Talouskriisi IV: Orjat

Rooman valtakunnan talouskriisejä käsittelevä sarja päättyy – pahaenteisesti – orjuuteen. Kuten hyvin tiedämme, antiikin yhteiskunta oli orjayhteiskunta, jossa lähes kaikki työ tehtiin ihmisvoimin. Ennen kuin voimme mennä itse aiheeseen eli miten 200-luvun kriisi vaikutti  orjuuteen, on valotettava tarkemmin antiikin ajan orjuuden erityispiirteitä.

Orjuus Rooman keisarikunnassa erosi muutamalla olennaisella tavalla uuden ajan orjuudesta Amerikoissa. Ensinnäkään se ei perustunut ihonväriin tai rotuun; orjaa ja isäntää ei voinut erottaa toisistaan ulkonäön perusteella. Toisekseen orjia ei käytetty pelkästään ruumiilliseen työhön, vaan orjuuden piiriin kuului taloudellisen toiminnan kaikki tasot prostituoiduista opettajiin, pankkiireihin ja virkamiehiin asti. Voidaan jopa väittää, että antiikin orjaluokka vastasi modernin yhteiskunnan palkansaajia. Sivumennen sanottuna suomalaisessa ja karjalaisessa kansanrunoudessa orjaa käytetään palkollisen ja palkkalaisen synonyyminä. Roomalaiset ymmärsivät, että orjat työskentelivät paremmin jos osa heidän tuottamastaan lisäarvosta jäi heidän omiin käsiinsä, joten he maksoivat orjille työstä pientä palkkaa. Ylimääräisenä kannustimena orjille tarjottiin myös mahdollisuus ostaa itsensä vapaaksi.(1)

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö orjuus olisi ollut monille kauhea kokemus. Orjat joutuivat kantamaan pientä nimikilpeä tai kaulapantaa, johon oli merkitty omistajan nimi ja osoite. Toisinaan pantaan oli merkitty myös isännän maksaman löytöpalkkion suuruus. Karannut orja polttomerkittiin kirjaimilla FUG, fugitivus. Sekä omistaja että valtio saattoi kohdella orjia julmasti. Oikeustapauksissa orjan antama todistus ei ollut lain edessä pätevä, ellei orjaa oltu kidutettu. Kaikkein julmin kuolemanrangaistuksen muoto, ristiinnaulitseminen, oli varattu orjille, pettureille ja rosvoille.

Kaikkein huonoimmassa asemassa olivat suurten maatilojen ja kaivosten orjat. Latifundioilla orjat asuivat ahtaissa parakeissa kuin keskitysleirivangit. Heitä pidettiin kahleissa,  eivätkä he saaneet päättää edes avioliitostaan. Oli täysin tilanhoitajan tahdosta kiinni, saiko orja ”paritella” toisen orjan kanssa vai ei ja kuka hänen partnerinsa oli. Keisarikunnan kaivoksissa työskenteli orjina lähinnä sotavankeja ja tuomittuja rikollisia. Työ oli erittäin kuluttavaa, eikä kaivosorjalla ollut kenties kuin viisi vuotta elinaikaa odotettavanaan. Callixtus, Rooman piispa vuosina 217-222, joutui nuorena miehenä tuomituksi orjuuteen Sardinian hopeakaivoksiin aiheutettuaan rettelöitä synagogassa. Hänen kristityt ystävänsä keisari Commoduksen hovissa saivat hänet lopulta vapautettua, mutta ennalleen toipumiseen meni vuosia.

Mistä orjia saatiin?

Kansainvälisen oikeuden (Ius gentium) mukaan sodan voittaja saattoi myydä voitetun väestön orjuuteen, kuten Caesar teki Galliassa. Orjuuden kulta-aikaa oli Rooman tasavallan loppu, jolloin valtakunta laajeni nopeasti ja sotavankeja virtasi Italiaan. Joidenkin arvioiden mukaan niemimaan noin 10 miljoonasta tuolloisesta asukkaasta 3–4 miljoonaa oli orjia. Useimmat esimerkit orjien raakalaismaisesta kohtelusta ovat juuri tältä ajalta. Keisariaikana ulkomaisia sotia käytiin harvemmin ja silloinkin ne olivat yleensä paikallisia konflikteja. Kun halpojen orjien aika oli ohi, orjien asema kohentui. Samalla orjuuden koko luonne alkoi hitaasti muuttua.

