”Jos viet sokean miehen Lyykiaan, hän tietää tuoksusta minne hän on tullut: väkevä villiminttu, timjami ja pisteliäs laventeli lavertelevat sen hänelle.” –Cevat Şakir Kabaağaçlı
Itäisellä Välimerellä, Anatolian etelänpuoleisella rannikolla oli Lyykian maa. Kreikkalaisen historiankirjoituksen isä Herodotos satuili (Historiateos i,173) sen saaneen nimensä Lykokselta, Pandionin pojalta, ja tavalla mikä ei eroa yhdestäkään muusta perustajamyytistä. Lykos tarkoittaa kreikaksi sutta ja vuorenrinnettä alas syöksyvää puroa, mutta susien maa lienee kreikkalaiseen korvaan istuva väännös maan muinaisesta nimestä Lukka.
Lukka oli merivalta jo varhaispronssikaudella; se oli riittävän voimakas tullakseen mainituksi faraon vihollisten joukossa. Heettiläisiä he eivät olleet, egyptiläisiksi he eivät tahtoneet tulla, joten he päättivät olla lyykialaisia ja säilyttivät sekä oman kielensä että kirjaimistonsa aina kolmannelle vuosisadalle eaa. asti, jolloin kansainvälinen kreikka eli koinē syrjäytti sen. Poliittisesti Lyykia tasapainotteli Persian ja Kreikan välillä, sen mukaan kuka oli niskan päällä. Aleksanteri Suuren seuraajat taistelivat Lyykiasta ankarasti. Lopulta roomalaiset tulivat väliin ja vuonna 168 eaa. palauttivat Lyykian itsenäisyyden. Lyykian liittovaltio sai demokraattisen ja federalistisen perustuslain joka pysyi voimassa myös sen jälkeen kun Lyykiasta muodostettiin Rooman provinssi vuonna 43.
Jälkimmäiseen vaikutti vahvasti se että itsenäiset ja itsepäiset lyykialaiset olivat merisusia, pahamaineisia kaappareita ja merirosvoja joita Pompeius Magnuksenkin oli täytynyt läksyttää. Mutta samaan aikaan Lyykia oli myös Anatolian Sveitsi: Ahkerien ja ylpeiden ihmisten asuttama vauras, puolueeton vuoristomaa. Lyykian kaupunkien liitto unohtuisi vasta neljä vuosisataa myöhemmin, jolloin keisari Theodosiuksen aloittama aluehallinnon uudelleenjärjestely eteni itäiselle Välimerelle. Kansalaisten demokraattiset pyrinnöt olivat kuolleet jo aikaisemmin. Samalla maa kristillistyi. Lyykian pääkaupungin Myran piispa Nikolaos Ihmeidentekijä hämmästytti kansaa hyväntekeväisyydellään ja sai kreikkalaisessa kansanperinteessä joulupukin roolin. Nikolaoksen pyhimyskultti alkoi levitä yhtä nopeasti kuin Anatolian Suuren Äidin pakanallinen kultti aikoinaan. Itäisessa kirkossa Pyhä Nikolaos jäikin jälkeen vain Neitsyt Mariasta, Anatolian äitijumalattaren uudesta inkarnaatiosta.
Niin Lyykian elämä kulki rauhaisesti puolipäivän korkeudelle ylös ja kallistui rauhallisesti alas illan lepoon monen tuhannen kultaisen auringon kiertäessä, kunnes vuonna 809 islaminuskoisten kalifi Harun al-Rashid valloitti vähäksi aikaa koko maan. P. Nikolaoksen haudan jääminen vääräuskoisten käsiin innoitti napolilaisen Johannes Diaconuksen kirjoittamaan pyhimyksestä mielikuvituksellisen hagiografian Vita S. Nicolai, joka sai yhtä ennennäkemättömän suosion. P. Nikolaoksen kultti jatkoi voittokulkuaan. Hänen ihmeitätekevä ruumiinsa lepäsi haudassaan Myrassa, jossa munkit annostelivat hänen ruumiistaan erittyvää pyhää mannaa. Ja jälleen palaamme mereen ja susiin: Lyykian suuri poika P. Nikolaos on paitsi lasten, myös susien, rosvojen ja merenkävijöiden suojeluspyhimys.
Italiassa apulialaisen Barin kaupungin asukkaat olivat vähintään yhtä ylpeitä ryöväriperinteestään kuin lyykialaiset. Vaan rutiköyhältä Barilta puuttui se tärkein, mikä keskiajalla antoi kaupungille henkistä ja aineellista pääomaa: Oma pyhimys. Onneksi sattui niin, että P. Nikolaoksen hauta Myrassa joutui jälleen muslimeille, tällä kertaa turkkilaisille seldžukeille. Barin asukkaat keksivät ryöstää Nikolaoksen reliikit itselleen. He lähettivät asialle kaksi kauppiasta, jotka munkeiksi naamioituneena tunkeutuivat yön pimeydessä luostariin ja kilkuttivat tiensä sarkofagin läpi. Pyhimys ei estänyt konnantyötä, joten sitä pidettiin varmana todisteena teon jumalallisesta mielisuosiosta. Siitä lähtien Lyykian P. Nikolaos on maannut Barin San Nicolan kirkossa, jossa mafiosi rukoilevat häntä tänäkin päivänä.
Pyhimys meni, merirosvot palasivat. Lyykian kallioiset poukamat tarjosivat loistavia tukikohtia johanniittaritareille, jotka ryöstivät niin muslimeja kuin kristittyjäkin. Sodat arabeja vastaan olivat autioittaneet lähes koko maan. Tähän tyhjiöön tulivat turkkilaiset, mutta hekään eivät pitkään aikaan uskaltautuneet rannikoille asumaan. He jäivät kukkuloille nauttimaan vehmaista metsistä, metsästämään aavikkoilveksiä ja runoilemaan tuhansista tuoksuvista yrteistä. Pikku hiljaa metsät hupenivat, pedot kävivät vähiin ja merirosvojen tilalle tuli modernin aikamme vitsaus, massaturismi. Mutta ilma, toivoakseni, tuoksuu yhä.
Yksi ajatus koskien aihetta “Antalyan yöt I: Lyykia”