Viinistä ja juomatavoista

Lin Jutangin teoksesta Maallinen Onni.

Toinen kirjailija sanoo: ”Joka haluaa humaltua, valitkoon sopivan ajan ja paikan. Päivällä on juovuttava kukkien keskelle, jotta niiden tuoksut ja värit sekoittuisivat humalaan. Yöllä on parasta juopua lumikinokseen, jotta ajatukset kirkastuisivat. Joka juo itsensä humalaan onnen ja menestyksen kunniaksi, laulakoon samalla mielentilaansa sopivia lauluja, ja se, joka juo itsensä humalaan lähtiäisjuhlissa, soittakoon säveliä, jotka vahvistavat hänen henkeään. Juopunut opettaja varokoon käytöstään, jottei hän häpäisisi itseään, ja juopunut soturi tilatkoon tynnyreittäin juotavaa ja käskeköön panna liput liehumaan korostaakseen sotilaallista komeuttaan. Tornissa on juotava kesällä, jotta voitaisiin nauttia raittiista ilmasta, ja syksyllä on juotava vesillä, jotta voitaisiin täysin nauttia vapauden tunteesta. Nämä ovat juomisen oikeat ajat ja paikat, ja jos näitä sääntöjä rikotaan, menetetään juomisen ilo.”

14.2. on Lupercalian aika, josta olen kirjoittanut jo vuosi sitten: Susia ja susijuhlia.

Omne animal post coitum triste praeter gallum mulieremque…

…eli ”jokainen elollinen on yhdynnän jälkeen surullinen, paitsi nainen ja kukko”. Sanonta on keskiajalta, mutta ajatus itse antiikin filosofeilta. Itse Aristoteles oli vakuuttunut siemennesteen menetyksen uuvuttavasta vaikutuksesta. Ja kuten me kaikki tiedämme, lapsihan saa alkunsa siemennesteen ja kuukautisveren sekoituksesta: ”Siemenestä lapsi saa muodon, verestä ruumiin. Mikäli lapsi on tyttö, se tarkoittaa että siemenen ylempi muoto ei ole onnistunut hallitsemaan alempaa ruumista.” Jatkan tässä kirjoituksessa antiikin seksuaalisuuden repostelua selvittämällä hieman tarkemmin keisariajan Rooman seksitapoja.

Vaan miten lähestyä näin kutkuttavaa aihetta? Riippuen siitä käytämmekö kirjallista vai kuvallista lähdeaineistoa, silmiemme eteen piirtyvä kuva muodostuu aivan erilaiseksi.

Kirjallisen lähdeaineiston ovat tuottaneet lähinnä yläluokkaan kuuluvat miehet. Naisten ääni ja kokemukset – orjista puhumattakaan – puuttuvat siitä käytännössä kokonaan. Yläluokan miesten ylläpitämiin ihanteisiin kuului käsitys naisten siveyden puolustamisen ehdottomasta välttämättömyydestä ja coituksesta miehen ja vaimon välillä pelkkänä lisääntymistoimenpiteenä johon ei liity minkäänlaista nautinnonhakuisuutta. Nautinnonhakuinen mies on heikko ja naismainen; naisethan eivät Aristoteleen mukaan pysty heikompina ja alempina olentoina hillitsemään eläimellisiä viettejään. Keisari Augustus, joka propagandaohjelmassaan esiintyi Rooman muinaisen kulta-ajan palauttajana ja valtakunnan ylimpänä moraalinvartijana, esitti julkisesti edustavansa juuri näitä vanhoja periroomalaisia hyveitä. Hän ei kuitenkaan itse näyttänyt kovin hyvää esimerkkiä, vaan harjoitti – niin sanotaan – yksityiselämässään kaikkia paheita joista hänen ottoisänsä Julius Caesarkin oli kuuluisa. Caesarhan oli ”jokaisen naisen mies ja jokaisen miehen nainen”, huorintekijöiden ja hurvittelijoiden kruunaamaton kuningas.

Vaikka naisten siveydestä haluttiinkin pitää huolta, miehille avioliiton ulkopuoliset suhteet erityisesti prostituoitujen ja orjatarten kanssa olivat sallittuja ja luonnollisia, vaikka moniavioisuutta toisaalta paheksuttiin itämaisena rappiona. Ihanteellinen nainen oli monen miehen mielestä varmasti Scipio Africanuksen vaimo, joka aviomiehensä kuoltua elätti myös tämän lempiorjattaren ja aviottomat lapset. Aviorikokseksi laskettiin ainoastaan naituun naiseen sekaantuminen. Myöhäiskeisariajalla aviorikoslainsäädäntö tiukkeni niin että myös avioon astunut mies saattoi tulla tuomituksi aviorikoksesta; tämä liittyy yleiseen kehitykseen jossa lasten heitteillejättö kriminalisoitiin ja orjien oikeudellinen asema parani pikku hiljaa kunnes vähenevä orjaväestö sekoittui kurjistuvaan vapaaseen rahvaaseen muodostaen uuden alaluokan.

