Korviahuumaavan jylyn saattelemana lensi taivaankannen yli pitkähäntäinen aurinko, niitti metsää sytyttäen puita, hävittäen maalinnoja. Räjähdyksen kirkas liekki järisytti Itämeren rantoja ja näkyi vastarannalle asti. Sitten sikisi haudanhiljaisuus, ehkä säkkipimeä, ja etäisten palavien metsien kumotus. Aurinko oli pudonnut taivaalta ja hävinnyt. Me emme osanneet selittää sitä toisin. Mutta seuraavana päivänä oli aurinko taas taivaalla. Me emme osanneet selittää sitä toisin. Se ruokki pelkoa, ruokki toivoa. Auringonsyöjä! Nimetön voima!
Sanalla on suuri mahti. Ensimmäiseksi meidän piti välttää käyttämästä Sen nimeä, ettemme turhan päiten manaisi sitä esiin. Tuntea Se ja muistaa Se, voidaksemme vaaran uhatessa tunnistaa Se ja lepytellä Se. Meidän ainut suojakilpemme on kieli, kiertoilmaisu aseemme. Auringolla oli pitkä liekehtivä pyrstö. Kuin tuhat salamaa. Se ajoi takaa aurinkoa ukkosenjyrinällä, kylvi tuhoa ja kuolemaa.
Tulesaba, Kerahänd, Lendvamees, Pitkakehaline, Vanha pitkä, Pitkäinen, Lemmonnuoli, Vaskikäärme, Vennanmato, Kulonkarva, Kultakarva, Käärmeinen. Pyhä järvi, Auringon hauta. Helioktonos, kreikkalaiset kuulivat siitä vain huhuja.
Merenkulkija ja tiedemies Pytheas, joka oli kotoisin fokaialaisten perustamasta Massilian satamasta, saapui Ultima Thuleen, Saarenmaalle, noin vuonna 350 eKr. Papit näyttivät hänelle Auringon haudan, ja hän ymmärsi. Myös Plinius tunsi ja ymmärsi.
”He kumartavat lohikäärmeitä”, sanoi Adam Bremeniläinen eikä ymmärtänyt. Hän syntyi tuhat vuotta liian myöhään.
Taivas reikihin repesi,
ilma kaikki ikkunoihin
kirposi tulikipuna
suikahti punasoranen,
läpi läikkyi taivosista,
puhki pilvistä pirisi,
läpi taivahan yhdeksän,
halki kuuden kirjokannen.
Fokaia taisi olla kreikkalainen kaupunki nykyisessä Turkissa? Ja Massalia nykyinen Marseille.
Kyllä se niin on.