Mutinus Tutinus


Lemmekäs satyyri ja kiimainen kuttu

Kun tuhkaan ja laavaan hautautunutta Pompejin kaupunkia alettiin ensimmäisen kerran kaivaa auki 1700-luvun lopulla, ensimmäisenä esiin tuli aineistoa joka nykyään luokiteltaisiin pornografiseksi. Koska suorasukainen seksuaalisuus oli ajalle suoranainen mahdottomuus eikä se muutenkaan sopinut ihannoituun Winckelmannilaiseen kuvaan antiikista (”Edle Einfalt und stille Größe” – jalo yksinkertaisuus ja hiljainen suuruus), eroottiset freskot peitettiin uudelleen ja pornografiset esineet lukittiin huolellisesti piiloon. Itse asiassa näin tehtiin ilmeisesti jo toiseen kertaan, sillä jo Pompeijin vuonna 1599 löytäneen arkkitehti Fontanan epäillään saaneen käsiinsä vahingossa eroottisaiheisia muinaisjäänteitä ja haudanneen ne kaikessa hiljaisuudessa takaisin maan poveen.

Napolin kuningas Francisco I tuohtui löydöksistä vuonna 1815 niin, että määräsi esineet suljettavaksi salaiseen huoneeseen, johon saattoi päästä käymään poikkeusluvalla ainoastaan ”moraaliltaan luja ja äärimmäisen hurskas mies”. Myöhemmät Napolin kuninkaat kuitenkin keräsivät Pompejin eroticaa omiin yksityiskokoelmiinsa. Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta Pompejin pornografinen esineistö on pysynyt lukkojen takana tähän päivään asti, sillä säilyneet kokoelmat avattiin yleisölle vasta vuonna 2000. Sekin aiheutti katolisen kirkon parissa pahennusta.

Pompejin erotiikka on aiheuttanut päänvaivaa myös meidän aikamme tutkijoille. Arkeologit antoivat esiin kaivamilleen rakennuksille nimen ja funktion säilyneen esineistön tai maalausten perusteella; näin sai nimensä esimerkiksi salaisia vihkimysmenoja kuvaavista seinämaalauksistaan tunnettu Villa de Misteri, Mysteerien huvila. Seiniin raaputettujen rivousten ja eroottisten seinämaalausten perusteella pienessä Pompejin maaseutukaupungissa oli kuitenkin enemmän porttoloita kuin leipomoita: peräti 25 kappaletta.

Kirjallisten lähteiden perusteella Pompeji ei ollut minkään Napolinlahden hurvittelukeskus. Pikemminkin se oli vanha, hieman unelias etruskien perustama 20 000 asukkaan kauppapaikka, ei edes lomakeskus siinä missä naapurinsa Herculaneum. Ehkä se tuttuuden tunne johon törmää Pompejin, Herculaneumin tai Stabiaen kaupungeissa johtaa katsojaa harhaan. Akateemisessa mielessä on vaarallista olettaa, että mielikuvat ja assosiaatiot joita tietyt kuvat ja esineet herättävät nykyihmisessä pätivät myös aikalaisiin. Myös ne perusteet joilla talojen oletetaan olleen porttoloita ovat toisinaan kyseenalaisia. Ajatusleikkinä: Kuinka monesta nykytaloudesta voisi tulevaisuuden arkeologi löytää eroottista taidetta ja välineistöä?

Ilmeisesti kyse onkin siitä, että seksuaalisuuden julkinen esittäminen ei ollut roomalaisille tabu, vaan luonnollinen osa elämää. Muitakaan luonnollisia ruumiintoimintoja ei pahemmin peitelty, vaan ne jaettiin. Kerrostaloissa ei asuntoihin kuulunut yleensä omaa keittiötä ja käymälää. Syötiin joko ulkona tai sitten ruoka ostettiin torilta ja valmistettiin yhteiskeittiössä. Julkisissa käymälöissä käytiin yhdessä, niissä seurusteltiin ja puhuttiin politiikkaa. Sama koskee peseytymistä. Isommissa kylpylöissä oli tosin nykyisten uimahallien tapaan naisten ja miesten puku- ja saunaosastot erikseen, tai sitten erilliset vuorot. Pompejin kylpylä oli yhteiskylpylä, joten sukupuolten erottelukaan ei voi olla syynä siihen, että se on kuuluisa ainoista säilyneistä lesboseksimosaiikeistaan.


Hic habeat felicitas

Roomalaisten kylpylöiden pukuhuoneiden lattioita ja kattoja koristavat usein eroottiset mosaiikit. Miksi? Varmastikaan tarkoitus ei ollut asiakkaiden kiihottaminen. Erään teorian mukaan panokuvien alastomilla vartaloilla haluttiin kertoa, että kyseessä oli riisuutumistila. Selitys ei tunnu kauhean vakuuttavalta. Kuvat eivät myöskään olennaisesti eroa monien porttoloiksi merkittyjen asuntojen kuvituksesta. Ehkä kuvien tarkoitus oli vain viihdyttää? Kenties erilaiset seksiaktit kertoivat roomalaisille vain hauskanpidosta ja onnesta. Yksityisasunnotkin suojattiin ”pahalta silmältä” ja onnettomuuksilta tomerasti jöpöttävillä falloksen kuvilla. Varmemmaksi vakuudeksi esimerkkikuvassa on falloksen viereen kirjoitettu: Hic habeat felicitas, ts. tämä talo on onnellinen talo.

Uudempi kriittinen arviointi on pudottanut Pompejin porttoloiden määrän yhdeksään. Näissä paikoissa myös rakennusten arkkitehtuuri ja muut löydökset tukevat käyttötarkoitusta: Tyttöjen pikkuruiset huoneet tai kopit, joissa he ovat ottaneet vastaan asiakkaitaan; tyydytettyjen asiakkaiden arviot akteista ulkoseiniin raaputettuina. Hic ego nunc futui formosam forma puellam, laudatam a multis, sed lutus intus erat. ”Nain täällä äsken hyvännäköistä tyttöä, muotovaliota ja monien ylistämää, mutta sisällä tyttö olikin ihan paska.” Piirtokirjoitus keskustan basilican, roomalaisten oikeusistuimen ja ostoskeskuksen, seinässä mainostaa seuranpuutteesta kärsiville matkalaisille, että kaupungin tytöt ovat auliita ja ystävällisiä, ja antaa ohjeita mistä heitä voi löytää. Porttoloiden seiniin oli mainosmielessä maalattu myös tyttöjen taksat selvästi esille. Kenties moraali ei ollut yhtään löyhempi kuin nykyään, mutta suhtautuminen seksuaalisuuteen paljon avoimempaa ja suorasukaisempaa.


Siivekäs Mutinus

Roomalaisten alkuperäinen hedelmällisyyden- jumala oli etruskilaista alkuperää oleva Mutinus Tutinus, jolla oli oma pyhäkkönsä Rooman kaupungissa. Sanotaan, että vastanaineet naiset kävivät ennen hääyötään lahjoittamassa neitsyytensä pyhäkössä pönöttävän Mutinus (tai Mutenus)-jumalankuvan kiviselle erektiolle. Teko takasi avio-onnen ja varmaankin myös hedelmällisyyden. Yleensä Mutinus, jonka nimi juontuu miehistä elintä tarkoittavasta latinan sanasta, esiintyy siivekkään falloksen muodossa. Näitä onnenkaluja naiset kantoivat kaulassaan suojana demoneita vastaan.

Varsinainen Mutinus Tutinuksen palvonta näyttää sekoittuneen jo varhaisessa vaiheessa Priapukseen, jonka koti oli kreikkalaisessa Lampsakoksessa Vähässä-Aasiassa. Hänestä Gaius Valerius Catullus on sepittänyt nämä säkeet:

Omistan, pyhitän tämän lehdon sinulle, Siittimen jumala,
jonka koto ja metsämaat ovat Lampsacuksessa;
siellä, Hellespontoksen rannikkokaupungeissa
sinua palvotaan suurimmin.
Siellä rannat ovat ostereista rikkaat!
(Catullus XVIII, käännös Jukka Kemppisen)

Onnea tuova Mutinus Tutinus esiintyy myös muissa muodoissa, joista kummallisimpia on oikealla kuvattu siivekäs ratsu. Pompejista niitä on löytynyt sekä tavallisina pienoisveistoksina että tuulikelloina. Falloksia ei selvästi pidetty uhkaavina tai pelottavina, sillä eräässä tuulikellossa Mutinuksen kulliruumiin päällä ratsastaa pieni amoriini, rakkaudenjumala.

Roomalaisten harjoittamalle sukupuolimagialle oli useimpien eurooppalaisten kansanuskojen tapaan ominaista se, että ”voimapaikan” näyttäminen karkotti pahan. Roomalaisilla ”voimaelin” kuului miehelle. Itämerensuomalaisten maagisissa tavoissa miehinen elin on sen sijaan onneton ja heikko. Sen suojaamisvoima on olematon verrattuna naisen väkeen, joka löytyi hameen alta. Tällä voimalla suojattiin karja, torjuttiin kirouksia ja kateita, ja saatettiinpa sitä käyttää vahingoittamiseenkin. Miehet nimittäin pelkäsivät, että naiset saattaisivat äksylle päälle sattuessaan lähettää heillekin vitun vihat, kuukautiset. Tältä vaaralta suojasivat ainoastaan tietäjän loitsu, joka sisälsi voimapaikan syntysanat.

