Sarmatialainen nainen
PAKOMATKALLA Karpaattien yli heimoon syntyi tyttö: Vaaleatukkainen, punanaamainen, sinisilmäinen. Se syntyi lämpimään jurttaan pyörien päällä ja pantiin lampaantaljojen väliin nukkumaan, sillä ulkona paukkui pakkanen. Puiden oksat olivat huurteessa ja kalpea kuu loisti kirkkaalta taivaalta. Tyttö, neitsyt, neitsytjumalalle nimetty, imi onnellisena äitinsä nisää tietämättä mitään niistä kauhuista, jotka heimo oli jättänyt taakseen.
Tyttö syntyi tuhruisten mustasavuisten tuohusten ja lyhytikäisten päreitten valossa. Puolisokea muori sytytti uusia kynttilöitä; lapsenpäästäjä lauloi lapselle laulua jotta valot sammuisivat oikeassa järjestyksessä. Menisi tuo sukupolvi ensin, toinen sitten. Sillä se oli sen heimon mielestä elämän suurin onni, että lapsi hautasi omat vanhempansa. Liian usein kävi päinvastoin.
Heimo etsi rauhaa ja elintilaa. Se retki oli pitkä; se kesti monen sukupolven ajan, vaivoin.
Omat laidunmaat olivat jääneet kauas taa, ne unohtuivat kuin unet. Harva edes muisti, monta auringonkiertoa matka oli jo kestänyt. Vanhat nimet sulivat joka kevät lumien mukana. Nyt pakolaiset saivat kuulla uusia nimiä, uusia ruhtinaskuntia: Niitä ympäröi metsä, niiden läpi virtasi joki, Suhiseva Laakso, Transilvania, Metsien Takainen. Siellä heidät neuvottiin eteenpäin, näytettiin lumikinosten läpi kulkevat tiet jotka veivät kohti lupausta, kohti Romanian valtakuntaa.
Se oli heimon päämäärää. He tiesivät paikan jossa on kultaisia kupoleita, paikan missä suuret pidot pidetään. Moni sinne oli halunnut, jumalisten juominkeihin, suuren synnin syöminkeihin. Ardarik koetti, tuo gootti, mennä väkisin, kutsumatta. Turhaan. Ei Metsien Takana kuultu yhdenkään palanneen siltä matkalta. Kniva, toinen gootti, varusti väkensä paremmin. Kun hänen ratsumiehensä liikkuivat, kohosi niin suuri pöly että se pimensi taivaan. Knivan korskuvat ratsut joivat Tonavasta Keisarin maljan.
Kai joku heille puurot keitti? – kysyi tytön äiti ilkeästi. Kuka kantoi vedet? Ei niistä lauluissa laulettu, mutta jokaisella keihäällä oli perhe, lapsia katras, oli hampaattomia ukkoja ja akkoja, vankkureita, rehua, karjaa. Sillä tiellä olivat vieläkin, pienet lapset ja suuret päälliköt, tuliterät miekat ja vanhat aurat. He vuodattivat verta, veivät kultaa, ottivat maata, hylkäsivät ne uudelleen, taistelivat ja jäivät sinne miehensyöjien maille lopulta kaikki.
Heimo asui nyt Metsien Takana. Vietti siellä monta pitkää talvea. Gootit kertoivat heimolle Romaniasta monta tarinaa, pelottelivat: ”Siellä on vastassa raudasta rakettu aita, teräksellä seivästetty, keihäsaita, terästarha, portit korkeat kuin taivaan pylväät. Porteilla sata miestä miekallista, tuhat rautaista oritta, haudat teille kaivettuna.”
Kuultuansa pohtimaan kokoontuivat heimon vanhimmat naiset, viisaat äidit, ja partasuut ukot, paljon muistavat. Mitä oli tehtävä? Käräjäkivillä istui myös kolmivuotiaan tytön äiti. Tytön nimi oli Rôksanê. Vaan mikä oli äidin nimi? Ei jaksa muistaa.
Vanhin ukoista nousi ja puhui pitkään siitä minkä tiesi ja muisti. Sauromatian ruhtinaista, maista, kultaisesta karjasta ja kurgaaneista, joihin edesmenneet laskettiin aseineen ja koruineen. Hän kertoi miten hunnit surmasivat ruhtinaan, ja sitä seuraavan, ja miten kaikki heidän poikansa ja tyttärensä he tappoivat. Silloin oli kevät, eikä koskaan hunnin jousi helähtänyt niin iloisesti.
Hunnien hyökkäys ikään kuin herätti sen kansan, ja herätessään kaikki tiesivät mistä oli kysymys. Sitä ennen kuolleet olivat niin kuin olisivat päässeet liian vähällä. Niin kuin he eivät olisi tulleet tietämään, että kuolemalla on nimensä. Eikä hunnin tarvinnut sitä itse sanoa. Sen nimi kulkee edeltä.
Heimon vanhat naiset päättivät että oli yritettävä. Oli jatkettava tietä etelään, mutta rauhassa, samaa tietä kuin monta heimoa aikaisemmin, nöyränä, Romaniaan. Väsyneenä vaelsi koko kansa jäisenä kohisevan suuren virran yli, ohitse terästarhojen ja kivisten pylväiden. Siellä, Romanian rajalla, möi koko heimo itsensä uudesta laidunmaasta orjaksi sukupolven ajaksi keisari Valerianukselle.
Se oli halpa hinta maasta, ja siltikin se kävi kalliiksi.
Keisari asutti koko heimon Tonavan varrelle Pannonian provinssiin, sillä se oli tyhjä juuri silloin, gootit olivat sen tehokkaasti tyhjentäneet. Heimo sai maat itselleen viljeltäväksi, jos he puolustivat sen rajaa myöhempiä tulijoita vastaan. Eikä se ollut helppoa, sillä tulijoita oli paljon ja usein heillä oli myös hyvät aseet. Knivan opit eivät menneet hukkaan goottien mailla Metsien Takana.
Kaksikymmentä heimon miestä pantiin vahtimaan Keisarin kultaista palatsia, vallan keskusta. Yö lankesi siellä nopeasti, tuuli kääntyi usein kantapäillään ja vaihtoi nimeä. Niin vaihtuivat vaihtuivat Keisarit, imperaattorit, kuin kuiskaus.
Valerianus palveli Aurinkoa, Voittamatonta. Mutta keisarin aurinkosilmät puhkaistiin ja hänen lihansa nyljettiin Persian satraappien iloksi kaukana idän tappotantereilla. Sota oli Romanian toinen olemus, eikä sille ollut loppua niin kuin ei ollut loppua Auringon loistolle maan yllä. Mutta Rôksanê palveli Kuuta, Neitsytjumalatarta, Metsästäjää. Hän oli kymmenen vanha.
Heimon uudet maat ulottuivat Corsiumista aina Alta Ripiaan asti. Rôksanê hoiti hevosia, keitti puuroa, kantoi vettä. Hän kasvoi nopeasti. Pian hänestä tulisi metsästäjä. Mutta sateet pilasivat sadon ja syyskylvön aikaan tuuli toi idästä ruton Pannoniaan. Lukemattomat sairastuivat. Rôksanên äiti haudattiin Triccianan kivikumpuun lähelle Dianan lähdettä. Vaan mikä oli äidin nimi? Ei jaksa muistaa.
Niin vierivät ajat. Tonava jäätyi, suli, jäätyi ja suli uudestaan, ja sen mukaan tulivat aina uudet keisarit, uudet sodat ja uudet nälkäiset heimot, jotka havittelivat samoja laidunmaita jotka Rôksanên heimo oli orjaniällä ostanut. Rôksanê varttui ja vahvistui. Nuorteat lihakset, kauniit kasvot, kauniit mutta kovat. Sopimuksen mukaisesti saapui Auringon poika Aurelianus hakemaan Pannoniasta uusia ratsastajia, säännöllisesti kuin Aurinko itse nousee ja laskee. Äidit antoivat Aurelianukselle kolmesataa hevosta ja ratsastajaa, joista Rôksanê oli paras. Hän oli kahdenkymmenen vanha.
Gootteja, vandaaleja, carpeja, juthungeja, iazygeja. Uusia nimiä, vanhoja nimiä. Tulijoita on vuosi vuodelta enemmän, eikä heillekään ole vieras Kuoleman, Hunnin, nimi. Tonavan pellot palavat ja Keisari jättää maat sen pohjoispuolella. Joki on nyt raja. Rôksanê näki miten se hakattiin marmoriseen tauluun 1025 vuotta jälkeen Kaupungin perustamisen, Postumius Quietuksen ja Junius Veldumnianuksen ollessa konsulina.
Rôksanê ei päässyt naimisiin. Hän seurasi Legioonaa, rautaan puettu nainen jonka käsi tottui puristamaan jousta ja keihästä, ei helkyttelemään lasta tai syleilemään miestä. Hän oli neitsyt, neitsytjumalalle nimetty, keisarille annettu, samaan aikaan orja ja kuningatar. Amatsonien perillinen Troijan perillisten rinnalla. Eikä kukaan kutsu Rôksanêa enää Rôksanêksi.
Sillä niin on asiat maan päällä säädetty, että sota on ikuinen, mahtava voima, se korventaa maan ja lihan kuin Voittamaton Aurinko jota keisarit palvovat, ja Legioona mahtava kone, miehensyöjä, joka sulattaa heimot ja kansat itseensä kunnes kukaan ei puhu enää omaa kieltään. Ja mille laitumille palaisivat enää keisarin amatsonit, kun perheet ovat hajonneet ja karja viety? Ei jaksa muistaa.