Enemmistö keisarikunnan orjista tuli valtakunnan rajojen sisäpuolelta, sillä monet roomalaiset syntyivät orjiksi. Lain mukaan orjalle syntyneet lapset olivat automaattisesti isäntänsä omaisuutta. Kotitalouksien orjat olivat suurtilojen ja kaivosten orjia paremmassa asemassa ja verrattavissa myöhempien aikojen piikoihin ja renkeihin. Kotitaloudessa syntynyttä orjaa (verna) kohdeltiin paljon paremmin kuin muita, melkein kuin perheenjäsenenä. Saattoihan hän olla isännän oma jälkeläinen. Orjalla ei näet ollut oikeutta kieltäytyä seksuaalisista palveluista eikä orjien seksuaalista hyväksikäyttöä pidetty aviorikoksena. Orja oli oikeudellisessa mielessä omaisuutta, ”puhuva työkalu” (instrumentum vocalis).

Emme tiedä miten yleistä orjien seksuaalinen hyväksikäyttö oli; ainakin antiikin ajan kirjailijat pitivät sitä itsestäänselvyytenä. Kuitenkin hautakivien perusteella orjien ja heidän isäntiensä välille muodostui jatkuvasti romanttisia suhteita, jotka johtivat vapautukseen ja avioliittoon. Yleisestä paheksunnasta huolimatta myös vapailla naisilla saattoi olla suhteita orjamiesten kanssa. Keisari Claudiuksen aikana säädetyn lain mukaan (Senatusconsulta Claudianum) nainen, joka jakoi säännöllisesti vuoteensa orjan kanssa, saattoi joutua itse orjuuteen mikäli orjan omistaja ei hyväksynyt suhdetta. Mikäli suhteella oli isännän suostumus, liitosta syntyneet lapset saivat Rooman kansalaisuuden.

Julkisia ja yksityisiä orjia

Kotitalouksien orjat tulivat käytännössä osaksi isäntänsä laajennettua perhettä. Kuoleman sattuessa heidät voitiin haudata samaan sukuhautaan. Orjien ja isäntien välille muodostui ystävyyssuhteita ja jotkut isännät jopa adoptoivat entisen orjansa tai tekivät tästä perillisensä. Kaupunkilaisille orjuus saattoi olla vain väliaikainen vaihe elämässä. Yleisen tavan mukaisesti omistajat joko vapauttivat orjansa testamentissaan, tai sitten orjan kanssa sovittiin kontrahti, jonka mukaan hän saattoi ostaa vapautensa takaisin tuotettuaan omistajalleen riittävästi lisäarvoa. Kun orja vapautettiin (manumissio), hänestä tuli vapauttaneen suvun alempiarvoinen jäsen ja hän omaksui vapauttajansa sukunimen. Rooman kansalaisen vapauttamasta orjasta tuli automaattisesti itsestäänkin Rooman kansalainen.

Aikana jolloin kansalaisuus kaikkine etuoikeuksineen oli vain harvoilla valtakunnan asukkailla, orjuus ja siitä vapautuminen saattoi olla uravaihtoehto. Oli näet mahdollista myydä itse itsensä orjaksi. Ylivelkaantuneelle tai työttömälle tämä oli taloudellisesti järkevä toimenpide, sillä uusi isäntä oli vastedes velvollinen orjansa elättämiseen. Orja ei myöskään ollut verovelvollinen. Ulkomaalaisille ja maahanmuuttajille (peregrini) itsensä orjaksi myyminen oli temppu, jonka avulla tavoiteltiin täyttä kansalaisuutta, sillä pelkkä avioliitto roomalaisen kanssa ei vaikuttanut kansalaisuuteen.

Vapautetut orjat (liberti) olivat Rooman valtakunnan käyttövoima. Monet vapautetut hakeutuivat kaupan ja käsityöläisyyden pariin. Usein he toimivat entisten isäntiensä bulvaaneina, sillä aikansa moraalin mukaan roomalaiselle yläluokalle oli sopimatonta ansaita rahaa liiketoiminnalla. Piirtokirjoitusten perusteella vapautetut olivat erittäin motivoituneita ansaitsemaan rahaa ja etenemään korkealle yhteiskunnan arvoasteikossa. Upporikkaasta mutta moukkamaisesta vapautetusta orjasta tuli kirjallinen arkkityyppi, jonka karikatyyrimäinen malliesimerkki on Petroniuksen Satyricon-romaanissa esiintyvä Trimalchio. Esimerkkeinä menestyneiden ex-orjien  muistomerkeistä mainittakoon esimerkiksi leipätehtailija Eurysaceen hauta Roomassa ja Mazaeuksen ja Mithridateen portti Efesossa.

Osa orjista oli ns. julkisia orjia, jotka kuuluivat kaupungille, valtiolle tai keisarille. He työskentelivät julkishallinnon palveluksessa kylpylöissä, palokunnissa, puhtaanapitolaitoksissa, elintarvikevarastoissa ja tie- ja sillanrakennustöissä. Rooman keisari oli valtakunnan suurin orjanomistaja. Rooman lain mukaisesti keisarin vapauttamat orjat otettiin keisarin perheeseen, jolloin he olivat asemaltaan huomattavasti tavallisia vapaita kansalaisia korkeammalla. Keisarikunnan varhaisaikoina entiset keisarilliset orjat onnistuivat nousemaan hallitseviin asemiin mm. talousministereinä. Vapautettuja orjia pidettiin kuitenkin taipuvaisina korruptioon, minkä vuoksi heidät syrjäytettiin lopullisesti johtotehtävistä keisari Hadrianuksen aikana.