Mutinus on antanut nimensä uudella ajalla kokonaiselle sienien suvulle, joista esimerkiksi kelpaa mutinus caninus, kansanomaiselta nimeltään koirankyrpäsieni.

Aelia Galla Placidia


Ravenna: Galla Placidian mauseoleumi

Keisarinna Aelia Galla Placidialle (392-450) omistettu ristinmuotoinen tiilimausoleumi nököttää melkein huomaamattoman näköisenä puolitoista metriä nykyistä maanpintaa alempana San Vitalen basilikan nurkilla. Sen sisällä on viileää ja hämärää; ainoa valo lankeaa utumaisen pehmeästi alabasteri-ikkunoiden kivikalvojen läpi ja jättää yleellisen taidokkaat mosaiikit kynttilöitä kaipaavaan puolivaloon.

Kussakin mausoleumin mosaiikkikoristellussa holvissa on kivinen sarkofagi. Vasemmanpuoleiseen on haudattu hänen viimeinen aviomiehensä, kenraali Constantius. Oikeanpuoleinen on kuulunut joko hänen heikkopäiselle velipuolelleen Honoriukselle tai pojalleen Placidus Valentinianukselle. Mausoleumin apsiksessa makaava suuri sarkofagi on menettänyt kaikki marmorikoristeensa. Perimätiedon mukaan Galla Placidia ruumis laskettiin siihen istuma-asennossa, balsamoituna, puettuna silkkiin ja purppuraan. Nyt mahtava kiviarkku on tyhjä, sillä sarkofagin sisällön sanotaan palaneen tapaturmaisesti vuonna 1577. Miten ihmeessä? Kilpailevan perinteen mukaan Galla Placidia haudattiin Roomaan, Ikuiseseen kaupunkiin, jossa hän kuoli 27. päivänä marraskuuta vuonna 450. Kenties ruumis siirrettiin myöhemmin Ravennaan?


Aelia Galla Placidia (392-450)

Päivi Setälän ansiokas teos antiikin naisista ei mainitse Galla Placidiaa. Se on harmi. Koko myöhäisantiikin värikäs tapahtumahistoria tuntuu kiteytyvän tämän hurskaan, kauniin ja oppineen naispoliitikon elämään. Tarina on kuin suoraan elokuvasta: Täynnä juonittelua, romantiikkaa, vaaroja ja eeppisen mittakaavan tapahtumia. Galla Placidian aikalaisia olivat hunni Attila, kuningas Alarik ja sotapäällikkö Vortigern, matemaatikot Synesius Kyreneläinen ja Hypatia Aleksandrialainen sekä pyhät miehet Johannes Krystostomos, pyhä Hieronymus (joka käänsi Raamatun latinaksi) ja kirkkoisä Augustinus, naisvihaaja ja ”perisynnin” keksijä. Galla Placidia eli läpi ajan, jolloin läntinen Rooman valtakunta luhistui ja muuttui maahantunkeutuneiden germaaniheimojen väliseksi taistelutantereeksi.

Galla Placidia syntyi Konstantinopolissa vuonna 392. Hänet oli siittänyt vanhoilla päivillään keisari Theodosius I, Välimeren pakanauskontojen leppymätön vihollinen, joka teki kristinopin nikaialaisesta haarasta Rooman ainoan hyväksytyn uskonnon vuonna 380. Hänen äitinsä Galla ja hänen molemmat sisaruksensa kuolivat kun Galla Placidia, joka jo syntyessään oli julistettu ”kaikkeinkorkeimmaksi neidoksi” (nobilissima puella), oli vasta oppinut kävelemään. Itse Theodosius menehtyi heti seuraavana vuonna, joten Galla Placidia jäi samantien orvoksi.

Theodosius testamenttasi valtakuntansa ensimmäisestä avioliitostaan syntyneille Honoriukselle ja Arcadiukselle, kahdelle yksinkertaiselle pojalle jotka elivät täysin neuvonantajiensa talutusnuorassa. Galla Placidia lähetettiin Theodosiuksen veljentyttären Serenan hoiviin Roomaan. Serena oli Honoriuksen hovin vaikutusvaltaisin nainen: Hänet oli naitettu vuonna 395 Honoriuksen holhoajalle, länsi-Rooman asevoimien ylipäällikkölle, vandaalikenraali Stilicholle. Serena oli järjestänyt Honoriuksen hovirunoilija Claudiuksen avioliiton ja huolehti samantien myös hoiviinsa asetetusta serkkutytöstään: Pikkuisen Galla Placidian tulevaksi aviomieheksi varattiin Serenan ja Stilichon vastasyntynyt poika Eucherius. Gallasta olisi siis tullut oman serkkunsa miniä, mikäli avioliitto olisi toteutunut.

Stilicho ei paljoa kotona viihtynyt; Rooman valtakunta oli tuohon aikaan jatkuvassa sotatilassa. Lähes koko Balkanin niemimaa oli menetetty maahantunkeutuneille gooteille, joita johti pelätty kuningas Alarik. Torjuakseen Alarikin hyökkäyksen Italiaan Stilicho antoi tyhjentää kaikki rajavaruskunnat joukoistaan, mutta taistelut gootteja vastaan eivät johtaneet tulokseen. Alarik saapui talvella 401-402 piirittämään pääkaupunkia, Milanoa. Tämän epämiellyttävän kokemuksen jälkeen 17-vuotias Honorius siirsi keisarillisen residenssinsä soiden ympäröimään Ravennan satamakaupunkiin.

Alarikia ei saatu kuriin tulevinakaan vuosina ja Stilichon uskollisuus esivallalle näytti keisarillisten neuvonantajien ja senaattorien mielestä epäilyttävältä. Isänmaalliset patriisit juonivat vandaalikenraalin hengiltä tämän ollessa eräässä Ravennan kirkoista rukoilemassa ja hänen hopeoitu patsaansa Rooman Forum Romanumilla kaadettiin. Kun tieto kenraalin kuolemasta levisi, Italian kaupungeissa asuneita Stilichon germaanipalkkasoturien lapsia ja vaimoja odotti noutaja. Rotuviha germaanien ja roomalaisten välillä leimahti jälleen liekkehin, mutta germaanit olivat tulleet jäädäkseen. Päällikkönsä ja perheensä menettäneet sotilaat loikkasivat Alarikin puolelle.


Flavius Stilicho (359-408), hänen vaimonsa Serena ja poikansa Eucherius.

Entisestäänkin vahvistunut Alarikin armeija saapui lopulta ryöstellen itsensä Rooman kaupungin porteille talvella 408. Alarik pyrki kiristämään Honoriukselta suojelurahaa, jota ei tippunut. Gootit päättivät periä rahansa itse. Kaaosta lisäsi vielä kymmenien tuhansien orjien karkaaminen piiritetystä kaupungista Alarikin armeijaan. Piiritystä kesti lopulta kolme vuotta ja teini-ikään ehtinyt Galla Placidia sai kestää sen kaikki kärsimykset. Ensin hänen serkkunsa Serena tuomittiin kuolemaan vehkeilystä vihollisen kanssa ja teloitettiin yhdessä poikansa kanssa. Kuulemma teloitus tapahtui Galla Placidian suostumuksella; välit eivät liene olleet kovin hyvät ottotyttären ja kasvatusäidin välillä.

Nälänhätä ja kulkutaudit tappoivat roomalaisia kuin kärpäsiä. Lopulta vanha kristitty aatelisnainen avasi kaupungin portit, sillä hän ei kestänyt katsella enempää kärsimystä. Kun seuraavan kerran kuulemme Galla Placidiasta, on hän jo goottien vankina – mutta aivan yllättäen hän rakastuukin omaan kaappaajaansa, komeaan Ataulf -nimiseen heimopäällikköön joka sattuu vielä olemaan itsensä Alarikin lanko. Katselivatko he yhdessä, miten Rooma paloi? Gallan velipuoli Honorius – joka Pekka Tuomiston sanoin ”tuskin osasi kävellä ja syödä oliiveja yhtä aikaa” – ei piitannut entisen maailmanpääkaupungin kärsimyksistä vaan keskittyi ruokkimaan lemmikkikanojaan Ravennassa.

