Phorba phorba breimô azziebua

Michiganin yliopistolla on virtuaalinen näyttely myöhäisantiikin maagisista traditioista. Rooman vallan alla alkoi ensimmäiseltä vuosisadalta jKr. lähtien kehittyä kokonainen kansainvälinen magian järjestelmä taikasanoineen, hahmoineen ja vakiintuneine kaavoineen, joka myöhemmistä vainotoimenpiteistä huolimatta jäi eloon ja vaikutti vielä keskiajalla voimakkaasti uskomusperinteisiin. Näyttelyssä on esillä maagisia reseptikirjoja, loitsukääröjä, amuletteja, abraxaskiviä, jumalan sinettejä, babylonialaisia demonikulhoja ja defixio -kiroustauluja.

Monissa loitsuissa käytetään koptin, heprean tai aramean kieltä – tai jotain joka näyttää joltain edeltämainitusta. Juutalaisilla ja egyptiläisillä oli laajalle levinnyt maine eksoottisina maagisina kansoina. Apostoliset kristityt saarnaajat perivät juutalaisilta osan tästä perinnöstä: Heidän kerrotaan karkottaneen pahoja henkiä ja tehneen ihmeitä siinä missä kuten oppi-isänsäkin. Ajanlaskun ensimmäiset vuosisadat olivatkin erilaisten ihmemiesten kulta-aikaa. Myös filosofien uskottiin olevan voimallisia sekä maagisissa taidoissaan että ominaisuudessaan toimia välittäjänä ihmisten ja jumaluuden välillä. Kuuluisia ihmeidentekijöitä olivat mm. Simon Magus ja Apollonius Tyanalainen, joista jälkimmäinen oli pitkään kuuluisampi eskatologian saarnaaja ja ihmiskunnan pelastaja kuin Jeesus Nasaretilainen konsanaan.

Marcus Aurelius Probus

Marmoria lihaksi, osa III. Tein uudelleen keisari Probuksen kasvot. Nyt harittava silmäongelma pitäisi olla ratkaistu. Kasvot ovat hieman erilaiset kuin edellisessä versiossa, mutta sanoisin tämän olevan enemmän näköinen.

Keisari Probus on yksi Rooman unohdettuja suuruuksia, mies jolta olisi voinut odottaa paljon, mikäli hänen hallituskautensa olisi kestänyt yhtään kauemmin. Monet Diocletianukselle ylistystä tuottaneet uudistukset oli itse asiassa pannut palulle hänen edeltäjänsä.

Probus oli yksi valtakunnan 200-luvulla pelastaneista illyrialaisista sotilaskeisareista, sotamiehestä rivien kautta ylimmäksi käskijäksi kohonneista. Toisin kuin niin moni hänen edeltäjistään, Probus ei käyttänyt asemaansa väärin vaan ilmeisesti oli ihan oikeasti kiinnostunut alaistensa hyvinvoinnista ja rauhan säilymisestä. Hän korjautti enemmän linnakkeita kuin Diocletianus, kaivautti auki Egyptin kanavat ensimmäisen kerran sitten Augustuksen, istutti sodan hävittämään Galliaan ja Pannoniaan uusia viinitarhoja ja korjautti invaasioiden ja sisällissotien raunioittamia kaupunkeja omalla kustannuksellaan, tai ainakin niin Historia Augustaan on hänestä satuiltu.

Senaattikin piti hänestä, sillä Probus monista sotilasdiktaattoreista poiketen antoi senaatin hallita ainakin nimellisesti ja kuunteli sen neuvoja. Probus oli kenties viimeinen princeps, ensimmäinen kansalainen. Häntä seuranneet keisarit luopuivat tasavallan viimeisistä jäänteistäkin ja kutsuivat itseään nimellä dominus, herra, ja ottivat hovitapoihin Persian suurkuninkaille kuuluneen proskynesis -tervehdyksen eli suulleen maahan heittäytymisen.

Mutta eikö ole jännää, että tämä hyvistä töistään tunnettu epäitsekäs ja laupias pelastaja-keisari, jota koko kansa suri ja joka kuolemansa jälkeen julistettiin jumalaksi, näyttää varsin paljon samalta kuin eräs toinen hyvin tuntemamme pelastaja, jonka kasvot tunnemme Mandylionin ja Torinon kääreliinojen perusteella?

Uusi pukusuunnitelma

Olen ryhtynyt suunnittelemaan itselleni uutta historiallista asukokonaisuutta. Koska olen itse niin kädetön, varsinaisen toteutuksen jätän ammattilaisten (kuten Elinan) vastuulle. Haaveilen noin vuoden 280 (jKr.) aikaisesta roomalaisesta asepuvusta varusteineen kaikkineen. Pukua voisi käyttää historianelävöittämisen lisäksi tietenkin roomalaisissa bakkanaaleissa.

Tekstiileistä, niiden malleista ja koristelusta on säilynyt Egyptin kuivassa ilmanalassa hämmästyttävän hyviä näytteitä:


(Graham Sumner: Roman Military Clothing AD 200-400)

Suunnittelemani päällystunika näyttäisi suurinpiirtein tältä. Pituus 96 cm, leveys 83 cm. Roomalaisten tunikoiden muoto muuttuu myöhäistasavallan ajasta myöhäiskeisariaikaan niin, että pituuden suhde leveyteen kasvaa ajan funktiona. Tasavallan ajan hihattomat tunikat ovat oikeastaan vain neliön muotoisia kangaskaistaleita, jotka ovat järjestään leveämpiä kuin pitkiä. Esimerkkejä: 80 cm x 107 cm (Mons Claudianus), 100 cm x 115 cm (Nahal Hever), 127 cm x 140 cm (Nubia).

Keisariajalla Egyptistä löytyneiden roomalaisten tunikoiden pituus kasvaa ja hihat pitenevät, kunnes ne alkavat muistuttaa alueella tänäkin päivänä käytettäviä miesten mekkoja. Oman tunikani ei tule olemaan suora kopio yhdestäkään löydöstä vaan pikemminkin yhdistelmä monia. Useimpien säilyneiden löytöjen perusteella sen pitäisi todennäköisesti olla leveämpi, kenties noin 90 senttiä, mutta mosaiikkitöissä ja maalauksissa näkyvät tunikat eivät tunnu olevan niin löysiä.

Toisaalta Dura-Europoksesta on löytynyt kokonaisena tunika, joka vastaa ulkonäöltään seinämaalauksien sotilasvaatteita ja on kooltaan 92 cm x 65 cm, lähes täysin samankokoinen kuin minulla jo ennestään oleva keskiaikainen miehen tunika jonka Elina ompeli vuosi sitten joululahjaksi. Siviilit käyttivät tunikoita joiden helma oli noin polven korkeudella, mutta sotilaat keräsivät vyön avulla helmansa paljon korkeammalle, noin puoleen reiteen asti. Ikonografian perustella muoti näyttää muuttuneen 3. vuosisadan aikana. Sotilaat luopuvat pussittavista vaatteistaan ja helma pitenee lähemmäs polvea.

Tunika on luonnonvalkoista pellavaa tai ohutta villaa. Hihojen ja tunikan yläosan tummanpunaiset arvonauhat (clavi) esiintyvät useimmissa sotilasvaatteissa. Ne ovat tuskin kuitenkaan muodostaneet mitään yhdenmukaista merkkijärjestelmää.

Alareunassa on pyöreiden orbiculien sijasta kaksi svastikaa, jotka auringon symboleina ovat yleistyneet roomalaisissa vaatteissa 200-luvun loppupuolella. Tunikoiden svastikakoristelu näkyy mm. Dura-Europoksen freskoissa (ne ovat nykyään tuhoutuneet, mutta freskoista 1930-luvulla otetut valokuvat ovat yhä olemassa) sekä Piazza Armerinan huvilan ”Great Hunt” -mosaiikissa.