Orjuus oli siis hyvin monivivahteinen ilmiö. Se saattoi tarkoittaa hengenvaarallista raadantaa rakennustyömaalla ja seksiorjuutta bordellissa, tai  suhteellisen turvattua elämää. Monien erikoisalojen osaajat olivat orjia, kuten alakoulujen opettajat, tulkit ja sihteerit. Keisarillinen hallinto työllisti paljon orjia erilaisissa toimistotehtävissä. On selvää, että korkeakoulutuksen saaneet ja sivistyneet orjat saivat parempaa palkkaa eikä heitä kohdeltu lainkaan niin huonosti kuin tiloilla tai satamissa palvelevia virkaveljiään.

Työvoimapulasta uudenlaiseen orjuuteen

”Miten sitten tällaista orjaa voisi sietää?” Jos olet itse orja, etkö siedä veljeäsi, jonka Zeus on luonut, ja joka sinun laillasi on samaa siementä ja saman suvun poika? Mutta jos olet päässyt korkeampaan asemaan, muututko välittömästi tyranniksi? (Epiktetos, Keskusteluja 1,13)

1800-luvulla ajateltiin, että kristinusko olisi vaikuttanut merkittävästi orjuuden katoamiseen ja tätä selitystä näkee toistettavan välillä vieläkin. Ajatus voi vaikuttaa houkuttelevalle, sillä varhainen kristinusko oli muutenkin monella tavalla napit vastakkain roomalaisen yhteiskunnan kanssa. Kristityt eivät suostuneet tekemään eroa orjan ja vapaan välillä, siunasivat orjien väliset avioliitot (joita  Rooman laki ei tunnustanut) ja saarnasivat yleismaallista laupeuden sanomaa. Nykyään ajatellaan että kristinusko pikemminkin heijasteli kehityksessään aikakauden yleisiä arvoja. Orjuuteen instituutiona sillä ei ollut vaikutusta. Kirkon saadessa taloudellista vaikutusvaltaa siitä tuli samalla merkittävä orjanomistaja, vaikka jotkut kirkkoisät kuten Origenes ja Gregorios Nyssalainen puolsivatkin orjien vapauttamista.

Kristinuskon eettinen ja moraalinen sanoma ei syntynyt tyhjiössä, vaan vuorovaikutuksessa hellenistisen filosofian kanssa. Stooalaiset filosofit kuten Epiktetos ja Dion Khrysostomos arvostelivat keisariajan alkupuolella orjien huonoa kohtelua ja sillä oli oma vaikutuksensa valtakunnan ylimpiin piireihin. Orjien aseman koheneminen tapahtuikin asteittain keisarikunnan kahden ensimmäisen vuosisadan aikana. Augustuksen aikana omistaja ei saanut enää surmata orjaansa. Keisari Claudiuksen säätämän lain mukaan orjan heitteillejättö oli rinnastettava siihen että omistaja oli luopunut omistussuhteestaan orjaan ja tämä oli siten vapaa. Keisari Neron aikana orjat saivat luvan valittaa huonosta kohtelusta oikeuteen. Antoninus Piuksen aikana orjan surmaaminen oli samanlainen rikos kuin vapaan kansalaisen murha.

Yksikään pakanallinen tai kristillinen kirjailija ei kuitenkaan vastustanut orjuutta sinänsä. Kirkkoisä Augustinuksen mielestä orjuus oli Jumalan säätämä osa asioiden luonnollista järjestystä. Kristityt sallivat orjien liittyä kulttiinsa, mutta orjan maanpäällisen aseman ei ollut tarkoitus muuttua. Varhaiskristillisissä kirjeissä kehotettiin orjia tottelemaan isäntiään samalla tavalla kuin he tottelivat Jumalaa ja odottamaan palkintoa taivaassa. Orjan kärsimystä verrattiin Kristuksen kärsimyksiin ristillä; kärsimys itsessään teki orjasta hyvän kristityn.(3)