Hävitettyään Ikuisen kaupungin, ryöstettyään vuosisatojen saatossa kerääntyneet aarteet ja otettuaan koko joukon panttivankeja Alarik jatkoi tuhoisaa vaellustaan Italian halki. Galla Placidian lisäksi panttivankeihin kuului useita kunnianarvoisia senaattoreita, kuten Rooman kaupunginprefekti Priscus Attalus, josta Alarik välillä suunnitteli itselleen kuuliaista vastakeisaria. Goottien kuningas menehtyi kuitenkin vielä samana vuonna (410 jKr.) kuumetautiin Calabriassa ja hänen tilalleen gootit valitsivat yksimielisesti Ataulfin. Ataulf johdatti gootit takaisin pohjoiseen ja kaoottiseen Galliaan, jossa länsi-Rooman armeijoiden uusi päällikkö Constantius oli juuri kukistanut brittiläisen vallantavoittelijan Konstantinus III:n. Lisäksi maata hävitti frankkien, alemannien ja muiden germaaniheimojen invaasio.

Toisin kuin Alarik, Ataulf tuntuu olleen jopa idealistinen hahmo. Kirkkoisä Orosius panee hänen suuhunsa seuraavat sanat:

”At first I wanted to erase the Roman name and convert all Roman territory into a Gothic empire: I longed for Romania to become Gothia, and Athaulf to be what Caesar Augustus had been. But long experience has taught me that the ungoverned wildness of the Goths will never submit to laws, and that without law a state is not a state. Therefore I have more prudently chosen the different glory of reviving the Roman name with Gothic vigour, and I hope to be acknowledged by posterity as the initiator of a Roman restoration, since it is impossible for me to alter the character of this Empire.” (Adversum Paganos, translated in Stephen Williams, Diocletian and the Roman Recovery, Routledge, 1985, 2000, p.218)

Ehkä Galla Placidiallakin oli osansa Ataulfin kääntymyksessä roomalaismielisyyteen?

500-luvulla elänyt kronikoitsija Jordanes kertoo että Ataulf ja 19-vuotias Galla viettivät roomalaisen tradition mukaisia häitä vuonna 411 pienessä pohjoisitalialaisessa Forlin kaupungissa (Forum Livii). Toisen version mukaan he menivät virallisesti naimisiin vasta vuonna 414 Narbossa, kun Ataulf lepytti Honoriuksen kukistamalla hänen puolestaan pari gallialaista vallantavoittelijaa. Ataulf joutui torjumaan myös omien maanmiestensä yritykset vallan vaihtamiseksi. Selvästi Ataulfin roomalais-goottilaiset visiot eivät miellyttäneet kaikkia. Lopulta Constantiuksen meriteitse ahdistelema Ataulf vetäytyi gootteineen Hispaniaan sotimaan sinne asettuneita vandaaleja vastaan. Hispaniassa Galla synnytti hänelle pojan, Theodosiuksen. Lapsi ei elänyt montaa kuukautta ja pienen Theodosiuksen mukana kuolivat parin haaveet roomalais-goottilaisesta yhtenäisvaltiosta.

Honorius vaati uudelleen Ataulfia palauttamaan sisarensa, mutta kun Ataulf kieltäytyi, hän jatkoi sotaa gootteja vastaan. Ataulfin kruunu alkoi keinua kiikkerästi hänen kulmillaan: Kuninkaalle ilmestyi haastajia toinen toisensa perään, ja lopulta hänet murhattiin omassa kylpyammeessaan. Vallan kaappasi eräs Sigeric menettääkseen sen kymmentä päivää myöhemmin Wallialle, joka solmi lopullisen rauhan Rooman kanssa. Vuonna 417 Wallia möi Galla Placidian takaisin velipuolelleen Honoriukselle; vaihdossa gootit saivat hedelmällisen Akvitanian maakunnan ja kipeästi kaipaamiaan elintarvikkeita. Honorius antoi siskonsa vaimoksi voittoisalle Constantiukselle.

Mitkään lähteet eivät kerro, mitä Galla Placidia ajatteli uudesta pakkoavioliitostaan. Siitä syntyi kuitenkin laiska ja kykenemätön Valentinianus III – tuleva keisari – sekä itsetietoinen tytär Justa Grata Honoria, joista oli koko länsi-Roomalle (tai sille mitä siitä oli jäljellä) vielä paljon harmia. Galla Placidia korotettiin keisarinnan (augusta) arvoon 8. helmikuuta 421 ja hänen miehestään Constantiuksesta tehtiin Honoriuksen hallituskumppani, mutta Constantius sairastui ja kuoli jo 2. syyskuuta samana vuonna. Muutenkin vajaalla pakalla pelannut Honorius onnistui vielä mustaamaan maineensa lopullisesti alkamalla tuntea suunnatonta himoa leskeksi jäänyttä sisarpuoltaan kohtaan ja lääppimällä tätä irstaasti julkisilla paikoilla. Ravennassa syntyi katutappeluita keisarin ja leskiaugustan kannattajien välillä. Ne rauhoittuivat, kun Honorius karkotti Galla Placidian Konstantinopoliin, jonne tämä muutti lapsineen vuonna 423. Samana vuonna myös Honorius sairastui ja kuoli.


S. Giovanni Evangelista

Länsi-Rooman diadeemi siirtyi 6-vuotiaan Valentinianus III:n pikkuiseen päähän. Poikansa holhoojana Galla Placidia toimi valtionhoitajana kahdentoista vuoden ajan, kunnes Valentinianus tuli täysi-ikäiseksi. Valtakunnan hallitsijana hurskas keisarinna tuli tunnetuksi katolisen uskon puolustajana ja mesenaattina. Hän restauroi ja rakennutti useita kirkkoja. Roomassa hän rahoitti San Paolo fuori le muran basilikan korjaustyöt ja avitti Jerusalemin Pyhän Ristin kirkon koristelussa. Hallituskaupunkiinsa Ravennaan hän rakennutti Pyhän Ristin ja P. Johannes Evankelistan basilikat ja huolehti siitä että Ravenna sai piispanistuimen. Riminiin hän rakennutti P. Stefanuksen kirkon.

Ravennan P. Johanneksen kirkkoa koristaa periroomalainen omistuspiirtokirjoitus: ”Galla Placidia, hänen poikansa Placidus Valentinianus Augustus ja tyttärensä Justa Grata Honoria lunastivat valansa pelastuttuaan meren raivolta.” Samalla tavalla, hädän hetkellä tehdyn lupauksen perusteella, olivat syntyneet monet Rooman pakanatemppeleistäkin. 400-luvulla välimeren vanhat pakanauskonnot olivat kuitenkin hitaasti katoamassa valtiollisen vainon vuoksi. Keisari Theodosius oli kieltänyt lailla kaikki muut uskot paitsi kristinuskon; kenraali Stilicho oli tehnyt valtion tahdon selväksi polttamalla Roomassa pyhät Sibyllan ennustuskirjat.

Gallan, hänen poikansa ja teini-ikäisen tyttärensä suhteesta hunni Attilaan kirjoittaa Pekka Tuomisto Rooman keisareissa seuraavasti:

Attilan hyökkäyksen käynnistäjänä toimi yllättävästi keisari Valentinianus III:n sisar Justa Grata Honoria, joka oli joutunut epäsuosioon ja kotiarestiin jäätyään kiinni lemmenseikkailusta tilanhoitajansa Eugeniuksen kanssa. Uusien skandaalien välttämiseksi hänet kihlattiin senaattori Herculanuksen kanssa, mutta Honoria ei uudesta siipastaan pitänyt. Niinpä hän vuonna 449 tai 450 lähetti eunukkinsa mukana kirjeen Attilalle ja pyysi tätä – kunnon korvausta vastaan – kostamaan puolestaan saamansa kohtelun. Varmemmaksi vakuudeksi Honoria liitti kirjeeseen mukaan sinettisormuksensa. Attila ymmärsi oitis, että Honoria kosi häntä, ja lähetti paluupostissa myöntävän vastauksen ja vaatimuksen myötäjäisistä, jotka olisivat puolet Länsi-Rooman alueista. Galla Placidialla oli täysi työ estää Valentinianusta murhaamasta siskoaan, kun tämän punoma kuvio tuli ilmi. Attila sai kohteliaan mutta kieltävän vastauksen […]

Galla Placidia kuoli vuonna 450, joten hänen ei onneksi täytynyt nähdä miten pettynyt sulhasmies Attila hyökkäsi Galliaan ja Italiaan seuraavana vuonna. Hänen tahdoton poikansa Valentinianus III sai jäädä dynastiansa viimeiseksi edustajaksi, jonka jälkeen yö laskeutui länsi-Euroopan ylle.

Epilogi:

Tarinan mukaan goottikuningas Alarik vei Rooman Juppiterin temppelistä Capitoliumilla myös ne aarteet, jotka Titus oli saanut vuonna 73 Jerusalemista kukistettuaan juutalaisten kapinan: Vaskitorvet ja hopeiset kynttilänjalat – kenties myös Liiton Arkin? Kun Alarik kuoli, hänen uskolliset goottinsa patosivat Busento-joen ja hautasivat hänet aarteineen sen pohjaan. Tämän jälkeen joen annettiin taas palata tavalliseen uomaansa. Näin päällysmies sai nukkua ikiunta joen alla kuten kuningas Arthur joissain myöhemmissä taruissa, joihin Alarikin kohtalo on kenties vaikuttanut.