Jotkut sotilasvaatteet saattoivat olla huomattavan koristeellisia. Keisari Aureliunuksen ratsuvartioon (Protectores domestici) kuuluneella Claudius Herculianuksella on päällään hautakivessään tunika tai viitta johon on kultalangalla tms. kirjailtu suunnaton säteilevä aurinko. Herculianus oli todennäköisesti saanut vaatteensa suoraan keisarilta, joka palvoi Voittamatonta Aurinkoa (Sol Invictus). Tavalliset sotilaat personalisoivat univormujaan yksinkertaisemmilla kirjailuilla, joista käy esimerkiksi vaikkapa ylhäällä kuvattu delfiini, pelastuksen ja ripeyden symboli, joka esiintyy vaatteiden lisäksi myös 200-luvun huonekaluissa ja miekanhuotrissa.

Päällystunikan lisäksi asuun kuuluisi karkeampi työpaita/alustunika ja sukalliset housut. Mosaiikkien ja seinämaalausten (mm. Dura-Europos) perusteella 200-luvun roomalaiset sotilaat käyttivät tunikansa alla ihonmyötäisiä sukkahousuja. Housut ovat yleensä väriltään tumman harmaat tai ruskeat. Historia Augustae kertoo, että Aleksanteri Severus käytti keisarille perinteisesti kuuluneiden purppurahousujen sijasta valkoisia sukkahousuja.

200-luvun sukallisista housuista on löytynyt yksi esimerkki Thorsbergin suohaudoista. Samanlaiset housut näkyvät hyvin myös Bulgarian Silistriasta löytyneessä seinämaalauksessa, jossa palvelija on tuomassa isännälleen housut ja kengät. Roomalaisten sotilaskenkien kehitys on hyvin dokumentoitu lukuisten löytöjen ansiosta. Perinteisistä caliga-sandaaleista siirryttiin 200-luvulla käyttämään nyöritettyjä ja raudoitettuja maastokenkiä, jotka tukevat myös nilkkaa. Kengät näyttävät niin nykyaikaisilta, etteivät tuskin keräisi katseita vaikka jokapäiväisessä käytössä. Koska en kuitenkaan tunne yhtään kenkämaakaria, kenkien hankinta saa jäädä tutkimattomaan tulevaisuuteen.

Talvikäyttöä varten pitäisi tietysti olla myös asuun sopivat villasukat. Vasemmanpuoleinen esimerkki on sandaaliyhteensopiva lapsen sukka Egyptistä (Manchester Museum). Oikeanpuoleinen monivärinen villasukka on samaten Antinoopolista, Egyptistä ja on ajoitettu jonnekin 300-600 -luvuille. Sen värit ovat punainen, vihreä, oranssi ja sininen (Museo Egizio, Firenze). Vindolandasta, Englannista on löytynyt yksivärisiä villa-, nahka- ja turkissukkia.

En ole vielä varma mistä saan hankittua pukuun kuuluvat vyönsoljet, helat ja muut metalliesineet. Olen harkinnut kääntyväni asiassa Warusseppäin killan puoleen. Roman Army Talk -foorumilla on ollut keskustelua focale-nimisestä kaulahuivista jota roomalaisten sotilaiden on tulkittu käyttäneen muun muassa suojatakseen kaulaansa panssarin aiheuttamilta hiertymiltä. Kaikki eivät ole aivan ymmärtäneet sen hyödyllisyyttä, mutta John Roberts heitti foorumilla varsin osuvan vertauksen:

”Ask any cowboy. A kerchief is one of the most useful things you can have, and if you wear it as part of your working gear, it’s always there. It’s a bandage when you need one, a sling for an injured arm, a washrag, a mask for filtering out dust or committing robberies, even a decent garotte, as the Indian Thugs knew. It also disguises the sunburned, seamed, unsightly neck common to men who work outdoors all day long. Rural American’s didn’t get called ”rednecks” for nothing. Anyone can think of a dozen other uses.”

Martyrdom of Pionius (15.5) todistaa että focalea on käytetty myös myöhäisantiikin aikana, vaikka siitä ei kuvallisia esityksiä olekaan. Kun roomalaiset sotilaat ottivat Pionius-paran kiinni, he kuristivat tätä kaulahuivillaan. Todennäköisesti huivi on pysynyt käytössä aina myöhäiskeskiajalle asti, jolloin se kroatialaisten palkkasoturien kautta tuli lopulta muotiin koko Euroopassa ja kehittyi nykyaikaiseksi kravatiksi.

Totuuden ja valheen avioliitto

Historiallisen tiedon hankkiminen on uskonnon ja filosofian ohella yksi keino jäsentää ympärillä olevaa maailmaa. Se mikä on ollut, sanelee myös sen mikä on tuleva. Voidaksemme ymmärtää keitä me olemme ja mitä me voimme olla, on myös nähtävä se jatkumo joka meidät on luonut – taaksepäin aina siihen myyttiseen hämärään asti josta mieleemme edelleenkin kumpuavat puoliksi tiedostamattomat pelot ja symbolit. Seuraavassa pohdinkin lyhyesti, miten oivallinen työkalu ”historiallinen totuus” on, ja miten vaikeaa voi olla erottaa valhetta totuudesta.

Mitä antaisikaan historioitsija peilistä jonka kautta voisi nähdä ajassa taaksepäin, kuten A. C. Clarken romaanissa ”Lapsuuden loppu”! Mutta uskaltaisiko hän lopultakaan kurkistaa kuvastimeen joka antaisi meille vain ja ainoastaan lopullisen, vääristelemättömän totuuden? Mitä se saattaisi paljastaa kaikista niistä tarinoista joita olemme huolellisesti hellineet, ahtaneet päihimme ja käyttäneet maailmankuvamme rakennuspalikoina? Entä jos kaikki oppimamme olikin väärin?

Olemme tottuneet näkemään popularisoidun historian tietyllä tavalla suurmiehineen ja arkkikonnineen, ja nämä myytit ja legendat ohjaavat ajatuskulkujamme vaikka ne olisivatkin historiallisesti epätosia. Onko sillä merkitystä, mitä Jeesus todella sanoi viimeisellä ehtoollisella tai oliko häntä edes olemassa? Miljoonat ihmiset elävät tämän myytin uudestaan ja uudestaan joka vuosi, ja kun tarpeeksi moni uskoo myyttiin, siitä tulee totta. Koska me emme voi ”nähdä taaksepäin” me joudumme lähestymään menneisyyttä kiertoteitse; tekemään tulkintoja saatavilla olevan aineiston nojalla. Joskus ongelmana on aineiston vähyys, monissa tapauksissa sen paljous. Suodatamme lukuisista tiedonmuruista itsellemme ne merkitykselliset palat joista kasaamme menneisyyden mosaiikkeja. Historia on tulkintaa ja uudelleentulkintaa.

Ja historia pyrkii muuttumaan, kuten itäblokin maissa oli tapana sanoa: jokaisen sukupolven tehtävänä on kirjoittaa se uudestaan. Historia on ennen kaikkea esitys menneisyydestä, ei menneisyys sinällään. Aineiston jatkuvaa tulkintaa ja tutkimista vaaditaan jo senkin vuoksi, että menneiden polvien jättämä aineellinen perintö harvoin noudattaa tasapuolista läpileikkausta sen luoneesta kulttuurista. Se on usein yksipuolista, sattumanvaraista tai jopa tahallaan vääristeltyä. Silti pienimmätkin yksityiskohdat voivat paljastua mitä merkityksellisimmäksi. Keskiajalla väärennetyt dekretaalit eli paavinkirjeet kertovat meille paljonkin – ei niinkään historiallisista tapahtumista, vaan siitä instituutiosta ja ajasta joka ne loi, kuten Historia Augustaan sepitetyt Rooman keisareiden elämää kuvaavat kohtauksetkin.