Vallitsiko Roomassa siis seksuaalinen kaksinaismoralismi? Antiikin moralistit paheksuvat hekumoiden myöhäistasavallan ja varhaiskeisariajan seksuaaliorgioita, mutta ovatko nämä tarinat lähteinä yhtään sen luotettavampia? Moralistien kuvauksia hallitsee myös aristotelinen naiskuva. Erityisesti keisarillinen juorukirjailija Suetonius (omansa aikansa ”Alibi” ja ”Seitsemän päivää” -lehdet yhdessä persoonassa) ei näytä uskoneen ylhäisten roomatarten pystyvän muuhun kuin myrkyttämään aviomiehiään ja harrastamaan kaikenlaista riettautta vieraiden miesten, jopa orjienkin kanssa. Mysteeri on myös miksi Ceasarin ja Augustuksen irstailut painettiin villaisella tai toivat kovan jätkän maineen, mutta Tiberiuksen kunnian ne veivät etenkin jälkipolvien silmissä täydellisesti? Claudiuksesta mainitaan pikanttina yksityiskohtana, että hän oli edeltäjistään poiketen kiinnostunut ainoastaan naisista. Kirjallisuudesta ei loppujen lopuksi ole kauheasti apua arjen seksuaalisuuden selvittämisessä. Lähteiden hiljaisuutta selittää sekin seikka, että aviopuolisojen keskinäisten hellyydenosoitusten julkista näyttämistä pidettiin epäsopivana. Niinpä kirjallisessa aineistossa tuntuvat korostuvan vain eri ääripäät.

Iloinen ja luonnollinen arjen seksuaalisuus näkyy parhaiten arkeologisessa materiaalissa, erityisesti Pompejin kaupungin lukuisissa eroottisissa maalauksissa, veistoksissa, mosaiikeissa ja käyttöesineissä. Seksuaalisuutta ei hävetty, vaan sitä pidettiin ihmisen luonnollisena tarpeena. Koska roomalaisessa talossa ei ollut yksityisyyttä nimeksikään, ihmiset lienevät tottuneet harrastamaan seksiä muiden nähden. Paikalla saattoi olla orja tai parikin, mutta orjiin ei yleensä suhtauduttu ihmisinä vaan omaisuutena. Kuvissa naiset ja miehet nauttivat seksistä yhtä lailla; nainen päällä näyttää olevan yksi yleisimmistä asennoista. Yksiselitteisiä hetero-, homo- ja biseksuaalisuuden kategorioita ei ollut vielä olemassa. Roomalaisille tärkeämpi kysymys oli kumppanin sosiaalinen status. Perinteisen käsityksen mukaan seksissä ylempiarvoinen mies penetroituu alempiarvoiseen partneriin, naiseen tai mieheen. Ilman penetraatiota ei ole seksiäkään, joten tytöt saattoivat pelehtiä keskenään seuraamuksitta. Toisaalta lesboseksikuvauksissa on toiselle naiselle kuvattu usein apuvälineeksi penis. Joko mielikuva penetraation välttämättömyydestä seksissä eli vahvana kuvittajien mielikuvituksessa tai sitten kuva esittää sitä itseään. Uskottiin, että lesbolaisilla naisilla oli ylikehittynyt, peniksen kaltainen klitoris.

Roomalainen mies saattoi siis vapaasti harjoittaa seksiä niin naisten kuin miestenkin kanssa, mielitekojensa mukaan, kunhan ei tehnyt mitään sellaista joka olisi tuottanut häpeää hänen sosiaalisen asemansa vuoksi. Aikuiselle, asemansa saavuttaneelle miehelle oli äärimmäisen nöyryyttävää olla antavana osapuolena niin fellaatiossa kuin homoseksuaalisessa yhdynnässä. Kun runoilija Catullus haluaa todella rienata jotakuta, hän vihjailee tähän sävyyn:

 

Mistä muuten, Gellius, johtuu, että rusohuulesi
ovat lumenvalkoiset,
kun kahdeksas hetki on tullut
ja nouset päivälevolta?
Mikä mahtaa olla?
Huhu tietää kertoa,
että imet miestä.
Huulesi ovat vaikeat.
Mies näyttää nääntyneeltä.
Mikä mahtaa olla?
(Catullus LXXX, käännös Jukka Kemppisen)

Naisen asema oli ambivalentti: Toisaalta hänen siveyttään vahdattiin tiukemmin, toisaalta alempana olentona minkäänlaiset seksuaaliset leikit eivät olleet naiselle lähtökohtaisesti nöyryyttäviä tai häpeällisiä. Kun immenkalvon olemassaoloa ei tunnettu, neitsyys oli yhtä paljon sosiaalinen kuin fysiologinen ilmiö. Neitsyt oli sukukypsyyden saavuttanut, mutta vielä naimaton tyttö.

Tämän jutun aloittaneessa marmorikuvassa on naisen karvaton häpy selvästi nähtävissä. Ihokarvojen poisto oli osa roomalaista hygieniaa; tätä tekivät toisinaan myös miehet. Augustuksen kerrotaan pehmentäneen ihokarvansa kuumennetuilla pähkinänkuorilla. Depilaatiossa käytettiin joko öljyä ja vahausta tai sitten tarkoitukseen valmistettuja pronssisia pinsettejä. Kylpylöissä on ollut jopa tähän toimenpiteeseen erikoistuneita orjia. Edellisessä kirjoituksessa oli jo puhetta erilaisista lääketieteellisistä ja mekaanisista ehkäisykeinoista. Kondomin olemassaolo tiedetään, mutta niiden yleisyydestä ja luotettavuudesta ei ole tietoja. Suojaa ei tarvittu pelkästään ei-toivotuilta raskauksilta: Herpes, klamydia ja kondylooma kiusasivat myös roomalaisten elämää. Sen sijaan kuppaa ei tunnettu antiikin luuaneiston perusteella lainkaan. Kenties se tuli Eurooppaan vasta ”intiaanien kostona” Kolumbuksen ja konkistadorien mukana, vaikka taudin alkuperästä kiistellään yhä kiivaasti.

