Antalyan yöt II: Oinoandan jumala

Lycia et Pamphylia 300 ADVertaillessani kristinuskoa ja pakanuutta olen aikaisemmin (mm. Kuin kaksi marjaa, Juppiter ja lohikäärme) kiinnittänyt huomiota siihen miten kristityt ovat omaksuneet myyttejä, kuvia ja käytäntöjä aikansa polyteistisestä valtauskonnosta. On kuitenkin hyvä muistaa että myös pakanuus oli elävä uskomusmaailma joka muuttui ja kehittyi jatkuvasti ihmisten tarpeiden ja ajan vaatimusten mukaan. Kristinuskon merkityksen kasvaessa 200-luvulla Rooman valtakunnassa myös pakanallinen ajattelu sai monoteistisia piirteitä.

Ajatus korkeimmasta jumalasta ei ollut aikalaisille sinänsä vieras. Juutalaisten yksi jumala, Jahve, oli yleisesti tunnettu ja ajoittain jopa muodikas, sillä kerrotaan ”jumalaapelkäävistä” roomalaisista jotka kiinnostuneina notkuivat synagogan liepeillä seuraten palvontamenoja ja rabbien väittelyitä. Juutalaiset olivat levittäytyneet menestykselliesesti kaikkiin Välimeren ja Lähi-idän kaupunkeihin. On epäselvää, harjoittivatko juutalaiset proselytismiä. Villeimpien väitteiden mukaan keisariajalla jopa kymmenesosa valtakunnan asukkaista olisi harjoittanut juutalaista uskoa.

Kulttitoimituksissa ja mysteereissä kulloistakin jumalaa puhuteltiin usein ”korkeimpina”. Jumaltensynnyttäjä   Isis, Demeter, Apollo, Dionysos ja Mithras ovat kaikki kulttitoimitustensa ja rukoustensa ajan ylimpiä jumalia, mutta paradoksaalisesti eivät sulkeneet toisiaan pois: Pakanallinen teologia ei ollut sen johdonmukaisempaa kuin kristityidenkään. Roomalaisten ankara isä Juppiter oli optimus maximus, mutta ei sen takia että hän olisi luonut maailman tai säätänyt miten kuuluu elää, kuten Marcus Tullius Cicero kirjoittaa (de natura deorum, 3,87.3):

Emme sano Juppiteria parhaaksi ja suurimmaksi siksi, että hän tekisi meistä oikeudenmukaisia, vakavamielisiä tai viisaita, vaan siksi, että hän tekee meidät terveiksi, rikkaiksi ja kukoistaviksi.

Toisaalta helleeninen filosofia oli jo vuosisatojen ajan puhunut ensimmäisestä liikuttajasta, korkeimmasta jumalasta tai maailman luojasta, demiurgista, eräänlaisesta käsityöläisestä joka muovasi maailman saaden vaikutteensa platonilaisesta ideamaailmasta. Toisin kuin zarathustralaisuudesta vaikutteita saaneet gnostikot, jotka uskoivat demiurgin pahuuttaan tai tietämättömyyttään luoneen turmeltuneen maailman, pakanat uskoivat maailman olevan kaunein ja paras mahdollinen.

Monoteistiset pyrkimykset nousevat pintaan samoihin aikoihin kun hajanaisesta Rooman valtapiiristä alkaa muotoutua ensi kertaa yksi valtio, jolla on selkeät rajat, kieli ja identiteetti. Kriisissä olevan valtakunnan yhtenäisyyden takeeksi valjastettiin myös uskonto. Oli totuttu ajattelemaan, että jokaisen keisarin mahtavuuden ja kyvykkyyden takana oli jumalallinen suojelija. Caesar oli ollut Venuksen lempilapsi, Augustus otti johtotähdekseen Apollon. 200-luvulla vakautta haettiin sekä jumalallisen keisarin kultista että auringonpalvonnasta. Keisari Aurelianus kohotti voittamattoman auringon (Sol Invictus) Rooman korkeimmaksi jumalaksi, jota kaikki alamaiset voisivat palvoa pettämättä omia perinteitään.