Objektiivinen ja puolueeton suhtautuminen menneisyyteen historiantutkimuksen vaatimuksena on suhteellisen tuore keksintö. Tavallisesti menneitä tapahtumia ja legendoja merkittiin muistiin silloin ja siinä muodossa kuin niille oli käyttöä – ne olivat välineitä, joilla muovattiin nykypäivää, sen politiikkaa ja uskontoa. Historiateoksia ja asiakirjoja tilattiin uusien hallitsijoiden vallan laillistamiseksi ja ylistämiseksi, tai vanhojen halventamiseksi. Keisariajan Roomassa patriisit ja senaattorit kiirehtivät selittämään huonoiksi ja vihattaviksi sellaiset keisarit jotka olivat kajonneet heidän valtaansa, jopa niin että heidän muistonsa kirottiin ja päät hakattiin irti patsailta (damnatio memoriae). Kristilliset kronikoitsijat tekivät saman pakanoille ja pakanalliset auktorit kristityille. Pian kuitenkin valta siirtyi peruuttamattomasti ensinmainituille, jotka käyttivät uutta auktoriteettiasemaansa tehokkaasti hyväkseen.

Kristillisen kirkon harjoittama historian vääristely oli niin tehokasta, että jotkut myöhemmät vapaa-ajattelijat menivät niinkin pitkälle että selittivät koko Uuden testamentin joskus 200-luvulla syntyneeksi väärennökseksi. Tietoa hävitettiin tai kirjoitettiin uudelleen jo keisariajalla, etenkin mitä tuli kristinuskon syntyhistoriaan, mutta varsinainen väärennöstehtailu lähti käyntiin uuden uskon nimissä viimeistään 800-luvulla. Toisaalta, tuona aikana jolloin kaikki sivistys oli papiston käsissä, asiakirjojen väärentäminen rajoittui väistämättä klerikaaliluokkaan. Vain heillä oli sen edellyttämät tekniset ja kielelliset taidot.

Vääristelyn kulta-ajan sanotaan osuneen 1000- ja 1100-luvuille. Ajalle oli muutenkin ominaista älyllisen toiminnan elpyminen: suullisesta tiedonvälityksestä siirryttiin yhä enemmän kirjalliseen. Historiaa kirjoitettiin uudestaan aseiksi aikansa valtataisteluihin. Milloin tukkanuottasilla olivat piispat ja metropoliitat, milloin paavi ja keisari. Lisäksi uudelleen kirjoittamalla vahvistettiin jo saavutettuja asemia, kuten pahamaineisella ”Konstantinuksen lahjakirjalla”, jolla pseudo-Konstantinus lahjoittaa Rooman piispalle hengellisen lisäksi myös kaiken maallisen vallan. Tuskin kirkkoisät tietoisesti ajattelivat väärentävänsä historiaa, vaan pikemminkin rekonstruoivansa asioita niin kuin niiden olisi pitänyt heidän mielestään olla.

Uuden ajan alussa tapahtunut maailmankuvan murros poiki uskonsotien ja rationalismin lisäksi myös kokonaisen kriittisen ajattelun hyökyaallon dogmaattista Rooman kirkkoa vastaan. Protestanttien riveissä marssineet revisionistit ryhtyivät ankaraan propagandasotaan ja ruotivat myös kirkon harjoittamaa institutionalisoitua väärentämistä kovalla kädellä. Jos itse väärennökset ovatkin poliittisia, yhtä poliittista näyttää aina olleen sen kritiikki. Merkityksellistä ei ole se, miten asiat todella ovat, vaan kuka käskee.

Kriitikkojen äärimmäisestä laitaa edustaa jesuiitta Hardouin (1646-1729), jonka meni syytöksissään pidemmälle kuin kukaan muu. Tämä klassillinen filologi, kronologi ja numismaatikko väitti, että lähes koko Kreikan ja Rooman pakanallinen ja enimmäkseen myös kristillinen kirjallisuus syntyi – keskiajan lopulla. Kaiken tekaisivat ilkeät italialaiset oppineet joskus vuosien 1350 ja 1480 välillä. Hardouinin merkillisiä teesejä ei painettu hänen elinaikanaan, siitä hänen kollegansa pitivät huolen. Katolista kirkkoa Hardouin ärsytti väittämällä että ”Vulgata” oli vanhempi kuin kreikankielinen UT ja ettei ennen Trentoa (1546) pidettyihin kirkolliskokouksiin ollut luottamista. Vaikka Hardouin olikin tyypillisen akateemisen käsityksen mukaan ”oppinut mielipuoli”, hän esitti historiantutkimuksen ydinongelman. Mitä me voimme tietää historiasta?

Turha luullakaan, että asiat olisivat jotenkin muuttuneet sen jälkeen. Kehittynyt tiedonvälitys on toki tehnyt vaikeammaksi hallita ihmisten mieliä yhdellä ainoalla totuudella (vaikka Kiina ja Pohjois-Korea tekevätkin parhaansa), mutta toisaalta sama tekniikka on tehnyt mahdolliseksi entistä taitavamman vääristelyn. Tätä kysymystä tulee miettineeksi joka kerta katsellessaan iltauutisia tai avatessaan sanomalehden.

30-luvulla antisemitismia ja juutalaisvainoja lietsottiin väärennetyillä ”Siionin viisaiden pöytäkirjoilla”. Sodan jälkeen väärennettyjä sotarikoksia esittäviä valokuvia käytettiin saksalaisten demonisointiin. Häviäjät marssivat historian hämäriin ja voittajien totuudet elävät. Vähän aikaa sitten eräs tuomioistuin Saksassa päätti, että tosiasiat ovat irrelevantteja – historiaa ei saa epäillä. Toinen tuomioistuin määräsi erään kirjakauppiaan koko varaston poltettavaksi, koska kirjat sisälsivät ”väärää tietoa”. Metodit olivat samat kuin Trentossa, jolloin kirkolliskokous vahvisti ”Kiellettyjen kirjojen luettelon” (Index librorum prohibitorum), johon sijoitettiin sellainen kirjallisuus jota ei pidetty oikeaoppisena ja jota harras uskova ei saanut lukea tai omistaa. Puolesta tai vastaan – totuus on suhteellista ja historia poliittinen ase. Poliittiset motiivit selittävät niin Jouko Jokisalon vasemmistolaisia kuin David Irvingin revisionistisia näkemyksiä toisesta maailmansodasta. Voittaja on se joka saa parhaiten äänensä kuuluville. Tänään ihmisten mielikuvia ei tosin enää hallitse Vatikaani, vaan Hollywood.

Menestyksellisen vääristelyn tai väärennöksen kriteerinä voi pitää sitä, että se joudutaan toistuvasti ja tuloksetta osoittamaan valheeksi. Poliittiset instituutiot ja ideologiset mahdit suojelevat tulkintoja, joihin niiden valta-asema perustuu tai joista ne katsovat voivansa hyötyä. Mitä tärkeämpi tai ”faktuaalisempi” fiktio on ideologisesti, sitä enemmän kaikuvat kuuroille korville huomautukset siitä, ettei se pidä paikkaansa.

Kun ajattelee systemaattista petosta, kaikkea paavien ja maallisten hallitsijoiden välisiä taisteluita, kuninkaiden ja keisarien viraltapanoja, maailmansotia, vainoja, kansanmurhia ja polttamisia; kaikkea sitä historiaa joka on ollut tulosta jatkuvasta vääristelyn sarjasta joka ei suinkaan ala ”Konstantinuksen lahjakirjasta” ja pääty ”Siionin viisaiden pöytäkirjoihin” vaan on ollut jatkuva prosessi jossa historiaa on kirjoitettu yhä uudelleen ja uudelleen, tulee ajatelleeksi eikö valhe pikemminkin kuin totuus ole pysyvämmin vaikuttanut ihmiskunnan kohtaloihin?

Jälkikirjoitus edelliseen

Pompejista löytyi vielä jotakin, jota ei ihan heti olisi odottanut löytävänsä. Tämä intialainen norsunluinen patsas esittää Lakshmia (लक्ष्मी), onnen ja menestyksen jumalatarta. Olen aikaisemmin nähnyt roomalais-hellenististen kauppatavaroiden ja taide-esineiden kulkeutuvan kaupan mukana niin itään kuin pohjoiseenkin, mutta tämä on ensimmäinen intialainen veistos, johon olen törmännyt näin lännessä. Patsaan on arveltu olevan peräisin Kushānasta, Mathurān kaupungista, mutta tämä ei ole millään muotoa varmaa.

