Historiallisen tiedon hankkiminen on uskonnon ja filosofian ohella yksi keino jäsentää ympärillä olevaa maailmaa. Se mikä on ollut, sanelee myös sen mikä on tuleva. Voidaksemme ymmärtää keitä me olemme ja mitä me voimme olla, on myös nähtävä se jatkumo joka meidät on luonut – taaksepäin aina siihen myyttiseen hämärään asti josta mieleemme edelleenkin kumpuavat puoliksi tiedostamattomat pelot ja symbolit. Seuraavassa pohdinkin lyhyesti, miten oivallinen työkalu ”historiallinen totuus” on, ja miten vaikeaa voi olla erottaa valhetta totuudesta.
Mitä antaisikaan historioitsija peilistä jonka kautta voisi nähdä ajassa taaksepäin, kuten A. C. Clarken romaanissa ”Lapsuuden loppu”! Mutta uskaltaisiko hän lopultakaan kurkistaa kuvastimeen joka antaisi meille vain ja ainoastaan lopullisen, vääristelemättömän totuuden? Mitä se saattaisi paljastaa kaikista niistä tarinoista joita olemme huolellisesti hellineet, ahtaneet päihimme ja käyttäneet maailmankuvamme rakennuspalikoina? Entä jos kaikki oppimamme olikin väärin?
Olemme tottuneet näkemään popularisoidun historian tietyllä tavalla suurmiehineen ja arkkikonnineen, ja nämä myytit ja legendat ohjaavat ajatuskulkujamme vaikka ne olisivatkin historiallisesti epätosia. Onko sillä merkitystä, mitä Jeesus todella sanoi viimeisellä ehtoollisella tai oliko häntä edes olemassa? Miljoonat ihmiset elävät tämän myytin uudestaan ja uudestaan joka vuosi, ja kun tarpeeksi moni uskoo myyttiin, siitä tulee totta. Koska me emme voi ”nähdä taaksepäin” me joudumme lähestymään menneisyyttä kiertoteitse; tekemään tulkintoja saatavilla olevan aineiston nojalla. Joskus ongelmana on aineiston vähyys, monissa tapauksissa sen paljous. Suodatamme lukuisista tiedonmuruista itsellemme ne merkitykselliset palat joista kasaamme menneisyyden mosaiikkeja. Historia on tulkintaa ja uudelleentulkintaa.
Ja historia pyrkii muuttumaan, kuten itäblokin maissa oli tapana sanoa: jokaisen sukupolven tehtävänä on kirjoittaa se uudestaan. Historia on ennen kaikkea esitys menneisyydestä, ei menneisyys sinällään. Aineiston jatkuvaa tulkintaa ja tutkimista vaaditaan jo senkin vuoksi, että menneiden polvien jättämä aineellinen perintö harvoin noudattaa tasapuolista läpileikkausta sen luoneesta kulttuurista. Se on usein yksipuolista, sattumanvaraista tai jopa tahallaan vääristeltyä. Silti pienimmätkin yksityiskohdat voivat paljastua mitä merkityksellisimmäksi. Keskiajalla väärennetyt dekretaalit eli paavinkirjeet kertovat meille paljonkin – ei niinkään historiallisista tapahtumista, vaan siitä instituutiosta ja ajasta joka ne loi, kuten Historia Augustaan sepitetyt Rooman keisareiden elämää kuvaavat kohtauksetkin.
Objektiivinen ja puolueeton suhtautuminen menneisyyteen historiantutkimuksen vaatimuksena on suhteellisen tuore keksintö. Tavallisesti menneitä tapahtumia ja legendoja merkittiin muistiin silloin ja siinä muodossa kuin niille oli käyttöä – ne olivat välineitä, joilla muovattiin nykypäivää, sen politiikkaa ja uskontoa. Historiateoksia ja asiakirjoja tilattiin uusien hallitsijoiden vallan laillistamiseksi ja ylistämiseksi, tai vanhojen halventamiseksi. Keisariajan Roomassa patriisit ja senaattorit kiirehtivät selittämään huonoiksi ja vihattaviksi sellaiset keisarit jotka olivat kajonneet heidän valtaansa, jopa niin että heidän muistonsa kirottiin ja päät hakattiin irti patsailta (damnatio memoriae). Kristilliset kronikoitsijat tekivät saman pakanoille ja pakanalliset auktorit kristityille. Pian kuitenkin valta siirtyi peruuttamattomasti ensinmainituille, jotka käyttivät uutta auktoriteettiasemaansa tehokkaasti hyväkseen.
Kristillisen kirkon harjoittama historian vääristely oli niin tehokasta, että jotkut myöhemmät vapaa-ajattelijat menivät niinkin pitkälle että selittivät koko Uuden testamentin joskus 200-luvulla syntyneeksi väärennökseksi. Tietoa hävitettiin tai kirjoitettiin uudelleen jo keisariajalla, etenkin mitä tuli kristinuskon syntyhistoriaan, mutta varsinainen väärennöstehtailu lähti käyntiin uuden uskon nimissä viimeistään 800-luvulla. Toisaalta, tuona aikana jolloin kaikki sivistys oli papiston käsissä, asiakirjojen väärentäminen rajoittui väistämättä klerikaaliluokkaan. Vain heillä oli sen edellyttämät tekniset ja kielelliset taidot.