Osattiin sitä ennenkin

J. Tuomas Harviainen lähetti ystävällisesti minulle tiedustelemani keskiaikaisen reseptin, joka liittyy kuukautisten kontrollointiin ja mahdollisesti raskauden keskeytykseen:

Noin vuodelta 800, Lorschin benediktiiniläisluostarissa tehdystä yleislääketieteen kirjasta, folio 19 ”Lääke kaikenlaisille vatsakivuille”:

8 unssia valkopippuria
8 unssia inkivääriä
6 unssia persiljaa
2 unssia sellerinsiemeniä
6 unssia ”caregium” (oletettavasti kyseessä on kumina)
6 unssia ”libesticium” siemeniä (ilmeisesti karhunjuuren siemeniä)
2 unssia fenkolia
2 unssia ”amonum” (mahdollisesti joko jättiläisfenkoli [ferula tingitana] tai joku kurjenpolvikasveista)
8 unssia juustokuminaa
6 unssia anista
6 unssia oopiumiunikkoa

Kuvauksensa mukaan ”niillä naisilla, jotka eivät kykene ruumiinsa puhdistamiseen (haitallisista aineista), tämä saa menstruaation liikkeelle.” Valkopippurin sisältämä piperiini aiheuttaa keskenmenoja eläimillä ja ihmisillä, ja sitä tiedetään käytetyn ”katumuspillerinä” antiikin Roomassa. Modernien tutkimusten mukaan inkivääri on raskautta ehkäisevä. Persiljan on lääkekirjoissa sanottu edistävän kuukautisia, aina vuoteen 1939 asti. Vuonna 1983 tehdyssä kokeessa sellerinsiementen todettiin aiheuttavan varhaisia keskenmenoja rotille. Kuminansiemeniä juodaan yhä Intiassa kuukautisapuna, mutta eläinkokeissa niillä ei ole todettu mitään raskauteen liittyviä ominaisuuksia. Intiassa myös käytetään karhunjuurta ehkäisykeinona. Amonum on niin epävarma määritykseltään ettei sitä kommentoida. Kolme lopuista neljästä ovat ehkäiseviä kasveja, unikko luultavasti mukana puuduttavana ainesosana.

Suurin osa aineista on tunnettu jo antiikissa, mutta tämä resepti on historiallisesti uniikki eikä sitä tunneta muualta. Poikkeavat mausteet ovat fenkoli, joka tässä mainitaan ensi kertaa naistenvaivojen yhteydessä, ja sellerinsiemenet, jotka löytyvät jo Berliinin papyruksesta (n. 1300 eKr, mutta pohjautuu vielä vanhempaan, kadonneeseen tekstiin). Oletettavaa on, että kirjojen sijaan tieto on periytynyt kansanviisauksina, ”naisten salaisuuksina” läpi koko varhaiskeskiajan.

Lähde:
Riddle, John M. (1996): Contraception and Early Adoption in the Middle Ages. Teoksessa Bullough & Brundage (eds.): Handbook of Medieval Sexuality. Garland, New York.

Tiedetään, että keisariajan Roomassa sekä tunnettiin ja käytettiin yleisesti useita syntyvyydensäännöstelymenetelmiä. Keisari Augustus yritti monin eri keinoin tukea roomalaisten lisääntymistä ja antoi verohelpotuksia monilapsisille perheille; tällaisten yritysten toistuminen myöhempinä vuosikymmeninä kertoo, ettei toimenpiteistä ollut apua. Keisarien huoli roomalaisen yläluokan verenperinnön ehtymisestä ei ollut aivan perusteeton, sillä kuudestasadasta Caesarin aikaisesta senaattorisuvusta oli Trajanuksen aikana olemassa enää kourallinen. Plinius nuorempi totesi, että hänen aikansa ylhäisöperheet pitivät yhtäkin lasta taakkana ja satiirikko Juvenaliksen mukaan naiset käyttivät lääkkeitä niin raskauden ehkäisemiseksi kuin sen keskeyttämiseksi silkkaa ”turhamaisuuttaan”.

Lorschin manuskriptin kuvaaman kaltaiset yrttilääkkeet ovat olleet todennäköisesti siis roomatarten saatavilla. Roomalaiset tunsivat myös pessaarin ja kondomin, joka valmistettiin lampaan suolesta. Tehokkaaksi uskottiin myös emättimen huuhtominen merivedellä yhdynnän jälkeen. Keisarien väestöpoliittisista murheista huolimatta ylivoimainen enemmistö valtakunnan asukkaista piti ehkäisyä luonnollisena ja siunauksellisena asiana. Vasta kristityt kirjailijat tuomitsivat toden teolla sekä ehkäisyn että abortin.

Rooman keisariajan lääketieteen valistuneisuuden tasosta kertoo paljon se, että säilyneiden tekstien joukossa on myös gynekologisia kysymyksiä käsittelevää lääketieteellistä kirjallisuutta, tunnetuimpana Hadrianuksen henkilääkärin Soranoksen naistentautioppi, joka on osoitettu arvostetulle kätilöiden ammattikunnalle.