Jerusalemin aarteille on toinenkin ryöstäjäehdokas: Vandaalit, jotka hävittävät Rooman vuonna 452 jKr. ja antoivat nimensä vandalismille. Yksi vandaalien aarrelaivoista upposi paluumatkalla Roomasta Karthagoon, eikä sitä ole vieläkään löytynyt.

Helioktonos, KALI 698 eKr.

Korviahuumaavan jylyn saattelemana lensi taivaankannen yli pitkähäntäinen aurinko, niitti metsää sytyttäen puita, hävittäen maalinnoja. Räjähdyksen kirkas liekki järisytti Itämeren rantoja ja näkyi vastarannalle asti. Sitten sikisi haudanhiljaisuus, ehkä säkkipimeä, ja etäisten palavien metsien kumotus. Aurinko oli pudonnut taivaalta ja hävinnyt. Me emme osanneet selittää sitä toisin. Mutta seuraavana päivänä oli aurinko taas taivaalla. Me emme osanneet selittää sitä toisin. Se ruokki pelkoa, ruokki toivoa. Auringonsyöjä! Nimetön voima!

Sanalla on suuri mahti. Ensimmäiseksi meidän piti välttää käyttämästä Sen nimeä, ettemme turhan päiten manaisi sitä esiin. Tuntea Se ja muistaa Se, voidaksemme vaaran uhatessa tunnistaa Se ja lepytellä Se. Meidän ainut suojakilpemme on kieli, kiertoilmaisu aseemme. Auringolla oli pitkä liekehtivä pyrstö. Kuin tuhat salamaa. Se ajoi takaa aurinkoa ukkosenjyrinällä, kylvi tuhoa ja kuolemaa.

Tulesaba, Kerahänd, Lendvamees, Pitkakehaline, Vanha pitkä, Pitkäinen, Lemmonnuoli, Vaskikäärme, Vennanmato, Kulonkarva, Kultakarva, Käärmeinen. Pyhä järvi, Auringon hauta. Helioktonos, kreikkalaiset kuulivat siitä vain huhuja.

Merenkulkija ja tiedemies Pytheas, joka oli kotoisin fokaialaisten perustamasta Massilian satamasta, saapui Ultima Thuleen, Saarenmaalle, noin vuonna 350 eKr. Papit näyttivät hänelle Auringon haudan, ja hän ymmärsi. Myös Plinius tunsi ja ymmärsi.

”He kumartavat lohikäärmeitä”, sanoi Adam Bremeniläinen eikä ymmärtänyt. Hän syntyi tuhat vuotta liian myöhään.

Taivas reikihin repesi,
ilma kaikki ikkunoihin
kirposi tulikipuna
suikahti punasoranen,
läpi läikkyi taivosista,
puhki pilvistä pirisi,
läpi taivahan yhdeksän,
halki kuuden kirjokannen.

Et tu, Judas!

Vatikaanin museossa on Julius Caesaria esittävä patsas, yksi niistä monista jotka tehtiin hänen kuolemansa jälkeen kenties kuolinnaamion perusteella. Marcus Antonius pystytti samanlaisen Forum Romanumin rostralle, puhujalavalle. Ciceron mukaan sen jalustaan oli kirjoitettu ”Parenti optime merito”. Caesarin kasvot ovat ylevät, mutta vakavat ja kärsimyksen henkistämät. Aivan toisenlainen on Tusculumin Caesar-patsas, joka on tehty hänen eläissään. Kalju, pyöreäposkisempi, pilkallisen itsetietoinen hymy huulillaan. Myöhempien aikojen hurskaus on palauttanut Vatikaanin Caesarille hänen hiuksensa, ja herää epäilys, eikö hänen kasvonpiirteitäänkin ole paranneltu vastaamaan hänen uutta asemaansa Divus Juliuksena, Rooman suojelusjumalana, Venuksen poikana.

Caesarin perilliset, etenkin hänen pappiskumppaninsa Antonius, levittivät Divus Juliuksen kulttia ympäri valtakuntaa. Hellenistisessä idässä se otti tulta, sillä jo Aleksanterin seuraajat, diadokit, olivat omaksuneet persialaisen tavan tulla palvotuksi jumalina. Jumalallisen Caesarin kulttipatsaat vastaavat kuolinnaamion henkistynyttä Juliusta, tammenlehtiseppele (corona civica) kulmillaan. Todellinen pietá! Kulttipatsaiden piirtokirjoituksissa Caesar ei ole pelkästään ylipappi (pontifex maximus), diktaattori ja konsuli, vaan sôtêr, euergetês ja theos – pelastaja, hyväntekijä ja jumala. Hän oli myös, kuten sanottu, optime merito, kreikaksi chrêstos, joka hellenistisen kauden lopulla lausuttiin samalla tavalla kuin ”voideltu”, kristus.

Divus Juliuksen kulttimenoissa esitettiin ilmeisesti Caesarin omaa passiota, kärsimysnäytelmää, jonka keskeiset osat olivat Caesarin saapuminen roomaan riemusaatossa, hänen ihmetekonsa, salaliitto, ehtoollinen, murha, postuumi oikeudenkäynti, ruumiin polttaminen ja ylösnousemus komeetan muodossa taivaaseen. Keisariajan mysteerinäytelmät toistavat tiettyjä samoja kaavoja, joten tarkastellaanpa Caesarin ja Kristuksen näytelmiä keskenään.

  1. Jeesus saarnasi anteeksiantoa ja rakkautta jopa vihollisiaan kohtaan.
    – Caesar oli tunnettu jalomielisyydestään ja siitä, että hän antoi anteeksi katkerimmillekin vihamiehilleen, sekä kansalaissodan aikana että sen jälkeen. Caesarin laupeudesta tuli suorastaan käsite (Clementia Caesaris).

  2. Jeesus ratsastaa aasin selässä riemusaatossa Jerusalemiin, jossa kansa juhlii häntä kuin kuningasta, mikä sapettaa vanhimpainneuvostoa. Hänen ystävänsä ja opetuslapsensa Juudas Iskariot pettää hänet. Juudas Iskariot tekee myöhemmin itsemurhan.
    – Caesar ratsastaa hevosen selässä riemusaatossa Roomaan, jossa kansa juhlii häntä kuin kuningasta, mikä sapettaa senaattia. Hänen ystävänsä ja ottopoikansa Marcus Junius Brutus pettää hänet. Brutus Sicarius (”Salamurhaaja”) tekee myöhemmin itsemurhan.

  3. Teloitustaan edeltävänä iltana Jeesus viettää viimeistä ehtoollista opetuslasten seurassa juoden viiniä. Jeesus puhuu enteellisesti omasta kuolemastaan. Petturi Juudas on läsnä pöydässä.
    – Murhaansa edeltävänä iltana Caesar viettää ehtoollista lähimpien ystäviensä kera juoden viiniä. Caesar puhuu enteellisesti omasta kuolemastaan. Petturi Brutus on läsnä pöydässä.

  4. Kun Jeesuksen kärsimykset alkavat, hänen kakkosmiehensä ja apulaisensa Pietari kieltää tuntevansa häntä, vaikka on vannonut vankkumatonta uskollisuuttaan. Kaikki opetuslapset jättävät Jeesuksen ja pakenevat.
    – Kun Cesarin kimppuun käydään, hänen kakkosmiehensä ja uskonnollinen apulaisensa Marcus Antonius pelkää henkensä puolesta, naamioituu orjaksi ja piiloutuu. Muut hänen ystävänsä, jotka vannoivat suojelevansa häntä, jättävät hänet ja pakenevat.

  5. Juuri ennen teloitustaan Jeesusta pilkataan pukemalla hänen päälleen purppurakaapu ja kruunaamalla hänet orjantappuraseppeleellä. Apokryfisen Nikodemuksen evankeliumin mukaan Longinus-niminen sotilas pistää häntä kylkeen keihäällä.
    – Juuri ennen murhaa salaliittolaiset pilkkaavat Caesarin purppurakaapua ja laakerinlehtiseppelettä. Tappavan, kylkeen osuneen tikariniskun antaa salaliittolaisista Gaius Cassius Longinus.

  6. Jeesus teloitetaan 15. päivänä nisania (maaliskuuta). Hän nousee kolmantena päivänä kuolleista ja kohoaa taivaaseen. Jeesuksen kuolema järkyttää luonnonjärjestystä: Aurinko pimenee.
    – Caesar murhataan maaliskuun iduksena eli 15. päivä. Hänen tuhkansa haudataan uudestaan kolmantena päivänä ja hänen katsotaan nousseen taivaalle ilmestyneen komeetan muodossa jumalten joukkoon. Caesarin kuolema järkyttää luonnonjärjestystä: Aurinko pimenee (Plutarkhos), villieläimet itkevät (Vergilius).

Sivuhuomiona mainittakoon, että keisari Claudiuksen aikana Roomaan tuodussa Kybelen mysteereissä kuolevan ja ylösnousevan Attis-jumalan kuolema ja kärsimysnäytelmä esitettiin myös maaliskuun 15. päivänä.