Kuka pompejilainen on sen ostanut tai hankkinut, ja mitä kautta? Kuinka monen välikäden kautta patsas on tullut Italiaan? Intialaiset kauppiaat olivat pysyvässä yhteydessä Roomaan, ja paikallisten kuninkaiden lähetystöt hoitivat diplomaattisuhteita Rooman ja Intian välillä ainakin Konstantinus I:n aikaan asti.

Lisää patsaasta:

Mutinus Tutinus


Lemmekäs satyyri ja kiimainen kuttu

Kun tuhkaan ja laavaan hautautunutta Pompejin kaupunkia alettiin ensimmäisen kerran kaivaa auki 1700-luvun lopulla, ensimmäisenä esiin tuli aineistoa joka nykyään luokiteltaisiin pornografiseksi. Koska suorasukainen seksuaalisuus oli ajalle suoranainen mahdottomuus eikä se muutenkaan sopinut ihannoituun Winckelmannilaiseen kuvaan antiikista (”Edle Einfalt und stille Größe” – jalo yksinkertaisuus ja hiljainen suuruus), eroottiset freskot peitettiin uudelleen ja pornografiset esineet lukittiin huolellisesti piiloon. Itse asiassa näin tehtiin ilmeisesti jo toiseen kertaan, sillä jo Pompeijin vuonna 1599 löytäneen arkkitehti Fontanan epäillään saaneen käsiinsä vahingossa eroottisaiheisia muinaisjäänteitä ja haudanneen ne kaikessa hiljaisuudessa takaisin maan poveen.

Napolin kuningas Francisco I tuohtui löydöksistä vuonna 1815 niin, että määräsi esineet suljettavaksi salaiseen huoneeseen, johon saattoi päästä käymään poikkeusluvalla ainoastaan ”moraaliltaan luja ja äärimmäisen hurskas mies”. Myöhemmät Napolin kuninkaat kuitenkin keräsivät Pompejin eroticaa omiin yksityiskokoelmiinsa. Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta Pompejin pornografinen esineistö on pysynyt lukkojen takana tähän päivään asti, sillä säilyneet kokoelmat avattiin yleisölle vasta vuonna 2000. Sekin aiheutti katolisen kirkon parissa pahennusta.

Pompejin erotiikka on aiheuttanut päänvaivaa myös meidän aikamme tutkijoille. Arkeologit antoivat esiin kaivamilleen rakennuksille nimen ja funktion säilyneen esineistön tai maalausten perusteella; näin sai nimensä esimerkiksi salaisia vihkimysmenoja kuvaavista seinämaalauksistaan tunnettu Villa de Misteri, Mysteerien huvila. Seiniin raaputettujen rivousten ja eroottisten seinämaalausten perusteella pienessä Pompejin maaseutukaupungissa oli kuitenkin enemmän porttoloita kuin leipomoita: peräti 25 kappaletta.

Kirjallisten lähteiden perusteella Pompeji ei ollut minkään Napolinlahden hurvittelukeskus. Pikemminkin se oli vanha, hieman unelias etruskien perustama 20 000 asukkaan kauppapaikka, ei edes lomakeskus siinä missä naapurinsa Herculaneum. Ehkä se tuttuuden tunne johon törmää Pompejin, Herculaneumin tai Stabiaen kaupungeissa johtaa katsojaa harhaan. Akateemisessa mielessä on vaarallista olettaa, että mielikuvat ja assosiaatiot joita tietyt kuvat ja esineet herättävät nykyihmisessä pätivät myös aikalaisiin. Myös ne perusteet joilla talojen oletetaan olleen porttoloita ovat toisinaan kyseenalaisia. Ajatusleikkinä: Kuinka monesta nykytaloudesta voisi tulevaisuuden arkeologi löytää eroottista taidetta ja välineistöä?

Ilmeisesti kyse onkin siitä, että seksuaalisuuden julkinen esittäminen ei ollut roomalaisille tabu, vaan luonnollinen osa elämää. Muitakaan luonnollisia ruumiintoimintoja ei pahemmin peitelty, vaan ne jaettiin. Kerrostaloissa ei asuntoihin kuulunut yleensä omaa keittiötä ja käymälää. Syötiin joko ulkona tai sitten ruoka ostettiin torilta ja valmistettiin yhteiskeittiössä. Julkisissa käymälöissä käytiin yhdessä, niissä seurusteltiin ja puhuttiin politiikkaa. Sama koskee peseytymistä. Isommissa kylpylöissä oli tosin nykyisten uimahallien tapaan naisten ja miesten puku- ja saunaosastot erikseen, tai sitten erilliset vuorot. Pompejin kylpylä oli yhteiskylpylä, joten sukupuolten erottelukaan ei voi olla syynä siihen, että se on kuuluisa ainoista säilyneistä lesboseksimosaiikeistaan.


Hic habeat felicitas

Roomalaisten kylpylöiden pukuhuoneiden lattioita ja kattoja koristavat usein eroottiset mosaiikit. Miksi? Varmastikaan tarkoitus ei ollut asiakkaiden kiihottaminen. Erään teorian mukaan panokuvien alastomilla vartaloilla haluttiin kertoa, että kyseessä oli riisuutumistila. Selitys ei tunnu kauhean vakuuttavalta. Kuvat eivät myöskään olennaisesti eroa monien porttoloiksi merkittyjen asuntojen kuvituksesta. Ehkä kuvien tarkoitus oli vain viihdyttää? Kenties erilaiset seksiaktit kertoivat roomalaisille vain hauskanpidosta ja onnesta. Yksityisasunnotkin suojattiin ”pahalta silmältä” ja onnettomuuksilta tomerasti jöpöttävillä falloksen kuvilla. Varmemmaksi vakuudeksi esimerkkikuvassa on falloksen viereen kirjoitettu: Hic habeat felicitas, ts. tämä talo on onnellinen talo.

Uudempi kriittinen arviointi on pudottanut Pompejin porttoloiden määrän yhdeksään. Näissä paikoissa myös rakennusten arkkitehtuuri ja muut löydökset tukevat käyttötarkoitusta: Tyttöjen pikkuruiset huoneet tai kopit, joissa he ovat ottaneet vastaan asiakkaitaan; tyydytettyjen asiakkaiden arviot akteista ulkoseiniin raaputettuina. Hic ego nunc futui formosam forma puellam, laudatam a multis, sed lutus intus erat. ”Nain täällä äsken hyvännäköistä tyttöä, muotovaliota ja monien ylistämää, mutta sisällä tyttö olikin ihan paska.” Piirtokirjoitus keskustan basilican, roomalaisten oikeusistuimen ja ostoskeskuksen, seinässä mainostaa seuranpuutteesta kärsiville matkalaisille, että kaupungin tytöt ovat auliita ja ystävällisiä, ja antaa ohjeita mistä heitä voi löytää. Porttoloiden seiniin oli mainosmielessä maalattu myös tyttöjen taksat selvästi esille. Kenties moraali ei ollut yhtään löyhempi kuin nykyään, mutta suhtautuminen seksuaalisuuteen paljon avoimempaa ja suorasukaisempaa.


Siivekäs Mutinus

Roomalaisten alkuperäinen hedelmällisyyden- jumala oli etruskilaista alkuperää oleva Mutinus Tutinus, jolla oli oma pyhäkkönsä Rooman kaupungissa. Sanotaan, että vastanaineet naiset kävivät ennen hääyötään lahjoittamassa neitsyytensä pyhäkössä pönöttävän Mutinus (tai Mutenus)-jumalankuvan kiviselle erektiolle. Teko takasi avio-onnen ja varmaankin myös hedelmällisyyden. Yleensä Mutinus, jonka nimi juontuu miehistä elintä tarkoittavasta latinan sanasta, esiintyy siivekkään falloksen muodossa. Näitä onnenkaluja naiset kantoivat kaulassaan suojana demoneita vastaan.