Jo aikaisemmin 260-luvulla keisari Gallienus oli omaksunut hallintonsa ideologiaksi uusplatonismin, joka opetti Ykseyden olevan kaiken olevaisen takana (Porfyrios, Vita Plotini). Uusplatonismi oli liian monimutkainen filosofia vedotakseen massoihin, mutta vaikutti merkittävästi oman aikansa jumaluusopillisiin pohdintoihin., niin pakanoihin kuin kristittyihin. Samaisella 260-luvulla syrjäisen Oinoandan kaupungin asukkaat Lyykiassa lähettivät joukon pyhiinvaeltajia Kolofonin Apollon pyhättöön Klarokseen etsimään vastausta kysymykseen: ”Mikä on Jumala?”. Oraakkelin vastaus ikuistettiin Oinoandan vanhaan kaupunginmuuriin:

Jumala on itsesynty, äiditön, itseoppinut, horjumaton,
nimetön ja moni-niminen, tulessa-asuva:
me, hänen enkelinsä, olemme osa Jumalaa.
Näin vastasi kysyjille Jumalan luonnosta jumala,
puhutellen häntä kaikennäkeväksi Eetteriksi:
Häneen turvaa ja rukoile aamunkoitteessa
katsoen itään.

Piirtokirjoituksen alle on Kromatis-niminen nainen omistanut lampunpidikkeen ja alttarin Kaikkein Korkeimmalle Jumalalle. Zarathustralaisten tavoin ovat oinoandalaiset heränneet ennen kukonlaulua ruokkimaan pyhää tulta ja rukoilemaan kohti aamunkajoa, kohti nousevaa Jumalaa, eivätkä he olleet yksin: Suurin Apollo, Apollo Megistos, oli jo usean sadan vuoden ajan saanut anatolialaiset pyhiinvaeltamaan oraakkeleidensa luokse, julkaisemaan jumalan antamat vastaukset ja ripustamaan Apollon kuvan kaupunginporttinsa yläpuolelle kuin pyhän ikonin, uskoen sen pitävän taudit ja viholliset loitolla (Robin Lane Fox: Pagans and Christians, 1987).

Apollo vastaa oinoandalaisille sanankääntein jotka ovat yhteisiä myös juutalaisille ja kristityille. Itsesyntyisyys, itseoppineisuus ja itseriittoisuus ovat jumalan luonnehdintoina vanhoja kuin Herakleitos. Enkelitkään eivät ole tavattomia: Oraattori Aelius Aristides käyttää sanaa ”angeloi” vähäisemmistä jumalista, joille Athene antaa käskyjään. Platonistit taas käyttivät sitä niistä olennoista jotka liikkuvat ihmisten ja jumalten maailman välissä. Useita roomalaisia ja anatolialaisia abstrakteja jumaluuksia voi hyvällä syyllä kutsua enkeleiksi.

Apollo samastui keisarilliseen auringonjumalaan, joka samastui filosofien korkeimpaan jumalaan, joka taas samastui kristittyjen ja juutalaisten Jumalaan. Kuten muistamme, myös Konstantinus oli alunperin auringonpalvoja ja sai näkyjä Apollolta. Jäljestäpäin katsottuna näyttää siltä, kuin kaikki purot virtaisivat yhteen suureen jokeen. Se herättää ajatuksen: jos kristinusko ei olisi voittanut – tai se olisi kukistettu samalla tavalla kuin buddhalaisuus Tang-dynastian Kiinassa, olisiko Roomasta silti voinut tulla lopulta yksijumalainen valtakunta?

Antalyan yöt I: Lyykia

Lycia et Pamphylia 300 AD

”Jos viet sokean miehen Lyykiaan, hän tietää tuoksusta minne hän on tullut: väkevä villiminttu, timjami ja pisteliäs laventeli lavertelevat sen hänelle.” –Cevat Şakir Kabaağaçlı

 

Itäisellä Välimerellä, Anatolian etelänpuoleisella rannikolla oli Lyykian maa. Kreikkalaisen historiankirjoituksen isä Herodotos satuili (Historiateos i,173) sen saaneen nimensä Lykokselta, Pandionin pojalta, ja tavalla mikä ei eroa yhdestäkään muusta perustajamyytistä. Lykos tarkoittaa kreikaksi sutta ja vuorenrinnettä alas syöksyvää puroa, mutta susien maa lienee kreikkalaiseen korvaan istuva väännös maan muinaisesta nimestä Lukka.

