Susia ja susijuhlia

Sudet ovat Helsingin Sanomissa vilkkaana jatkuneen petokirjoittelun lisäksi tänään muutenkin ajankohtainen aihe, sillä tähän aikaan antiikin Roomassa vietettiin perheelle ja esi-isille omistetun Parentalia-juhlien ohella vuoden petomaisimpia pitoja, Lupercaliaa.

Palatinus-kukkulan juurella on sijainnut pieni luola nimeltä Lupercal, jossa susiemon kerrotaan imettäneen Romulusta ja Remusta. Rooman nuorten aristokraattien joukosta valitut Luperci-pappiskollegion poikaveitikat kokoontuivat tuossa luolassa joka helmikuun 15. päivä. Varhaisaikoina Luperci-poikien tehtävänä lienee ollut karjan suojeleminen susilta ja touhuun on liittynyt myös jonkinlaisia metsänhenki Faunuksen palvontamenoja, mutta miten asia olikaan, alkuperäinen syy oli jo kadonnut ihmisten muistista. Keisariajalla pappipoikien keskeinen tehtävä oli järjestää koko kaupungin rakastamat Lupercalia-juhlat, joilla edistettiin karjan, pellon ja ihmisten hedelmällisyyttä.

Nuorukaiset uhrasivat ensiksi luolassa kaksi pukkia ja koiran. Pääpappien otsat pyyhittiin verisellä uhriveitsellä, minkä jälkeen veri puhdistettiin maitoon kastetulla villalla. Uhritoimituksen jälkeen syötiin ja varsinkin juotiin railakkaasti, ja tähän palvontamenojen vaiheeseen saattoivat kaikki kansalaiset osallistua. Juotuaan tarpeeksi humalaiset nuorukaiset juoksivat pelkkään vuohentaljaan vyöttäytyneenä kilpaa Palatinus-kukkulaa ympäri pallit tuulessa heiluen. Tytöt ja vanhemmatkin roomattaret kerääntyivät puolestaan reitin varrelle seuraamaan villiä kirmaamista ja tarjoamaan pappispojille sieviä takamuksiaan, joita pojat sitten läimivät ohijuostessaan hellästi pukinnahkaisilla piiskoilla. Ja kaikilla oli kivaa, sillä Lupercaliaa vietettiin sankoin kansanjoukoin vielä 5. vuosisadalla.

Moinen pakanallinen meno sapetti Rooman piispaa Gelasiusta, joka pyrki korvaamaan riehakkaat pidot kristillisellä juhlalla. Tätä varten Gelasius määräsi vuonna 496 paavillisella dekretaalilla Lupercaliaa edeltävän päivän omistettavaksi P. Valentinukselle. Kuka tämä Valentinus oli ja miksi hänen nimensä oli pyhä, ei ollut tuolloin edes katolisen kirkon tiedossa. Gelasiuksen mukaan ”hänen nimensä on syystä kunnioitettu ihmisten parissa, mutta hänen tekonsa tuntee vain Jumala.” Kenties hän oli joku kolmesta Valentinus-nimisestä miehestä, jotka kuolivat keisari Claudius II Gothicuksen aikana (268-270). Eräs heistä oli afrikkalainen munkki ja toinen Interamnan (Ternin) piispa. Kolmas Valentinus oli perimätiedon mukaan roomalainen kristitty pappi joka haudattiin Via Flaminian varrelle lähelle Porta del Popoloa, joten on aivan mahdollista että kyseessä on sama mies.

Valentinus pysyi vuosituhannen ajan täysin tuntemattomana hahmona. Valentinukseen nykyään liitettävät lemmekkäät tarinat ovat syntyneet myöhäiskeskiajan etelä-Ranskassa, trubaduuriromantiikan kehdossa. Nämä legendat olivat tuntemattomia vielä 1260-luvulla, jolloin Jacobus de Voraginen kokosi koko keskiajan luetuimman liturgisen kalenterin. Sen P. Valentinusta käsittelevässä vita-osassa tiedetään vain kertoa, että Valentinus menetti päänsä kristuksen puolesta ”keisari Claudiuksen” aikana ja että vielä ennen tuomiotaan hän ihmeparansi vanginvartijansa sokeudesta (miksi sokea mies olisi pantu vartioimaan vankia, ei selviä minulle).