Varsinainen Mutinus Tutinuksen palvonta näyttää sekoittuneen jo varhaisessa vaiheessa Priapukseen, jonka koti oli kreikkalaisessa Lampsakoksessa Vähässä-Aasiassa. Hänestä Gaius Valerius Catullus on sepittänyt nämä säkeet:

Omistan, pyhitän tämän lehdon sinulle, Siittimen jumala,
jonka koto ja metsämaat ovat Lampsacuksessa;
siellä, Hellespontoksen rannikkokaupungeissa
sinua palvotaan suurimmin.
Siellä rannat ovat ostereista rikkaat!
(Catullus XVIII, käännös Jukka Kemppisen)

Onnea tuova Mutinus Tutinus esiintyy myös muissa muodoissa, joista kummallisimpia on oikealla kuvattu siivekäs ratsu. Pompejista niitä on löytynyt sekä tavallisina pienoisveistoksina että tuulikelloina. Falloksia ei selvästi pidetty uhkaavina tai pelottavina, sillä eräässä tuulikellossa Mutinuksen kulliruumiin päällä ratsastaa pieni amoriini, rakkaudenjumala.

Roomalaisten harjoittamalle sukupuolimagialle oli useimpien eurooppalaisten kansanuskojen tapaan ominaista se, että ”voimapaikan” näyttäminen karkotti pahan. Roomalaisilla ”voimaelin” kuului miehelle. Itämerensuomalaisten maagisissa tavoissa miehinen elin on sen sijaan onneton ja heikko. Sen suojaamisvoima on olematon verrattuna naisen väkeen, joka löytyi hameen alta. Tällä voimalla suojattiin karja, torjuttiin kirouksia ja kateita, ja saatettiinpa sitä käyttää vahingoittamiseenkin. Miehet nimittäin pelkäsivät, että naiset saattaisivat äksylle päälle sattuessaan lähettää heillekin vitun vihat, kuukautiset. Tältä vaaralta suojasivat ainoastaan tietäjän loitsu, joka sisälsi voimapaikan syntysanat.

Mutinus on antanut nimensä uudella ajalla kokonaiselle sienien suvulle, joista esimerkiksi kelpaa mutinus caninus, kansanomaiselta nimeltään koirankyrpäsieni.

Aelia Galla Placidia


Ravenna: Galla Placidian mauseoleumi

Keisarinna Aelia Galla Placidialle (392-450) omistettu ristinmuotoinen tiilimausoleumi nököttää melkein huomaamattoman näköisenä puolitoista metriä nykyistä maanpintaa alempana San Vitalen basilikan nurkilla. Sen sisällä on viileää ja hämärää; ainoa valo lankeaa utumaisen pehmeästi alabasteri-ikkunoiden kivikalvojen läpi ja jättää yleellisen taidokkaat mosaiikit kynttilöitä kaipaavaan puolivaloon.

Kussakin mausoleumin mosaiikkikoristellussa holvissa on kivinen sarkofagi. Vasemmanpuoleiseen on haudattu hänen viimeinen aviomiehensä, kenraali Constantius. Oikeanpuoleinen on kuulunut joko hänen heikkopäiselle velipuolelleen Honoriukselle tai pojalleen Placidus Valentinianukselle. Mausoleumin apsiksessa makaava suuri sarkofagi on menettänyt kaikki marmorikoristeensa. Perimätiedon mukaan Galla Placidia ruumis laskettiin siihen istuma-asennossa, balsamoituna, puettuna silkkiin ja purppuraan. Nyt mahtava kiviarkku on tyhjä, sillä sarkofagin sisällön sanotaan palaneen tapaturmaisesti vuonna 1577. Miten ihmeessä? Kilpailevan perinteen mukaan Galla Placidia haudattiin Roomaan, Ikuiseseen kaupunkiin, jossa hän kuoli 27. päivänä marraskuuta vuonna 450. Kenties ruumis siirrettiin myöhemmin Ravennaan?


Aelia Galla Placidia (392-450)

Päivi Setälän ansiokas teos antiikin naisista ei mainitse Galla Placidiaa. Se on harmi. Koko myöhäisantiikin värikäs tapahtumahistoria tuntuu kiteytyvän tämän hurskaan, kauniin ja oppineen naispoliitikon elämään. Tarina on kuin suoraan elokuvasta: Täynnä juonittelua, romantiikkaa, vaaroja ja eeppisen mittakaavan tapahtumia. Galla Placidian aikalaisia olivat hunni Attila, kuningas Alarik ja sotapäällikkö Vortigern, matemaatikot Synesius Kyreneläinen ja Hypatia Aleksandrialainen sekä pyhät miehet Johannes Krystostomos, pyhä Hieronymus (joka käänsi Raamatun latinaksi) ja kirkkoisä Augustinus, naisvihaaja ja ”perisynnin” keksijä. Galla Placidia eli läpi ajan, jolloin läntinen Rooman valtakunta luhistui ja muuttui maahantunkeutuneiden germaaniheimojen väliseksi taistelutantereeksi.

Galla Placidia syntyi Konstantinopolissa vuonna 392. Hänet oli siittänyt vanhoilla päivillään keisari Theodosius I, Välimeren pakanauskontojen leppymätön vihollinen, joka teki kristinopin nikaialaisesta haarasta Rooman ainoan hyväksytyn uskonnon vuonna 380. Hänen äitinsä Galla ja hänen molemmat sisaruksensa kuolivat kun Galla Placidia, joka jo syntyessään oli julistettu ”kaikkeinkorkeimmaksi neidoksi” (nobilissima puella), oli vasta oppinut kävelemään. Itse Theodosius menehtyi heti seuraavana vuonna, joten Galla Placidia jäi samantien orvoksi.

Theodosius testamenttasi valtakuntansa ensimmäisestä avioliitostaan syntyneille Honoriukselle ja Arcadiukselle, kahdelle yksinkertaiselle pojalle jotka elivät täysin neuvonantajiensa talutusnuorassa. Galla Placidia lähetettiin Theodosiuksen veljentyttären Serenan hoiviin Roomaan. Serena oli Honoriuksen hovin vaikutusvaltaisin nainen: Hänet oli naitettu vuonna 395 Honoriuksen holhoajalle, länsi-Rooman asevoimien ylipäällikkölle, vandaalikenraali Stilicholle. Serena oli järjestänyt Honoriuksen hovirunoilija Claudiuksen avioliiton ja huolehti samantien myös hoiviinsa asetetusta serkkutytöstään: Pikkuisen Galla Placidian tulevaksi aviomieheksi varattiin Serenan ja Stilichon vastasyntynyt poika Eucherius. Gallasta olisi siis tullut oman serkkunsa miniä, mikäli avioliitto olisi toteutunut.

Stilicho ei paljoa kotona viihtynyt; Rooman valtakunta oli tuohon aikaan jatkuvassa sotatilassa. Lähes koko Balkanin niemimaa oli menetetty maahantunkeutuneille gooteille, joita johti pelätty kuningas Alarik. Torjuakseen Alarikin hyökkäyksen Italiaan Stilicho antoi tyhjentää kaikki rajavaruskunnat joukoistaan, mutta taistelut gootteja vastaan eivät johtaneet tulokseen. Alarik saapui talvella 401-402 piirittämään pääkaupunkia, Milanoa. Tämän epämiellyttävän kokemuksen jälkeen 17-vuotias Honorius siirsi keisarillisen residenssinsä soiden ympäröimään Ravennan satamakaupunkiin.