Vääristelyn kulta-ajan sanotaan osuneen 1000- ja 1100-luvuille. Ajalle oli muutenkin ominaista älyllisen toiminnan elpyminen: suullisesta tiedonvälityksestä siirryttiin yhä enemmän kirjalliseen. Historiaa kirjoitettiin uudestaan aseiksi aikansa valtataisteluihin. Milloin tukkanuottasilla olivat piispat ja metropoliitat, milloin paavi ja keisari. Lisäksi uudelleen kirjoittamalla vahvistettiin jo saavutettuja asemia, kuten pahamaineisella ”Konstantinuksen lahjakirjalla”, jolla pseudo-Konstantinus lahjoittaa Rooman piispalle hengellisen lisäksi myös kaiken maallisen vallan. Tuskin kirkkoisät tietoisesti ajattelivat väärentävänsä historiaa, vaan pikemminkin rekonstruoivansa asioita niin kuin niiden olisi pitänyt heidän mielestään olla.
Uuden ajan alussa tapahtunut maailmankuvan murros poiki uskonsotien ja rationalismin lisäksi myös kokonaisen kriittisen ajattelun hyökyaallon dogmaattista Rooman kirkkoa vastaan. Protestanttien riveissä marssineet revisionistit ryhtyivät ankaraan propagandasotaan ja ruotivat myös kirkon harjoittamaa institutionalisoitua väärentämistä kovalla kädellä. Jos itse väärennökset ovatkin poliittisia, yhtä poliittista näyttää aina olleen sen kritiikki. Merkityksellistä ei ole se, miten asiat todella ovat, vaan kuka käskee.
Kriitikkojen äärimmäisestä laitaa edustaa jesuiitta Hardouin (1646-1729), jonka meni syytöksissään pidemmälle kuin kukaan muu. Tämä klassillinen filologi, kronologi ja numismaatikko väitti, että lähes koko Kreikan ja Rooman pakanallinen ja enimmäkseen myös kristillinen kirjallisuus syntyi – keskiajan lopulla. Kaiken tekaisivat ilkeät italialaiset oppineet joskus vuosien 1350 ja 1480 välillä. Hardouinin merkillisiä teesejä ei painettu hänen elinaikanaan, siitä hänen kollegansa pitivät huolen. Katolista kirkkoa Hardouin ärsytti väittämällä että ”Vulgata” oli vanhempi kuin kreikankielinen UT ja ettei ennen Trentoa (1546) pidettyihin kirkolliskokouksiin ollut luottamista. Vaikka Hardouin olikin tyypillisen akateemisen käsityksen mukaan ”oppinut mielipuoli”, hän esitti historiantutkimuksen ydinongelman. Mitä me voimme tietää historiasta?
Turha luullakaan, että asiat olisivat jotenkin muuttuneet sen jälkeen. Kehittynyt tiedonvälitys on toki tehnyt vaikeammaksi hallita ihmisten mieliä yhdellä ainoalla totuudella (vaikka Kiina ja Pohjois-Korea tekevätkin parhaansa), mutta toisaalta sama tekniikka on tehnyt mahdolliseksi entistä taitavamman vääristelyn. Tätä kysymystä tulee miettineeksi joka kerta katsellessaan iltauutisia tai avatessaan sanomalehden.
30-luvulla antisemitismia ja juutalaisvainoja lietsottiin väärennetyillä ”Siionin viisaiden pöytäkirjoilla”. Sodan jälkeen väärennettyjä sotarikoksia esittäviä valokuvia käytettiin saksalaisten demonisointiin. Häviäjät marssivat historian hämäriin ja voittajien totuudet elävät. Vähän aikaa sitten eräs tuomioistuin Saksassa päätti, että tosiasiat ovat irrelevantteja – historiaa ei saa epäillä. Toinen tuomioistuin määräsi erään kirjakauppiaan koko varaston poltettavaksi, koska kirjat sisälsivät ”väärää tietoa”. Metodit olivat samat kuin Trentossa, jolloin kirkolliskokous vahvisti ”Kiellettyjen kirjojen luettelon” (Index librorum prohibitorum), johon sijoitettiin sellainen kirjallisuus jota ei pidetty oikeaoppisena ja jota harras uskova ei saanut lukea tai omistaa. Puolesta tai vastaan – totuus on suhteellista ja historia poliittinen ase. Poliittiset motiivit selittävät niin Jouko Jokisalon vasemmistolaisia kuin David Irvingin revisionistisia näkemyksiä toisesta maailmansodasta. Voittaja on se joka saa parhaiten äänensä kuuluville. Tänään ihmisten mielikuvia ei tosin enää hallitse Vatikaani, vaan Hollywood.
Menestyksellisen vääristelyn tai väärennöksen kriteerinä voi pitää sitä, että se joudutaan toistuvasti ja tuloksetta osoittamaan valheeksi. Poliittiset instituutiot ja ideologiset mahdit suojelevat tulkintoja, joihin niiden valta-asema perustuu tai joista ne katsovat voivansa hyötyä. Mitä tärkeämpi tai ”faktuaalisempi” fiktio on ideologisesti, sitä enemmän kaikuvat kuuroille korville huomautukset siitä, ettei se pidä paikkaansa.
Kun ajattelee systemaattista petosta, kaikkea paavien ja maallisten hallitsijoiden välisiä taisteluita, kuninkaiden ja keisarien viraltapanoja, maailmansotia, vainoja, kansanmurhia ja polttamisia; kaikkea sitä historiaa joka on ollut tulosta jatkuvasta vääristelyn sarjasta joka ei suinkaan ala ”Konstantinuksen lahjakirjasta” ja pääty ”Siionin viisaiden pöytäkirjoihin” vaan on ollut jatkuva prosessi jossa historiaa on kirjoitettu yhä uudelleen ja uudelleen, tulee ajatelleeksi eikö valhe pikemminkin kuin totuus ole pysyvämmin vaikuttanut ihmiskunnan kohtaloihin?