Arn – temppeliritari

Jean Guilloun neljästä ristiretkiaikaan sijoittuvasta kirjasta tiivistetty kaksiosainen ruotsalaiselokuva Arn – Tempelriddaren on saanut Suomessa lähinnä huonoja arvosteluita. Iltalehden mukaan se on ”lapsellisen kökköä konservatiivista viihdettä”, City-lehden mukaan siinä on liikaa draamaa ja liian vähän miekkailua, Helsingin Sanomien pahamaineisen NYT-liitteen mukaan elokuva on ”pitkäpiimäinen”. Kaleva tyytyy vain valittamaan näyttelijöiden viehätysvoiman puutetta. Yhteistä edellämainituille arvosteluille on myös se, että ne vertaavat Arn – Tempelriddarenia Ridley Scottin taannoiseen Hollywood-pläjäykseen Kingdom of Heaven – jälkimmäisen eduksi.

Mikä on ihmeellistä: Minun silmissäni teiniviiksisen Orlando Bloomin tähdittämä Kingdom of Heaven oli kylmä ja kolkko ynnä juoneltaan surkea elokuva, eräänlainen Lord of the Rings ilman peikkoja ja sormusaaveita. Siihen verrattuna Peter Flinthin ohjaama Arn on huomattavasti tasapainoisempi, nautittavampi ja historiallisesti korrektimpi kokemus. Ilmeisesti muut arvostelijat ovat kuitenkin luulleet menneensä katsomaan fantasiamättöä ja pettyneet, kun mahtavien tietokone-efektien sijaan saadaankin ihastella skandinaavista koivumetsikköä.

Flinth on tehnyt taiteellisen päätöksen ohittaa Arnin sotaisat seikkailut Pyhällä maalla sivuseikkana ja keskittyä Arn Magnussonin ja Cecilian Algotsdotterin rakkaustarinaan. Tämä on minusta hyvä ratkaisu, sillä Skandinavian elokuvahistorian suurin bujettikaan ei olisi auttanut, jos Flinth olisi yrittänyt kuvata ristiretkiajan sotahistoriaa Marokon lavasteissaan.

On nautittavaa katsella elokuvaa, jossa puhutaan jotain muuta kieltä kuin amerikanenglantia. Arnissa kuullaan ruotsia, latinaa, englantia, arabiaa ja hieman ranskaa, tosin vähemmän kuin olisin odottanut. Samoin on ilahduttavaa vaihtelua, että pääosanesittäjät näyttävät tavallisilta ihmisiltä. Joakim Nätterqvist Arnina on soturimunkiksi hyvin sopiva lempeäkasvoinen ruotsalaisjässikkä ja Sofia Helin Ceciliana on saatu näyttämään sopivan meikittömältä ja saunapuhtaalta, eikä ihon epätasaisuuttakaan ole onneksi jälkituotannon aikana siloiteltu. Kaikista tärkeintä on kuitenkin se, että elokuva säilyttää alusta loppuun verkkaisen tahtinsa. Leikkaukset ovat rauhallisia jopa toiminnan tuoksinassa.

Dynastista sisällissotaa Ruotsin malliin

Elokuvan tuleva jatko-osa keskittynee silloisen Ruotsin sisäpolitiikkaan ja sukujen välisiin sotiin, jotka ovat kuin suoraan sarjakuvasta Asterix ja gootit. Tai mitään Ruotsiahan ei 1100-luvulla ollut vielä olemassa. Sen sijaan oli Sveanmaa, Itä- ja Länsi-Götanmaa, joista jokaisella oli omat suurkäräjänsä ja joiden herruudesta taistelivat kilpailevat mahtisuvut: Sverkerit ja Erikit. Valtionmuodostus oli vasta alkutekijöissään ja eikä kristinuskokaan ollut vielä täysin juurtunut maahan: Viimeinen pakanallinen kuningas, Blot-Sven (Uhraaja-Sven) oli murhattu vasta kaksi sukupolvea sitten. Joidenkin lähteiden mukaan Blot-Svenin poika Eirik Hyväsato olisi toiminut Uppsalan viimeisenä ylipappina ja siittänyt Sverker Vanhemman, joka valittiin Itä-Göötanmaan kuninkaaksi 1130 ja valloitti Länsi-Götanmaan Magnus Nilssonilta. Sverkerin aikana Götanmaalle perustettiin ensimmäiset luostarit: Alvastra, Nydala ja Varnhem. Hän oli ilmeisesti ainakin nimellisesti kristitty.

Sverkerin valta ei kuitenkaan ollut kovin vakaa. Kolmas talonpoikaispäällikkö, uplantilainen Erik Jedvardinpoika kävi miehineen sotimaan Sverkeriä vastaan ja tekipä hän ilmeisesti ledung-retken Suomeenkin joskus vuoden 1150 tienoilla. Kuusi vuotta myöhemmin Sverker murhattiin omaan rekeensä matkalla joulukirkkoon. Rikollista ei koskaan saatu kiinni, mutta Erik Jedvardinpoika kaappasi kruunun itselleen. Erik rakennutti kirkon Uppsalaan vanhan pakanallisen kultin paikalle. Tästä eivät kaikki suoranaisesti tykänneet. Götanmaan isäntiä loukkasi myös Erikin vaatimus kymmenysten maksamisesta katoliselle kirkolle. Erikin lyhyt aika kuninkaana päättyi samoin kuin Sverkerin: Hänet murhattiin juuri ennen messua kirkkonsa pihaan. Asialla oli eräs Emund Ulvbane, joka työskenteli Sverkerin suvun laskuun.

Erikin poika Knut lähetettiin turvaan Norjaan. Tanskalainen Magnus Henriksson ja Sverkerin poika Karl ryhtyivät taistelemaan Götanmaan herruudesta. Sverker onnistui murhauttamaan Magnuksen vuotta myöhemmin. Hänet hyväksyttiin merkittävällä enemmistöllä sekä Moran että Skaran kivillä Svean ja Götan kuninkaaksi, mutta maanpakoon ajetut Erikin sukulaiset jatkoivat taistelua. Sitten kaikki menee varsin sekavaksi. Knut palaa Norjasta ja murhaa Karl Sverkerssonin omassa linnassaan Visingsössä. Karlin sukulaiset Kol ja Boleslas Sverkersson hallitsevat Itä-Götanmaata kuninkaina samaan aikaan kun Knut yrittää mailtaan Uplannista käsin valloittaa Länsi-Götanmaan itselleen. Nyt vuorostaan Karlin poika Sverker Karlsson lähetettiin turvaan Tanskaan.

Erikin ja Sverkerin sukujen välistä vihanpitoa kesti sata vuotta, minkä aikana Erikit ja Sverkerit vuorottelevat tasaisesti kolmen maakunnan kuninkaina. Todellista valtaa piteli käsissään jaarli Birger Brosa ja hänen jälkeensä jaarli Birger Magnusson, jota vasta voidaan pitää Ruotsin valtion todellisena perustajana. Mutta Jean Guilloun mukaan hän olikin temppeliritari Arn Magnussonin pojanpoika.