Kuitenkin orjien suhteellinen osuus väestöstä laski koko ajan ja yhä suurempi osuus orjista oli kotoperäisiä. Keisarillisessa hallinnossa orjat ja vapautetut vaihtuivat palkattuihin ritarisäätyisiin virkamiehiin. Maatilojen ja kaivosten kahleorjista oli pulaa. Käytettävissä olevan työvoiman määrä oli ilmeisesti tasaisesti vähentynyt ns. Antoninusten rutosta lähtien. Työvoimapula saattoi vaikuttaa myönteisesti uusien teknisten innovaatioiden käyttöönottoon. Monet nykytutkijat esittävät vesivoiman käytön lisääntyneen myöhäisantiikissa. Esimerkiksi Fryygian Hierapoliissa paikallinen mylläri Marcus Aurelius Ammianos kehitti 200-luvun lopulla uudenlaisen kivenleikkaamiseen tarkoitetun sahamyllyn, joka on ikuistettu myös hänen hautakiveensä.(4)

200-luvun sotien ja kaaoksen aikana hallitukset olivat jo useaan otteeseen turvautuneet pakkotyövoimaan hätätilan nojalla. Esimerkiksi kuuluisa Aurelianuksen muuri rakennettiin Rooman kaupungin ympärille 271–275 asettamalla kaikille kaupungin korporaatioille ja ammattiyhdistyksille työvelvoite. Keisari Diocletianus otti käyttöön uusia pakkokeinoja tuotantokyvyn suojelemiseksi. Palkka– ja hintasäätelyn lisäksi kaikki vapaat työläiset pakotettiin liittymään korporaatioihin. Seuraavaksi ammateista tehtiin perinnöllisiä. Kehitys jatkui ensimmäisen kristityn keisarin Konstantinuksen aikana.

Konstantinus sääti lain, jonka salli vanhempien myydä lapsensa orjuuteen ja mahdollisti hylättyjen lasten adoptoinnin ja kasvattamisen orjiksi. Kristittyjä naisia kiellettiin ryhtymästä sukupuolisuhteeseen orjan kanssa kuolemanrangaistuksen uhalla. Mutta kaikkein merkittävin muutos joka sai lopullisen muotonsa Konstantiuksen aikana oli vapaan talonpoikaisväestön sitominen kiinni turpeeseen. Suurmaatilat olivat jo pitkään kärsineet orjien saannin tyrehtymisestä. Ratkaisuksi keksittiin maattomien talonpoikien työvelvoite. Myös pientilallisia kiellettiin poistumasta tiloiltaan ja kylät asetettiin yhteisvastuuseen tietyistä tuotantomääristä. Samalla kun varsinaisten orjien määrä väheni, vapaasyntyinen köyhälistö pakotettiin maaorjuuteen (colonus). Tämä ns. kolonaatti säilyikin sitten hyvin vähin muutoksin keskiajan lopulle asti.

Kun itsensä myyminen orjaksi kiellettiin keisari Valensin aikana vuonna 368, ero orjien ja epävapaiden kansalaisten välillä oli jo mitätön. Keisari Justinianuksen lakikokoelmassa molemmat ryhmät rinnastetaan toisiinsa, ja colonuksesta oli tullut kirjaimellisesti maaorja, servus terrae. Aikaisempi orjia koskenut lainsäädäntö menetti merkityksensä, sillä myöhäisantiikin keisarillinen hallinto saattoi sotavoimiensa suosiollisella myötävaikutuksella kantaa verot pakkotyösuorituksina koko väestöltä.

Aiheesta lisää:

• The Later Roman Colonate and Freedom. Miroslava Mirković, 1997.
• The Roman Slave Supply. Walter Scheidel, 2007.
•  The Cambridge World History of Slavery. Jennifer Glancy, 2011.

• (1) Teknisesti ottaen orjan henkilökohtainen palkka tai omaisuus (peculium) oli isännän omaisuutta, mutta orjalla oli siihen lain mukaan täysi nautintaoikeus. Orjia koskevasta juridiikasta enemmän Lacus Curtiuksessa.
• (2) Portti on ilmeisesti edelleenkin nuorison suosiossa, uudemmista piirtokirjoituksista päätellen (kirjoittajan kuvaama, 23.10.2012).
• (3) Efesolaiskirje 6:5–8, Kolossalaiskirje 3:22–25, Paavalin ensimmäinen kirje Timoteukselle 6:1, kirje Titukselle 2:9–10, Ensimmäinen Pietarin kirje 2:18.
• (4) Aikaisemman, erityisesti Moses I. Finleyn ja muiden marxilaisten tutkijoiden kannattaman selityksen mukaan antiikin Rooman talouteen vaikuttivat vain status ja kunnia, eivät rationaaliset pyrkimykset. Valtakuntaa pidettiin teknisesti alikehittyneenä ja jämähtäneenä. Parin viime vuosikymmenen aikana tutkijat ovat tulleet täsmälleen päinvastaisiin päätelmiin. Keskustelusta tarkemmin mm. Kevin Greene: Technological innovation and economic progress in the ancient world: M. I. Finley re-considered.Economic History Review, LIII, 1 (2000).