteistisille kulteille korvamerkityt rahavarat suunnattiin kirkkojen rakentamiseen. Erityisesti Rooman piispat hyötyivät keisarillisesta mielisuosiosta. Pietarin istuimen alaisuuteen kerääntyi suuria omaisuuksia ympäri Italiaa. Imperiumin luhistuminen lännessä teki Rooman piispasta 400-luvulla lopulta maallisen ruhtinaan. 500-luvulla imperiumi hallitsi Italiassa enää ainoastaan Rooman ja Ravennan välistä maakaistaletta.  Vuonna 554 keisari Justinianus antoi Rooman senaatille ja piispalle käytännöllisesti autonomian. 600-luvulla senaatti lakkautettiin; Aleksandria, Jerusalem, Antiokia ja Karthago olivat kaikki muslimien hallussa. Rooman piispasta oli tullut käytännössä kristillisen Rooman valtakunnan viimeinen jäänne lännessä.

Piispa Gregorius (540–604) oli ilmeisesti ensimmäinen Rooman seurakunnan pää, joka alkoi kutsua itseään paaviksi ja vaati itselleen johtoasemaa kristillisen kirkon sisällä. Hänen seuraajansa perivät nämä taipumukset. Kasvava maallinen valta ajoi paavin istuimen törmäyskurssille keisarivallan kanssa. Pääkaupunki oli nyt idässä Konstantinopolissa. Keskushallinto pyrki väkisin asettamaan Rooman piispoiksi kreikkalaisia; italialaiset vastustivat.

Rooman piispojen ja Konstantinopolin välinen kylmä sota kesti toistasataa vuotta. Aseina tässä valtataistelussa käytettiin mm. kirkonkirouksia ja väärennettyjä asiakirjoja, joista kuuluisin on nk. Konstantinuksen lahjoitus. Tässä 700-luvun lopulla kynäillyssä dokumentissa ”keisari Konstantinus” lahjoittaa Rooman paaville korkeimman vallan Rooman kaupungissa ja imperiumin läntisissä provinsseissa. Samalla paaville annetaan keisarin arvomerkit  ja papeille senaattorin arvo. Konstantinopoli oli hävinnyt.

Konstantinuksen lahjakirjaa epäiltiin maallisissa piireissä pian jo sen ”löytymisen” jälkeen, mutta katolinen kirkko piti kiinni sen aitoudesta 1800-luvulle asti. Saman lahjakirjan nojalla paavit omaksuivat käyttöönsä aikaisemmin keisarille kuuluneen muinaisen roomalaisen ylipapin tittelin. Rooman paavi oli nyt pontifex maximus – ”ylimmäinen sillanrakentaja”. Kaikki Rooman hallitsijat Julius Caesarista lähtien olivat olleet koko valtakunnan korkeimpia uskonnollisia auktoriteetteja.

Pontifex maximuksen oikeuksiin kuuluivat muun muassa kalenterin ylläpitäminen, kaikkien temppeleiden pyhittäminen ja hautaustoimia koskevien lakien säätäminen. Kristitty keisari Gratianus oli luopunut pontifex maximuksen tittelistä, koska hän ei halunnut sekaantua polyteistisiin riitteihin. Kuten muinaiset temppelirakennukset saatettiin riistää Saatanan vallasta ja pyhittää uudelleen Jumalalle, myös Rooman ylipapin arvo oli mahdollista puhdistaa pakanallisista merkityksistään ja liittää paavin pitkään titulatuuraan.

Voidaan siis sanoa, että Franciscus I on yhtä lailla P. Pietarin kuin Julius Caesarinkin henkinen perillinen.