Hehän ovat kuin kaksi marjaa…

Edellinen kuvallinen esimerkiksi kertoo katolisen kirkon kyvystä sulauttaa itseensä edeltävien Välimeren uskontojen sisältö ikonografiaa myöten. Rooman keisariajalla useimmat uskonnot alkoivat enemmän tai vähemmän sulautua toisiinsa. Valtakunnan ylijumala ja Capitoliumin triadin pääjehu Juppiter oli samaan aikaan Zeus-Helios-Serapis ja myöhemmin itämaisen auringonpalvonnan lopulta valloittaessa Rooman vielä abstraktimpi Sol Invictus, voittamaton aurinko.

Myös mithralaiset samastivat pelastaja-jumalansa, maailmaa hallitsevan Mithras-Kosmokratorinsa Apollon aurinkovaunuilla matkustavaan, sädekehän ympäröimään Sol Invictukseen. Kristityt rukoilivat tuohon aikaan omaa jumalaansa vielä samalla tavalla kuin auringonpalvojat, kädet ojennettuna kämmenet ulospäin. Varhaisissa kristillisissä seinämaalauksissa Kristus on kuvattu Osiris-Dionysoksen ja Apollon hahmoissa ja matkustavan taivaalla aurinkovaunuilla. Ehkä siksi 300-luvulla vallan kaapanneelle oppimattomalle sotapäällikölle Konstantinukselle ei tuottanut ongelmia yhdistää Mithras, Sol Invictus ja Kristus mielessään yhdeksi ainoaksi jumalaksi, jonka nimissä hän lyötätti vielä rahojakin (Christus Sol Invictus).

Mithras oli muiden aikansa suosikkijumalien tapaan pelastaja (soter) ja voideltu, hyvä (khrestus). Gnostilaisetkin kutsuivat itseään yksinkertaisesti vain kristityiksi tai puhtaiksi, kuten kataarit tuhat vuotta myöhemmin. Mitä suositummaksi erilaiset kristinuskot tulivat, sitä suuremmassa määrin ne imivät itseensä hellenistis-roomalaiset sivilisaation ytimet ja erkanivat juutalaisesta alkuperästään.

Phorba phorba breimô azziebua

Michiganin yliopistolla on virtuaalinen näyttely myöhäisantiikin maagisista traditioista. Rooman vallan alla alkoi ensimmäiseltä vuosisadalta jKr. lähtien kehittyä kokonainen kansainvälinen magian järjestelmä taikasanoineen, hahmoineen ja vakiintuneine kaavoineen, joka myöhemmistä vainotoimenpiteistä huolimatta jäi eloon ja vaikutti vielä keskiajalla voimakkaasti uskomusperinteisiin. Näyttelyssä on esillä maagisia reseptikirjoja, loitsukääröjä, amuletteja, abraxaskiviä, jumalan sinettejä, babylonialaisia demonikulhoja ja defixio -kiroustauluja.

Monissa loitsuissa käytetään koptin, heprean tai aramean kieltä – tai jotain joka näyttää joltain edeltämainitusta. Juutalaisilla ja egyptiläisillä oli laajalle levinnyt maine eksoottisina maagisina kansoina. Apostoliset kristityt saarnaajat perivät juutalaisilta osan tästä perinnöstä: Heidän kerrotaan karkottaneen pahoja henkiä ja tehneen ihmeitä siinä missä kuten oppi-isänsäkin. Ajanlaskun ensimmäiset vuosisadat olivatkin erilaisten ihmemiesten kulta-aikaa. Myös filosofien uskottiin olevan voimallisia sekä maagisissa taidoissaan että ominaisuudessaan toimia välittäjänä ihmisten ja jumaluuden välillä. Kuuluisia ihmeidentekijöitä olivat mm. Simon Magus ja Apollonius Tyanalainen, joista jälkimmäinen oli pitkään kuuluisampi eskatologian saarnaaja ja ihmiskunnan pelastaja kuin Jeesus Nasaretilainen konsanaan.

Marcus Aurelius Probus

Marmoria lihaksi, osa III. Tein uudelleen keisari Probuksen kasvot. Nyt harittava silmäongelma pitäisi olla ratkaistu. Kasvot ovat hieman erilaiset kuin edellisessä versiossa, mutta sanoisin tämän olevan enemmän näköinen.

Keisari Probus on yksi Rooman unohdettuja suuruuksia, mies jolta olisi voinut odottaa paljon, mikäli hänen hallituskautensa olisi kestänyt yhtään kauemmin. Monet Diocletianukselle ylistystä tuottaneet uudistukset oli itse asiassa pannut palulle hänen edeltäjänsä.

Probus oli yksi valtakunnan 200-luvulla pelastaneista illyrialaisista sotilaskeisareista, sotamiehestä rivien kautta ylimmäksi käskijäksi kohonneista. Toisin kuin niin moni hänen edeltäjistään, Probus ei käyttänyt asemaansa väärin vaan ilmeisesti oli ihan oikeasti kiinnostunut alaistensa hyvinvoinnista ja rauhan säilymisestä. Hän korjautti enemmän linnakkeita kuin Diocletianus, kaivautti auki Egyptin kanavat ensimmäisen kerran sitten Augustuksen, istutti sodan hävittämään Galliaan ja Pannoniaan uusia viinitarhoja ja korjautti invaasioiden ja sisällissotien raunioittamia kaupunkeja omalla kustannuksellaan, tai ainakin niin Historia Augustaan on hänestä satuiltu.