Lukka oli merivalta jo varhaispronssikaudella; se oli riittävän voimakas tullakseen mainituksi faraon vihollisten joukossa. Heettiläisiä he eivät olleet, egyptiläisiksi he eivät tahtoneet tulla, joten he päättivät olla lyykialaisia ja säilyttivät sekä oman kielensä että kirjaimistonsa aina kolmannelle vuosisadalle eaa. asti, jolloin kansainvälinen kreikka eli koinē syrjäytti sen. Poliittisesti Lyykia tasapainotteli Persian ja Kreikan välillä, sen mukaan kuka oli niskan päällä. Aleksanteri Suuren seuraajat taistelivat Lyykiasta ankarasti. Lopulta roomalaiset tulivat väliin ja vuonna 168 eaa. palauttivat Lyykian itsenäisyyden. Lyykian liittovaltio sai demokraattisen ja federalistisen perustuslain joka pysyi voimassa myös sen jälkeen kun Lyykiasta muodostettiin Rooman provinssi vuonna 43.

Jälkimmäiseen vaikutti vahvasti se että itsenäiset ja itsepäiset lyykialaiset olivat merisusia, pahamaineisia kaappareita ja merirosvoja joita Pompeius Magnuksenkin oli täytynyt läksyttää. Mutta samaan aikaan Lyykia oli myös Anatolian Sveitsi: Ahkerien ja ylpeiden ihmisten asuttama vauras, puolueeton vuoristomaa. Lyykian kaupunkien liitto unohtuisi vasta neljä vuosisataa myöhemmin, jolloin keisari Theodosiuksen aloittama aluehallinnon uudelleenjärjestely eteni itäiselle Välimerelle. Kansalaisten demokraattiset pyrinnöt olivat kuolleet jo aikaisemmin. Samalla maa kristillistyi. Lyykian pääkaupungin Myran piispa Nikolaos Ihmeidentekijä hämmästytti kansaa hyväntekeväisyydellään ja sai kreikkalaisessa kansanperinteessä joulupukin roolin. Nikolaoksen pyhimyskultti alkoi levitä yhtä nopeasti kuin Anatolian Suuren Äidin pakanallinen kultti aikoinaan. Itäisessa kirkossa Pyhä Nikolaos jäikin jälkeen vain Neitsyt Mariasta, Anatolian äitijumalattaren uudesta inkarnaatiosta.

Niin Lyykian elämä kulki rauhaisesti puolipäivän korkeudelle ylös ja kallistui rauhallisesti alas illan lepoon monen tuhannen kultaisen auringon kiertäessä, kunnes vuonna 809 islaminuskoisten kalifi Harun al-Rashid valloitti vähäksi aikaa koko maan. P. Nikolaoksen haudan jääminen vääräuskoisten käsiin innoitti napolilaisen Johannes Diaconuksen kirjoittamaan pyhimyksestä mielikuvituksellisen hagiografian Vita S. Nicolai, joka sai yhtä ennennäkemättömän suosion. P. Nikolaoksen kultti jatkoi voittokulkuaan. Hänen ihmeitätekevä ruumiinsa lepäsi haudassaan Myrassa, jossa munkit annostelivat hänen ruumiistaan erittyvää pyhää mannaa. Ja jälleen palaamme mereen ja susiin: Lyykian suuri poika P. Nikolaos on paitsi lasten, myös susien, rosvojen ja merenkävijöiden suojeluspyhimys.

Italiassa apulialaisen Barin kaupungin asukkaat olivat vähintään yhtä ylpeitä ryöväriperinteestään kuin lyykialaiset. Vaan rutiköyhältä Barilta puuttui se tärkein, mikä keskiajalla antoi kaupungille henkistä ja aineellista pääomaa: Oma pyhimys. Onneksi sattui niin, että P. Nikolaoksen hauta Myrassa joutui jälleen muslimeille, tällä kertaa turkkilaisille seldžukeille. Barin asukkaat keksivät ryöstää Nikolaoksen reliikit itselleen. He lähettivät asialle kaksi kauppiasta, jotka munkeiksi naamioituneena tunkeutuivat yön pimeydessä luostariin ja kilkuttivat tiensä sarkofagin läpi. Pyhimys ei estänyt konnantyötä, joten sitä pidettiin varmana todisteena teon jumalallisesta mielisuosiosta. Siitä lähtien Lyykian P. Nikolaos on maannut Barin San Nicolan kirkossa, jossa mafiosi rukoilevat häntä tänäkin päivänä.