Kuten sanottu, Divus Juliuksen kultti levisi lähinnä itään, Aleksandriaan ja Antiokiaan. Caesarin papit käyttivät ilmeisesti ajankohtien samanlaisuutta hyväkseen muokatessaan Divus Juliuksen elämän samaan muottiin jolla oli valettu muutkin kuolevat ja ylösnousevat jumalat – Attis, Tammuz ja Osiris. Myöhemmin hyväksi havaittua kaavaa toistivat Mithran, Manin ja Jeesuksen palvelijat. Myös Divus Julius oli ylipappi ja ”voideltu”, kristus. Ja hän nautti suurta luottamusta juutalaisten keskuudessa. Caesar oli myöntänyt juutalaisille huomattavia erivapauksia, mm. verohelpotuksia. Juutalaiset oli myös vapautettu asepalveluksesta eikä heidän tarvinnut tehdä sapattina työtä. Kaiken lisäksi Caesar oli kukistanut juutalaisten vihollisen Pompeius Magnuksen, joka oli kehdannut häpäistä persoonallaan Jerusalemin Temppelin kaikkein pyhimmän. Niinpä Divus Juliuksen kärsimysnäytelmää esitettiin varmaan myös Jerusalemissa, sata vuotta ennen kuin Jeesuksen elämäntarinaa alettiin kirjoittamaan.

Mikä vaikutti mihinkäkin, ja missä järjestyksessä? Hermes Trismegistos voisi sanoa: Kaikki liittyy kaikkeen, eikä mihinkään. Kaivaa voi, mutta vastauksia ei löydä koskaan. Mutta mikä mies oli Jeesus Barabbas, ”ryöväri” ja kapinoitsija eli juutalainen isänmaallisuusmies, joka harjoitti aseellista vastarintaa roomalaista miehittäjää vastaan. Legendan mukaan Juudean prokuraattori ratsumies Pontius Pilatus tarjosi häntä Jeesus Joosefin pojan ohella vapautettavaksi ristiinnaulitsemiselta.

Barabbas vapautettiin ja Messias päätyi ristille, vai liittyykö koko legendaan suuren luokan sekaannus? Bar-abbas on hepreaa ja tarkoittaa ”isän poikaa”, liikanimi jota käytettiin silloin kun isä ei ollut tiedossa, toisin sanoen tämä toinen Jeesus oli kaimansa tavoin avioton lapsi. Jeesus, Yoshua taas tarkoittaa ”pelastajaa”. Vierekkäin esiteltiin siis kaksi ”Isän poikaa, Pelastajaa”? Mainittakoon vielä että kirkkoisä Origenes, jonka Konstantinopolin kirkolliskokous 553 tuomitsi harhaoppiseksi gnostismiin perustuvan platonilaisuuden ja jälleensyntymisopin vuoksi, veti aikanaan herneen nenään Jeesus Barabbasin etunimestä, joka sen jälkeen vaivihkaa kumitetiin pois myöhemmistä evankeliumikopioista.

Fortuna huiusce diei


Fortuna huiusce diein temppeli Largo Argentinan alueella Roomassa. Kuva: Kalervo Koskimies

Juuri päättyvä heinäkuu on Euroopassa saanut nimensä Julius Caesarista, juliaanisen kalenteriuudistuksen alullepanijasta.

Alun perin roomalainen kalenteri alkoi maaliskuusta kuten useimmat muutkin maatalousvuoteen perustuvat kalenterit. Ensimmäiset neljä kuukautta olivat nimetty muinaisten jumaluuksien mukaan (Martius, Aprilis, Maius, Iunius), niitä seurasivat pelkät järjestysnumerot: Quinctilis, Sextilis, September, October, November, December). Vuodenvaihde siirtyi jo 100-luvulla ennen ajanlaskun alkua tammikuuhun, mutta järjestysnumerot jäivät ennalleen.

Caesar uudisti vanhan kuukalenterin joka oli mennyt jo perin pohjin sekaisin. Sen ansiosta hän sai myös nimensä kalenteriin, jossa Quinctilis sai uuden nimen Iulius. Caesarin seuraaja ja keisarinvallan perustaja Augustus ei halunnut jäädä huonommaksi, vaan nimesi Sextilis-kuun eli elokuun uudestaan Augustukseksi. Hänen seuraajalleen Tiberiukselle senaatti ehdotti syyskuun uudelleen nimeämistä Tiberiuksen mukaan, johon hän vastasi: ”Mitä te teette sitten kun tulee kolmastoista keisari?” Tämän jälkeen ajanlaskuun ei tehty mitään oleellisia muutoksia; paavi Gregorius XIII tosin lisäsi juliaaniseen vuoteen elintärkeät puuttuvat 11 minuuttia 14 sekuntia, joiden ansiosta Caesarin ajanlasku jätätti vuonna 1582 jo 11 päivää.

Tämä päivä on myös vuonna 101 eKr. käydyn Vercellaen taistelun vuosipäivä. Kun Tanskanmaassa alkoi olla jotain mätää, päättivät siellä asuvat kimbrit lähteä etsimään itselleen uusia asuinsijoja. Lapset ja eläimet mukanaan he heittivät jäähyväiset kotiseudulleen Himmerlandille ja kulkivat etelään Elbeä pitkin, kunnes Tonavan ylitettyään olivatkin jo Rooman valtakunnan alueella. Koska ihmisoikeustuomioistuinta ei ollut vielä keksitty, Rooma eväsi tylysti noilta turvapaikanhakijoilta oleskeluluvan ja päätti poistaa kimbrit voimakeinoin. Germaanit panivat kuitenkin hanttiin, ja sotahan siitä syttyi.

Vercellaessa roomalaiset vihdoin tuhosivat kimbrit. Kenraali Quintus Lutatius Catullus oli tullut luvanneeksi onnenkantamoisten jumalattarelle rouva Fortunalle oman temppelin mikäli Rooman aseet olisivat voitollisia, ja siitähän täytyi pitää kiinni. Niin ’tämän päivän onnetar’ Fortuna huiusce diei sai pyöreän pyhäkkönsä Roomaan Largo Argentinan temppelialueelle, missä se 1500 vuotta myöhemmin osoittautui onnenkantamoiseksi Rooman renessanssipaaveille, jotka repivät sen käyttökelpoiset marmorit palatsiensa ja kirkkojensa koristeiksi.

Deus le volt!

Samoihin aikoihin kun Erik Jedvardinpoika ristiretkeili Suomemme rannoilla on samalla asialla Palestiinassa Ibelinin Balian, tosin teiniviiksisen Orlando Bloomin ruumiissa. Kyseessä on tietenkin Ridley Scottin ohjaama spektaakkelielokuva ”Kingdom of Heaven”. Tietokone-efektien varaan rakentavien historiallisten Hollywood-rymistelyjen sarja ei näytä katkeavan. Gladiaattorin jalanjäljissä on jo yrittänyt kompuroida öljytyn Brad Pittin tähdittämä tylsä tusinateos Troija, Bruckheimerin surkea aivo-oksennus Arthur ja ainoana varteenotettavana haastajana Oliver Stonen historiallisesti korrekti, mutta jotenkin väsähtänyt Aleksanteri.

Ristiretki ja sen seuraukset

Euroopan sisäinen rauhoittuminen kansainvaellusajan jälkeen jätti maanosamme täyteen ritareiksi kutsuttuja ammattitappelijoita, jotka sotimisen puutteessa pakkoverottivat ja kiusasivat talonpoikia. Aggressio oli hyvä purkaa johonkin, joten roomalaiskatolinen kirkko lähetti heidät taistelemaan vieraille maille muhamettilaisia uskonvihollisia vastaan. Näinkin voisi nykyään ristiretkiaatteen kiteyttää. Helsingin piispa Eero Huovisen mukaan ristiretket olivat ”kristittyjen historian synkimpiä lukuja, uskon väkivaltaista levittämistä” (HS 23.12.2001). Kuvaus sopii paremmin ruotsalaisten, tanskalaisten ja saksalaisten samanaikaisiin sotaretkiin Baltiaan ja Suomeen, kuin paavin lähettämiin toivioretkiin Palestiinaan.

Ristiretkien tavoite ei ollut käännyttää muslimeja, vaan valloittaa Palestiinassa sijaitsevat pyhät paikat takaisin kristityille ja turvata pyhiinvaeltajien pääsy niille. Yllykkeen antoi Bysantin eli Itä-Rooman 1071 kärsimä tappio Manzikertissa, jonka seurauksena juuri islamiin kääntyneet sedzukki-turkkilaiset vyöryivät pidäkkettä Vähään-Aasiaan. Eurooppaan kantautui huhuja kristittyjen verisistä vainoista ja pyhien paikkojen hävittämisestä, ja vaikka Bysantin etujen mukaista oli värittää huhuja, ne eivät olleet perättömiä. 1074 paavi Gregorius VII kutsui ”kristuksen sotilaita” (milites Christi) tulemaan Bysantin avuksi idässä. Vastakaiku jäi vähäiseksi, mutta pari vuosikymmentä myöhemmin 1095 paavi Urbanus puhui Clermontin konsiilissa Euroopan kruunupäille ja sotaherroille ja sai heidät tyystin mukaansa. Deus le volt, se on Jumalan tahto, hurrasi villitty yleisö paavin tulisille sanoille.

