Kategoria: arki

Jumalallinen hiusväri

Kaksi Afroditea
Kaksi roomalaisaikaista jumalatarfiguriinia. Vasemmalla kylpyyn valmistautuva Venus riisuu sandaaliaan ottaen samalla tukea Priapuksesta. Patsas on marmoria, korut, rintaliivit, hiukset ja häpykarvat on kullattu. (1. vuosisata, Museo Archeologico Nazionale, Napoli). Oikealla Isis-Afroditea esittävä pieni terrakottaveistos, jonka värit ovat myös vielä nähtävissä. Afroditella on kultanen tukka – tai peruukki. (2. vuosisata, The Metropolitan Museum of Art)

Vanha kasku kertoo, että vaaleaveriköillä on hauskempaa. Välimeren tummassa kreikkalais-roomalaisessa maailmassa vaaleahiuksisuus yhdistyi toiseuteen, jopa jumalaisuuteen. Rakkauden jumalatar Afrodite, roomalaisittain Venus, kuvattiin usein kultatukkaisena, muodokkaana, vaaleana impenä. Säilyneiden kuvien määrän perusteella voi sanoa Afroditen olleen jumalista suosituimpia. Häntä palvottiin lukemattomissa kulttipaikoissa, joista eräät kuuluisimmat olivat Knidoksella, Kyproksella ja Sisilian Eryxissä, josta tarinan mukaan Venus tuotiin Roomaan puunilaissotien aikana.

Rooma oli juuri kärsinyt tuhoisan tappion Trasimenusjärven taistelussa. Kaupungissa syntyi paniikki; senaatti teki mitä senaatti yleensäkin teki noihin aikoihin, eli konsultoi pappeja ja Sibyllan oraakkelikirjoja. Oraakkeli ennusti, että Karthago saattaisi olla voitettavissa, mikäli Eryxin jumalatar – Karthagon sisilialaisten liittolaisten suojelusjumala – käännytettäisiin Rooman puolelle. Roomalaiset hyökkäsivät oitis Eryxiin, lupasivat jumalattarelle suunnattoman suuren temppelin ja valloittivat kaupungin. Kulttikuva kannettiin takaisin Roomaan, jossa itämaisesta huikentelevaisuudesta ja temppeliprostituutiosta(1) puhtaaksi pestynä siitä tuli Rooman kantaäiti, Venus Genetrix.

Yhteys seksiin kuitenkin säilyi. Rooman ilotytöt uhrasivat 23. huhtikuuta Venus Erycinan alttarille (rattopojille oli oma juhlansa). Kreikkalaiset kurtisaanit olivat jo pitkään esiintyneet jumalattarensa asussa vaalennetuin hiuksin. Keisari Caligulan aikana vuonna 40 kaikki prostituoidut määrättiin blondaamaan tukkansa tai käyttämään vaaleita peruukkeja. Ehkä siksi että heidät voisi paremmin erottaa kunniallisista, tummatukkaisista matroonista? Toisaalta vaaleasta tukasta oli tullut muotivillitys. Antiikin ajalta tunnetaan yli sata erilaista hiusvärireseptiä. Päänahkaan hierottiin muun muassa kullankallista sahramia, öljyä, värijauheita ja keltaista savea.

Vaikka jumalattaren jäljittelystä oli tullut naisille tavallinen kaunistautumistoimenpide, vaaratonta se ei ollut. Ovidius runoilee:

Sanoinhan: ”lopeta hiustesi värjääminen”
ja nyt sinulla ei enää ole mitään mitä värjätä.

Sinua eivät vahingoittaneet porton yrtit,
eikä eukonilkimys pessyt päätäsi Thessalian myrkkyvedellä,
eikä sairaus – pysyköönkin poissa – sinuun iskenyt,
hiustesi tuuheutta eivät vähentäneet kateellisten puheetkaan.
Sinä tiedät itse aiheuttaneesi tuhon omin käsin,
itse sekoitit päähäsi laitetun myrkyn.

Nyt Germania lähettää sinulle vankien hiuksia,
turvanasi on kukistetun kansan antama lahja.
Voi miten usein punastutkaan jonkun ihastellessa hiuksiasi ja sanot:
”Saan tunnustusta ostetusta kauneudesta, 
en tiedä ketä saksalaisneitoa nyt ylistetään minun sijastani.”

Ovidius, Amores 1.14 (suom. Mika Rissanen)

Hiusvärien ja vaalennusaineiden tehosta ei ollut mitään takeita. Niiden vaikutus hiuksiin saattoi olla suorastaan tuhoisa. Martialis neuvoi käyttämään sapo-nimistä väriainetta, joka pyöriteltiin vuohenrasvasta ja pyökin tuhkasta, tai spuma batavaa, Reinin suulta saatavaa värjäyssaippuaa. Plinius neuvoi Luonnonhistoriassaan käyttämään vaalennukseen viinietikan valmistuksessa syntyvää syövyttävää pohjasakkaa ja ammoniakkipitoista kyyhkysen ulostetta. Voi vain kuvitella, millainen haju tököteistä syntyi.

Ehkä juuri siksi peruukkiteollisuus elikin Roomassa paksusti. Peruukin avulla sai luonnollisen näköiset kutrit turvautumatta epäilyttäviin rohtoihin. Sanotaan, että tuhansia germaaneja, slaaveja ja kenties meidänkin esiäitejämme myytiin orjiksi pelkästään vaaleiden hiustensa takia. Arkeologi Elizabeth Bartman kuitenkin muistuttaa, että hyvää peruukkimateriaalia tuotettiin muualtakin, kuten intiasta, eikä peruukkien pitäminen kenties ollut niin tavallista kuin yleensä ajatellaan. Monimutkaiset kampaukset syntyivät taidolla myös oikeasta tukasta.

Venus ei aina ollut blondi: vaahtosyntyistä valtiatarta (Venus Anadyomene) esittävässä pompejilaisessa muraalissa Venus kuvataan aivan selvästi brunettina. Seinämaalaus on mahdollisesti kopio antiikin kuuluisimman taidemaalarin, 400-luvulla eaa. eläneen joonialaisen Apelleen samannimisestä mestariteoksesta. Originaali päätyi Augustuksen aikana galleriaan Roomaan, rapistui ja tuhoutui, joten alkuperäisestä hiusväristä ei voi sanoa mitään (Botticellin ja Titianin versioissa Venus on vaaleahko punapää).