Senaattikin piti hänestä, sillä Probus monista sotilasdiktaattoreista poiketen antoi senaatin hallita ainakin nimellisesti ja kuunteli sen neuvoja. Probus oli kenties viimeinen princeps, ensimmäinen kansalainen. Häntä seuranneet keisarit luopuivat tasavallan viimeisistä jäänteistäkin ja kutsuivat itseään nimellä dominus, herra, ja ottivat hovitapoihin Persian suurkuninkaille kuuluneen proskynesis -tervehdyksen eli suulleen maahan heittäytymisen.

Mutta eikö ole jännää, että tämä hyvistä töistään tunnettu epäitsekäs ja laupias pelastaja-keisari, jota koko kansa suri ja joka kuolemansa jälkeen julistettiin jumalaksi, näyttää varsin paljon samalta kuin eräs toinen hyvin tuntemamme pelastaja, jonka kasvot tunnemme Mandylionin ja Torinon kääreliinojen perusteella?

Uusi pukusuunnitelma

Olen ryhtynyt suunnittelemaan itselleni uutta historiallista asukokonaisuutta. Koska olen itse niin kädetön, varsinaisen toteutuksen jätän ammattilaisten (kuten Elinan) vastuulle. Haaveilen noin vuoden 280 (jKr.) aikaisesta roomalaisesta asepuvusta varusteineen kaikkineen. Pukua voisi käyttää historianelävöittämisen lisäksi tietenkin roomalaisissa bakkanaaleissa.

Tekstiileistä, niiden malleista ja koristelusta on säilynyt Egyptin kuivassa ilmanalassa hämmästyttävän hyviä näytteitä:


(Graham Sumner: Roman Military Clothing AD 200-400)

Suunnittelemani päällystunika näyttäisi suurinpiirtein tältä. Pituus 96 cm, leveys 83 cm. Roomalaisten tunikoiden muoto muuttuu myöhäistasavallan ajasta myöhäiskeisariaikaan niin, että pituuden suhde leveyteen kasvaa ajan funktiona. Tasavallan ajan hihattomat tunikat ovat oikeastaan vain neliön muotoisia kangaskaistaleita, jotka ovat järjestään leveämpiä kuin pitkiä. Esimerkkejä: 80 cm x 107 cm (Mons Claudianus), 100 cm x 115 cm (Nahal Hever), 127 cm x 140 cm (Nubia).

Keisariajalla Egyptistä löytyneiden roomalaisten tunikoiden pituus kasvaa ja hihat pitenevät, kunnes ne alkavat muistuttaa alueella tänäkin päivänä käytettäviä miesten mekkoja. Oman tunikani ei tule olemaan suora kopio yhdestäkään löydöstä vaan pikemminkin yhdistelmä monia. Useimpien säilyneiden löytöjen perusteella sen pitäisi todennäköisesti olla leveämpi, kenties noin 90 senttiä, mutta mosaiikkitöissä ja maalauksissa näkyvät tunikat eivät tunnu olevan niin löysiä.

Toisaalta Dura-Europoksesta on löytynyt kokonaisena tunika, joka vastaa ulkonäöltään seinämaalauksien sotilasvaatteita ja on kooltaan 92 cm x 65 cm, lähes täysin samankokoinen kuin minulla jo ennestään oleva keskiaikainen miehen tunika jonka Elina ompeli vuosi sitten joululahjaksi. Siviilit käyttivät tunikoita joiden helma oli noin polven korkeudella, mutta sotilaat keräsivät vyön avulla helmansa paljon korkeammalle, noin puoleen reiteen asti. Ikonografian perustella muoti näyttää muuttuneen 3. vuosisadan aikana. Sotilaat luopuvat pussittavista vaatteistaan ja helma pitenee lähemmäs polvea.

Tunika on luonnonvalkoista pellavaa tai ohutta villaa. Hihojen ja tunikan yläosan tummanpunaiset arvonauhat (clavi) esiintyvät useimmissa sotilasvaatteissa. Ne ovat tuskin kuitenkaan muodostaneet mitään yhdenmukaista merkkijärjestelmää.

Alareunassa on pyöreiden orbiculien sijasta kaksi svastikaa, jotka auringon symboleina ovat yleistyneet roomalaisissa vaatteissa 200-luvun loppupuolella. Tunikoiden svastikakoristelu näkyy mm. Dura-Europoksen freskoissa (ne ovat nykyään tuhoutuneet, mutta freskoista 1930-luvulla otetut valokuvat ovat yhä olemassa) sekä Piazza Armerinan huvilan ”Great Hunt” -mosaiikissa.

Jotkut sotilasvaatteet saattoivat olla huomattavan koristeellisia. Keisari Aureliunuksen ratsuvartioon (Protectores domestici) kuuluneella Claudius Herculianuksella on päällään hautakivessään tunika tai viitta johon on kultalangalla tms. kirjailtu suunnaton säteilevä aurinko. Herculianus oli todennäköisesti saanut vaatteensa suoraan keisarilta, joka palvoi Voittamatonta Aurinkoa (Sol Invictus). Tavalliset sotilaat personalisoivat univormujaan yksinkertaisemmilla kirjailuilla, joista käy esimerkiksi vaikkapa ylhäällä kuvattu delfiini, pelastuksen ja ripeyden symboli, joka esiintyy vaatteiden lisäksi myös 200-luvun huonekaluissa ja miekanhuotrissa.