Sattumalta juuri sillä hetkellä islamilainen maailma oli sekasorron vallassa. Sunnalaiset seldzukit olivat valloittaneet Palestiinan ja Syyrian shiialaiselta Fatimidi-dynastialta, mutta koko seldzukkivaltakunta hajosi sisällissotaan 1091. Kun ristiretkeläisten joukot ilmestyivät mukaan peliin, heitä pidettiin Konstantinopolin keisarin Aleksioksen kutsumina apujoukkoina. Fatimidit eivät estäneet heidän menoaan, sillä kuvittelivat latinalaiskristittyjen tulleen taistelemaan fatimidien ja Bysantin yhteistä vihollista seldzukkeja vastaan. Taudit, taistelu ja veden puute veivät kymmenien tuhansien ristiretkeläisten hengen, mutta ensimmäinen ristiretki päättyi lopulta kristittyjen kannalta onnellisesti Jerusalemin veriseen valtaukseen ja latinalaisten kuningaskuntien perustamisen.

Lännelle Out-re-mer, ”merentakainen valtakunta” oli hunajan ja maidon maa, ihmeellinen paikka missä syntyperä ei merkinnyt vaan mies saattoi omin käsin luoda oman kohtalonsa. Se oli onnenonkijoiden ja toivioretkeläisten ristiriitainen valtakunta. Siellä sekoittui hurskain hengellisyys ja epäitsekkyys häikäilemättömään omanvoitonpyyntiin ja laskelmoivaan politiikkaan. Mikä oli Palestiina? Kapea kaistale kuivaa kalliota Välimeren ja hiekka-aavikon välissä. Jerusalem ei ollut mitään, ja kuitenkin se oli kaikki.

Vilkas kaupankäynti, Lähi-idän rikkaudet ja hellenistinen elämänmeno jättivät ristiretkeläisiin oman jälkensä. Outremeriin saapui Euroopasta tasaiseen tahtiin ja täysin suunnittelematta uusia pyhiinvaeltajajoukkioita, jotka eivät ymmärtäneet latinalaisvaltioissa pidempään eläneiden ja siellä syntyneiden ”orientaalisia” tapoja. He olivat omaksuneet idästä uskonnollisen suvaitsevaisuuden, tavan pukeutua kaftaaniin, peseytyä säännöllisesti, käyttää saippuaa. Monet oppivat arameaa ja kreikkaa. Rauha oli silti jatkuvasti veitsen terällä.

Ristiretkeläiskuningaskuntien ja islamilaisen maailman vaikeasti hahmottuvassa välimaastossa operoi epälukuinen määrä erilaisia poliittisia, uskonnollisia ja sotilaallisia konkkaronkkia, kuten suufilaiset hashashinit, tuo 12. vuosisadan Al-Qaeda, jota johtanut ”vuoren vanha viisaas” muistuttaa hyvinkin Osama bin-Ladenia olemukseltaan. Hashashinien toimintatapa oli poliittinen terrorismi. Heillä oli vihollisia ja liittolaisia uskonrajojen kaikin puolin. Rajalla toimivat myös runsaasti mainetta ja postuumeja salaliittoteorioita herättäneet Temppeliherrat (Virallisesti Kristuksen ja pyhän Salomon temppelin köyhät kanssasotijat) ja Johanniitat (P. Johanneksen hospitaalin ritarit).

Kolho ja kylmä elokuva

Kun sopassa on mukana näin paljon erilaisia jänniä ryhmittymiä ja ristiriitaisia intressejä, voisi kuvitella että aineksista saa nykytekniikalla keitettyä kasaan varsin maistuvan sopan. Valitettavasti Scottin uutuuseepos kompastuu käsikirjoituksen kömpelyyteen jo alkumetreillä. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta hahmot voidaan Sormusten herran tyyliin jakaa pelkistetysti hyviin ja pahoihin, eikä toiminnan motiiveihin juuri päästä. Harmittaa, sillä Jerusalemin kuningaskunnan politiikasta voisi saada irti vaikka mitä. Lopputulos on kuitenkin ennalta-arvattavaa tietokoneella generoitua mäiskintää, jossa väkivalta ei jäsennä kerrontaa vaan lähinnä tympäisee. Hienot efektitkään eivät saa suuta aukeamaan muusta kuin haukotuksesta. Kaiken kaikkiaan elokuva jätti minut varsin kylmäksi.

Päähenkilö, Balian (Orlando Bloom), on elokuvassa ”karski” ranskalaisen pikkukylän seppä, joka paljastuu heti kättelyssä pyhältä maalta palanneen Ibelinin paroni Godfreyn (Liam Neeson) äpäräpojaksi ja ainoaksi perilliseksi. Elokuvan alkupuoli tuntuu perinteiseltä seikkailuelokuvalta, jossa yksinäinen sankari pakenee vaarasta toiseen. Balian paiskautuu hetkessä Palestiinaan sovittamaan syntejään. Muutamassa sekunnissa ja pahemmin selittelemättä hennosta sepänsällistä tuleekin mahtava ritari ja päällikkö, joka tuntee kaikki paikalliset luonnonolot ja jolle muitta mutkitta annetaan kristittyjen joukkojen komento. Todellisuudessa Ibelinin Balian, Barisanin poika, syntyi aivan laillisesti Outremerissä ja sai mainetta neuvottelijana, jonka ansiosta Saladinin kanssa päästin sopimukseen myöhemmilläkin ristiretkillä. Ristiritarina Bloom on täysin epäuskottava valinta ja olisin todella toivonut että hänet olisi korvattu jollakin raavaammalla ja vanhemmalla uroksella.

Elokuvan teema lienee ymmärtämys ja suvaitsevaisuus – Jumalan valtakunta sijaitsee sydämessä. Kristittyjen ja muslimien asiaa on yritetty esittää monipuolisesti, mutta käsikirjoituksen mustavalkoisuus ja typeryys tekee paikoin pyrkimykset tyhjäksi. Kristittyjen provokaattorien motiiveja ei viitsitä selventää oikeastaan lainkaan. Marton Csokaksen Gyu de Lusingnan ja hänen hennapartainen kieroileva liittolaisensa Raynald de Chatillon (Brendan Gleeson) olivat toki oikeastikin moraalittomia piraatteja, mutta erityisesti Csokaksen esittämä pääpahis on juuri vain niin pääpahis kuin saduissa voi olla. Lisäksi molemmat ovat elokuvassa jostain syystä temppeliherroja, mikä ei vain mitenkään istu kuvaan järkevästi. Meidän ajallemme tyypillisesti kristityt papit esitetään hieman tarpeettomankin moukkamaisina mulkkuina.

Parasta Kingdom of Heavenissa on pukujen ja tekstiilien lisäksi Edward Nortonin hopeanaamion takaa esittämä leprakuningas Balduin IV, joka on syyrialaisen Ghassan Massoudin vangitsevasti tulkitseman Saladinin (Salah al-Din Yusuf Ibn Ayyub) lisäksi ainoa todella mielenkiintoinen hahmo. Leprakuninkaan suvaitsevaisesta sovittelupolitiikasta on hyvä kuvaus myös kulttuurirajan toiselta puolelta: Andalusialainen Ibn Jubayr vieraili Lähi-Idässä 1182-85 ja toteaa hämmästyneenä, kuinka frankit kohtelivat muslimeja ristiretkeläisvaltioissa oikeudenmukaisemmin kuin muslimit toisiaan syyrian puolella. Ibn Jubayr ei silti ollut mikään kristinopin puolestapuhuja: Jerusalemin kuningasta Balduin IV:ta hän nimittää reippaasti ”siaksi”. Ibn Jubayrista oli sietämätöntä, että muslimit saattoivat elää ”sian” hallitsemalla alueella paremmissa olosuhteissa kuin omien uskonveljiensä alaisuudessa.

Hyvät sivuroolit kuten Tiberiaksena loistava Jeremy Irons tai päälleliimattuna gore-annoksena tarjoiltava ”maailman vahvimman miehen” Janne Aholan Boromir-kuolema eivät pelasta surkealta käsikirjoitukselta. Tilanteiden rakentelu ontuu. Runsaat efektit ja musiikkivideomainen leikkaus saavat aikaan kylmän ja kolhon vaikutelman. Eva Greenen ei anneta kaikista mahdollisuuksista huolimatta tuoda Balduin IV:n siskona Sibyllana tarinalle mitään lisäarvoa. Päinvastoin; naisen käyttäytymisessä ei näytä olevan päätä eikä häntää. Puolen minuutin romanssin jälkeen Green saa ainoastaan esitellä katsojille kosteita katseitaan ja levinneen näköisiä meikkejään. Toisaalta olen kuullut, että elokuvasta leikattiin yli tunnin verran materiaalia pois. Ehkä se selittää hajanaista ja tempoilevaa rakennetta. Loppujen lopuksi tuntuu kuitenkin siltä, että tekijät eivät ole oikein osanneet päättää mitä ovat olleet tekemässä: Historiallista draamaa vai teineille suunnattua Orlando Bloom -seikkailuelokuvaa.