Pyhimys meni, merirosvot palasivat. Lyykian kallioiset poukamat tarjosivat loistavia tukikohtia johanniittaritareille, jotka ryöstivät niin muslimeja kuin kristittyjäkin. Sodat arabeja vastaan olivat autioittaneet lähes koko maan. Tähän tyhjiöön tulivat turkkilaiset, mutta hekään eivät pitkään aikaan uskaltautuneet rannikoille asumaan. He jäivät kukkuloille nauttimaan vehmaista metsistä, metsästämään aavikkoilveksiä ja runoilemaan tuhansista tuoksuvista yrteistä. Pikku hiljaa metsät hupenivat, pedot kävivät vähiin ja merirosvojen tilalle tuli modernin aikamme vitsaus, massaturismi. Mutta ilma, toivoakseni, tuoksuu yhä.

In hoc signo vinces

Labarum-raha

Konstantinus I:n lyöttämä pronssiraha vuodelta 337 jKr, kääntöpuolella uusi sotamerkki Labarum. Kuva: CNG Coins.

27. päivä lokakuuta vuonna 312 kaksi vallantavoittelijaa kohtasi toisensa Roomaan johtavalla Milviuksen sillalla. Kummankin isä oli ollut Rooman keisari. Toinen heistä oli Flavius Constantinus, jolla oli puolellaan Gallian, Britannian ja Germanian kaupunkien tuki. Häntä odottamassa oli Marcus Aurelius Valerius Maxentius, joka hallitsi Italiaa, Sisiliaa ja pohjois-Afrikkaa. Edessä oli ratkaisutaistelu, siitä ei kellään ollut epäilystä. Taistelua edeltävänä päivänä kumpikin osapuoli pyrki saamaan korkeampien voimien tuen itselleen.

Maxentius, vakaumuksellinen polyteisti, käski avata Apollon temppelissä Palatinus-kukkulalla säilytettävät Sibyllan oraakkelikirjat, joista vuosisatojen ajan oli hädän hetkellä haettu apua tiukassa tilanteessa. Oraakkeli loihe lausumaan: ”Rooman vihollinen tulee tuhoutumaan”. Vakuuttuneena Maxentius marssi joukkoineen kaupungin muurien suojasta kohdatakseen vihollisensa kasvoista kasvoihin. Mutta samana yönä Konstantinus oli nähnyt unen jonka innoittamana hän käski kaikkien sotilaidensa maalata kilpiinsä maagisen monogrammin ☧, yhtä kuin Khii (χ) ja Rhoo (ρ): ΧΡΙΣΤΟΣ, eli Kristus. Kumpikin armeija taisteli koko päivän urheasti, mutta Jumalan tahdosta Konstantinus lopulta voitti. Tai näin meille kertoo aikalaiskirjailija ja kristitty apologeetta Lactantius (De mortibus persecutorum, 44), joka kirjoitti teoksensa Vainoojien kuolemasta heti seuraavana vuonna.

Konstantinuksesta tuli keisari ja hänen päätöksellään Kristus-monogrammi syrjäytti Juppiterin kotkat ja salamat muuttuen Rooman valtakunnan sotamerkiksi, Labarumiksi.  Mutta mitä todella tapahtui kohtalokkaana vuonna 312, joka muutti symboliikan historian? Eusebios Kesarealaisen Kirkkohistoriassa ei mainita unta eikä ihmettä. Kun hänellä parikymmentä vuotta myöhemmin oli tilaisuus kirjoittaa keisaria imarteleva elämäkerta (Vita Constantini), Eusebios kertoo Konstantinuksen jo marssiessaan Gallian läpi Italiaan miettineen, miten onnettomuudet ovat kohdanneet sotapäälliköitä jotka ovat kutsuneet avukseen monia jumalia, ja päättänyt turvautua yhteen ainoaan jumalaan. Pian päätöksensä jälkeen hän oli nähnyt taivaalla auringossa ristin ja kreikankielisen tekstin: Τούτω Νίκα! – tällä merkillä  olet voittava.

Tämän myöhäisen lisäyksen lähde saattaa olla Konstantinus itse, sen jälkeen kun hän oli vanhemmalla iällä kääntynyt kristityksi. Tiedämme näet varmasti että vuonna 309 Konstantinus sai ilmestyksen, mutta Apollo-jumalalta, sillä se mainitaan vain pari viikkoa myöhemmin Konstantinukselle Trierissä (Augusta Treverorum) esitetyssä ylistyspuheessa (Panegyrici Latini 7 (6) 21.4-5). Konstantinuksen omistautumisen Augustuksen suojelijalle ja Auringon jumalalle Apollo Sol Invictukselle vahvistavat myös rahat. Vuonna 313 lyödyissä kultarahoissa Konstantinus esiintyy Voittamattoman Auringon jumalallisessa suojeluksessa.

Labarum

Konstantinuksen ei tarvinnut olla kristitty jo vuonna 312 käyttääkseen ☧-monogrammia; sitä oli vuosikymmenien ajan käytetty auringonjumala Sol Invictuksen kultissa. Polyteistit lukivat sen toisin: Aurinkoa symboloivaan kuusisakaraiseen tähteen oli lisätty käänteinen C kuunsirpiksi (A. Schütze, Mithrasmysterien und Urchristentum, 1972). Myös kreikkalaiset kirjurit käyttivät ennen ajanlaskun alkua rutiininomaisesti ☧-symbolia marginaaleissa kiinnittääkseen huomiota erityisen merkittävään kappaleeseen: Khii ja Rhoo luetaan tässä tapauksessa khrēston, ”hyvää” (M. Grant, The Emperor Constantine, 1993).

Symbolin valinta osoitti Konstantinukselta harvinaislaatuista poliittista pelisilmää: Hän saattoi samaan aikaan esiintyä sekä kristittyjen että perinteisen uskonnon esitaistelijana. Samaten tämä alunperin auringonjumalalle vihitty sotilas saattoi myöhemmällä iällä kääntyä kristityksi vaikuttamatta takinkääntäjältä. Vai onko tämä liian kyyninen tulkinta? Pitäisikö meidän paremminkin nähdä Konstantinus syvästi uskonnollisena, mutta epävarmana etsijänä? Lactantius kertoo näet myös Konstantinuksen toisen kilpakumppanin keisari Liciniuksen nähneen samanlaisen enneunen, jonka perusteella hän rukoili tuekseen Korkeinta Jumalaa. Suuri osa Rooman valtakunnan ylimyksistä näyttää olleen tähän maailmanaikaan vakuuttuneita jonkunlaisen korkeimman jumalan olemassaolosta, olivatpa sitten kristittyjä, uusplatonisteja tai auringonpalvojia. Se ainakin on varmaa, että kirkkohistorian ylläpitämä perinteinen pakanuus vs. kristinusko -vastakkainasettelu antaa turhan mustavalkoisen kuvan myöhäisantiikin hengellisestä elämästä.

Linkkivinkkejä loppuviikoksi

Lisäsin seuraamieni sivustojen joukkoon seuraavat oppineet blogit:

Blogging Pompeii: Yhteinen verkkopäiväkirja kaikille Pompejissa työskenteleville tutkijoille.

New at LacusCurtius & Livius: Bill Thayerin ja Jona Lenderingin blogi uusista päivityksistä kummallakin historiasivustolla. Lenderingin uusi kirjoitussarja käsittelee erästä suosikkiaihettani, historiallisia myyttejä ja väärinkäsityksiä.

Iconoclasm: Troels Myrup Kristensen (Aarhusin yliopisto) historiablogi, jonne päädyin Baalbekin temppelistä otettujen  valokuvien kautta. Kiinnostuksenkohteet samanlaiset kuin allekirjoittaneella.

Roger Pearse: Antiikkia ja patristiikkaa.

Lopuksi hollantilaiset historianelävöittäjät näyttävät, miten roomalainen hirsivarustus syntyy.