Päällystunikan lisäksi asuun kuuluisi karkeampi työpaita/alustunika ja sukalliset housut. Mosaiikkien ja seinämaalausten (mm. Dura-Europos) perusteella 200-luvun roomalaiset sotilaat käyttivät tunikansa alla ihonmyötäisiä sukkahousuja. Housut ovat yleensä väriltään tumman harmaat tai ruskeat. Historia Augustae kertoo, että Aleksanteri Severus käytti keisarille perinteisesti kuuluneiden purppurahousujen sijasta valkoisia sukkahousuja.

200-luvun sukallisista housuista on löytynyt yksi esimerkki Thorsbergin suohaudoista. Samanlaiset housut näkyvät hyvin myös Bulgarian Silistriasta löytyneessä seinämaalauksessa, jossa palvelija on tuomassa isännälleen housut ja kengät. Roomalaisten sotilaskenkien kehitys on hyvin dokumentoitu lukuisten löytöjen ansiosta. Perinteisistä caliga-sandaaleista siirryttiin 200-luvulla käyttämään nyöritettyjä ja raudoitettuja maastokenkiä, jotka tukevat myös nilkkaa. Kengät näyttävät niin nykyaikaisilta, etteivät tuskin keräisi katseita vaikka jokapäiväisessä käytössä. Koska en kuitenkaan tunne yhtään kenkämaakaria, kenkien hankinta saa jäädä tutkimattomaan tulevaisuuteen.

Talvikäyttöä varten pitäisi tietysti olla myös asuun sopivat villasukat. Vasemmanpuoleinen esimerkki on sandaaliyhteensopiva lapsen sukka Egyptistä (Manchester Museum). Oikeanpuoleinen monivärinen villasukka on samaten Antinoopolista, Egyptistä ja on ajoitettu jonnekin 300-600 -luvuille. Sen värit ovat punainen, vihreä, oranssi ja sininen (Museo Egizio, Firenze). Vindolandasta, Englannista on löytynyt yksivärisiä villa-, nahka- ja turkissukkia.

En ole vielä varma mistä saan hankittua pukuun kuuluvat vyönsoljet, helat ja muut metalliesineet. Olen harkinnut kääntyväni asiassa Warusseppäin killan puoleen. Roman Army Talk -foorumilla on ollut keskustelua focale-nimisestä kaulahuivista jota roomalaisten sotilaiden on tulkittu käyttäneen muun muassa suojatakseen kaulaansa panssarin aiheuttamilta hiertymiltä. Kaikki eivät ole aivan ymmärtäneet sen hyödyllisyyttä, mutta John Roberts heitti foorumilla varsin osuvan vertauksen:

”Ask any cowboy. A kerchief is one of the most useful things you can have, and if you wear it as part of your working gear, it’s always there. It’s a bandage when you need one, a sling for an injured arm, a washrag, a mask for filtering out dust or committing robberies, even a decent garotte, as the Indian Thugs knew. It also disguises the sunburned, seamed, unsightly neck common to men who work outdoors all day long. Rural American’s didn’t get called ”rednecks” for nothing. Anyone can think of a dozen other uses.”

Martyrdom of Pionius (15.5) todistaa että focalea on käytetty myös myöhäisantiikin aikana, vaikka siitä ei kuvallisia esityksiä olekaan. Kun roomalaiset sotilaat ottivat Pionius-paran kiinni, he kuristivat tätä kaulahuivillaan. Todennäköisesti huivi on pysynyt käytössä aina myöhäiskeskiajalle asti, jolloin se kroatialaisten palkkasoturien kautta tuli lopulta muotiin koko Euroopassa ja kehittyi nykyaikaiseksi kravatiksi.

Totuuden ja valheen avioliitto

Historiallisen tiedon hankkiminen on uskonnon ja filosofian ohella yksi keino jäsentää ympärillä olevaa maailmaa. Se mikä on ollut, sanelee myös sen mikä on tuleva. Voidaksemme ymmärtää keitä me olemme ja mitä me voimme olla, on myös nähtävä se jatkumo joka meidät on luonut – taaksepäin aina siihen myyttiseen hämärään asti josta mieleemme edelleenkin kumpuavat puoliksi tiedostamattomat pelot ja symbolit. Seuraavassa pohdinkin lyhyesti, miten oivallinen työkalu ”historiallinen totuus” on, ja miten vaikeaa voi olla erottaa valhetta totuudesta.

Mitä antaisikaan historioitsija peilistä jonka kautta voisi nähdä ajassa taaksepäin, kuten A. C. Clarken romaanissa ”Lapsuuden loppu”! Mutta uskaltaisiko hän lopultakaan kurkistaa kuvastimeen joka antaisi meille vain ja ainoastaan lopullisen, vääristelemättömän totuuden? Mitä se saattaisi paljastaa kaikista niistä tarinoista joita olemme huolellisesti hellineet, ahtaneet päihimme ja käyttäneet maailmankuvamme rakennuspalikoina? Entä jos kaikki oppimamme olikin väärin?