Alarikia ei saatu kuriin tulevinakaan vuosina ja Stilichon uskollisuus esivallalle näytti keisarillisten neuvonantajien ja senaattorien mielestä epäilyttävältä. Isänmaalliset patriisit juonivat vandaalikenraalin hengiltä tämän ollessa eräässä Ravennan kirkoista rukoilemassa ja hänen hopeoitu patsaansa Rooman Forum Romanumilla kaadettiin. Kun tieto kenraalin kuolemasta levisi, Italian kaupungeissa asuneita Stilichon germaanipalkkasoturien lapsia ja vaimoja odotti noutaja. Rotuviha germaanien ja roomalaisten välillä leimahti jälleen liekkehin, mutta germaanit olivat tulleet jäädäkseen. Päällikkönsä ja perheensä menettäneet sotilaat loikkasivat Alarikin puolelle.


Flavius Stilicho (359-408), hänen vaimonsa Serena ja poikansa Eucherius.

Entisestäänkin vahvistunut Alarikin armeija saapui lopulta ryöstellen itsensä Rooman kaupungin porteille talvella 408. Alarik pyrki kiristämään Honoriukselta suojelurahaa, jota ei tippunut. Gootit päättivät periä rahansa itse. Kaaosta lisäsi vielä kymmenien tuhansien orjien karkaaminen piiritetystä kaupungista Alarikin armeijaan. Piiritystä kesti lopulta kolme vuotta ja teini-ikään ehtinyt Galla Placidia sai kestää sen kaikki kärsimykset. Ensin hänen serkkunsa Serena tuomittiin kuolemaan vehkeilystä vihollisen kanssa ja teloitettiin yhdessä poikansa kanssa. Kuulemma teloitus tapahtui Galla Placidian suostumuksella; välit eivät liene olleet kovin hyvät ottotyttären ja kasvatusäidin välillä.

Nälänhätä ja kulkutaudit tappoivat roomalaisia kuin kärpäsiä. Lopulta vanha kristitty aatelisnainen avasi kaupungin portit, sillä hän ei kestänyt katsella enempää kärsimystä. Kun seuraavan kerran kuulemme Galla Placidiasta, on hän jo goottien vankina – mutta aivan yllättäen hän rakastuukin omaan kaappaajaansa, komeaan Ataulf -nimiseen heimopäällikköön joka sattuu vielä olemaan itsensä Alarikin lanko. Katselivatko he yhdessä, miten Rooma paloi? Gallan velipuoli Honorius – joka Pekka Tuomiston sanoin ”tuskin osasi kävellä ja syödä oliiveja yhtä aikaa” – ei piitannut entisen maailmanpääkaupungin kärsimyksistä vaan keskittyi ruokkimaan lemmikkikanojaan Ravennassa.

Hävitettyään Ikuisen kaupungin, ryöstettyään vuosisatojen saatossa kerääntyneet aarteet ja otettuaan koko joukon panttivankeja Alarik jatkoi tuhoisaa vaellustaan Italian halki. Galla Placidian lisäksi panttivankeihin kuului useita kunnianarvoisia senaattoreita, kuten Rooman kaupunginprefekti Priscus Attalus, josta Alarik välillä suunnitteli itselleen kuuliaista vastakeisaria. Goottien kuningas menehtyi kuitenkin vielä samana vuonna (410 jKr.) kuumetautiin Calabriassa ja hänen tilalleen gootit valitsivat yksimielisesti Ataulfin. Ataulf johdatti gootit takaisin pohjoiseen ja kaoottiseen Galliaan, jossa länsi-Rooman armeijoiden uusi päällikkö Constantius oli juuri kukistanut brittiläisen vallantavoittelijan Konstantinus III:n. Lisäksi maata hävitti frankkien, alemannien ja muiden germaaniheimojen invaasio.

Toisin kuin Alarik, Ataulf tuntuu olleen jopa idealistinen hahmo. Kirkkoisä Orosius panee hänen suuhunsa seuraavat sanat:

”At first I wanted to erase the Roman name and convert all Roman territory into a Gothic empire: I longed for Romania to become Gothia, and Athaulf to be what Caesar Augustus had been. But long experience has taught me that the ungoverned wildness of the Goths will never submit to laws, and that without law a state is not a state. Therefore I have more prudently chosen the different glory of reviving the Roman name with Gothic vigour, and I hope to be acknowledged by posterity as the initiator of a Roman restoration, since it is impossible for me to alter the character of this Empire.” (Adversum Paganos, translated in Stephen Williams, Diocletian and the Roman Recovery, Routledge, 1985, 2000, p.218)

Ehkä Galla Placidiallakin oli osansa Ataulfin kääntymyksessä roomalaismielisyyteen?

500-luvulla elänyt kronikoitsija Jordanes kertoo että Ataulf ja 19-vuotias Galla viettivät roomalaisen tradition mukaisia häitä vuonna 411 pienessä pohjoisitalialaisessa Forlin kaupungissa (Forum Livii). Toisen version mukaan he menivät virallisesti naimisiin vasta vuonna 414 Narbossa, kun Ataulf lepytti Honoriuksen kukistamalla hänen puolestaan pari gallialaista vallantavoittelijaa. Ataulf joutui torjumaan myös omien maanmiestensä yritykset vallan vaihtamiseksi. Selvästi Ataulfin roomalais-goottilaiset visiot eivät miellyttäneet kaikkia. Lopulta Constantiuksen meriteitse ahdistelema Ataulf vetäytyi gootteineen Hispaniaan sotimaan sinne asettuneita vandaaleja vastaan. Hispaniassa Galla synnytti hänelle pojan, Theodosiuksen. Lapsi ei elänyt montaa kuukautta ja pienen Theodosiuksen mukana kuolivat parin haaveet roomalais-goottilaisesta yhtenäisvaltiosta.

Honorius vaati uudelleen Ataulfia palauttamaan sisarensa, mutta kun Ataulf kieltäytyi, hän jatkoi sotaa gootteja vastaan. Ataulfin kruunu alkoi keinua kiikkerästi hänen kulmillaan: Kuninkaalle ilmestyi haastajia toinen toisensa perään, ja lopulta hänet murhattiin omassa kylpyammeessaan. Vallan kaappasi eräs Sigeric menettääkseen sen kymmentä päivää myöhemmin Wallialle, joka solmi lopullisen rauhan Rooman kanssa. Vuonna 417 Wallia möi Galla Placidian takaisin velipuolelleen Honoriukselle; vaihdossa gootit saivat hedelmällisen Akvitanian maakunnan ja kipeästi kaipaamiaan elintarvikkeita. Honorius antoi siskonsa vaimoksi voittoisalle Constantiukselle.

Mitkään lähteet eivät kerro, mitä Galla Placidia ajatteli uudesta pakkoavioliitostaan. Siitä syntyi kuitenkin laiska ja kykenemätön Valentinianus III – tuleva keisari – sekä itsetietoinen tytär Justa Grata Honoria, joista oli koko länsi-Roomalle (tai sille mitä siitä oli jäljellä) vielä paljon harmia. Galla Placidia korotettiin keisarinnan (augusta) arvoon 8. helmikuuta 421 ja hänen miehestään Constantiuksesta tehtiin Honoriuksen hallituskumppani, mutta Constantius sairastui ja kuoli jo 2. syyskuuta samana vuonna. Muutenkin vajaalla pakalla pelannut Honorius onnistui vielä mustaamaan maineensa lopullisesti alkamalla tuntea suunnatonta himoa leskeksi jäänyttä sisarpuoltaan kohtaan ja lääppimällä tätä irstaasti julkisilla paikoilla. Ravennassa syntyi katutappeluita keisarin ja leskiaugustan kannattajien välillä. Ne rauhoittuivat, kun Honorius karkotti Galla Placidian Konstantinopoliin, jonne tämä muutti lapsineen vuonna 423. Samana vuonna myös Honorius sairastui ja kuoli.