Vaaleahiuksisuus ei ilmeisesti ollut tavatonta syntyperäistenkään roomalaisten kesken. Useiden varhaisten keisareiden kerrotaan olleen vaaleita: Suetoniuksen mukaan Augustuksella oli oljenväriset hiukset, Caligulalla kullankarvainen parta, Nero oli vaalea ja sinisilmäinen, Vitellius punapää. Vaaleuden määritelmä saattoi tosin olla silloin löyhempi kuin näin vetyperoksidin aikakautena.

Keisari Caracalla, joka oli sekä tummakutrinen että -hipiäinen, käytti blondia peruukkia kalastellessaan germaanipalkkasotilaidensa ja henkivartioidensa suosiota. Miesten peruukkienkäytöstä huolimatta satiirikot jaksoivat arvostella vain naisia heidän ”turhamaisuudestaan”. Martialis vinoili: ”Vaikka itse olet kotona, sinua kaunistetaan keskellä Suburaa, Galla, ja hiuksesikin ovat poissa luotasi.” Ovidius opasti Rakastamisen taidossa lukijoitaan:

”Nainen värjää harmaantuvat hiuksensa germanialaisilla yrteillä ja tavoittelee keinojensa avulla oikeata parempaa vivahdetta. Nainen saattaa hiukset ostettuaan kulkea pää tuuheana ja muuttaa rahalla toisen tukan omakseen. Ja mikäpä ostaessa – niitähän on julkisesti kaupan Herkuleen silmien ja runottarien parven edessä – –.”

Ovidius, Ars amatoria (suom. Seppo Heikinheimo)

Lisää aiheesta:

 (1) Temppeliprostituutio on nykyään kiistanalainen aihe, mutta ainakin antiikin ajan ihmiset itse uskoivat sitä olleen.

Sekoittamaton jumala

MALJALAULU

Kun tarjoat sitä vanhaa falernumilaista,
tee minulle tylymmät sekoitukset,
sellaiset mitä Postumia käskee aina tehdä.
Se nainen on viiniinmenevämpi kuin viinirypäle.

Vedet, kaikotkaa
viiniä pilaamasta!
Tosikkojen tykö muuttakaa!
Vain puhdasta Bacchusta tähän maljaan.

(Catullus, 27)

Kirjoitin aikaisemmin (2007) ylistystä herralle Dionysokselle, eli viininviljelystä ja viinikulttuurista antiikin Roomassa. Mutta koska viini on yhtä erottamaton osa Välimeren rantojen elämää kuin oliiviöljy, ei ole pahasta puhua viinistä hieman lisää. Kreikkalaiset ovat juoneet viiniä arvatenkin niin kauan kuin kreikkalaisia on ollut olemassa, eli jostain mykeneläisen kulttuurin hämäristä lähtien. Asennoitumisesta viiniin kertoo hyvin Platonin ajatus, että voidakseen tuntea toisen ihmisen todellisen luonteen on juotava viiniä hänen kanssaan.

Viini tuotti ihmiselle toisenlaisen tietoisuuden tilan, joka ei ollut vailla vaaroja. Opetustarinana kerrottiin viininjumala Dionysoksen kulttiin liittyvää myyttiä Ikarioksesta, ensimmäisestä viininviljelijästä, joka sai köynnöksen ja viininteon lahjan jumalalta itseltään. Ikarios tykästyi suuresti juomaan ja tarjosi hyvää hyvyyttään sitä myös lähellä asuville paimenille. Runsaan juomisen tuloksena alkoholiin tottumattomat paimenet luulivat Ikarioksen myrkyttäneen heidät, ja kivittivät viattoman Ikarioksen hengiltä. Vasta aamulla selvittyään paimenet tajusivat toimineensa tyhmästi. Ikarioksen myytti opettaa, millainen voima viiniin sisältyy, jos siihen ei osata suhtautua asianmukaisesti.

Juodessaan viiniä ihmiseen meni jokin, joka saa käyttäytymään oudolla tavalla. Varmaankin ihmeteltiin, mikä tuo jokin oli. Vastattiin: jumala meni ihmiseen. Juodessaan ihminen loi jumalan. Ihminen joi jumalaa, ja henki asettui häneen. Miljoonat katoliset käyvät läpi tämän saman mystisen riitin joka ehtoollisella. Viini on jumalan verta. Siksi Dionysokseen suhtauduttiin muinaisessa Kreikassa hyvin vakavasti. Hänen vuosittaista juhlaansa vietettiin samaan aikaan kun kevään ensimmäiset viiniruukut avattiin, ja Dionysoksen mukana kaupunkeihin saapui voima, joka horjutti vallitsevia normeja ja yleistä rauhaa. Humalan jumalan kuljettua ohi saatettiin jälleen palata normaaliin järjestykseen.

Säilyvyyssyistä antiikin ajan viinit tehtiin usein verrattaen makeiksi ja väkeviksi. Alkoholia niissä arvioidaan olleen tilavuusprosentteina mitattuna nykyisten väkevien viinien verran eli 15–20 %. Siksi viiniä oli tapana laimentaa, jottei se nousisi päähän niin nopeasti. Kreikkalaisissa juomingeissa eli symposionissa (sana tarkoittaa kirjaimellisesti ”yhdessä juomista”) sekoitussuhteen määräsi illan juomamestari eli symposiarkki, roomalaisittain rex bibendi. Viini sekoitettiin veteen ja mausteisiin booliastian kaltaisessa sekomaljassa eli krateerissa. Jostain on mieleeni jäänyt myös väite, että kreikkalaiset laimensivat viiniään myös merivedellä. Pitääkö tämä paikkaansa?