Olemme tottuneet näkemään popularisoidun historian tietyllä tavalla suurmiehineen ja arkkikonnineen, ja nämä myytit ja legendat ohjaavat ajatuskulkujamme vaikka ne olisivatkin historiallisesti epätosia. Onko sillä merkitystä, mitä Jeesus todella sanoi viimeisellä ehtoollisella tai oliko häntä edes olemassa? Miljoonat ihmiset elävät tämän myytin uudestaan ja uudestaan joka vuosi, ja kun tarpeeksi moni uskoo myyttiin, siitä tulee totta. Koska me emme voi ”nähdä taaksepäin” me joudumme lähestymään menneisyyttä kiertoteitse; tekemään tulkintoja saatavilla olevan aineiston nojalla. Joskus ongelmana on aineiston vähyys, monissa tapauksissa sen paljous. Suodatamme lukuisista tiedonmuruista itsellemme ne merkitykselliset palat joista kasaamme menneisyyden mosaiikkeja. Historia on tulkintaa ja uudelleentulkintaa.

Ja historia pyrkii muuttumaan, kuten itäblokin maissa oli tapana sanoa: jokaisen sukupolven tehtävänä on kirjoittaa se uudestaan. Historia on ennen kaikkea esitys menneisyydestä, ei menneisyys sinällään. Aineiston jatkuvaa tulkintaa ja tutkimista vaaditaan jo senkin vuoksi, että menneiden polvien jättämä aineellinen perintö harvoin noudattaa tasapuolista läpileikkausta sen luoneesta kulttuurista. Se on usein yksipuolista, sattumanvaraista tai jopa tahallaan vääristeltyä. Silti pienimmätkin yksityiskohdat voivat paljastua mitä merkityksellisimmäksi. Keskiajalla väärennetyt dekretaalit eli paavinkirjeet kertovat meille paljonkin – ei niinkään historiallisista tapahtumista, vaan siitä instituutiosta ja ajasta joka ne loi, kuten Historia Augustaan sepitetyt Rooman keisareiden elämää kuvaavat kohtauksetkin.

Objektiivinen ja puolueeton suhtautuminen menneisyyteen historiantutkimuksen vaatimuksena on suhteellisen tuore keksintö. Tavallisesti menneitä tapahtumia ja legendoja merkittiin muistiin silloin ja siinä muodossa kuin niille oli käyttöä – ne olivat välineitä, joilla muovattiin nykypäivää, sen politiikkaa ja uskontoa. Historiateoksia ja asiakirjoja tilattiin uusien hallitsijoiden vallan laillistamiseksi ja ylistämiseksi, tai vanhojen halventamiseksi. Keisariajan Roomassa patriisit ja senaattorit kiirehtivät selittämään huonoiksi ja vihattaviksi sellaiset keisarit jotka olivat kajonneet heidän valtaansa, jopa niin että heidän muistonsa kirottiin ja päät hakattiin irti patsailta (damnatio memoriae). Kristilliset kronikoitsijat tekivät saman pakanoille ja pakanalliset auktorit kristityille. Pian kuitenkin valta siirtyi peruuttamattomasti ensinmainituille, jotka käyttivät uutta auktoriteettiasemaansa tehokkaasti hyväkseen.

Kristillisen kirkon harjoittama historian vääristely oli niin tehokasta, että jotkut myöhemmät vapaa-ajattelijat menivät niinkin pitkälle että selittivät koko Uuden testamentin joskus 200-luvulla syntyneeksi väärennökseksi. Tietoa hävitettiin tai kirjoitettiin uudelleen jo keisariajalla, etenkin mitä tuli kristinuskon syntyhistoriaan, mutta varsinainen väärennöstehtailu lähti käyntiin uuden uskon nimissä viimeistään 800-luvulla. Toisaalta, tuona aikana jolloin kaikki sivistys oli papiston käsissä, asiakirjojen väärentäminen rajoittui väistämättä klerikaaliluokkaan. Vain heillä oli sen edellyttämät tekniset ja kielelliset taidot.

Vääristelyn kulta-ajan sanotaan osuneen 1000- ja 1100-luvuille. Ajalle oli muutenkin ominaista älyllisen toiminnan elpyminen: suullisesta tiedonvälityksestä siirryttiin yhä enemmän kirjalliseen. Historiaa kirjoitettiin uudestaan aseiksi aikansa valtataisteluihin. Milloin tukkanuottasilla olivat piispat ja metropoliitat, milloin paavi ja keisari. Lisäksi uudelleen kirjoittamalla vahvistettiin jo saavutettuja asemia, kuten pahamaineisella ”Konstantinuksen lahjakirjalla”, jolla pseudo-Konstantinus lahjoittaa Rooman piispalle hengellisen lisäksi myös kaiken maallisen vallan. Tuskin kirkkoisät tietoisesti ajattelivat väärentävänsä historiaa, vaan pikemminkin rekonstruoivansa asioita niin kuin niiden olisi pitänyt heidän mielestään olla.

Uuden ajan alussa tapahtunut maailmankuvan murros poiki uskonsotien ja rationalismin lisäksi myös kokonaisen kriittisen ajattelun hyökyaallon dogmaattista Rooman kirkkoa vastaan. Protestanttien riveissä marssineet revisionistit ryhtyivät ankaraan propagandasotaan ja ruotivat myös kirkon harjoittamaa institutionalisoitua väärentämistä kovalla kädellä. Jos itse väärennökset ovatkin poliittisia, yhtä poliittista näyttää aina olleen sen kritiikki. Merkityksellistä ei ole se, miten asiat todella ovat, vaan kuka käskee.