S. Giovanni Evangelista

Länsi-Rooman diadeemi siirtyi 6-vuotiaan Valentinianus III:n pikkuiseen päähän. Poikansa holhoojana Galla Placidia toimi valtionhoitajana kahdentoista vuoden ajan, kunnes Valentinianus tuli täysi-ikäiseksi. Valtakunnan hallitsijana hurskas keisarinna tuli tunnetuksi katolisen uskon puolustajana ja mesenaattina. Hän restauroi ja rakennutti useita kirkkoja. Roomassa hän rahoitti San Paolo fuori le muran basilikan korjaustyöt ja avitti Jerusalemin Pyhän Ristin kirkon koristelussa. Hallituskaupunkiinsa Ravennaan hän rakennutti Pyhän Ristin ja P. Johannes Evankelistan basilikat ja huolehti siitä että Ravenna sai piispanistuimen. Riminiin hän rakennutti P. Stefanuksen kirkon.

Ravennan P. Johanneksen kirkkoa koristaa periroomalainen omistuspiirtokirjoitus: ”Galla Placidia, hänen poikansa Placidus Valentinianus Augustus ja tyttärensä Justa Grata Honoria lunastivat valansa pelastuttuaan meren raivolta.” Samalla tavalla, hädän hetkellä tehdyn lupauksen perusteella, olivat syntyneet monet Rooman pakanatemppeleistäkin. 400-luvulla välimeren vanhat pakanauskonnot olivat kuitenkin hitaasti katoamassa valtiollisen vainon vuoksi. Keisari Theodosius oli kieltänyt lailla kaikki muut uskot paitsi kristinuskon; kenraali Stilicho oli tehnyt valtion tahdon selväksi polttamalla Roomassa pyhät Sibyllan ennustuskirjat.

Gallan, hänen poikansa ja teini-ikäisen tyttärensä suhteesta hunni Attilaan kirjoittaa Pekka Tuomisto Rooman keisareissa seuraavasti:

Attilan hyökkäyksen käynnistäjänä toimi yllättävästi keisari Valentinianus III:n sisar Justa Grata Honoria, joka oli joutunut epäsuosioon ja kotiarestiin jäätyään kiinni lemmenseikkailusta tilanhoitajansa Eugeniuksen kanssa. Uusien skandaalien välttämiseksi hänet kihlattiin senaattori Herculanuksen kanssa, mutta Honoria ei uudesta siipastaan pitänyt. Niinpä hän vuonna 449 tai 450 lähetti eunukkinsa mukana kirjeen Attilalle ja pyysi tätä – kunnon korvausta vastaan – kostamaan puolestaan saamansa kohtelun. Varmemmaksi vakuudeksi Honoria liitti kirjeeseen mukaan sinettisormuksensa. Attila ymmärsi oitis, että Honoria kosi häntä, ja lähetti paluupostissa myöntävän vastauksen ja vaatimuksen myötäjäisistä, jotka olisivat puolet Länsi-Rooman alueista. Galla Placidialla oli täysi työ estää Valentinianusta murhaamasta siskoaan, kun tämän punoma kuvio tuli ilmi. Attila sai kohteliaan mutta kieltävän vastauksen […]

Galla Placidia kuoli vuonna 450, joten hänen ei onneksi täytynyt nähdä miten pettynyt sulhasmies Attila hyökkäsi Galliaan ja Italiaan seuraavana vuonna. Hänen tahdoton poikansa Valentinianus III sai jäädä dynastiansa viimeiseksi edustajaksi, jonka jälkeen yö laskeutui länsi-Euroopan ylle.

Epilogi:

Tarinan mukaan goottikuningas Alarik vei Rooman Juppiterin temppelistä Capitoliumilla myös ne aarteet, jotka Titus oli saanut vuonna 73 Jerusalemista kukistettuaan juutalaisten kapinan: Vaskitorvet ja hopeiset kynttilänjalat – kenties myös Liiton Arkin? Kun Alarik kuoli, hänen uskolliset goottinsa patosivat Busento-joen ja hautasivat hänet aarteineen sen pohjaan. Tämän jälkeen joen annettiin taas palata tavalliseen uomaansa. Näin päällysmies sai nukkua ikiunta joen alla kuten kuningas Arthur joissain myöhemmissä taruissa, joihin Alarikin kohtalo on kenties vaikuttanut.

Jerusalemin aarteille on toinenkin ryöstäjäehdokas: Vandaalit, jotka hävittävät Rooman vuonna 452 jKr. ja antoivat nimensä vandalismille. Yksi vandaalien aarrelaivoista upposi paluumatkalla Roomasta Karthagoon, eikä sitä ole vieläkään löytynyt.

Helioktonos, KALI 698 eKr.

Korviahuumaavan jylyn saattelemana lensi taivaankannen yli pitkähäntäinen aurinko, niitti metsää sytyttäen puita, hävittäen maalinnoja. Räjähdyksen kirkas liekki järisytti Itämeren rantoja ja näkyi vastarannalle asti. Sitten sikisi haudanhiljaisuus, ehkä säkkipimeä, ja etäisten palavien metsien kumotus. Aurinko oli pudonnut taivaalta ja hävinnyt. Me emme osanneet selittää sitä toisin. Mutta seuraavana päivänä oli aurinko taas taivaalla. Me emme osanneet selittää sitä toisin. Se ruokki pelkoa, ruokki toivoa. Auringonsyöjä! Nimetön voima!

Sanalla on suuri mahti. Ensimmäiseksi meidän piti välttää käyttämästä Sen nimeä, ettemme turhan päiten manaisi sitä esiin. Tuntea Se ja muistaa Se, voidaksemme vaaran uhatessa tunnistaa Se ja lepytellä Se. Meidän ainut suojakilpemme on kieli, kiertoilmaisu aseemme. Auringolla oli pitkä liekehtivä pyrstö. Kuin tuhat salamaa. Se ajoi takaa aurinkoa ukkosenjyrinällä, kylvi tuhoa ja kuolemaa.

Tulesaba, Kerahänd, Lendvamees, Pitkakehaline, Vanha pitkä, Pitkäinen, Lemmonnuoli, Vaskikäärme, Vennanmato, Kulonkarva, Kultakarva, Käärmeinen. Pyhä järvi, Auringon hauta. Helioktonos, kreikkalaiset kuulivat siitä vain huhuja.

Merenkulkija ja tiedemies Pytheas, joka oli kotoisin fokaialaisten perustamasta Massilian satamasta, saapui Ultima Thuleen, Saarenmaalle, noin vuonna 350 eKr. Papit näyttivät hänelle Auringon haudan, ja hän ymmärsi. Myös Plinius tunsi ja ymmärsi.

”He kumartavat lohikäärmeitä”, sanoi Adam Bremeniläinen eikä ymmärtänyt. Hän syntyi tuhat vuotta liian myöhään.

Taivas reikihin repesi,
ilma kaikki ikkunoihin
kirposi tulikipuna
suikahti punasoranen,
läpi läikkyi taivosista,
puhki pilvistä pirisi,
läpi taivahan yhdeksän,
halki kuuden kirjokannen.

Et tu, Judas!


Vatikaanin museossa on Julius Caesaria esittävä patsas, yksi niistä monista jotka tehtiin hänen kuolemansa jälkeen kenties kuolinnaamion perusteella. Marcus Antonius pystytti samanlaisen Forum Romanumin rostralle, puhujalavalle. Ciceron mukaan sen jalustaan oli kirjoitettu ”Parenti optime merito”. Caesarin kasvot ovat ylevät, mutta vakavat ja kärsimyksen henkistämät. Aivan toisenlainen on Tusculumin Caesar-patsas, joka on tehty hänen eläissään. Kalju, pyöreäposkisempi, pilkallisen itsetietoinen hymy huulillaan. Myöhempien aikojen hurskaus on palauttanut Vatikaanin Caesarille hänen hiuksensa, ja herää epäilys, eikö hänen kasvonpiirteitäänkin ole paranneltu vastaamaan hänen uutta asemaansa Divus Juliuksena, Rooman suojelusjumalana, Venuksen poikana.