Myöhäiskeskiaikaisessa Valentinuksen legendassa pyhimys on Claudius II:n armeijan mukana kulkeva kristitty munkki, joka vastoin lakia vihkii salaa sotilaita avioliittoon rakastettujensa kanssa. Koska sotilaat saivat avioliitto-oikeuden palvelusaikanaan jo Septimius Severuksen aikana (193-211), tarina lienee kehitetty yhtä hatusta kuin ne hämmästyttävät ihmeteot ja veriset marttyyrikuolematkin, jotka ajoivat keskiajalla samaa asiaa kuin tosi-TV ja väkivaltaviihde tänään.

Mitähän se kaksi vuosituhatta sitten epämääräisissä olosuhteissa kuollut tuntematon pappi miettisi, jos saisi tietää satojen miljoonien ihmisten lähettävän tänään Happy St. Valentines -toivotuksia?

Juoksuaika

Minun piti julkaista keväällä juttu muinaissuomalaisista seksuaaliriiteistä. Hedelmällisyyskultista ei ole juuri paljoa kirjoitettu, liekö vika sitten luterilaisessa moraalissa vai lähteiden vähyydessä? Aihe palasi uudelleen mieleeni luettuani germaanijumala Yngwi-Freyristä.

Freyr, tuon aina yhtä hehkeänmuodokkaan ja kassapäisen Freyja-jumalattaren veli oli skandinaavisessa myytistössä miehisen viriiliyden, rauhan, menestyksen ja kuninkuuden suojelija. Hän hallitsi hyvää kasvua ja sekä ihmisten että eläinten hedelmällisyyttä. Freyr ei tietenkään ole jumalan tosinimi vaan eufemismi, vähän kuin Ukko suomalaisille. Freyr, muinaisyläsaksin Fro, gootin Frauja tarkoittavat herraa, valtiasta. Jumalan alkuperäinen nimi onkin saattanut olla Fraujaz Ingwaz (saagalähteissä Ingunar-Freyr), joten on syytä olettaa että kyseessä on sama jumala kuin anglosaksien Ing.

Freyr kuuluu jo pronssikaudella germaanien keskuudessa palvottuihin vaaneihin, hedelmällisyydenjumaliin. Oikeanpuolimmainen kuva esittää Södermanlandista löytynyttä viikinkiaikaista Freyrin kulttiesinettä erektioineen. Jumalten pienoispatsaita lienee kannettu mukana nahkapussukoissa, kuten Ingimundr Vanha tekee Vatnsdæla-saagassa. Kerrotaan, että Uppsalan muinaisessa pakanatemppelissä oli Þórrin ja Óðinnin lisäksi Freyrin patsas suunnattomine falloksineen.

Auringon- ja hedelmällisyydenjumala Freyrin yhtymistä maata edustavaan jättinaiseen Gerðriin on kuvattu pyhiksi häiksi (hieros gamos), perinteiseksi kevätriitiksi joka vuosittain toistettuna takasi luonnon elpymisen. Skírnismálissa kerrottu legenda tai riittinäytelmä kuvaa hohtavan, taivaasta tulevan sankarin (auringonjumalan) tunkeutumista maan alle (jättien maahan) herättämään neitoa, joka nukkuu tulisen piirin ympäröimänä.

Keväisen hedelmällisyysriitin muistuma toistuu saduksi muuttuneena Sigdrífumálissa, Svipdagsmálissa ja Niebelungenliedissä, joissa nainen on entinen valkyria. Freyrin mysteerissä sankari herättää ikiunta nukkuvan naisen tavalla, jonka Disney varmaan muuttaisi siveästi suudelmaksi suulle, mutta jonka alkuperäisenä tarkoituksena on tietenkin ollut siementää itse luontoäiti kantavaksi.

Adam Bremeniläisen piispankronikka kuvaa Freyrin riittien viettoa. Hänen mukaansa Freyrille uhrattiin Uppsalassa häitä vietettäessä härkä; toisaalta Freyrin eläin oli villikarju, hedelmällisyyden symboli sekin. Saxo Grammaticus mainitsee Freyrin kunniaksi järjestettävistä juhlatilaisuuksista (Fröblot), joihin liittyi myös ihmisuhreja. Freyrin uhrijuhlassa esitettiin riittidraamaa, johon Saxon mukaan kuului myös ”epämiehekästä kellojen kilinää”. On mielenkiintoista kuulla Freyrin pappien pukeutuneen naisten vaatteisiin, tapa jota siperialaiset shamaanit käyttävät yhä tänäkin päivänä. Mitähän tämänkin maagisen transvetismin taustalla piilee?