Kriitikkojen äärimmäisestä laitaa edustaa jesuiitta Hardouin (1646-1729), jonka meni syytöksissään pidemmälle kuin kukaan muu. Tämä klassillinen filologi, kronologi ja numismaatikko väitti, että lähes koko Kreikan ja Rooman pakanallinen ja enimmäkseen myös kristillinen kirjallisuus syntyi – keskiajan lopulla. Kaiken tekaisivat ilkeät italialaiset oppineet joskus vuosien 1350 ja 1480 välillä. Hardouinin merkillisiä teesejä ei painettu hänen elinaikanaan, siitä hänen kollegansa pitivät huolen. Katolista kirkkoa Hardouin ärsytti väittämällä että ”Vulgata” oli vanhempi kuin kreikankielinen UT ja ettei ennen Trentoa (1546) pidettyihin kirkolliskokouksiin ollut luottamista. Vaikka Hardouin olikin tyypillisen akateemisen käsityksen mukaan ”oppinut mielipuoli”, hän esitti historiantutkimuksen ydinongelman. Mitä me voimme tietää historiasta?

Turha luullakaan, että asiat olisivat jotenkin muuttuneet sen jälkeen. Kehittynyt tiedonvälitys on toki tehnyt vaikeammaksi hallita ihmisten mieliä yhdellä ainoalla totuudella (vaikka Kiina ja Pohjois-Korea tekevätkin parhaansa), mutta toisaalta sama tekniikka on tehnyt mahdolliseksi entistä taitavamman vääristelyn. Tätä kysymystä tulee miettineeksi joka kerta katsellessaan iltauutisia tai avatessaan sanomalehden.

30-luvulla antisemitismia ja juutalaisvainoja lietsottiin väärennetyillä ”Siionin viisaiden pöytäkirjoilla”. Sodan jälkeen väärennettyjä sotarikoksia esittäviä valokuvia käytettiin saksalaisten demonisointiin. Häviäjät marssivat historian hämäriin ja voittajien totuudet elävät. Vähän aikaa sitten eräs tuomioistuin Saksassa päätti, että tosiasiat ovat irrelevantteja – historiaa ei saa epäillä. Toinen tuomioistuin määräsi erään kirjakauppiaan koko varaston poltettavaksi, koska kirjat sisälsivät ”väärää tietoa”. Metodit olivat samat kuin Trentossa, jolloin kirkolliskokous vahvisti ”Kiellettyjen kirjojen luettelon” (Index librorum prohibitorum), johon sijoitettiin sellainen kirjallisuus jota ei pidetty oikeaoppisena ja jota harras uskova ei saanut lukea tai omistaa. Puolesta tai vastaan – totuus on suhteellista ja historia poliittinen ase. Poliittiset motiivit selittävät niin Jouko Jokisalon vasemmistolaisia kuin David Irvingin revisionistisia näkemyksiä toisesta maailmansodasta. Voittaja on se joka saa parhaiten äänensä kuuluville. Tänään ihmisten mielikuvia ei tosin enää hallitse Vatikaani, vaan Hollywood.

Menestyksellisen vääristelyn tai väärennöksen kriteerinä voi pitää sitä, että se joudutaan toistuvasti ja tuloksetta osoittamaan valheeksi. Poliittiset instituutiot ja ideologiset mahdit suojelevat tulkintoja, joihin niiden valta-asema perustuu tai joista ne katsovat voivansa hyötyä. Mitä tärkeämpi tai ”faktuaalisempi” fiktio on ideologisesti, sitä enemmän kaikuvat kuuroille korville huomautukset siitä, ettei se pidä paikkaansa.

Kun ajattelee systemaattista petosta, kaikkea paavien ja maallisten hallitsijoiden välisiä taisteluita, kuninkaiden ja keisarien viraltapanoja, maailmansotia, vainoja, kansanmurhia ja polttamisia; kaikkea sitä historiaa joka on ollut tulosta jatkuvasta vääristelyn sarjasta joka ei suinkaan ala ”Konstantinuksen lahjakirjasta” ja pääty ”Siionin viisaiden pöytäkirjoihin” vaan on ollut jatkuva prosessi jossa historiaa on kirjoitettu yhä uudelleen ja uudelleen, tulee ajatelleeksi eikö valhe pikemminkin kuin totuus ole pysyvämmin vaikuttanut ihmiskunnan kohtaloihin?

Jälkikirjoitus edelliseen

Pompejista löytyi vielä jotakin, jota ei ihan heti olisi odottanut löytävänsä. Tämä intialainen norsunluinen patsas esittää Lakshmia (लक्ष्मी), onnen ja menestyksen jumalatarta. Olen aikaisemmin nähnyt roomalais-hellenististen kauppatavaroiden ja taide-esineiden kulkeutuvan kaupan mukana niin itään kuin pohjoiseenkin, mutta tämä on ensimmäinen intialainen veistos, johon olen törmännyt näin lännessä. Patsaan on arveltu olevan peräisin Kushānasta, Mathurān kaupungista, mutta tämä ei ole millään muotoa varmaa.

Kuka pompejilainen on sen ostanut tai hankkinut, ja mitä kautta? Kuinka monen välikäden kautta patsas on tullut Italiaan? Intialaiset kauppiaat olivat pysyvässä yhteydessä Roomaan, ja paikallisten kuninkaiden lähetystöt hoitivat diplomaattisuhteita Rooman ja Intian välillä ainakin Konstantinus I:n aikaan asti.

Lisää patsaasta: