Κωνσταντινούπολη, 1453


Ristiretkeläiset saapuvat Konstantinopoliin. Eugène Delacroix, 1840 (Musée de Louvre)

”Sydämeni tiesi, että palaamaton Bysantti sammuvassa loistossaan kokoontui viimeisen kerran vihkiytyäkseen kuolemaan.”

Näin kirjoitti päiväkirjaansa Johannes Angelos valmistautuessaan viimeiseen messuun Hagia Sofian kirkossa v. 1453, Mika Waltarin samannimisessä historiallisessa romaanissa. Johannes Angelos on intohimoinen rakkaustarina ja tutkielma kuolemaan valmistautumisesta. Se on nyt myös erityisen ajankohtainen.

29. päivänä toukokuuta vuonna 6961 maailman luomisesta, 1453 Kristuksen syntymästä ja 831 Muhammedin paosta Medinaan sulttaani Mehmet II:n satatuhatpäinen armeija valloitti Konstantinopolin. Itä-Rooman viimeinen keisari Konstantinos XI Palaiologos kaatui purppurasaappaat jalassaan. Se oli yhden maailmanajan loppu ja toisen alku, vaikka se ei tietenkään tapahtunut juuri silloin, ja sinä hetkenä.

Oikeastaan Konstantinopolis kukistui etuajassa. Jos kosmista käsikirjoitusta olisi noudatettu tarkalleen, sopivampi loppu olisi ollut vuonna 1492, koska se on bysanttilaisen ajanlaskun mukaan 7000 jälkeen maailman luomisen, ja kreikkalaiset olivat varmoja että maailmanloppu koittaisi silloin. Yksi vuosituhat jokaista luomisen päivää kohti, jonka jälkeen maallinen imperium palaisi tuhkaksi ja koittaisi Kristuksen valtakunta.

Sen sijaan vuosi 1492 muistetaan tarpeettomasti siitä, että Kolumbus eksyi silloin ohi Intiasta, eikä esimerkiksi siitä että sinä vuonna juutalaiset karkotettiin Espanjasta Hollantiin, mikä epäsuorasti vaikutti Hollannin kukoistavan kauppamahdin syntyyn. Omana aikanaan 1492 muistettiin siitä, että Granada, viimeinen muslimien tukikohta länsi-Euroopassa, antautui silloin. Espanjan Al-Andalusian muslimivaltioiden historia kulkee analogisesti Itä-Rooman rinnalla: Molemmat hupenevat uuden ajan sarastaessa kuin unet päivänkoiton jälkeen.


Mehmed II el-Fatih (1432-1481), muslimien sulttaani, roomalaisten caesar ja turkkilaisten kaani.

Ottomaanit eli osmani-turkkilaiset olivat granadalaisten tavoin muslimeja, mutta pyrkimyksissään kovin erilaisia. Miten Mehmet olisi ehtinyt unelmoida Al-Andalusian haaveellisten ja laiskanpulskeiden runoilijoiden tavoin kamferiluomista ja sahramisilmistä, kun hänen piti järjestää suurvallan asioita, johtaa sotia, perustaa kouluja, tarkastaa tykkejä ja palkita janitsaareja. Mika Waltarin Johannes luonnehtii Konstantinopolin puolustusta johtavalle palkkasoturi Giustinianille Mehmetiä ”uudeksi ihmiseksi”, joka aloittaa uuden aikakauden. Mehmet on ”maan hallitsijoita, yön hallitsijoita, jotka uhmassaan ja ylpeydessään hylkäävät taivaan ja valitsevat maan”.

Tai ehkä kuva on hieman vääristynyt. Ehkä meille on vain kerrottu Al-Andalusian dekadenssista samalla tavalla kuin meille on kerrottu itäroomalalaisten rappiosta, petollisista ja julmista kreikkalaisista jotka juonittelevat kuin jesuiitat (haa!) milloin eivät ole sotkeutuneet suitsukkeentuoksuiseen mystiikkaansa. Se on bysanttilaista, ja Waltarikin tekee sen rikkeen että antaa Johannes Angeloksensa puhua Bysantista, vaikka koko sana on kirous: Bysantti on uuden ajan keksintö, valistusfilosofien historiaan projisoima kummitus. Sen loivat de Montesquieu pamfletissaan Consideration sur les causes de la grandeur des Romains et de leur décadence ja Gibbonin Decline and Fall of the Roman Empire, ja niissä moukaroitiin länsimaiseen tietoisuuteen ajatus rappeutuvasta Roomasta joka jatkoi dekadenssiaan läpi keskiajan ja joka oli täysin vastakkainen niille arvoille, joita länsieurooppalainen valistus arvosti.

”Bysanttia” ei siis historiallisessa mielessä koskaan ollut. Kadonneen Konstantinopolin asukkaat mielsivät itsensä roomalaisiksi (rhomaioi) ja valtakuntansa Romaniaksi, millä nimellä se oli tunnettu jo yli tuhannen vuoden ajan aina jostain 200-luvun lopulta lähtien. Arvelen, että se tapahtui siinä vaiheessa kun keisari Caracalla lahjoitti Rooman kansalaisuuden kaikille valtakuntansa vapaille asukkaille ja Rooma kaupunkina menetti sen etuoikeutetun aseman, joka sillä oli pitkään ollut. Tarkkaan ottaen ei pitäisi puhua edes itäroomalaisista, sillä oli vain yksi Rooman valtakunta, basileia tôn rômaiôn, joka oli luonteeltaan ikuinen ja jakamaton, ja joka ei missään vaiheessa lakannut vaatimasta itselleen sille kuuluvia territorioita.

Niin ei tehnyt myöskään Mehmet II joka antoi laillisesti kruunauttaa itsensä roomalaisten caesariksi, Kayser-i-Rüm. Turkkilaiset ottivat haltuunsa Itä-Rooman valtakunnan alueet ja sen hallintobyrokratian, mutta Mehmet haaveili yhdistävänsä koko muinaisen Rooman valtakunnan uudelleen yhdeksi kokonaisuudeksi jota hallittaisiin Konstantinopolista käsin. Mehmet oli vasta 21-vuotias, hänestä povattiin oman aikansa Aleksanteri Suurta. Hän valtasi Balkanin ja eteni vastustamattomasti jo kohti Rooman kaupunkia, ja vain luoja tietää miten lähellä hän olikaan unelmansa toteuttamista.

Sen teki tyhjäksi albaanien kapina turkkilaisten selustassa. Paavi Pius II:lla oli näppinsä pelissä; kiitokseksi työstään kristikunnan puolustamiseksi hän nimitti albaanien sankarin Skandërbegin – Aleksanteri hänkin – Kristuksen esitaistelijaksi, Athleta Christi. Ja Rooma jäi jälleen yhdistämättä…

Digressio: Turkki ja Eurooppa

Nykyään on tapana kiinnittää historiassa huomiota kontinuiteettiin, jatkuvuuteen, ja on totta että juuri Ottomaanien Turkki – ei Venäjä – on maantieteellisesti ja poliittisesti Rooman perillinen. Ottomaanien valtakuntaa hallittiin sen luhistumiseen v. 1923 asti Konstantinopolista käsin. Vasta Mustafa Kemal Atatürk kansallisti kaupungin nimen Istanbuliksi. Kun Turkkia on nyt poliittisista ja sotilaallisista syistä lobbattu Euroopan Unionin jäseneksi, on Turkin jäsenyydelle myös haluttu keksiä historiallisia perusteita. Jotkut ovat jopa nähneet Ottomaanien turkkilaisvaltakunnassa suvaitsevaisen ja monikulttuurisen ihannevaltion piirteitä. Ottomaanien uskonnollinen suvaitsevaisuus oli kuitenkin jotain muuta kuin mitä nykyään asialla ymmärrettään. Se on nähtävä oman aikansa kontekstissa.

Ottomaanien valtakunnassa verot lankesivat ei-muslimien maksettavaksi. Balkanilla talonpojat olivat yhteisvastuullisia veron suorittamisessa. Mitä useampi kääntyi islamiin, sitä suurempi verotaakka lankesi jäljelle jääneiden kontolle, mikä luonnollisesti murensi nopeasti loppujenkin vakaumuksen. Tämän vuoksi valtakunnassa jouduttiin jopa säätämään lakeja, jotka kielsivät islamiin kääntymisen tärkeimmillä veromailla. Koko valtio oli viritetty lähinnä mittavan sotakoneiston tyydyttämiseksi; kun uusia valloituksia ei enää saatu, loppuivat uudet veronmaksajat ja valtiontalous meni nenilleen.

Turkin eurooppalaisuus on maantieteellisesti ajatellen kytköksissä Itä-Traakiaan, maahan Bosporinsalmen länsipuolella jossa Konstantinopolikin sijaitsee. Ensimmäisen maailmansodan päättäneessä Sèvres’n sopimuksessa Ottomaanien imperiumi, ”Euroopan sairas mies” oli tarkoitus hajottaa tyystin kansallisiin osiinsa: Itsenäisyys Armenialle, Hejazille ja Kurdistanille, Kreikalle takaisin koko Traakia ja kreikkalaisten asuttamat alueet Anatoliassa. Mustafa Kemalin vallankumous ja turkkilaisten nationalistien vastarinta teki Sèvres’n tyhjäksi. Kreikkalaisten kärsittyä sotilaallisen tappion Turkki sai Lausannessa takaisin Itä-Traakian ja Anatolian – ja ne sillä on vieläkin. Sen sijaan kreikkalaisia noilta alueilta ei enää löydä.

Itä-Traakia on vain 5% Turkin valtion pinta-alasta, mutta nykyään se on maan tiheimmin asuttu kolkka. Sitä se oli myös Itä-Rooman valtakunnassa, jolloin sitä kutsuttiin Europan provinssiksi. Turkki ei siis vain ole Euroopassa, se pitää koko Eurooppaa hallussaan! Eurooppaan sen yhdistää myös roomalainen laki, johon koko länsimainen oikeuskäsitys pohjautuu. Se pantiin kirjoihin ja kansiin juuri Konstantinopolissa keisari Justinianuksen käskystä (Corpus Iuris Civilis).

Kreikkalaisten suhtautuminen menetettyihin maihinsa on kaksijakoinen. Se muistuttaa itse asiassa suuresti suomalaisten mielipiteiden jakautumista luovutetun Karjalan kysymyksessä. Kreikkalaisilla oli oma epäonninen ”Suur-Suomi -hankkeensa”: Megali Idea, kaikkien etnisten kreikkalaisalueiden yhdistäminen ja Itä-Rooman keisarikunnan restauraatio. Maailmansodan jälkeen Turkin ja Kreikan pyrkimys ”puhtaiden” kansallisvaltioiden luomiseen johti 1900-luvulle tyypilliseen murhenäytelmään eli mittaviin väestönsiirtoihin. Ne ovat suunnaton historiallinen katkos asutuksessa, sillä kreikkalaiset olivat sentään ehtineet asua Vähässä-Aasiassa kolme vuosituhatta. Ja siitä on kulunut vasta vähän yli 80 vuotta…

Vielä yksi kutkuttavan symbolinen yhteys nykyisen Euroopan Unionin, Turkin ja historiallisen Konstantinopolin välillä on ehdottomasti mainittava.


Neitsytjumalattaren kuunsirppi ja aamutähti Byzantionin rahassa

Megaralaisten perustaman Byzantionin asukkaat voittivat vuonna 339 eKr. taistelussa Filippos Makedonialaisen Artemis-jumalattaren taivaallisen merkin avulla, uskottiin (In hoc signo vinces!). Sen tähden neitsytjumalatar oli Byzantionin suojelija ja Artemiin kuunsirppi kaupungin virallinen tunnus. Kun kristitty Konstantinus I kuusisataa vuotta myöhemmin teki Byzantionista oman pääkaupunkinsa, jumalatar koki muodonmuutoksen Neitsyt Mariaksi, Konstantinopolin suojeluspyhimykseksi.

Pyhän Neitsyen kuunsirppi ja aamutähti säilyivät kaupungin tunnuksena halki aikakausien, kunnes 1453 ne periytyivät Itä-Rooman kuolinpesän mukana osmani-turkkilaisille. Artemiin merkistä tuli Ottomaanien lipussa islamin universaali symboli. Kaikki kristityt eivät silti halunneet luopuneet kuunsirpistä, ja siksi sen voi yhä löytää Konstantinopolin patriarkaatin lipusta.

Neitsyt Maria on myös Euroopan Unionin suojelupyhimys, ja Unionin lippuun on kuvattu Neitsyen 12 kultaista tähteä Marian sinisellä pohjalla. Johanneksen Ilmestyksessä (12:1) on kuukin mukana: ”Taivaalla näkyi suuri tunnusmerkki: nainen, jolla oli pukunaan aurinko, kuu jalkojen alla ja pään päällä seppeleenä kaksitoista tähteä”. Jos nämä Pyhän Neitsyen symbolit tulevaisuudessa jälleen yhdistyvät, syntyisikö siitä esimerkiksi jotain tämän kaltaista?

Epilogi ja preludi: 1204

Oliko 1453 historiallinen väistämättömyys? Gibbonin ja de Montesquieun Rooma-kuva muistuttaa myöhempää spengleriläistä filosofiaa valtioista orgaanisina yksilöinä, jotka syntyvät, kukoistuvat, vanhenevat ja kuolevat pois. Mutta Itä-Rooman historiaa ei luonnehdi niinkään jatkuva rappeutuminen kuin hämmästyttävä sitkeys ja elinvoimaisuus, jolla se selviytyi haasteesta toisensa perään. Ei ole mitään syytä olettaa, etteikö se olisi voinut selvitä myös turkkilaisten muodostamasta uhasta.

Satojen vuosien ajan se oli suojannut läntistä kristikuntaa muslimien ekspansiolta. Sitten vuonna 1071 keisari Romanus IV kärsi musertavan tappion turkkilaisille Manzikertissa. Pyhiinvaeltajien turvallisuus oli vaakalaudalla. Keisari Aleksios I pyysi lännestä sotilaallista apua alueittensa takaisinvalloittamiseksi vääräuskoisten käsistä. Jo alusta alkaen ristiretkeläisten ja itäroomalaisten välillä oli epäsopua ja väärinkäsityksiä.

Ristiretket olivat islamilaiselle maailmalle loppujen lopuksi vain väliaikainen, pieni vaiva. Itä-Roomalle ne olivat kuolemantuomio. Se tapahtui ortodoksisen ajanlaskun mukaan vuonna 6712 maailman luomisesta, 1204 Kristuksen syntymästä.

Keisarit vaihtuvat Konstantinopolissa kuin tuuli. Aleksios III nousi valtaistuimelle peribysanttilaiseen tapaan sokaistuaan ensin laillisen basileoksen, veljensä Isaakin. Vallasta syöstyn basileos Isaakin poika Aleksios Angelos oli paennut lankonsa Swaabian prinssin Filipin luokse. Sattumalta Filipin luona oli myös toinen sukulaispoika, Montferratin kreivi Bonifacius, jonka johtama neljäs ristiretkeläisarmeija majaili parhaillaan Illyrian Zarassa ilman ruokaa ja korviaan myöten veloissa venetsialaisille koronkiskureille. Ristiretken oli alunperin määrä suuntautua Egyptiin ja sitä kautta Pyhään maahan, jossa Jerusalem oli juuri jälleen menetetty muhamettilaisille. Aleksios lupasi maksaa ristiretkeläisten velat Venetsialle, mikäli Bonifacius auttaisi hänet ja isänsä takaisin keisarilliselle valtaistuimelle. Bonifaciuksen oli vaikeaa olla suostumatta.

Järjestely sopi myös venetsian doge Enrico Dandololle, jolla oli maksamattomia kalavelkoja keisarikunnan kanssa: Vuoden 1182 latinalaisvastaisissa mellakoissa Konstantinopolissa oli kuollut tuhansia venetsialaisia. Ristiretkeläisilläkään ei ollut valittamista, sillä keisari oli tehnyt sopimuksia vääräuskoisten ruhtinaan Saladinin kanssa. Kun venetsialaisten laivasto pyhiinvaeltajineen lähestyi pääkaupunkia, vallananastaja Aleksios III otti ja pakeni. Veljenpoika kruunattiin keisari Aleksios IV:ksi yhdessä isänsä Isaak II:n kanssa syyskuussa 1203.

Uudella keisarilla ei kuitenkaan mennyt yhtään paremmin. Keisarilliset raha-arkut kumisivat tyhjyyttään, eikä Aleksios Angelos voinut pitää katteettomia lupauksiaan. Lisäksi kaupunkilaiset vihasivat häntä ja hänen latinalaisiaan ja hyökkäilivät heidän kimppuunsa. Jotta laajemmalta väkivallalta kreikkalaisten, latinalaisten ja frankkien välillä säästyttäisiin, Aleksios IV lähetti liittolaisensa sotaleiriin Kultaisen sarven toiselle puolelle. Sekään ei auttanut. Joukko uskonvimmaisia alemanneja kävi pistämässä paikallisen moskeijan päreiksi, ja siitä syntyi tulipalo joka poltti puolet keisarillisesta pääkaupungista. Aleksioksen vastainen mielipide voimistui entisestään, kunnes yksi hänen hovinsa ylimyksistä, Aleksios Doukas Murtzuflos meni ja kuristi basileoksen hengiltä ja kruunattiin seuraavana päivänä nimellä Aleksios V väkijoukkojen hurratessa.

Nyt Bonifacius ja ristiretkeläiset hyökkäsivät venetsialaisten yllytyksestä täydellä voimallaan Konstantinopoliin ja murtautuivat sisälle Blakhernain palatsiin. Voitto tuli niin yllättäen, että valloittajat itse olivat pelästyneet ja keskeyttäneet etenemisensä illan suussa ja mahdollisen vastaiskun varalta sytyttäneet uuden tulipalon pitääkseen puolustajat loitolla. Mutta tiistaiaamuna koko kaupunki oli saanut tietää että vallananastaja Aleksios Doukas Murtzuflos oli yön aikana paennut sisämaahan. Umberto Econ romaanissa Baudolino hän kuvaa sitä näin:

Oman onnensa nojaan jätetyt, lyödyt kaupunkilaiset olivat kironneet tuon kruunun vohkijan ja patriarkan ja pappien johtamana saattueena matelivat nyt ristiretkeläisten edessä valmiina myymään itsensä seuraaville vallanpitäjille samaan tapaan kuin he olivat tarjonneet itseään edellisille. Kulkueeseen kuuluvat kantoivat ristejä ja Kristuksen kuvia, jotka kohosivat lähes yhtä korkealle kuin heidän huutonsa ja ruikutuksensa, mutta oli sulaa hulluutta toivoa armoa ristiretkeilijöiltä, joiden ei tarvinnut odottaa vihollisen antautumista tehdäkseen totta haaveesta, joka oli väikkynyt heidän mielessään jo kuukausien ajan: Polkea maan tasalle maailman suurin, kansoitetuin, äveriäin ja ylväin kaupunki ja jakaa voittosaalis keskenään.

Mitä sitten seurasi, ei varmaan ollut niin kuvainnollista kuin tämän tarinan aloittaneessa Eugène Delacroix’n maalauksessa. Naiset raiskattiin, kirkot häpäistiin. Kaikki irtilähtevä ryöstettiin. Hippodromilta irroitettiin se kultainen nelivaljakko, jolla keisari Konstantinuksen kulttikuvaa oli aikoinaan kuljetettu ympäri kaupunkia, ja rahdattiin Venetsiaan, jossa se tänäkin päivänä koristaa San Marcon katedraalia. Konstantinopolista ovat kotoisin myös Venetsian lukuisat leijonapatsaat.

Tulipalo murensi aikaa uhmanneet roomalaiset palatsit ja forumit. Se söi Feidiaan veistämän Zeun patsaan, joka aikoinaan oli istunut Olympiassa; se muutti tuhkaksi kirjastot, joiden menetys oli maailman kulttuuriperinnölle ja historian tuntemukselle yhtä suuri kolaus kuin Aleksandrian kirjaston palo. Vuoden 1453 osmanivaltauksenkin yhteydessä katosi surullinen määrä kaikkea korvaamatonta. Pyhän Vapahtajan kirkosta tuhottiin Pyhän Jumalanäidin ikoni, jonka uskottiin olevan itsensä Luukkaan maalaama ja jota pidettiin koko Bysantin kauneimpana ja pyhimpänä. Mutta se Konstantinopoli, johon Mehmet II:n bassibašuukit tunkeutuivat, oli totta puhuen jo valmiiksi raunioina.

Toisen tappio on toisen voitto. Konstantinopolin häviöstä hyötyi Italia. Monet oppineet pakenivat kaupungin hävitystä länteen, vieden kirjansa mukanaan. Se, mitä ei saatu Konstantinopolista, löytyi arabiankielisistä käännöksistä. Antiikin kirjallisuus ja kulttuuri löydettiin uudelleen, se oli rinascimenton alku…

Oppikoon kukin tästä mitä haluaa.

Aiheesta lisää:

Diana Nemorensis


Albanovuorilla, kolmekymmentä kilometriä Rooman eteläpuolella, sijaitsee Nemi, pyhä kraaterijärvi, Dianan peili. Sitä ympäröivät kerran tiheät vihreät lehdot; pohjoisrannan korkean kallion alla oli temppeli, järven kaikkein pyhin. Sen jumalatar oli Diana Nemorensis, kuutar, ikuinen neitsyt, villieläinten, kesyttömän luonnon, synnytyksen ja lasten suojelija. Muinainen pyhäkkö kuului Arician kaupungille ja oli yhteinen kaikille latinalaisille kansoille. Ajanlaskun alun tienoilla sinne tehtiin pyhiinvaellusmatkoja kaikkialta Italiasta, miksei kauempaakin.

Roomalaiset kunnioittivat Dianan lehtoa suunnattomasti. Muuten viivasuoraan kulkeva Via Appia tekee sen kohdalla toisen kahdesta kuuluisasta mutkastaan. Vuoret tai laaksot eivät saaneet insinöörejä luopumaan linjauksestaan, mutta Arician pyhä Diana sai.

Anatomisia terrakottavotiiveja

Jumalattarelta haettiin apua monenlaisiin ongelmiin. Sillä uskottiin olevan parantavia voimia, päätellen lukuisista Arician Dianalle uhratuista anatomisista votiivilahjoista. Näitä merkillisiä terrakottauhreja joko annettiin parannusjumalille huomion kiinnittämiseksi sairaaseen ruumiinosaan tai sitten omistettiin jumalalle vaivan parannuttua. Enemmistö anatomisista votiivilahjoista on raajoja ja silmiä, mutta joukossa on myös sukupuolielimiä ja jopa sisäelimiä (kohtuja, maksoja, mahalaukkuja).

Kenties Dianaa palvottiin auringon laskettua, jolloin täysikuu saattoi hopeoida Nemi-järven peilityynen pinnan? Nemin yliluonnollisen kauniilla lehdolla oli kuitenkin synkempi puolensa. Dianan pyhäköillä oli perinteisesti asyylioikeus, eli niistä turvaa etsineet rikolliset ja karanneet orjat saivat turvapaikan. Mutta Nemi-järven temppeliä oli hallinnut ikimuistoisista ajoista lähtien pappi ja uhrikuningas, Rex Nemorensis, joka odotti miekka kädessä omaa murhaajansa, ja josta Macaulay runoili 1800-luvulla seuraavasti:

The still glassy lake that sleeps
Beneath Arica’s trees –
Those trees in whose dim shadow
The ghastly priest doth reign
The priest who slew the slayer
And shall himself be slain

Nemin kuningas oli karannut orja, joka oli tappanut edeltäjänsä kaksintaistelussa onnistuttuaan ensin poimimaan Dianan pyhäköstä kultaisen oksan. Uusi pappi omisti elämänsä jumalattarelle ja eli lehdossa kunnes joku uusista yrittäjistä onnistui surmaamaan hänet. Roomalaiset kirjailijat pitivät muinaista perinnettä barbaarisena, mutta se pysyi käytössä ainakin ensimmäisen vuosisadan loppuun asti. Kristuksen kuoleman aikoihin Nemi-järven pyhäkön merkitys ulottui jo latinalaisia piirejä laajemmalle, kun sinne perustettiin Isiksen ja Bubastiksen temppelit. Kenties Diana Nemorensiksen piirteet siirtyivät tuhatnimiselle Isikselle, joka oli jokainen nainen ja jokainen jumalatar.

Roomassa Isiksen palvojia vainottiin aluksi ja jopa ristiinnaulittiin, mutta lopullisen hyväksyntänsä tämä jumalatar sai nuoren keisari Caligulan aikana. Caligula oli ensimmäinen Rooman hallitsija, joka vihittiin Isiksen mysteereihin. Eräänä oudoista päähänpistoistaan hän rakennutti pienelle Nemi-järvelle kaksi suunnattoman yleellistä laivaa: Ensimmäinen oli kelluva palatsi, toinen Isikselle omistettu temppelilaiva. Nemi-laivojen kronologia on puutteellinen, mutta ilmeisesti ne ryöstettiin ja upotettiin keisari Neron murhaa seuranneessa sekasorrossa.

Caligulan laivat saatiin nostettua järvestä Mussolinin toimeksiannosta vuosina 1929-1932. Kansanperinne oli säilyttänyt tietoa ihmeellisten laivojen olemassaolosta läpi keskiajan. Jo vuonna 1447 kardinaali Colonna ja arkkitehti Alberti olivat aloittaneet laivojen etsimisen, mutta ne olivat sukeltajille liian syvällä. Epäonnistuneet yritykset 1535, 1827 ja 1895 lähinnä vain vaurioittivat hylkyjä. Myös paikalliset asukkaat yrittivät kalastella aarteita hylyistä. Lopullisen suurtyön suoritti Guido Ucelli Italian kulttuuri- ja laivastoministeriöiden ja teollisuuspamppujen tuella. Nemi-järvi valutettiin tyhjäksi muinaista etruskien rakentamaa ylijuoksutustunnelia käyttäen, ja laivat saatiin nostettua kuivalle maalle jossa niiden ympärille rakennettiin museo.

Laivat olivat suunnattoman kokoisia. Enimmäinen alus oli pituudeltaan 71,2 metriä (67,3 m vesirajassa) ja leveydeltään 20 metriä. Sen perä kaartui kalanpyrstömäisesti ylöspäin. Muodoltaan alus vastasi täysin sitä mitä kuvallisten lähteiden perusteella tiedämme keisariajan laivoista. Toinen laiva oli pituudeltaan 73 metriä (68,9 m vesirajassa) ja 14,4 metriä leveä. Kumpaakaan ei oltu tarkoitettu purjehdittavaksi tai soudettavaksi avovesillä sillä ne olivat rakenteeltaan keveitä; kuitenkin niiden varustelu merikelpoiseksi oli huippuluokkaa. Alusten tasasaumaiset rungot oli päällystetty pietyllä villalla ja 3 mm paksulla lyijykerroksella rungon suojaamiseksi laivamadoilta, merirokolta ja muilta meriveden aiheuttamilta ongelmilta. Guido Ucelli testasi yhteistyössä Italian laivaston kanssa alusten malleja vesillä ja havaitsi, että rungoilla oli hyvin alhainen kitkakerroin.

Kummassakin laivassa oli ollut useita rautaisia ja lyijyisiä ankkureita, jotka olivat kehittynyttä kokoontaitettavaa mallia. Iso-Britannian amiraliteetti otti tämän ankkurityypin käyttöönsä ensimmäisenä vasta 1830-1850, jonka vuoksi sitä on kutsuttu ”amiraliteettiankkuriksi”.

Yllätykset eivät jääneet tähän. Lyijypinnoitteen kiinnitykseen käytetyt naulat olivat lähes puhdasta elektrolyyttistä kuparia, mikä kertoo roomalais-helleenisen metallurgian todellisesta tasosta. Toisesta aluksesta löytyi myös useita pronssisia kuulalaakereita. Ucellin mukaan laivassa on ollut jonkinlaisia suuria pyöriviä koneistoja, mutta minkälaisia?

Valitettavasti Nemi-järven jättiläislaivat ehtivät levätä kuivalla maalla museossaan vain kahdenkymmenen vuoden ajan. 1944 Albano-vuoret joutuivat taistelutantereeksi vetäytyvien saksalaisten ja liittoutuneiden joukkojen välillä, ja museo laivoineen paloi poroksi. Suunnattomista hylyistä ei jäänyt jäljelle kuin hiiltä ja tuhkaa. Vuonna 1999 perustettu Dianae Lacus -säätiö on ottanut tehtäväkseen replikoida toisen Caligulan aluksista, mutta ainakin projektin nettisivut ovat jämähtäneet vuoteen 2002. Toivottavasti tahtoa ja rahaa riittää jumalattaren nimeä kantavan kunnianhimoisen työn viemiseksi loppuun. Kenties riittävä votiivilahja auttaisi…?

Obeliskitarinoita

Antiikin Roomassa oli 13 obeliskia. Alkuperäiset egyptiläiset obeliskit, jotka saattoivat olla jopa 30 metriä korkeita, liittyivät aurinkokulttiin ja seisoivat pareittain temppelin edessä. Liitettyään Egyptin lopullisesti Rooman valtakuntaan keisari Augustus siirrätti kaksi obeliskia (Solare ja Flaminio) Heliopoliista Roomaan.

Ensimmäisestä tuli Augustuksen suunnattoman aurinkokellon viisari, gnomon. Myöhemmin ikuista kaupunkia koristelivat ryöstetyillä obeliskeilla mm. keisarit Caligula, Diocletianus ja viimeisenä Constantius II. Koska egypti oli pysyvästi muotia, kuvaan ilmestyivät pian roomalaiset obeliskikopiot. Keisari Hadrianuksen rakastajalleen Antinoolle pystyttämän obeliskin siirrätti auringonjumalan kultin Roomaan perustanut Elagabalus. Toinen Voittamattoman Auringon valittu, keisari Aurelianus, teetätti peräti kolme obeliskikopiota.