Ainoat löytämäni viinin suolaamisesta kertovat teokset ovat Plinius vanhemman Luonnonhistoria ja Marcus Porcius Caton De agri cultura. Kosin saarella alettiin joskus neljännellä vuosisadalla eaa. sekoittaa käymisvaiheessa viinimehuun suolavettä, joka antoi paikalliselle valkoviinille pikantin lisämaun. Roomassa kosilaistyyppiset suolatut viinit eivät kuitenkaan olleet kovin suosittuja. Caton De agri cultura (jonka Paavo Castrén on erinomaisella tavalla suomentanut ”herrasmiesmaanviljelijän käsikirjaksi”) antaa ohjeen, jolla nuuka tilanherra voi valmistaa Kosin viiniä:

Kaada 20 amforaa (250 l) viinimehua kupari- tai lyijykattilaan ja pane se tulelle. Kun viini kiehahtaa, sammuta tuli. Kun viini on jäähtynyt, kaada se 40 urnaa (520 l) vetävään viiniastiaan. Kaada siitä erillään toiseen astiaan amfora (26 l) makeaa vettä ja 1 modius (8,7 l) suojaa ja sekoita se suolavedeksi. Kun suolavesi on valmista, kaada se samaan viiniastiaan. Hienonna huhmareessa sitruunaruohoa ja kalmojuurta, kunnes saat sitä yhden sextariuksen (0,5 l). Pane se samaan viiniastiaan, jotta viini tuoksuisi hyvälle. Sulje viiniastia tiiviisti 30 päivän kuluttua.

Valkoviiniin lisätyllä suolalla saattoi olla jotain tekemistä viinin viilentämisen kanssa, koska väitetysti se nopeuttaa jäähtymistä. Välimeren auringon paahteessa viini nautittiin mieluiten kylmennettynä. Vaikka yleensä puhutaan viinin laimentamisesta vedellä, antiikin aikana useimmin tehtiin toisinpäin: juomaveteen sekoitettiin viiniä tai viinietikkaa.

Paavali kehottaa kirjeessään (1. Tim. 5:23) Timoteusta seuraavasti: ”Älä enää juo vain vettä, vaan käytä vähän viiniä vatsasi tähden ja usein uudistuvien vaivojesi vuoksi.” Juomavesi oli harvoin puhdasta ja punaviinillä on tunnettuja antibakteerisia ominaisuuksia. Tämän vuoksi roomalaisille sotilaille annettiin juotavaksi hapanviiniä eli viinietikan ja veden sekoitusta, joka oli maustettu hunajalla ja korianterilla (mikäli saatavilla). Juuri tuota juomaa sotilaat tarjoavat myös janoiselle Jeesukselle. Myöhemmin tarina on kenties ymmärretty hieman väärin: hapanviinin tarjoaminen viinin sijasta ei ollut sotilaiden pilkkaa. Sen sijaan pilkkaa saattoi olla se, että se nostettiin Jeesukselle ruo’on päässä olevan sienen avulla (Joh. 19:29) – sehän muistuttaa kovasti roomalaista toalettitarviketta eli perseensutia (käytön jälkeen sienet desinfioitiin nimenomaan viinietikalla).

Juomavesi puhdistettiin viinillä ja ruokaviinit laimennettiin vedellä, mutta mikäli roomalaisia runoilijoita on uskominen, iltaisin kreisibailattiin sekoittamattomalla kamalla. ”Täällä hallitsee sekoittamaton jumala!” julistaa Catullus Jukka Kemppisen suulla ja kaataa vanhaa falernolaista kuppiin raakana. Silloin riehakas Dionysos  karkottaa pois huolet ja murheet, sillä onhan kirjoitettu:

Miksi tuoksuvia kukkia jättää kuolleille?
Haudallesiko ne haluat säästää?
Ota laimentamatonta, tartu noppaan!
Perikato sille joka huomisesta huolta kantaa.
Kuolema korvasta kiskoo, muistuttaa:
”Eläkää nyt, minä tulen!”

(Pseudo-Vergiulius, Copa)

Runojen käännökset Arto Kivimäki ja Sampo Vesterinen, teoksessa Lainehtiva malja. Jyväskylä, 2004.

Sananen sosiaaliturvasta

Hieman aikaisemmin oli puhetta leipureista ja valtion aliurakoitsijoista. Tänään haluaisin jatkaa hieman leivän jakamisesta kansalle: roomalaisesta sosiaaliturvasta. Ylläoleva maalaus on peräisin Pompejista (VII,3,30), pienen talon tablinumista eli isännän työ– ja vastaanottohuoneesta. Kun se identifioitiin ensimmäisen kerran vuonna 1864, maalauksen ajateltiin esittävän leipomon myyntitiskiä. Sittemmin jotkut tutkijat ovat tulleet toisiin ajatuksiin (John R. Clarke: Art in the lives of ordinary Romans, 2006). Maalauksen kompositio, sijainti talon parhaalla paikalla, rahojen ja mittojen puute, jopa kuvassa olevien henkilöiden vaatteet tuntuvat vihjaavan siihen, että maalaus saattaa esittää jotain päivittäistä myyntityötä merkittävämpää. Thomas Fröhlich ainakin on vakuuttunut siitä, että kyseessä on leivän jakaminen kansalle.

Jatka artikkeliin Sananen sosiaaliturvasta

Mies, joka eli leivästä

Roomassa Porta Maggioren vieressä nököttää merkillinen hauta. Kymmenen metriä korkea betoninen kolossi on päällystetty valkoisella travertiinilla, jota koristavat pyöreät aukot. Monumentaalisen haudan rakennutti itselleen joskus keisari Augustuksen aikoina syyrialaissukuinen entinen orja ja leipätehtailija Marcus Vergilius Eurysaces itselleen ja vaimolleen Atistialle. Hauta on vahingoittunut, sillä kun Aurelianuksen muuri rakennettiin Rooman ympäri kolmesataa vuotta myöhemmin, hauta jäi uuden Porta Praenestinan rakenteiden sisälle. Ilmeisesti sitä kuitenkin kunnioitettiin sen verran, että haudan piirtokirjoitus oli vielä 1600–luvulla osittain luettavissa. Porta Praenestina ja sen 400–600 -luvuille sijoittuvat linnoituslaitteet purettiin vuonna 1836, ja vanha keisari Claudiuksen aikainen portti ja hauta jätettiin näkyviin.

Vain toinen haudan piirtokirjoituksista on säilynyt. Se kuuluu näin: ”EST HOC MONIMENTVM MARCEI VERGILEI EVRYSACIS PISTORIS REDEMPTORIS APPARET” – “Marcus Vergilius Eurysaces, leipuri, urakoitsija, valtion virkamies.”(1) Lukutaidottomia varten Eurysaceen ura oli esitetty maalattuina reliefeinä, jotka kertovat meille enemmän leiväntuotannosta Rooman valtakunnassa kuin mikään muu yksittäinen löytö. Eurysaces oli todellinen self made man. Tämä mies, syntyperältään mahdollisesti Syyrian kreikkalainen, joko myytiin tai möi itsensä orjuuteen. Hän työskenteli omistajilleen Vergiliusten perheelle leipurina, kunnes sai ansaittua tarpeeksi rahaa ostaakseen vapautensa. Vapautettuna orjana hän adoptoitui Vergiliuksiin ja sai heidän nimensä. Hänen leipomonsa menestyi ja laajeni; hän voitti tarjouskilvan ja ryhtyi redemptoriksi eli aliurakoitsijaksi, jonka tehtävä oli tuottaa leipää valtiolle. Lopulta leipomobisnes tuotti niin paljon, että hän saattoi rakennuttaa itselleen ja perheelleen mahtavan hautamuistomerkin.

Rooman keisariajan rauhalliset olot, valtavat sisämarkkinat, kuljetusten halpeneminen ja kasvava kysyntä mahdollistivat jokapäiväisten kulutustavaroiden tuotannon ensimmäistä kertaa teollisessa mittakaavassa. Peacock (Pottery in the Roman world: An ethnoarchaeological approach, 1982) määrittelee teollisen tuotannon tunnusmerkeiksi tuotantolaitoksen koon, tuotannon volyymin ja teknisen työnjaon. Mikäli Eurysaceen hautareliefiin on luottaminen, hänen leipomossaan nuo ehdot täyttyivät. Antiikin Roomassa tuotannosta huolehtivat officinatorit, jotka vuokrasivat tuotantoon sopivat laitokset tai maan niiden rakentamiseksi senaattorisäätyyn kuuluvilta suurmaanomistajilta sopimuksella, joka tunnetaan nimellä locatio conductio rei. Officinatoreja voisi verrata yrittäjiin ja pehtooreihin, joiden manufaktuureista yksityiset käsityöläiset ja osuuskunnat vuokrasivat työtilansa. Ennen myöhäisantiikkia kaikki valtion tarpeet tyydytettiin redemptoreilla eli yksityisen sektorin aliurakoitsijoilla, jollainen Eurysaceskin oli (Oleson: The Oxford Handbook of engineering and technology in the classical world, 2008).

Eurysaceen haudan friisiin on kuvattu leiväntuotannon eri vaiheet. Eteläsivulla esitetään viljan tuominen leipomoihin, valtion virkamiehet kirjoittamassa kuittejaan, viljan jauhatus kahdessa aasin pyörittämässä myllyssä ja syntyneen jauhon seulominen valvojan silmän alla; yksi mies tarkastaa sen laadun. Pohjoissivulla taikinaa vaivataan mekaanisissa sekoituskoneissa; kaksi neljän miehen ryhmää muotoilee taikinasta leipiä; vasemmalla ladataan uunia pitkällä leipälapiolla. Länsisivulla valtion toga-asuiset virkamiehet punnitsevat ja tarkastavat valmiit leivät, jotka lastataan koreihin ja kuljetetaan pois samalla kun kirjanpitäjät tekevät omia merkintöjään.

Entä ne oudot pyöreät aukot? Niiden sanotaan olevan taikinanvaivauskoneiden suuaukkoja. Uskokaa tai älkää.

(1) Piirtokirjoituksen lopun pitäisi oikeastaan kuulua apparitor, koska nyt siinä lukee ”ilmestyy”. Kukaan(1a) ei tietääkseni ole onnistunut selvittämään, mitä Eurysaces on halunnut tarkoittaa sanalla apparet tässä yhteydessä. Bill Thayer on huomauttanut, että kenen tahansa joka haluaa tulla haudatuksi eräänlaisessa leipäuunissa täytyy olla hieman eksentrinen, joten kyseessä voi olla sisäpiirivitsi.

(1a) – Lisätty 5.5.2012 – Mary Beardin mukaan piirtokirjoitus voidaan tulkita: ”Tässä lepää Eurysaces, urakoitsija ja leipuri, tajusitko?”. Jättimäisessä taikinanvaivauskoneessa. Ei huono.

Canis vertragus

Non sibi, sed domino venatur vertragus acer,
Inlaesum leporem qui tibi dente feret. (Martialis)

”Uskollinen vinttikoira ei metsästä itselleen vaan isännälleen”, kirjoittaa Marcus Valerius Martialis eräässä lahjarunossaan (xiv.cc.1). Vaikka ajokoirametsästys ei kuulunutkaan yläluokan harrastuksiin yhtä kiinteästi antiikiin aikana kuin brittiläisessä imperiumissa, se oli kuitenkin riittävän suosittua synnyttääkseen kokonaisen kirjallisuuden tyylilajin, cynegetican. Lajin kuuluisin ja tunnetuin edustaja on Ksenofonin Metsästyskirja. Ksenofon antaa hyödyllisiä vinkkejä niin metsätyksessä käytettävistä välineistä kuin koirien hoidosta, jalostuksesta ja kasvatuksestakin. Hänen teoksessaan on kuitenkin yksi merkittävä puute: Ksenofon ei ollut koskaan kuullut vinttikoirista.

Neljäsataa vuotta myöhemmin elänyt kreikkalainen historioitsija, koiraharrastaja ja Rooman valtakunnan senaattori Lucius Flavius Arrianus päätti korjata tämän inhan vian julkaisemalla oman vinttikoiria käsittelevän lisäosansa. Aikaisemmin vinttikoirat omana rotunaan on maininnut vain Augustuksen aikainen runoilija Grattius (Cynegeticon, 167). Arrianuksen mukaan vinttikoirat (canes vertragi) olivat kotoisin kelttien mailta ja saaneet nimensä huimasta nopeudestaan. ”Koirien joukossa ei ole nopsempaa eikä muodoltaan kauniimpaa kuin vertragus”, hän kirjoittaa ja jatkaa ylistäen, että vertragit ovat ylipäätään jaloimpia, kestävimpiä, ketterimpiä ja urheimpia koiria.

Seuraavaksi Arrianus antaa vinkkejä oivan vinttikoiran valintaa varten ja kuvailee joitakin kasvattamiaan vertrageja, erityisesti nykyistä koiraansa, joka on luonteeltaan mitä lempein ja seuraa häntä kotonakin kaikkialle. Turkin värillä ei hänen mielestään ole väliä. Arrianus sanoo kasvattaneensa sekä monivärisiä että täysin mustia, punertavia ja valkoisia vertrageja; tärkeämpää hänen mukaansa on turkin sileys ja värien kirkkaus. Seuraavaksi hän kuvailee vinttikoirien kasvatusta ja mainitsee sivumennen niiden huomiotaherättävän ruokahalun.

Arrianus suosittaa syöttämään vinttikoirille puuroa, mutta sairasta vertragia on lääkittävä rasvaisella lihaliemellä ja naudanmaksalla. Tietyt vatsavaivat lähtevät tosin vain paastoamalla. Arrianus suosittaa vertragien omistajia nukkumaan koiransa kanssa etenkin kun ne ovat nuoria. Silloin ne kiintyvät herraansa, ja omistaja myös huomaa helposti jos koira on sairas tai se pitää päästää ulos tarpeilleen. Sen sijaan vetragit, jotka nukkuvat keskenään, saavat helposti kaikenlaisia syyhyjä ja muita vaivoja. Hieman yllättäen Arrianus paljastuu myös koirahieronnan asiantuntijaksi.

Arrianuksen cynegeticuksen pisin osuus käsittelee vertragin koulutusta, ajoharjoituksia ja varsinaista coursingia. Pennun totuttaminen jäniksenajoon aloitetaan noin 11-kuukautisena, avoimella kentällä, päästämällä jänis kädestä irti pennun eteen. Arrianuksen ohjeet ovat varsin seikkaperäisiä, sillä kuten hän selittää, Ksenofonin vanhempi opas käsitteli ainoastaan koiria jotka metsästävät hajun perusteella, ei näön. Hänen oppaansa sisältää myös tietoa narttujen astutuksesta, tiineysajasta ja pentujen hoivasta. Ja jos kaikista neuvoista huolimatta joku menee pieleen, voi aina uhrata Diana Venatrixille.

Dianaa on syytä muistaa muutenkin. Arrianus mainitsee olevan tapana uhrata Dianalle kaksi obolia pyydetystä jäniksestä ja ketusta täysi drakma  (~30 €). Dianan syntymäjuhlan aikoihin (13. elokuuta) temppeli osti näillä rahoilla sopivan uhrieläimen, joka tarjottiin sitten metsästyksen jumalattarelle etumaksuna tulevista saaliista. Harrastajat osallistuivat näihin juhliin koirineen, koristautuivat kukkaseppelein, joivat viiniä ja nauttivat yhdessä temppelin tarjoaman aterian.

Arrianoksen Cynegeticus vuoden 1831 käännöksenä – Arrian on coursing : the Cynegeticus of the younger Xenophon, translated from the Greek, with classical and practical annotations.

Lisää aiheesta:

Roomalaisista nopista


Tunisiasta löytynyt mosaiikki kolmesta nopanpelaajasta

Kerroin aikaisemmin lyhyesti roomalaisten suosimista noppapeleistä, nyt jatkan tarkemmin itse pelivälineistä. Noppia kutsuttiin nimellä tesserae, jolla tarkoitettiin myös pieniä mosaiikkitiiliä, saviastian sirpaletta ja tunnussanaa tai tunnusta. Huolimatta moralistien paheksunnasta ja uhkapelin vastaisista laeista noppia on valmistettu Rooman valtakunnassa valtavasti kaikista mahdollisista materiaaleista. Luu on niistä yleisin, mutta löytöjen joukossa on myös lyijystä, kivestä, gagaatista, meripihkasta, puusta, keramiikasta, marmorista, lasista ja jopa kristallista tehtyjä pelivälineitä. Kuten pelikortteja, myös noppia on epäilemättä käytetty myös ennustamiseen, mikä saattaisi selittää tietyt monitahoiset nopat jotka numeroinnin sijaan on koristeltu kreikkalaisin kirjaimin.

Historianelävöittäjät varmaankin haluavat tehdä noppansa itse, joten laitan loppuun pari linkkivinkkiä noppienvalmistamiseen: Roman Army Talk & Making historical dice.

Miscellanea commodiana

Keisari Commodus oli kova poika pelaamaan ja heittämään noppaa. Roomalaiset olivat ylipäätään intohimoisia pelureita sukupuoleen ja sosiaaliseen asemaan katsomatta.  Uhkapelaamista yritettiin ehkäistä laeilla, huonolla menestyksellä. Pelien säännöt ovat valitettavasti yleensä kadonneet. Suetonius mainitsee Augustuksen lempipelin jactuksen, joka on yksinkertainen uhkapeli kahdelle tai useammalle pelaajalle:

 

Aterialla pelasimme kuin vanhat miehet sekä eilen että tänään; kun näet joku noppaa heittäessään sai koiran [1] tai kuutosen, hän pani joka silmältä pesään denaarin, ja se joka heitti Venuksen [joka nopalla eri silmäluku], sai kaiken.”

Noppapeleistä roomalaiset tunsivat ainakin crapsin, Wally J. Kowalski esittelee Roman Board Games -nettisivuilla lisäksi kymmenen tunnettua lautapeliä. Sen sijaan allekirjoittaneelle on mysteeri, mihin peliin käytettiin yllä olevaa 20-sivuista noppaa. Kaikille roolipelaajille d20:n nimellä tuttu ikosaedri on peräisin 2. vuosisadalta jKr. Samanlaisin symbolein koristeltuja kaksikymmentahoisia noppia on löytynyt enemmänkin, samoin nelitahoisia. Jään odottamaan, milloin joltain palaneelta papyrukselta paljastuvat Dungeons & Dragonsin ensimmäiset säännöt…

Ehkä noppapelien ja muiden hupien lyömätön mestari Commodus olisi osannut kertoa sen.  Hänen jäämistönsä osoittaa keisarin olleen muutenkin melkoinen pelimies. Historia Augustan Vita Pertinax, joka perustunee Marius Maximukseen ja on siten kenties luotettava, sisältää luettelon Commoduksen seuraajan Pertinaxin järjestämästä huutokaupasta, jossa Commoduksen omaisuus kaupattiin.