Caesarin perilliset, etenkin hänen pappiskumppaninsa Antonius, levittivät Divus Juliuksen kulttia ympäri valtakuntaa. Hellenistisessä idässä se otti tulta, sillä jo Aleksanterin seuraajat, diadokit, olivat omaksuneet persialaisen tavan tulla palvotuksi jumalina. Jumalallisen Caesarin kulttipatsaat vastaavat kuolinnaamion henkistynyttä Juliusta, tammenlehtiseppele (corona civica) kulmillaan. Todellinen pietá! Kulttipatsaiden piirtokirjoituksissa Caesar ei ole pelkästään ylipappi (pontifex maximus), diktaattori ja konsuli, vaan sôtêr, euergetês ja theos – pelastaja, hyväntekijä ja jumala. Hän oli myös, kuten sanottu, optime merito, kreikaksi chrêstos, joka hellenistisen kauden lopulla lausuttiin samalla tavalla kuin ”voideltu”, kristus.

Divus Juliuksen kulttimenoissa esitettiin ilmeisesti Caesarin omaa passiota, kärsimysnäytelmää, jonka keskeiset osat olivat Caesarin saapuminen roomaan riemusaatossa, hänen ihmetekonsa, salaliitto, ehtoollinen, murha, postuumi oikeudenkäynti, ruumiin polttaminen ja ylösnousemus komeetan muodossa taivaaseen. Keisariajan mysteerinäytelmät toistavat tiettyjä samoja kaavoja, joten tarkastellaanpa Caesarin ja Kristuksen näytelmiä keskenään.

 

  1. Jeesus saarnasi anteeksiantoa ja rakkautta jopa vihollisiaan kohtaan.
    – Caesar oli tunnettu jalomielisyydestään ja siitä, että hän antoi anteeksi katkerimmillekin vihamiehilleen, sekä kansalaissodan aikana että sen jälkeen. Caesarin laupeudesta tuli suorastaan käsite (Clementia Caesaris).

  2. Jeesus ratsastaa aasin selässä riemusaatossa Jerusalemiin, jossa kansa juhlii häntä kuin kuningasta, mikä sapettaa vanhimpainneuvostoa. Hänen ystävänsä ja opetuslapsensa Juudas Iskariot pettää hänet. Juudas Iskariot tekee myöhemmin itsemurhan.
    – Caesar ratsastaa hevosen selässä riemusaatossa Roomaan, jossa kansa juhlii häntä kuin kuningasta, mikä sapettaa senaattia. Hänen ystävänsä ja ottopoikansa Marcus Junius Brutus

    pettää hänet. Brutus Sicarius (”Salamurhaaja”) tekee myöhemmin itsemurhan.

  3. Teloitustaan edeltävänä iltana Jeesus viettää viimeistä ehtoollista opetuslasten seurassa juoden viiniä. Jeesus puhuu enteellisesti omasta kuolemastaan. Petturi Juudas on läsnä pöydässä.
    – Murhaansa edeltävänä iltana Caesar viettää ehtoollista lähimpien ystäviensä kera juoden viiniä. Caesar puhuu enteellisesti omasta kuolemastaan. Petturi Brutus on läsnä pöydässä.

  4. Kun Jeesuksen kärsimykset alkavat, hänen kakkosmiehensä ja apulaisensa Pietari kieltää tuntevansa häntä, vaikka on vannonut vankkumatonta uskollisuuttaan. Kaikki opetuslapset jättävät Jeesuksen ja pakenevat.
    – Kun Cesarin kimppuun käydään, hänen kakkosmiehensä ja uskonnollinen apulaisensa Marcus Antonius pelkää henkensä puolesta, naamioituu orjaksi ja piiloutuu. Muut hänen ystävänsä, jotka vannoivat suojelevansa häntä, jättävät hänet ja pakenevat.

  5. Juuri ennen teloitustaan Jeesusta pilkataan pukemalla hänen päälleen purppurakaapu ja kruunaamalla hänet orjantappuraseppeleellä. Apokryfisen Nikodemuksen evankeliumin mukaan Longinus-niminen sotilas pistää häntä kylkeen keihäällä.
    – Juuri ennen murhaa salaliittolaiset pilkkaavat Caesarin purppurakaapua ja laakerinlehtiseppelettä. Tappavan, kylkeen osuneen tikariniskun antaa salaliittolaisista Gaius Cassius Longinus.

  6. Jeesus teloitetaan 15. päivänä nisania (maaliskuuta). Hän nousee kolmantena päivänä kuolleista ja kohoaa taivaaseen. Jeesuksen kuolema järkyttää luonnonjärjestystä: Aurinko pimenee.
    – Caesar murhataan maaliskuun iduksena eli 15. päivä. Hänen tuhkansa haudataan uudestaan kolmantena päivänä ja hänen katsotaan nousseen taivaalle ilmestyneen komeetan muodossa jumalten joukkoon. Caesarin kuolema järkyttää luonnonjärjestystä: Aurinko pimenee (Plutarkhos), villieläimet itkevät (Vergilius).

Sivuhuomiona mainittakoon, että keisari Claudiuksen aikana Roomaan tuodussa Kybelen mysteereissä kuolevan ja ylösnousevan Attis-jumalan kuolema ja kärsimysnäytelmä esitettiin myös maaliskuun 15. päivänä.

Kuten sanottu, Divus Juliuksen kultti levisi lähinnä itään, Aleksandriaan ja Antiokiaan. Caesarin papit käyttivät ilmeisesti ajankohtien samanlaisuutta hyväkseen muokatessaan Divus Juliuksen elämän samaan muottiin jolla oli valettu muutkin kuolevat ja ylösnousevat jumalat – Attis, Tammuz ja Osiris. Myöhemmin hyväksi havaittua kaavaa toistivat Mithran, Manin ja Jeesuksen palvelijat. Myös Divus Julius oli ylipappi ja ”voideltu”, kristus. Ja hän nautti suurta luottamusta juutalaisten keskuudessa. Caesar oli myöntänyt juutalaisille huomattavia erivapauksia, mm. verohelpotuksia. Juutalaiset oli myös vapautettu asepalveluksesta eikä heidän tarvinnut tehdä sapattina työtä. Kaiken lisäksi Caesar oli kukistanut juutalaisten vihollisen Pompeius Magnuksen, joka oli kehdannut häpäistä persoonallaan Jerusalemin Temppelin kaikkein pyhimmän. Niinpä Divus Juliuksen kärsimysnäytelmää esitettiin varmaan myös Jerusalemissa, sata vuotta ennen kuin Jeesuksen elämäntarinaa alettiin kirjoittamaan.

Mikä vaikutti mihinkäkin, ja missä järjestyksessä? Hermes Trismegistos voisi sanoa: Kaikki liittyy kaikkeen, eikä mihinkään. Kaivaa voi, mutta vastauksia ei löydä koskaan. Mutta mikä mies oli Jeesus Barabbas, ”ryöväri” ja kapinoitsija eli juutalainen isänmaallisuusmies, joka harjoitti aseellista vastarintaa roomalaista miehittäjää vastaan. Legendan mukaan Juudean prokuraattori ratsumies Pontius Pilatus tarjosi häntä Jeesus Joosefin pojan ohella vapautettavaksi ristiinnaulitsemiselta.

Barabbas vapautettiin ja Messias päätyi ristille, vai liittyykö koko legendaan suuren luokan sekaannus? Bar-abbas on hepreaa ja tarkoittaa ”isän poikaa”, liikanimi jota käytettiin silloin kun isä ei ollut tiedossa, toisin sanoen tämä toinen Jeesus oli kaimansa tavoin avioton lapsi. Jeesus, Yoshua taas tarkoittaa ”pelastajaa”. Vierekkäin esiteltiin siis kaksi ”Isän poikaa, Pelastajaa”? Mainittakoon vielä että kirkkoisä Origenes, jonka Konstantinopolin kirkolliskokous 553 tuomitsi harhaoppiseksi gnostismiin perustuvan platonilaisuuden ja jälleensyntymisopin vuoksi, veti aikanaan herneen nenään Jeesus Barabbasin etunimestä, joka sen jälkeen vaivihkaa kumitetiin pois myöhemmistä evankeliumikopioista.