Obeliskien ja muiden suurten rakennuskivien siirtämiseen tarvittiin tietenkin aivan erityistä teknologiaa. Kivien pystyttämisessä käytettiin apuna elefantteja. Vanhempi Plinius kertoo miten keisari Caligula tuotti Egyptistä obeliskin Vatikaanin uuden sirkuksen (Circus Gaii et Neronis) spinaa varten jättiläiskokoisella ihmelaivalla (mirabilis navis). Vuosisatojen saatossa ei Caligulan obeliski ole kauaksi karannut: Se seisoo yhä Vatikaanissa, Berninin suunnittelemalla P. Pietarin aukiolla, jonne paavi Sixtus V sen siirrätti vuonna 1586 Domenico Fontanan avulla.

25 metriä korkean obeliskin painoksi on mitattu 322 tonnia ja se seisoo 174 tonnia painavalla punagraniittisella jalustalla, joka sekin on kuljetettu obeliskin mukana Egyptistä. Kuljetuksen aikana obeliski kelkkoineen pötkötti pitkällään kannella, jalusta mahdollisesti lastiruumassa. Kansilastia tasapainottamaan otettiin ruumaan 130 000 modiusta linssejä, joten Caligulan jättiläinen kykeni kuljettamaan ainakin 1300 tonnia tavaraa. Aluksen todellinen lastauskyky lienee ollut vieläkin suurempi.

Ihmelaiva oli ilmeisesti niin iso, ettei sen ylläpito ollut kannattavaa, sillä Caligula jätti sen turistinähtävyydeksi Puteolin satamaan. Hänen setänsä ja seuraajansa keisari Claudiuksen aikana laiva täytettiin vulkaanisella luonnonsementillä pozzuolanalla ja upotettiin Rooman uuden sataman aallonmurtajan perustukseksi. Sementoidun laivanrungon päälle rakennettiin lopulta Faroksen tyylinen suuri majakka.

”Ostian sataman hän valmisti rakennuttamalla sen suojaksi aallonmurtajan oikealle ja vasemmalle puolelle ja sijoittamalla edustalle möljän syvään veteen. Pohjustaakseen tämän laiturin hän antoi ensin upottaa laivan, jossa suuri obeliski oli tuotu Egyptistä, ja tukea sen alusvaajoilla…” (Suetonius, Claud. 20.3, suomennos J. A. Hollo).

Kaksi vuosituhatta myöhemmin liittoutuneet käyttivät samaa taktiikkaa Normandiassa: Maihinnousevat joukot upottivat kuljetusaluksensa Normandian rannikolle luodakseen keinotekoisen aallonmurtajan väliaikaiseen satamaansa. Yhtä kaikki Caligulan ihmelaiva häilyi toden ja tarun rajamailla kunnes vuosina 1957-60 tehdyt arkeologiset kaivaukset Portus Claudiuksessa paljastivat aallonmurtajan alta sementoituneiden laivojen jäännökset.

Yhden suunnattoman aluksen lisäksi aallonmurtajasta löytyi merkkejä myös pienemmistä laivoista. Otello Testaguzza on määrittänyt valujälkien perusteella Caligulan jättiläislaivalle pituudeksi 95-104 metriä (90 m vesirajassa) ja leveydeksi 20,3 metriä. Testaguzzan laskelmien mukaan laivalla on ollut massaa peräti 7 400 bruttorekisteritonnia!

Caligulan laiva ei kuitenkaan ollut ainoa laatuaan. Pliniuksen mukaan myös keisari Augustuksen obeliskien kuljettamiseen käytetty erikoisrahtialus oli asetettu näytteille Puteoliin, jonne se sai myös jäädä senkin jälkeen kun Caligulan ihmelaiva lähti viimeiselle matkalleen kohti Portusta. Aluksen myöhempiä vaiheita ei tunneta.

Historia tuntee vielä yhden kirjallisen jättiläislaivan, jota käytettiin samaan tarkoitukseen. Rooman suurin obeliski, faarao Thutmosis III:lle alun perin kuulunut 32½ metriä korkea punagraniittinen Obeliscus Constantinii tuotiin kaupunkiin 357 jKr., samana vuonna jolloin Voiton alttari poistettiin senaatin curiasta. Ammianus Marcellinus kertoo että jo Augustus oli tuuminut sen ryöstämistä pääkaupunkinsa koristukseksi, mutta obeliski sijaitsi pyhitetyllä maaperällä eikä keisari tahtonut siihen kajota. Konstantinus Suurella ei ollut moisia estoja vaan hän antoi raastaa sen paikoiltaan ja tuoda Thebasta Aleksandriaan merimatkaa odottamaan.
Ennen kuin obeliski ehti perille, Konstantinus kuitenkin otti ja kuoli.

Obeliski unohtui Aleksandrian satamaan kahdeksikymmeneksi vuodeksi, kunnes keisarin poika Constantius II otti urakan hoitaakseen. Obeliskin kuljettamiseksi rakennettiin ”ennennäkemättömän suuri laiva, jota souti kolmesataa miestä”. Oli kyseessä sitten Marcellinuksen retorinen tehokeino (Plinius sanoi samaa Caligulan laivasta) tai sitten ei, kolmikymmenmetrisen obeliskin siirtäminen Roomaan ja pystyttäminen Circus Maximukselle oli aikansa mittapuulla jättiläismäinen urakka.

Joka tänä päivänä käy Roomassa, voi bongata vielä yhden mielenkiintoisen antiikin äpärälapsen jota poliittinen korrektius ei ole onneksi saanut siivottua historian roskakoriin. EURin kaupunginosassa, Mussolinin forumilla (nykyään: Foro Italico) seisoo vuonna 1932 pystytetty modernistinen obeliski. Kissankokoiset kirjaimet julistavat yhä perustajansa augustuslaista agendaa: Mussolini Dux.


Laivavertailu kaavakuvana

Roomalaisesta uskonnosta yleisesti


Kuva: Vettiusten talon kotialttari (lararium)

Kristinoppi ei ollut ainoa profeetan antamaan ilmoitukseen, pyhiin kirjoituksiin ja uskoon perustuva kultti antiikin Roomassa, mutta se loppujen lopuksi hävitti tai sulatti itseensä kaikki edeltävät uskonnon harjoituksen muodot. Se tapahtui niin tehokkaasti, että itse uskonnon määritelmä muuttui. Myös Suomen lain mukaan viralliseksi uskonnolliseksi yhteisöksi halajavalla on oltava uskontunnustus, tms. teksti. Tämä on ollut uuspakanoille melkoinen ongelma. Tuon mukaan myöskään antiikin Rooman virallinen uskonnollisuus, religio romana, ei saisi nykyään lain suojaa. Uskonnon määritelmiä on toki monia. Tässä niistä yksi:

1 A state of life boud by monastic vows . . . 3 Action or conduct indicating a belief in, reverence for, and desire to please, a divine ruling power, the exercise or practice of rites or observances implying this . . . 4 A particular system of faith and worship 5 Recognition on the part of man of some higher unseen power having control of his destiny, and as being entitled to obedience, reverence, and worship; the general mental and moral attitude resulting from this belief . . . personal or general acceptance of this feeling as a standard of spiritual and practical life.

Shorter Oxford English Dictionary (3rd ed.)

Eurooppalaisena pakanauskontona religio romanalta puuttuvat kaikki edellä kursivoidut uskonnon tunnuspiirteet. Roomalainen uskonto oli uskonto vailla ilmoitusta, ilman pyhää kirjaa, dogmaa tai oikeaa oppia. Ortodoksian sijaan keskeinen vaatimus oli ortopraksia, perinteen välittämien rituaalien oikea noudattaminen, joka muodosti uskonnonharjoituksen ytimen. Perinteen pikkutarkka seuraaminen ei estänyt roomalaista uskontoa kehittymästä ja sulauttamasta itseensä uusia aineksia, sillä avoimuus oli itsessään osa roomalaista traditiota. Se ei myöskään estänyt vapaata spekulointia jumalien, uskonnon ja maailman luonteesta. Itse asiassa roomalainen uskonto ei edellytänyt minkäänlaista uskoa, kuten se nykyään ymmärretään.

Roomalaisten jumalat eivät olleet kiinnostuneita siitä, uskottiinko heihin. Ei hallituskaan vaadi kansalaisia rakastamaan itseään, vaan noudattamaan lakia ja sopimuksia. Jumalat odottivat, että ihmiset antoivat heille säädetyt kunnianosoitukset. Mikäli jumalten rauha (pax deorum) rikkui, se näkyi ihmisten maailmassa kulkutauteina, sotina ja onnettomuuksina. Vastavuoroisuusperiaatteen mukaisesti myös jumalilla oli velvollisuutensa, ja ihmiset saattoivat sekä uhkailla, maanitella että lahjoa niskuroivia jumalia kuin pieniä lapsia. Ei voitane puhua roomalaisista uskovista. Osuvampi sana voisi olla roomalaisen uskon noudattaja.

Uskonnollisten velvollisuuksien hoitoon ei välttämättä kuulunut henkilökohtaista valintaa tai hengellistä kokemusta. Ihmiset palvelivat jumalia sukupuolensa, sukunsa, heimonsa, sosiaaliryhmänsä, ammattikuntansa ja kansalaisuutensa mukaan. Yleisesti ottaen eri sosiaaliryhmään kuuluvat ihmiset eivät voineet kuulua samaan kulttiyhteisöön (tosin poikkeuksiakin oli). Statuksen muuttuessa oli vain loogista, että uskonnonharjoituskin muuttui. Roomalainen uskonto oli sosiaalinen uskonto, jolle yksilölle oli merkitystä vain yhteisön jäsenenä. Itse asiassa voisi sanoa ettei edes ollut olemassa mitään yhtä roomalaista uskontoa vaan koko joukko roomalaisia uskontoja, yhtä monta kuin oli roomalaisia yhteisöjä. Kulttiyhteisön saattoi muodostaa kokonainen kaupunki, legioona, legioonan osa, ammattiyhdistys, kaupunginosa tai suku… Perhe, ei yksilö, oli religio romanan pienin yksikkö.

Ei moraalikoodia, ei opetusta, ei kastetta uskovien yhteisöön. Religio romanan tarkoitus oli huolehtia yhteisön hyvinvoinnista tässä ja nyt. Kristinuskon ja islamin huoli yksilön sielun kohtalosta tuonpuoleisessa on sen täydellinen vastakohta. Yhteisön jokaisella toimella oli uskonnollista merkitystä, ja jokaisella uskonnollisella toimella oli yhteisöllistä merkitystä. Tämä johti väistämättä siihen, että uskonto oli myös poliittista. Poliittiset johtajat olivat myös uskonnollisia johtajia.

Ei ihme, että roomalaisten viranomaisten oli niin vaikea ymmärtää kristittyjen sitkeää kieltäytymistä pakollisista uhreista keisarille – vaikka Jeesuskin opetti antamaan keisarille mikä keisarin on, ja jumalalle mikä jumalan on. Kristittyjen näkökulmasta saatanan vallassa elävät pakanat piinasivat heitä pakottamalla heidät palvomaan epäjumalia, eli Perkelettä itseään. Roomalaisten näkökulmasta joukko epämääräisiä lahkolaisia halveksi yhteiskuntaa, kielsi valtionpäämiehen ja horjutti koko yhteisön menestystä.

Mithras, tauroktonia väreissä


Mithras, tauroktonia (Terme di Diocleziano, Museo Nazionale Romana).

Suurin osa antiikin veistoksista ja reliefeistä oli alunperin maalattuja; olen ottanut harrastuksekseni värien rekonstruoimisen tietokoneen avulla. Jopa sellaiset värien säilymisen kannalta epäkiitolliset paikat kuten kosteat kylpylät olivat kauttaaltaan maalauskoristelun peitossa. Yhden freskon elinikä saattoi olla vain parikymmentä vuotta, sen jälkeen sitä oli korjailtava. Tämä takasi leivän huomattavan pitkälle erikoistuneille maalarien ammattikunnille.

Useimpien reliefien värit ovat peruuttamattomasti kadonneet, mutta tässä mithralaisessa alttaritaulussa punaisen ja kullan sävyt ovat vielä erotettavissa. Olen yllä ennallistanut reliefin sellaisena kuin Mithralle vihkiytyneet ovat saattaneet sen nähdä pyhäkössään. Joitain epäselviä yksityiskohtia (kuten alareunan kukko) olen joutunut jättämään kokonaan pois.

Siniset ja vihreät olivat muuten tuohon aikaan ylipäätään huonosti säilyviä värejä. Antiikin aikana sinistä väriä saatiin mm. lasimurskasta, lapis lazulista (ns. skyyttalainen sininen) sekä azuriitista (kyproksensininen). Väripigmentit olivat vaikeasti hankittavaa arvotavaraa, jota tuotiin toisinaan myös uhrilahjoina temppeleihin.

Judas Iscariot


Fra Angelico: Judas Iskariot pettää mestarinsa (Museo di San Marco dell’Angelico)

As it was written, so I must do
And this kiss on Your cheek
Proves my love for You
No greater love Hath no man that I
Who would sacrifice eternity
For one kiss
For humanity

Laibach: Abuse and Confession

Egyptin ilmastossa säilyneiden koptilaisten tekstien käännösprosessi on tuonut esille 1700 vuotta kadoksissa olleen gnostilaisviritteisen Juudaksen evankeliumin, joka antaa tukea vanhoille epäilyille Juudaksen oletettua merkittävämmästä roolista ihmiskunnan syntien pelastamisessa.

Aiheesta lisää Juuso Hyvärisen blogissa. Juudas näyttää innoittaneen myös Jari Sedergrenin gnosistelemaan androgyynisestä alkuolento Barbēlosta, Jumalan ensimmäisestä emanaatiosta.

Mutta kuka oli Didymos Juudas Tuomas, eli Juudas Kaksonen?

Hymyilevät jumalat


Vel Saties ja hänen poikansa Arntha. Tomba Francois, Vulci (350-330 eKr.)

Mika Waltari: Turms, Kuolematon.

Eikä minulla enää ole muuta kertomista. Kivi kiveltä olen pidellyt kädessäni mennyttä elämääni ja pudottanut kivet takaisin yksinkertaisimpaan mustaan maljaan jumalattaren kuvan eteen. Niistä olen tunteva itseni, niistä olen muistava itseni, kun kerran palaan, kun kerran muukalaisena laskeudun haudan kiviportaat ja poimin kivet käteeni. Kenties halpa ruukku on särkynyt. Kenties vuosisatain pöly on peittänyt hautani lattian. Kenties kiviarkku kauniisti veistettyine kuvineen on poissa ja ruumiini hävinnyt tomuksi tomun joukkoon. Mutta halvat kivet ovat jäljellä.Lahjat ja kalleudet häviävät. Kiviarkut murretaan auki. Rosvot ja saalistajat tulevat. Kansojen elämällä on mittansa. Kansan kerran kuoltua, sen kielenkin unohduttua, kukaan ei enää varjele hautoja. Kauniit kreikkalaiset maljakot kuvineen, taiteilijani veistokset häviävät. Mutta kiviseiniin maalatut kuvat säilyvät. Niitä ei voi varastaa. Halvat kivet säilyvät. Kuka niitä osaisi lukea.

Siksi tiedän tuntevani itseni kumartuessani poimimaan sileät kivet vuosisatojen tomusta. Olen nouseva ahtaat portaat takaisin maan valoon. Elävin silmin olen näkevä jumalattaren vuoren suloisen kartion laakson tuolla puolen hautaani vastapäätä. Olen tunteva itseni, olen muistava itseni. Ja silloin, silloin myrsky puhaltaa.

Etruskien hautamaalaukset

Unenomainen uusi maailma


Inkkari vahtaa englantilaista karakkilaivaa.

Tänä päivänä Anno Domini 1614 intiaani Pocahontas nai englantilaisen John Rolfen ja hänestä tuli Rebecca Rolfe.

Tämä lienee sopiva hetki poiketa tavanomaisesta aihepiiristä ja julkaista arvostelu Terence Malickin uutuuselokuvasta The New World, joka antaa intiaaniprinsessalle ja kapteeni John Smithille historiallisesti hieman uskottavammat kasvot kuin Disneyn Pocahontas.

Ensin varoituksen sana: Elokuva on pitkä ja hyvin hidas. Ne jotka ovat nähneet ohjaajan edellisen elokuvan Thin Red Linen (1998), tietävät mitä odottaa. Elokuvat todellakin näyttävät ja haisevat samalta. Kaunista, paikoitellen jopa häikäisevää luontokuvausta, jonka katkaisee keskellä elokuvaa oleva lyhyt toimintajakso. Thin Red Linessa taistelu kukkulasta on monella tavalla elokuvan kliimaksi, New Worldissa powhattan-intiaanien hyökkäys Jamestowniin on tarinan kannalta merkityksetön episodi.

Koko kaksi ja puolituntinen alkaa ja loppuu Wagnerin Reininkullan päämäärättömän vellovin tahdein, mikä tavallaan sopii elokuvaan joka on kokonaisuudessaan päämäärätön ja unenomainen. Modernius jäi kuitenkin häiritsemään minun korvaani. Musiikkia on onneksi käytetty varsin pieteetillä. Välillä soivan Mozartin 23. pianokonserton kaltaisia säveliä olisi kuullut mielellään enemmänkin. James Hornerin mitäänsanomattomat orkestraalit ja pelkkä lintujen viserrys alkaa pidemmän päälle puuduttamaan, varsinkin kun elokuvassa itsessään ei tapahdu juuri mitään. Alunperin New Worldia varten oli kirjoitettu enemmänkin dialogia, mutta ohjaaja leikkasi sen pois tai jätti kuvaamatta – ohilentävät linnut olivat Malickin mielestä kuulemma paljon mielenkiintoisempia. Päähenkilöiden sisäisiä ajatuksia kuvaava harva monologi on sekavaa ja pinnallista. Tämä oli ongelma jo Thin Red Linessä, mutta New Worldin päättömiä yksinpuheluita kuunnellessa iskee jo myötähäpeä. Paljon mieluummin keskittyisi katselemaan neitseellisen Virginian luontoa.

Visuaalisesti New World on suklaatia silmälle. Puvut, varusteet, rakennukset ja ennen kaikkea ihmiset (no, ehkä liian siloisia miespääosia lukuunottamatta) näyttävät juuri siltä miltä pitääkin. Mistä lie Malick löytänytkin englantilaisnäyttelijöitä joiden luulisi käyneen puolivuotisen nälkiintymiskurssin keskitysleirillä? Powhattanit puhuvat huolellisesti rekonstruoitua intiaanikieltä, kuten pitääkin. Sekä Jamestownin kolonia että powhattan-kylä perustuvat arkeologisiin kaivauksiin. Ylipäätään elokuva on kuvattu mahdollisimman aidoilla kuvauspaikoilla. Olisin toivonut, että elokuvan ääniraitaa olisi käsitelty yhtä hienotunteisesti: Miksei olisi voinut käyttää myös aikalaismusiikkia?

Elokuvassa suklaasilmäisen Colin Farrelin näyttelemä kapteeni John Smith oli historiallisesti varsin mielenkiintoinen henkilö. Hän oli elämää suurempi palkkasoturi ja mytomaani, joka joutui harvinaisen usein uransa aikana naisten pelastamaksi. Ennen matkojaan Uuteen maailmaan hän värväytyi Unkarin armeijaan sotimaan uskottomia turkkilaisia vastaan. Eräässä taistelussa hän jäi ottomaanien vangiksi. Sulttaani lahjoitti hänet orjaksi eräälle haareminsa vaimoista, mutta tämäpä ihastui kapteeniin alta aikayksikön ja auttoi tämän pakoon turkkilaisten vankeudesta. Pocahontasin tapauksessa näyttää käyneen suurinpiirtein samoin, jos seikkailijan omaan sanaan on uskominen.

Pocahontas/Rebecca Rolfe itse ei jättänyt jälkeensä minkäänlaista kirjallista aineistoa, huolimatta myöhemmästä urastaan Englannin siirtomaiden propaganda-mannekiinina. Kansanperinteen välittämän romanssin tapahtuma-aikana Pocahontas oli iältään noin 13 tai 14. Samanikäinen on häntä näyttelevä ihku-ihana Q’Orianka Kilcher, syntyperältään perulais-sveitsiläinen tyttö joka sai New Worldin kuvauksissa Colin Farrelilta elämänsä ensisuudelman. Farrelin tummia kutreja katsellessa minulle mieleeni juolahti, miksi ihmeessä hän esiintyi Aleksanterissa vastoin kaikkia todennäköisyyden lakeja blondattuna?

Kaiken kaikkiaan, tästä elokuvasta joko pitää tai sitten se jättää täysin kylmäksi. Minä pidin, mutta myönnän ettei kaunis kuvaus peitä selkeitä puutteita kerronnan puolella. Malick on yhdistänyt onnistuneesti sekä historiallista faktaa että Pocahontasista kertovaa kansanperinnettä, mutta hänen ekspressionistinen tapansa käsitellä aihetta on paikoitellen varsin rasittava kokemus.

Juppiter ja lohikäärme

Eli nehän ovat kuin kaksi marjaa, osa 2.

Kaikki muuttuu, ja mikään ei muutu. Katolinen kirkko peri roomalaiselta uskonnolta paitsi tiiviit kytkökset politiikkaan, myös roomalaisen synkretismin lahjan. Esittelin jo aikaisemmin joitakin esimerkkejä Välimeren uskontojen ikonografisesta yhteensulautumisesta. Tällä kertaa näkökulma on Alppien pohjoispuolella.

Kun roomalaiset valloittivat Gallian ja Reinin länsipuolelle jäävän Germanian, he toimivat samalla tavalla kuin pohjolan katoliset ristiretkeilijät tuhat vuotta myöhemmin: Ottivat haltuunsa keskeiset kultti- ja markkinapaikat, joiden kautta roomalainen kulttuuri ja valtahierarkia levisi vaikuttamaan kaiken kansan keskuuteen.