Jäämistöön kuuluivat mm. tuunatut hevosvaunut, joissa oli karvaverhoiltu pyörivä nojatuoli, matkamittari ja mekaaninen kello, kultakirjailtuja silkkikaapuja, kullalla ja jalokivillä päällystetyt nahkaiset gladiaattorin valjaat, norsunluisia falloksia ja depilaatiovälineet säärikarvojen ajelemiseen. Tyranni olikin oikeastaan aika säälittävä hahmo.

Papyruksen käryä

Tempus omnia revelat jatkaa antiikin ja historian popularisointiaan. Tänään on vuorossa yksi tärkeimmistä antiikintutkimuksen haaroista, papyrologia. Papyrologia tutkii pehmeälle, orgaaniselle materiaalille tuotettuja tekstejä. Tieteenalan käsittämä aikaskaala on varsin laaja: Paperille nimensä antaneita papyruksia on tuotettu Egyptissä jo 3000 vuotta ennen ajanlaskun alkua, ja sen käyttö on jatkunut ainakin tuhatluvulle asti, ellei pidemmällekin.

Papyruskaislasta (cyperus papyrus) valmistetut, kuivatut arkit liitettiin toisiinsa niin, että ne muodostivat pitkän liuskan. Yhtä rullaa kutsuttiin kirjaksi (byblos). Yhden leikatun papyrusarkin koko on kuulemma hyvin lähellä aanelosta! Oli se sattumaa tai ei, paperiarkin koko ei ole ainoa historiallinen standardi. Urbaanin legendan mukaan kapearaiteisen rautatien raideleveyskin periytyy monen polven kautta roomalaisten kärryjen vaunujen leveydestä.

Papyrus oli levinnyt antiikissa koko Välimeren alueelle, mutta säilyneitä papyruksia on löydetty lähinnä Egyptissä, jossa kuiva ilmasto on estänyt kasviperäisen aineksen lahoamisen. Papyrus oli ainoa tapa tuottaa kirjallisuutta suuressa mittakaavassa aina 100-luvulle eKr. asti, jolloin kreikkalaisessa Pergamonissa (nyk. turkkilainen Bergama) alettiin papyruksen puutteessa tuottaa nahasta pergamenttia. Vasikannahkainen, aivan ohueksi hiottu vellum oli valtavasti papyrusta kalliimpaa, eikä koskaan korvannut sitä laaja-alaisessa käytössä – 300-luvulta lähtien jKr. arvostettu ja hieno nahka oli kuitenkin ilmiselvä valinta arvokkaimpia käsikirjoituksia kuten Raamattuja varten.

Itse papyrologiasta alettiin kiinnostua vasta 1700-luvulla. Siihen asti antiikintutkijoiden mielenkiinto oli ollut patsaissa ja taide-esineissä. Ensimmäinen papyruskäärö tuotiin Eurooppaan vuonna 1778 (Carta Borgiana). Mikä pettymys olikaan, kun sisältö paljastui korkeakirjallisuuden sijaan tuiki tavalliseksi verolistaksi! Pikku hiljaa Oxfordiin, Cambridgeen, Wieniin, Kölniin ja muihinkin Euroopan tärkeimpiin yliopistoihin perustettiin omat papyruskirjastot, ja kääröjä alkoi virrata Egyptistä tutkijoiden saataville. Varhaisia alan tutkijoita olivat mm. W. M. Flinders Petrie (joka oli erityisen kiinnostunut Oxyrynkhoksesta ja Faijunista), B. P. Grenfeld, A. S. Hunt, Giacomo Vitelli, Ulrich Wilcken ja Ludwig Mitteis.

Egyptiläiset haistoivat papyruksissa hyvän bisneksen. Paikalliset asukkaat saalistivat lähes koko säilyneen papyrusmateriaalin ja möivät sen tutkijoille riihikuivaa vastaan – osissa ja pala kerrallaan. Uusia merkittäviä papyruslöytöjä ei viime vuosikymmeninä ole enää nähty. Sen sijaan uudeksi tutkimuskohteeksi on noussut 1980-luvulta alkaen palaneiden ja hiiltyneiden papyrusten tutkimus. Palaessaan sitkeä papyrus hiiltyy nopeasti ja yksittäiset papyrusliuskat säilyvät äärimmäisen ohuiksi puristuneena. Samalla muste palaa sivuihin kiinni, joten kääröt ovat nykyisin menetelmin osittain yhä tulkittavissa. Alan uranuurtaja on ollut Helsingin yliopiston Jaakko Frösen. Helsingin lisäksi hiiltyneitä papyruksia on tutkittu erityisesti Wienissä.

Suurin osa kaikista tuotetuista ja säilyneistä papyruksista on ollut jollain tavalla talouteen liittyviä: Verolistoja, yksityiskirjeitä, julistuksia, virkamiesten asetuksia, anomuksia, testamentteja jne. Kirjallisuuttakin, uskonnollista ja maallista, on löytynyt. Papyrustieto on mullistanut antiikin taloushistorian – ja mullistus jatkuu yhä. Siellä minne ei saatu papyrusta, käytettiin puutauluja, joita on löytynyt yllättäen mm. Hadrianuksen muurin luota Vindolandan roomalaisvaruskunnasta. ”Cambridgen koulukunnan” marxilaiset teesit antiikin talousjärjestelmän alkukantaisuudesta ovat saaneet kelpo kolauksia. Uudet papyrukset ja puutaulut puhuvat tavaran ja pääomien tavattoman laaja-alaisen liikkumisen puolesta.