Freyrin ja Svipdagin matkat manalaan neitoa noutamaan muistuttavat rakenteeltaan kalevalaisen runouden tallentamaa Lemminkäisen matkaa tuonpuoleiseen. Naissankari ja hulivilipoika Lemminkäinen täyttäisi muutenkin hyvin Freyrin tehtävät itämerensuomalaisella kulttuurialueella. Konkreettisia todisteitakin rautakauden suomalaisten hedelmällisyyskulteista löytyy. Länsisuomalaiset ”tonttukivet” tai ”napakivet” ovat niistä hyvä esimerkki.

Suuri fallosmainen, pyöreäpäinen kivi seisoi keskellä peltoa, ”tonttia”, omistusoikeuden merkkinä ja hedelmällisyyden takaajana, miksei uhripaikkanakin. Tonttu tulee ruotsin kielestä ja tarkoittaa tonttia (alun perin niittyä/peltoa). Tonttu on siis alun perin ollut tontinhaltija. Kenties nykytonttujen kirkkaanpunaisena pystyssä sojottavat tonttulakit ovat arkaaista muistumaa primitiivisten alku-tonttujen punaisiksi maalatuista heppi-kivistä?

Professori Unto Salon tutkimilla napakivillä on vanhempikin nimi, kansanrunoissa ja sananparsissa esiintyvä Jumin keko tai Jumin kurikka (”Seisoo ku Jumin keko”). Jumissa oleminen tarkoitti vanhan kansan kielessä sukupuoliyhteyttä. Maaseudulla kansanusko säilytti pitkään myös Jumin häät -nimisen rituaalin, jossa nuoret ”söivät, joivat ja tekivät syntiä” leikkihäiden varjolla. Lönnrotin sanakirja mainitsee juminampuman, joka tarkoittaa hänen mukaansa paisetta.

Minkälainen hedelmällisyydenjumala tämä Jumi oikein onkaan? Sanan etymologia viittaa vahvasti jumalaa tarkoittavaan Jum-, Jam-, Jomal -sanueeseen. Salon mukaan Jumin kiviä tavataan vain länsi- ja varsinais-Suomessa, siis alueella jolla oli tiiviit yhteydet Freyrin tärkeimmille kulttimaille…

Ilmestyskirja

Coppolan Apocalypse Now -elokuvan suuri jumalhahmo, eversti Walter E. Kurtz, ei ole vailla historiallista esikuvaansa. Hän on Roman von Ungern-Sternberg (1885-1920). Aito Baltian saksalainen paroni, 12. vuosisadan saksalaisritareiden perillinen, syntyi Virossa ja tuli kolmenkymmenen kolmen iässä Mongolian ruhtinaaksi.

Hän muistutti välittömästi mieleeni suomalaisen Gustav Ramstedtin, jonka ”Seitsemän retkeä itään” on korkeimman luokan nojatuolimatkailua. Ramstedt teki matkansa vuosikymmen ennen von Ungern-Sternbergiä, vuosina 1898-1912. Ramstedt tutustui silloin mongoliylimystöön, jonka huolenaiheena oli maahan tulvivat kiinalaiset uudisasukkaat – maa oli Kiinan hallinnassa kuvernementtina.

Ramstetd kertoi heille Suomen autonomiasta Venäjän alaisuudessa; yhä uusia ruhtinaita pyysi hänen puheilleen, mahdollisimman salaisesti ettei kiinalainen kuvernööri päässyt vehkeilystä jyvälle. Ramstetd lahjoitti Handu Wang -nimiselle ruhtinaalle taskukokoisen saksalaisen maailmankartaston. Vuonna 1910 Ramstedt sai Lahteen viestin saapua auttamaan mongoleja neuvotteluissa Venäjän autonomian alaiseksi pääsemiseksi. Neuvottelut epäonnistuivat, mutta Sun Yat Senin johtaman vallankumouksen tuoma sekasorto Kiinassa salli tilaisuuden mongoliruhtinaille julistaa maan pohjoisosat itsenäiseksi. Kun Ramstedtin kävi maassa vuonna 1912 häntä tervehdittiin kuin ylimystä. Handu Wang oli ulkoministeri, olihan hän ainoa jolla oli maailman kartta.