Ala-Germanian limes-linjan vartiotorneista ja linnakkeista suuri osa on rakennettu tällaisille paikoille. Bataavien tärkeimpien rautakautisten kulttikeskusten, Elstin ja Empelin pyhien lehtojen, päälle rakennettiin Augustuksen hallituskautena roomalaistyyliset temppelit. Viisisataa vuotta myöhemmin samojen temppelien päälle rakennettiin kirkot. Pyhyys on ikuista.

Sivumennen sanottuna, Suomessa pakanallisia pyhiä paikkoja voi yhä paikantaa vanhimpien kirkkojen ja pappiloiden perusteella. Vuonna 1229 paavi Gregorius IX vahvisti bullallaan kirkon omaisuudeksi kristinuskoon kääntyneiden suomalaisten luovuttamat uhrilehdot, pyhäköt, kalmistot ja palvontapaikat. Vanhan sanonnan mukaan edellisen uskonnon jumalista tulee seuraavan perkeleitä. Usein käy kuitenkin niin, että vanha traditio jatkuu uuden sisällä, pienenä traditiona suuren rinnalla.

Rautakautisten henkivoimien ominaisuudet siirtyivät roomalaisille jumalille, joiden tunnusmerkit siirtyivät puolestaan katolisille pyhimyksille. Suomessa käännytystyötä onnistuneesti tehneet dominikaanimunkit osallistuivat toisinaan myös pakanallisiin juhliin. He eivät torjuneet vanhoja tapoja ja käytänteitä, vaan menivät niihin mukaan ja muuttivat ne kristillisiksi.

Roomalaisilla oli tapana samastaa vieraiden kansojen jumalat omiinsa. Julius Caesar kertoo roomalaisille lukijoilleen gallien palvovan mm. Merkuriusta, Marsia, Minervaa ja polveutuvan Dis Paterista. Provinsseissa vanhat jumalat sulautuvat uusiin, synnyttäen yhdistelmäjumalia: Apollo Grannus, Mars Lenus, Mercurius Cissonius, Juppiter Taranis. Idässä syntyi sellaisiakin synteesejä kuin Juppiter-Zeus-Helios-Serapis.

Elstissä bataavien arvellaan kunnioittaneen heimonsa omaa jumalaa Hercules Magusanusta, ihmisten suojelijaa ja vaurauden antajaa. Välimeren piirissä Hercules ei tiettävästi ole toiminut hedelmällisyydenhaltijana; Elstistä on kuitenkin löytynyt jäänteitä periroomalaisesta suovetaurilia-uhrista, joka tavallisesti annettiin ainoastaan hedelmällisyydenjumalille Marsille ja Mater Matutalle.

Reinin varrelta on löytynyt satoja ylijumala Juppiteria esittäviä pylväspatsaita (Juppitersäule). Pylväspatsaiden prototyyppi on nykyisessä Mainzissa eli roomalaisessa Moguntiacumissa. Kaupungin asukkaat tilasivat sen joskus vuosina 59-67 keisari Neron kunniaksi. Reliefikoristeltu pylväs on lajissaan ensimmäinen ja kenties ennakoi myöhempiä Trajanuksen ja Marcus Aureliuksen muistopylväitä Roomassa. Mainzin Juppiter on kuvattu parrakkaaksi, aseistetuksi atleetiksi elegantissa kontrapostoasennossa.

Sen sijaan huomio kiinnittyy Germanian toiseen Juppiter-tyyppiin, jossa jumala on esitetty ratsailla tallomassa jalkoihinsa jättiläisiä ja lohikäärmeitä, jotka kenties symbolisoivat kaaosta ja maan ktoonisia voimia. Missään muualla ei tiemmä Juppiteria ole kuvattu hevosen selässä, joten herää kysymys, kätkeekö parakkaan ylijumalan tuttu hahmo jonkin tuntemattoman, paikallisen jumalan.

Kansainvaellusaikaa edeltäviä germaanisia uskomuksia tunnetaan huonosti. Hevonen tuo mieleen heti ensimmäisenä Wodanin (*Wōdanaz), sodan, runouden, shamanistisen taikuuden, parantamisen ja manalan jumalan. Caesarin sanotaan kuitenkin samastaneen Wodanin Mercuriukseen; jättiläisten tai hirviöiden tuhoaminen voisi sopia paremmin ukkosenjumala Donarille.

On vain sopivaa, että hirviöitä tuhoavaan Donar/Wodan-Juppiteriin helposti samastettavissa olevasta Pyhästa Yrjöstä tuli Germaniassa sotureiden ja Alankomaiden suojeluspyhimys. Pylväspatsaatkin saivat uuden merkityksen. Jollakin tavalla ne yhdistyivät 800-luvulla uutena roomalaisena keisarina esiintyneeseen Kaarle Suureen ja hänen kulttiinsa. Sydänkeskiajalla ns. Roland-pylväistä (Rolandsäule) tuli tiettyjen vanhojen kauppakaupunkien itsenäisyyden symboleja.

Mainzin pylvästä suuresti muistuttava hahmo löytyy muuten myös kaiverrettuna Nousiaisten P. Henrikin kenotafiin, jossa se esiintyy Suomen rannikolle projisoituna. Pakanuuden symbolina, vai osoituksena Varsinais-Suomen tunnustetusta asemasta, kuten Matti Klinge esittää? Ken tietää. Mutta se on varmaa, että kenotafin kaiverrukset valmistettiin Alankomaissa, Flanderissa joskus vuonna 1429.

Illallinen täynnä naisia

Taannoin minutkin haastettiin kuvittelemaan, ketkä kuusi vastakkaista sukupuolta olevaa historiallista hahmoa valitsisin pöytäseurakseni. Kotvan tuumailtuani olen päätynyt seuraavanlaiseen järjestelyyn:

Pitäisin symposionin jossain elegantissa ja lämpimässä paikassa. Hetken harkitsin Knidosta, Delfoita tai kenties jopa eksoottista Aleksandriaa, mutta lapsuuteni kokemuksien lumoamana valitsisin kuitenkin hyvin varustetun villan viinitarhoineen Baiaesta, Napolinlahdelta, josta avautuisi henkeäsalpaava näkymä vehreällä Vesuviukselle. Ja sitten

”tule kyproslainen seppelöidyin päin, kaada nektari joka on kultaisissa maljoissa sekoitettuna…”

Vieraikseni haalisin ensinnäkin Sapfon, tuon Lesboksen kymmenennen muusan, jonka runoutta ja aiolilaista ääntä äänittäisin. Myöhäisantiikista haluaisin seurustelu-kumppaneiksini kaksi hyvin erilaista naista: Hypatia Aleksandrialaisen, tuon kuulun matemaatikon ja uuplatonilaisen filosofin joka joutui keisari Theodosiuksen aloittamien pakanavainojen uhriksi, sekä kristityn prinsessan Aelia Galla Placidian. Hellenistiseltä ajalta pyytäisin vieraakseni Kleopatra VII Filopatorin, joka tunnettiin älykkäänä viettelijättärenä. Ja se nenä! Viidenneksi valitsisin nykyajasta Geli Raubalin, Hitlerin vähän tunnetun tyttöystävän (ja sisarentytärpuolen!) valtaannousun vuosilta, joka saisi hieman valottaa kaikkien tunteman viiksiniekan luonteen intiimiä puolta. Pronssikauden naisia en tunne nimeltä, mutta jos nyt vaikka jompi kumpi noista kreetalaisista tulisi sulostuttamaan lepovuodettani ja jäisi yöksi, en panisi pahitteeksi.

Jokainen lukija tarttukoon halutessaan haasteeseen.