Taloushistoria ei ole ollut ainoa ala joka on hyötynyt papyruksista. Yksityiset papyruskirjeet yhdessä Pompejin seinäraaputusten kanssa ovat paljastaneet paljon siitä, miten ihmiset itse käyttivät kieltä arkipäiväisissä tilanteissa. Tälläkin alalla suomalaiset ovat olleet pioneereja, Villa Lanten entinen johtaja Veikko Väänänenhän lanseerasi sittemmin yleisesti käytetyn mutta hieman onnahtavan ”vulgaarilatina”-termin. Itseäni on kiinnostanut lähinnä yksityinen kirjeenvaihto, joka avaa mielenkiintoisen ikkunan – tai pitäisikö sanoa paremminkin kurkistusaukon – antiikin arkeen. Vähän tuntuu pohjimmiltaan ihminen muuttuneen, niin tutuilta kuulostavat muun muassa legioonalainen Claudius Terentianuksen isälleen Claudius Tiberiukselle asemapaikaltaan Karaniksesta (Arsinoën nomoksesta) lähettämänsä kirjeet: Faija, anna fyrkkaa.

totam hodie Romam circus capit

Satiirikko Juvenaliksen mielestä Rooma oli yhtä kuin sirkuksessa vellova massa. Valta, joka alun perin kuului kansalle, katosi uusrikkaiden taskuihin; kansa prostituoi valtansa ja antoi vaihtaa sen leipään ja sirkushuveihin (panem et circenses). Tai näin ainakin kerrotaan. Hupeja oli Roomassa monenlaisia, mutta mitkään eivät olleet niin suosittuja kuin kilpa-ajot (ludi circenses), joihin Juvenaliksenkin syyttävä sormi osoitti.

Silti roomalainen proletariaatti ei yksinvaltiuden aikana antanut täysin kastroida itseään. Valtakunnan suurimmalla areenalla Circus Maximuksella oli poliittinen kaksoisrooli: siellä kansa kohtasi keisarin ja keisari oli kosketuksissa kansaan, eikä kilpa-ajojen ylenkatsominen tuonut suosiota. Areenalla kansalaiset saattoivat esittää vetoomuksensa ja protestinsakin suoraan hallitsijalle. Circus korvasi comitiumin, kansankokouksen. Sekään ei ollut sattumaa, että keisarillinen palatsi oli sekä Roomassa että myöhemmin Konstantinopolissa suoraan yhteydessä areenaan.

Vihreiden puolueeseen kuuluva kilpa-ajaja (Quattro Aurighe, Museo Nazionale Romano). Huomaa myös ajajan näyttävät tatuoinnit.

Sirkuspuolueet

Areenalla kilpailtiin kaksi- ja nelivaljakoilla, erikoistapauksissa hevosvoimia saattoi olla jopa kymmenen. Augustuksen aikaan kilpa-ajoja järjestettiin seitsemänätoista päivänä vuodessa. Myöhemmin kisoja alettiin järjestämään edesmenneiden keisareiden syntymäpäivinä, ja lähtöjen määräkin kasvoi kahdestatoista kahteenkymmeneen neljään.

Kilpa-ajojen järjestäminen oli vaaleilla valittujen virkamiesten (ensin preetorien, myöhemmin konsulien) velvollisuutena. Juhlallisuudet kävivät niin kalliiksi, että keisareiden täytyi jo varhaisessa vaiheessa myöntää niihin valtiollista avustusta. Kilpa-ajoihin oli vapaa pääsy, eikä valtion puolesta järjestetty edes virallista veikkausta, jolla menoja olisi voitu peittää. Preetorin virka tuli ajan kuluessa taloudellisesti niin raskaaksi, että tehtävään piti määrätä ihmisiä.

Hevosista, varusteista ja käytännön järjestelyistä huolehtivat tallit, joita oli neljä: Punaiset, valkoiset, siniset ja vihreät. Joukkueista tuli poliittisia ja taloudellisia mahtitekijöitä, jotka keräsivät itselleen fanaattiset kannattajakunnat. Talleja alettiin kutsua samalla nimellä kuin tasavallan ajan poliittisia puolueita, factiones. Nämä nk. sirkuspuolueet kehittyivät ja vaikuttivat kaikkialla valtakunnassa jossa kilpa-ajoja vietettiin, ja myöhäisantiikissa niiden vaikutusvalta vain lisääntyi.

Monet keisaritkin tunnustivat väriä: Vitellius ja Caracalla olivat sinisiä, vihreitä kannattivat keisarillisen Rooman kauhukakarat Caligula, Nero, Domitianus, Commodus ja Heliogabalus. Factiot kilpailivat keskenään ajajista (aurigae), joista maksettiin huimaavia summia. Menestyneimmät kilpa-ajajat olivat nykyisten formulakuskien tavoin miljonäärejä ja kansallissankareita.

Vaikka sinisten ja vihreiden sanotaankin muodostuneen johtaviksi talleiksi, melkein kaikki meidän nimeltä tuntemamme huippuajajat saavuttivat voittonsa punaisissa. Yksi heistä on Hispaniassa syntynyt Gaius Apuleius Diocles, joka aloitti uransa 18-vuotiaana valkoisissa, siirtyi kuuden vuoden jälkeen vihreisiin ja kolmen vuoden päästä lopulta punaisiin, joissa hän kilpaili seuraavat 15 vuotta.

Diocles ajoi 4257 nelivaljakkolähtöä, joista hän voitti 1462 ja ansaitsi lähes 36 miljoonaa sestertiusta jäädessään eläkkeelle 42-vuotiaana. Diocleen ura aurigana oli harvinaisen pitkä: Monet ajureista kuolivat nuorena, sillä kilpa-ajot olivat formuloitakin vaarallisempia. Martialis kirjoitti epigrammin 25-vuotiaana kuolleelle tähtiajajalle Scorpiukselle, joka saavutti eläissään 2048 voittoa. Piirtokirjoituksista tunnetaan monia muitakin nuorena kuolleita ajajia, kuten Fuscus (24), Crescens (22) ja Aurelius Mollicus (20).

Voittajahevosia juhlittiin lähes yhtä paljon kuin ajajiakin. Punaisissa ajaneen Polyduksen johtajahevonen Compressor on ikuistettu Trierin (Augusta Treverorum) keisarillisen kylpylän voitokkaita kilpa-ajajia kuvaaviin mosaiikkeihin. Hevosilta vaadittiin kestävyyttä ja herkkyyttä; paras hevonen valjastettiin valjakon vasemmalle reunalle, jossa se saattoi ohjata tiukoissa kaarteissa muitakin. Kilpahevosille kustannettiin jopa hienoja hautakiviä. Useimmat kilpahevoset olivat oreja, mutta ainakin yksi piirtokirjoituksista tunnettu hevonen, pohjoisafrikkalainen Spedusa, oli tamma.