Susia ja susijuhlia

Sudet ovat Helsingin Sanomissa vilkkaana jatkuneen petokirjoittelun lisäksi tänään muutenkin ajankohtainen aihe, sillä tähän aikaan antiikin Roomassa vietettiin perheelle ja esi-isille omistetun Parentalia-juhlien ohella vuoden petomaisimpia pitoja, Lupercaliaa.

Palatinus-kukkulan juurella on sijainnut pieni luola nimeltä Lupercal, jossa susiemon kerrotaan imettäneen Romulusta ja Remusta. Rooman nuorten aristokraattien joukosta valitut Luperci-pappiskollegion poikaveitikat kokoontuivat tuossa luolassa joka helmikuun 15. päivä. Varhaisaikoina Luperci-poikien tehtävänä lienee ollut karjan suojeleminen susilta ja touhuun on liittynyt myös jonkinlaisia metsänhenki Faunuksen palvontamenoja, mutta miten asia olikaan, alkuperäinen syy oli jo kadonnut ihmisten muistista. Keisariajalla pappipoikien keskeinen tehtävä oli järjestää koko kaupungin rakastamat Lupercalia-juhlat, joilla edistettiin karjan, pellon ja ihmisten hedelmällisyyttä.

Nuorukaiset uhrasivat ensiksi luolassa kaksi pukkia ja koiran. Pääpappien otsat pyyhittiin verisellä uhriveitsellä, minkä jälkeen veri puhdistettiin maitoon kastetulla villalla. Uhritoimituksen jälkeen syötiin ja varsinkin juotiin railakkaasti, ja tähän palvontamenojen vaiheeseen saattoivat kaikki kansalaiset osallistua. Juotuaan tarpeeksi humalaiset nuorukaiset juoksivat pelkkään vuohentaljaan vyöttäytyneenä kilpaa Palatinus-kukkulaa ympäri. Tytöt ja vähän vanhemmatkin roomattaret kerääntyivät puolestaan reitin varrelle seuraamaan villiä kirmaamista ja tarjoamaan pappispojille sieviä takamuksiaan, joita pojat sitten läimivät ohijuostessaan hellästi pukinnahkaisilla piiskoilla. Toimitus takasi hedelmällisyyden koko seuraavaksi vuodeksi.

Ja kaikilla oli kivaa, sillä Lupercaliaa vietettiin sankoin kansanjoukoin vielä 5. kristillisellä vuosisadalla.

Moinen pakanallinen meno sapetti suuresti Rooman piispaa Gelasiusta, joka pyrki korvaamaan riehakkaat pidot kristillisellä juhlalla. Tätä varten Gelasius määräsi vuonna 496 paavillisella dekretaalilla Lupercaliaa edeltävän päivän omistettavaksi pyhälle Valentinukselle. Kuka tämä Valentinus oli ja miksi hänen nimensä oli pyhä, ei ollut tuolloin edes katolisen kirkon tiedossa. Gelasiuksen mukaan ”hänen nimensä on syystä kunnioitettu ihmisten parissa, mutta hänen tekonsa tuntee vain Jumala.” Kenties hän oli yksi kolmesta Valentinus-nimisestä miehestä, jotka olivat kuolleet keisari Claudius II Gothicuksen aikana (268-270). Ensimmäinen heistä oli afrikkalainen munkki ja toinen Interamnan (nyk. Ternin) piispa. Kolmas Valentinus oli perimätiedon mukaan roomalainen kristitty pappi joka haudattiin Via Flaminian varrelle lähelle Porta del Popoloa.

Oli miten oli, P. Valentinus pysyi vuosituhannen ajan täysin tuntemattomana hahmona. Valentinukseen nykyään liitettävät lemmekkäät tarinat ovat syntyneet myöhäiskeskiajan etelä-Ranskassa, trubaduuriromantiikan kehdossa. Nämä legendat olivat tuntemattomia vielä 1260-luvulla, jolloin Jacobus de Voragine kokosi koko keskiajan luetuimman liturgisen kalenterin. Sen P. Valentinusta käsittelevässä vita-osassa tiedetään vain kertoa, että Valentinus menetti päänsä kristuksen puolesta keisari Claudiuksen aikana ja että vielä ennen tuomiotaan hän ihmeparansi vanginvartijansa sokeudesta (miksi sokea mies olisi pantu vartioimaan vankia, ei selviä minulle).

Myöhäiskeskiaikaisessa Valentinuksen legendassa pyhimys on Claudius II:n armeijan mukana kulkeva kristitty munkki, joka vastoin lakia vihkii salaa sotilaita avioliittoon rakastettujensa kanssa. Koska sotilaat olivat saaneet avioliitto-oikeuden palvelusaikanaan jo 60 vuotta aiemmin Septimius Severuksen aikana (193-211), tiedämme että tämä tarina on yhtä potaskaa ja hatusta vedetty kuin ne hämmästyttävät ihmeteot ja veriset marttyyrikuolematkin, jotka ajoivat keskiajalla samaa asiaa kuin tosi-TV tänään.

Mitähän se kaksi vuosituhatta sitten epämääräisissä olosuhteissa kuollut tuntematon pappi miettisi, jos saisi tietää satojen miljoonien ihmisten lähettävän tänään Happy St. Valentines -toivotuksia?

Juoksuaika

Minun piti julkaista keväällä juttu muinaissuomalaisista seksuaaliriiteistä. Hedelmällisyyskultista ei ole juuri paljoa kirjoitettu, liekö vika sitten luterilaisessa moraalissa vai lähteiden vähyydessä? Aihe palasi uudelleen mieleeni luettuani germaanijumala Yngwi-Freyristä.

Freyr, tuon aina yhtä hehkeänmuodokkaan ja kassapäisen Freyja-jumalattaren veli oli skandinaavisessa myytistössä miehisen viriiliyden, rauhan, menestyksen ja kuninkuuden suojelija. Hän hallitsi hyvää kasvua ja sekä ihmisten että eläinten hedelmällisyyttä. Freyr ei tietenkään ole jumalan tosinimi vaan eufemismi, vähän kuin Ukko suomalaisille. Freyr, muinaisyläsaksin Fro, gootin Frauja tarkoittavat herraa, valtiasta. Jumalan alkuperäinen nimi onkin saattanut olla Fraujaz Ingwaz (saagalähteissä Ingunar-Freyr), joten on syytä olettaa että kyseessä on sama jumala kuin anglosaksien Ing.

Freyr kuuluu jo pronssikaudella germaanien keskuudessa palvottuihin vaaneihin, hedelmällisyydenjumaliin. Oikeanpuolimmainen kuva esittää Södermanlandista löytynyttä viikinkiaikaista Freyrin kulttiesinettä erektioineen. Jumalten pienoispatsaita lienee kannettu mukana nahkapussukoissa, kuten Ingimundr Vanha tekee Vatnsdæla-saagassa. Kerrotaan, että Uppsalan muinaisessa pakanatemppelissä oli Þórrin ja Óðinnin lisäksi Freyrin patsas suunnattomine falloksineen.

Auringon- ja hedelmällisyydenjumala Freyrin yhtymistä maata edustavaan jättinaiseen Gerðriin on kuvattu pyhiksi häiksi (hieros gamos), perinteiseksi kevätriitiksi joka vuosittain toistettuna takasi luonnon elpymisen. Skírnismálissa kerrottu legenda tai riittinäytelmä kuvaa hohtavan, taivaasta tulevan sankarin (auringonjumalan) tunkeutumista maan alle (jättien maahan) herättämään neitoa, joka nukkuu tulisen piirin ympäröimänä.

Keväisen hedelmällisyysriitin muistuma toistuu saduksi muuttuneena Sigdrífumálissa, Svipdagsmálissa ja Niebelungenliedissä, joissa nainen on entinen valkyria. Freyrin mysteerissä sankari herättää ikiunta nukkuvan naisen tavalla, jonka Disney varmaan muuttaisi siveästi suudelmaksi suulle, mutta jonka alkuperäisenä tarkoituksena on tietenkin ollut siementää itse luontoäiti kantavaksi.

Adam Bremeniläisen piispankronikka kuvaa Freyrin riittien viettoa. Hänen mukaansa Freyrille uhrattiin Uppsalassa häitä vietettäessä härkä; toisaalta Freyrin eläin oli villikarju, hedelmällisyyden symboli sekin. Saxo Grammaticus mainitsee Freyrin kunniaksi järjestettävistä juhlatilaisuuksista (Fröblot), joihin liittyi myös ihmisuhreja. Freyrin uhrijuhlassa esitettiin riittidraamaa, johon Saxon mukaan kuului myös ”epämiehekästä kellojen kilinää”. On mielenkiintoista kuulla Freyrin pappien pukeutuneen naisten vaatteisiin, tapa jota siperialaiset shamaanit käyttävät yhä tänäkin päivänä. Mitähän tämänkin maagisen transvetismin taustalla piilee?