Mutta se Mongolian historiasta, takaisin von Ungern-Sternbergiin. Japanin sodan syttyessä hän liittyi tsaarin armeijaan ja joutui 91. jalkaväkirykmenttiin Mantšuriaan. Demobilisoinnin jälkeen hän meni Paavali I:n sotakouluun ja sieltä kasakkarykmenttiin Transbaikaliaan. Muutamassa kahakassa hän sai sapeliniskun päähänsä…

Vuonna 1917 von Ungern-Sternberg liittyy ystäväänsä kasakka-atamaani Grigori Mihailovits Semjonoviin Daguriassa, missä muodostetaan ensimmäinen vastavallankumouksellinen rykmentti. Ungernista tulee esikuntapäällikkö. Vähän myöhemmin miesten tiet erkanevat. Atamaani Semjonov valitsee Mantšurian. Ungern aikoo luoda ”Suur-Mongolian” ja ottaa aluksi haltuunsa Urgan, Mongolian pääkaupungin, aasialaisen ratsuväkidivisioonansa etunenässä. Hän toteuttaa unelmansa: hän kulkee Tšingis-kaanin jalanjälkiä, hän aikoo valloittaa Kiinan, sitten Siperian, ja mennä Moskovaan saakka.

Hän komentaa muutamaa tuhatta miestä, joilla on aseistuksena sapeleita, konekivääreitä ja kevyttä tykistöä. Mukana on mongolinationalisteja, tiibetiläisiä, venäläisiä joilla ei ole enää muuta kuin oma nahkansa pelastettavanaan, burjaatti-itsenäisyysmiehiä, kasakoita, kurjuutta pakenevia kiinalaisia, muutamia japanilaisia, jopa korealaisiakin. Ungern on ennen muuta raaka, ehdoton soturi, mutta häneltä ei puutu myöskään tiettyä selvännäköisyyttä. Hän rakastaa ympärillään vallitsevaa kaaosta. ”Tästä sekasorrosta”, hän sanoo, ”minä löydän paikkani. Tiedän, että mieheni seuraavat minua niinkuin jumalaista johtajaa, niinkuin sodan lihaksi tullutta jumalaa.”

Ungern on soturi ja runoilija, viimeisiä suuria romantikkoja. Hän elää samaa elämää kuin sotilaansa, toisin kuin niin monet valkoisen armeijan upseerit. Hän käyttää samaa pesuallasta ja samanlaista pakkia kuin sotilaansa. Mutta hän kykenee myös puhumaan ystävällisesti, lausumaan runoja, siteeraamaan oppineita ja ampumaan puhekumppaninsa siihen paikkaan.

Vuonna 1920 hän valtaa Urgan, ja hänestä tulee Mongolian ruhtinas. Hän ajaa kiinalaiset pois ja palaa sitten Siperiaan hyökätäkseen Trotskin puna-armeijan kimppuun. Mutta karkuruus kasvaa ja lopulta Ungernin luovuttaa venäläisten käsiin muuan hänen omista luutnanteistaan. Hänet tuomitaan nopeasti, ja hän kaatuu silmää räpäyttämättä teloituskomppanian luoteihin Novonikolajevskissa (Novosibirskissä) 13. syyskuuta 1922, hullun unelmansa kolmantena vuonna. Hän oli viimeinen, joka taisteli puna-armeijaa vastaan. Miestä, jolle on julmuutensa takia annettu sellainenkin liikanimi kuin Verinen paroni, ei käy tuomitseminen täysin mustavalkoisesta näkökulmasta.

Ungern on kiehtova, koska hän toteutti omat hulluutensa. Hän ylitti unelmansa tehdäkseen siitä todellisuutta. Hänelle – yksinäiselle seikkailijalle – intohimoinen elämä on ainoa elämisen tapa. Ja jos unelmien suuruus määrittää ihmisen arvon, Ungernin arvo on mittaamaton.

”On osattava käyttää vihaa hyväkseen. Attilan ja Tšingis-kaanin sytyttämä tuli ei herkeä palamasta näitten mongolien hiomattomissa sydämissä. He odottavat vain päällikköä, joka johtaa heidät pyhään sotaan. Liikaa sanoja. Jokainen sota on pyhä. Voiman laki on maailman ainoa laki. Jos on olemassa Jumala, vain taistelu voi olla Jumala. Hyvää ja Pahaa ei ole olemassa, eikä elämää ja kuolemaa. Ei ole muuta kuin toiminta. Taistelu.”
Paroni von Ungern-Sternberg, Didier Platteaun mukaan