Mytologisesti nimettyjä ravihevosia: Diomedes ja Alcides. Mosaiikki on peräisin Tunisiasta, josta monet parhaimmat hevosetkin tulivat.

Menestys areenalla oli urheiluun fanaattisesti suhtautuville roomalaisille elämän ja kuoleman kysymys. Kisojen lopputulokseen yritettiin vaikuttaa kaikin keinoin, eikä tuomarien lahjonta tai tulosten peukalointi ollut tavatonta. Tunteet purkautuivat areenan ulkopuolella verisenä huliganismina. Epätoivoisimmat kannattajat turvautuivat jopa mustaan magiaan. Arkeologit ovat löytäneet useita kiroustauluja (defixio), joilla vastustajan suosikkeja on yritetty noitua.

 

”Alamaailman jumalat, auttakaa minua Circuksella 8. marraskuuta. Kirotkaa punaisten puolueen vaununajajat, Olympuksen, Olympianuksen, Scortiuksen ja Juventuksen. Sitokaa heidän jänteensä ja jäsenensä. Lukitkaa heidän olkapäänsä ja nilkkansa. Piinatkaa heidän mieltänsä, tuhotkaa heidän älynsä niin etteivät he tiedä mitä tekevät, ja sokaiskaa heidän silmänsä jotteivät he näe minne ajavat.”


Circus Maximuksen vaarallinen kääntöpaikka eli meta, jossa pienikin harhaliike saattoi merkitä johtopaikan menettämistä, murskautumista tai jopa kuolemaa. Circuksen keskeltä jakavalla spinalla oli lukuisia koristeita, alttareita ja jopa jumalien pyhättöjä. Augustuksen ja Konstantinuksen tuomat obeliskit olivat koristeista mahtavimpia.


Circus Maximus täydessä loistossaan myöhäisantiikin aikana. Kaiken kaikkiaan areenalle mahtui seisomapaikat mukaanluettuna jopa 250 000 katsojaa. Vasemmalla Aventinus-kukula, oikealla Palatiumin keisaripalatsit.

Lisää aiheesta:

Pasta la fiesta

Pasta e vino, nuo taivaan lahjat ihmiskunnalle. Ja taivaalla tarkoitan tässä tapauksessa Italiaa, joka on ikuisesti ihana maa, vaikka kaikki italialaiset eivät aina olisikaan. Viinistä kirjoitin jo aiemmin, joten siirrytään suoraan pastaan. Pasta ja pizza ovat kaikkialle maailmalle rynnistäneen italialaisen ruokakulttuurin tunnetuimmat muodot. Mutta kuinka kauan Italiassa on kokattu pastaa ja pyöräytetty pizzaa? Tunsivatko muinaiset roomalaiset spaghetin?

Pizza on näistä kahdesta uudempi ja historialtaan selvempi. Ensimmäinen pizzeria (Antica Pizzeria Port’Alba) on perustettu Napolissa 1830 ja on toiminnassa yhä. Napolilaiset keksivät käyttää täytteenä Uudelta mantereelta tuotua erikoista punaista hedelmää, tomaattia, jota muuten luultiin myrkylliseksi. Köyhästä etelä-Italiasta muutti 1800-luvulla satoja tuhansia siirtolaisia Amerikkaan, ja heidän mukanaan amerikkalaiset saivat pizzan.

Ennen tomaatin tuloakin syötiin pizza fornarinaa: Siinä ei ole täytettä lainkaan, vaan taikinan päälle on ripoteltu rosmariinia, oliiviöljyä ja karkeaa merisuolaa. Fornarina on herkullinen matkaeväs, jonka voi myös kääriä turvallisesti. Antiikin aikana sotilaat saattoivat tehdä marssien aikana jauhoista, vedestä ja öljystä suuria litteitä leipiä jotka he paistoivat kilpiensä päällä ja kuorruttivat juustolla ja taateleilla. Nykyään syötävistä täytetyistä litteistä leivistä turkkilainen ’pida’ ja italialainen focaccia periytyvät ilmeisesti jo roomalaisajalta.

Mutta entäpä sitten pasta? Kiinalaiset ovat syöneet riisinuudeleita jo ainakin vuodesta 2000 eKr. lähtien. Legendan mukaan tunnettu valehtelija Marco Polo toi spaghetin Kiinasta Italiaan, mutta tarina ei voi pitää paikkaansa. Pastaa on syöty Italiassa yleisesti jo 1100-luvulla, jolloin arabialainen maantieteilijä Al-Idrisi raportoi Sisiliasta vietävän kuivapastaa sekä kristittyihin että muhamettilaisiin maihin. Ilmeisesti pasta on keksitty monien muiden ilmiöiden tapaan samanaikaisesti ympäri maapalloa.

Al-Idrisi käyttää pastasta sanaa ’itriyya’, kreikaksi itrion, latinaksi tria. Pastasta puhutaan vasta kun se on jo yleisesti tunnettu asia, joten kronikoitsijoista ei ole apua: Historiankirjoittajia ovat aina kiinnostaneet sodat ja hallitsijat enemmän kuin se, millä rahvas kupunsa täytti. Väliin jää monta tuntematonta vuosisataa, sillä Al-Idrisiä edeltävä lähde on herkkusuu Apiciuksen nimiin pantu De re coquinaria, myöhäisantiikkinen reseptikokoelma ammattikokeille, josta pyöri vielä 500-luvulla goottien hovissa Ravennassa lyhennelmiä.

Apiciuksen resepteissä mainitaan ensinnäkin lagana, jonkinlaisia taikinalevyjä ja kastiketta sisältävä ruoka, joka on ilmeisesti nykyisen lasagnen esi-isä. Toiseksi mainitaan salaperäinen ’tracta’. Sana polveutuu verbistä ’trahere’, vetää, venyttää. Onko siis kyseessä pasta, itria? Mutta missään nimessä se ei voinut muistuttaa nykyistä kuivapastaa, sillä roomalaiset suosivat durumvehnän sijaan paremmin leiväksi ja puuroksi sopivia lajikkeita. Roomalainen ’tracta’ on ilmeisesti muistuttanut nykyistä munapastaa, jos on.