Freyrin ja Svipdagin matkat manalaan neitoa noutamaan muistuttavat rakenteeltaan kalevalaisen runouden tallentamaa Lemminkäisen matkaa tuonpuoleiseen. Naissankari ja hulivilipoika Lemminkäinen täyttäisi muutenkin hyvin Freyrin tehtävät itämerensuomalaisella kulttuurialueella. Konkreettisia todisteitakin rautakauden suomalaisten hedelmällisyyskulteista löytyy. Länsisuomalaiset ”tonttukivet” tai ”napakivet” ovat niistä hyvä esimerkki.

Suuri fallosmainen, pyöreäpäinen kivi seisoi keskellä peltoa, ”tonttia”, omistusoikeuden merkkinä ja hedelmällisyyden takaajana, miksei uhripaikkanakin. Tonttu tulee ruotsin kielestä ja tarkoittaa tonttia (alun perin niittyä/peltoa). Tonttu on siis alun perin ollut tontinhaltija. Kenties nykytonttujen kirkkaanpunaisena pystyssä sojottavat tonttulakit ovat arkaaista muistumaa primitiivisten alku-tonttujen punaisiksi maalatuista heppi-kivistä?

Professori Unto Salon tutkimilla napakivillä on vanhempikin nimi, kansanrunoissa ja sananparsissa esiintyvä Jumin keko tai Jumin kurikka (”Seisoo ku Jumin keko”). Jumissa oleminen tarkoitti vanhan kansan kielessä sukupuoliyhteyttä. Maaseudulla kansanusko säilytti pitkään myös Jumin häät -nimisen rituaalin, jossa nuoret ”söivät, joivat ja tekivät syntiä” leikkihäiden varjolla. Lönnrotin sanakirja mainitsee juminampuman, joka tarkoittaa hänen mukaansa paisetta.

Minkälainen hedelmällisyydenjumala tämä Jumi oikein onkaan? Sanan etymologia viittaa vahvasti jumalaa tarkoittavaan Jum-, Jam-, Jomal -sanueeseen. Salon mukaan Jumin kiviä tavataan vain länsi- ja varsinais-Suomessa, siis alueella jolla oli tiiviit yhteydet Freyrin tärkeimmille kulttimaille…

Ilmestyskirja

Coppolan Apocalypse Now -elokuvan suuri jumalhahmo, eversti Walter E. Kurtz, ei ole vailla historiallista esikuvaansa. Hän on Roman von Ungern-Sternberg (1885-1920). Aito Baltian saksalainen paroni, 12. vuosisadan saksalaisritareiden perillinen, syntyi Virossa ja tuli kolmenkymmenen kolmen iässä Mongolian ruhtinaaksi.

Hän muistutti välittömästi mieleeni suomalaisen Gustav Ramstedtin, jonka ”Seitsemän retkeä itään” on korkeimman luokan nojatuolimatkailua. Ramstedt teki matkansa vuosikymmen ennen von Ungern-Sternbergiä, vuosina 1898-1912. Ramstedt tutustui silloin mongoliylimystöön, jonka huolenaiheena oli maahan tulvivat kiinalaiset uudisasukkaat – maa oli Kiinan hallinnassa kuvernementtina.

Ramstetd kertoi heille Suomen autonomiasta Venäjän alaisuudessa; yhä uusia ruhtinaita pyysi hänen puheilleen, mahdollisimman salaisesti ettei kiinalainen kuvernööri päässyt vehkeilystä jyvälle. Ramstetd lahjoitti Handu Wang -nimiselle ruhtinaalle taskukokoisen saksalaisen maailmankartaston. Vuonna 1910 Ramstedt sai Lahteen viestin saapua auttamaan mongoleja neuvotteluissa Venäjän autonomian alaiseksi pääsemiseksi. Neuvottelut epäonnistuivat, mutta Sun Yat Senin johtaman vallankumouksen tuoma sekasorto Kiinassa salli tilaisuuden mongoliruhtinaille julistaa maan pohjoisosat itsenäiseksi. Kun Ramstedtin kävi maassa vuonna 1912 häntä tervehdittiin kuin ylimystä. Handu Wang oli ulkoministeri, olihan hän ainoa jolla oli maailman kartta.

Mutta se Mongolian historiasta, takaisin von Ungern-Sternbergiin. Japanin sodan syttyessä hän liittyi tsaarin armeijaan ja joutui 91. jalkaväkirykmenttiin Mantšuriaan. Demobilisoinnin jälkeen hän meni Paavali I:n sotakouluun ja sieltä kasakkarykmenttiin Transbaikaliaan. Muutamassa kahakassa hän sai sapeliniskun päähänsä…

Vuonna 1917 von Ungern-Sternberg liittyy ystäväänsä kasakka-atamaani Grigori Mihailovits Semjonoviin Daguriassa, missä muodostetaan ensimmäinen vastavallankumouksellinen rykmentti. Ungernista tulee esikuntapäällikkö. Vähän myöhemmin miesten tiet erkanevat. Atamaani Semjonov valitsee Mantšurian. Ungern aikoo luoda ”Suur-Mongolian” ja ottaa aluksi haltuunsa Urgan, Mongolian pääkaupungin, aasialaisen ratsuväkidivisioonansa etunenässä. Hän toteuttaa unelmansa: hän kulkee Tšingis-kaanin jalanjälkiä, hän aikoo valloittaa Kiinan, sitten Siperian, ja mennä Moskovaan saakka.

Hän komentaa muutamaa tuhatta miestä, joilla on aseistuksena sapeleita, konekivääreitä ja kevyttä tykistöä. Mukana on mongolinationalisteja, tiibetiläisiä, venäläisiä joilla ei ole enää muuta kuin oma nahkansa pelastettavanaan, burjaatti-itsenäisyysmiehiä, kasakoita, kurjuutta pakenevia kiinalaisia, muutamia japanilaisia, jopa korealaisiakin. Ungern on ennen muuta raaka, ehdoton soturi, mutta häneltä ei puutu myöskään tiettyä selvännäköisyyttä. Hän rakastaa ympärillään vallitsevaa kaaosta. ”Tästä sekasorrosta”, hän sanoo, ”minä löydän paikkani. Tiedän, että mieheni seuraavat minua niinkuin jumalaista johtajaa, niinkuin sodan lihaksi tullutta jumalaa.”

Ungern on soturi ja runoilija, viimeisiä suuria romantikkoja. Hän elää samaa elämää kuin sotilaansa, toisin kuin niin monet valkoisen armeijan upseerit. Hän käyttää samaa pesuallasta ja samanlaista pakkia kuin sotilaansa. Mutta hän kykenee myös puhumaan ystävällisesti, lausumaan runoja, siteeraamaan oppineita ja ampumaan puhekumppaninsa siihen paikkaan.

Vuonna 1920 hän valtaa Urgan, ja hänestä tulee Mongolian ruhtinas. Hän ajaa kiinalaiset pois ja palaa sitten Siperiaan hyökätäkseen Trotskin puna-armeijan kimppuun. Mutta karkuruus kasvaa ja lopulta Ungernin luovuttaa venäläisten käsiin muuan hänen omista luutnanteistaan. Hänet tuomitaan nopeasti, ja hän kaatuu silmää räpäyttämättä teloituskomppanian luoteihin Novonikolajevskissa (Novosibirskissä) 13. syyskuuta 1922, hullun unelmansa kolmantena vuonna. Hän oli viimeinen, joka taisteli puna-armeijaa vastaan. Miestä, jolle on julmuutensa takia annettu sellainenkin liikanimi kuin Verinen paroni, ei käy tuomitseminen täysin mustavalkoisesta näkökulmasta.

Ungern on kiehtova, koska hän toteutti omat hulluutensa. Hän ylitti unelmansa tehdäkseen siitä todellisuutta. Hänelle – yksinäiselle seikkailijalle – intohimoinen elämä on ainoa elämisen tapa. Ja jos unelmien suuruus määrittää ihmisen arvon, Ungernin arvo on mittaamaton.

”On osattava käyttää vihaa hyväkseen. Attilan ja Tšingis-kaanin sytyttämä tuli ei herkeä palamasta näitten mongolien hiomattomissa sydämissä. He odottavat vain päällikköä, joka johtaa heidät pyhään sotaan. Liikaa sanoja. Jokainen sota on pyhä. Voiman laki on maailman ainoa laki. Jos on olemassa Jumala, vain taistelu voi olla Jumala. Hyvää ja Pahaa ei ole olemassa, eikä elämää ja kuolemaa. Ei ole muuta kuin toiminta. Taistelu.”
– Paroni von Ungern-Sternberg, Didier Platteaun mukaan