Roomalaisista nopista


Tunisiasta löytynyt mosaiikki kolmesta nopanpelaajasta

Kerroin aikaisemmin lyhyesti roomalaisten suosimista noppapeleistä, nyt jatkan tarkemmin itse pelivälineistä. Noppia kutsuttiin nimellä tesserae, jolla tarkoitettiin myös pieniä mosaiikkitiiliä, saviastian sirpaletta ja tunnussanaa tai tunnusta. Huolimatta moralistien paheksunnasta ja uhkapelin vastaisista laeista noppia on valmistettu Rooman valtakunnassa valtavasti kaikista mahdollisista materiaaleista. Luu on niistä yleisin, mutta löytöjen joukossa on myös lyijystä, kivestä, gagaatista, meripihkasta, puusta, keramiikasta, marmorista, lasista ja jopa kristallista tehtyjä pelivälineitä. Kuten pelikortteja, myös noppia on epäilemättä käytetty myös ennustamiseen, mikä saattaisi selittää tietyt monitahoiset nopat jotka numeroinnin sijaan on koristeltu kreikkalaisin kirjaimin.

Historianelävöittäjät varmaankin haluavat tehdä noppansa itse, joten laitan loppuun pari linkkivinkkiä noppienvalmistamiseen: Roman Army Talk & Making historical dice.

Hurskasta arkeologiaa IV


Zahi Hawass esittelee löytöjä Taposiris Magnassa. Kuva: AP/Amr Nabil

Tällä kertaa hurskaan arkeologian palkinnon saa Zāhī Ḥawwās, Egyptin valtionarkeologi, joka on ilmoittanut löytäneensä Kleopatran haudan. Tai sitten ei: Toisin kuin Reutersin kautta maailmalle levinneestä uutisesta, Taposiris Magnan kaivausten lehdistötiedotteesta käy ilmi että kyseessä on pikemminkin tutkimuksen motiivi, ei tulos. Silti tapaus saa minusta korkeat pisteet  hurskasta arkeologiaa arvottavalla Ktsesiaksen asteikolla. Tutkijoilla ei ole käsissään edes ruumista, vain Kleopatra VII Philopatorin mukaan ajoitettuja rahoja ja varsin arkkityyppisen pienoispatsaan pää, joka voi esittää ketä tahansa.

Ei ole poissuljettua, etteikö Kleopatran ja Antoniuksen viimeinen leposija voisi olla Taposiris Magnassa, mutta niin kauan kun siitä ei ole todisteena edes yhtä piirtokirjoituksen palasta, olisi syytä pistää jäitä hattuun. Sitäpaitsi stetsoniin pukeutuva ja televisiokameroiden edessä viihtyvä Zāhī Ḥawwās faniklubeineen on kotikenttänsä ulkopuolella kiistelty hahmo. Jotkut egyptologit ovat syyttäneet häntä tutkimustyön estämisestä, huomiohakuisuudesta, tyrannimaisuudesta ja muiden tutkimustuloksien omimisesta. Toiset ovat kiinnittäneet huomiota Ḥawwāsin antisemitistisiin lausuntoihin [1], [2].

Toisaalta on väistämätöntä, että Zāhī Ḥawwāsin kaltaisessa asemassa oleva ja median kainalossa viihtyvä mies saa vihamiehiä. Vaikka Ḥawwāsin tutkimustyötä värittääkin isänmaallinen (ja kenties taloudellinen?) motiivi, on hän kuitenkin ansiokkaasti puolustanut alaansa tiedemaailman reunoilla toimivia hörhöjä vastaan; harva tieteenala innostaa eksentrikkoja yhtä paljon kuin  egyptologia. Tähän ryhmään kuuluvat muun muassa afrosentristit (jotka uskovat suuren valkoisen salaliiton pimittäneen sen, että historian merkittävät henkilöt ovat olleetkin mustia)  ja  maan ulkopuolista vaikutusta etsivät eksoarkeologit (jotka uskovat ufojen rakentaneen pyramidit).

Ja kun kyse on Kleopatrasta, kaikkia tuntuu oppiarvoon katsomatta kiinnostavan  vain yksi asia: Oliko hän kaunis? Siitä lähtien, kun sisällissodan voittaneen Octavianuksen (myöhempi keisari Augustus) propagandakoneisto leimasi Kleopatran itämaiseksi syöjättäreksi ja kaikkien vamppien esiäidiksi, tämän hellenistisen monarkin muut ominaisuudet ovat muuttuneet siinä määrin epäolennaiseksi että Blaise Pascal saattoi vuonna 1670 kirjoittaa ”Jos Kleopatran nenä olisi ollut hitusenkin pienempi, se olisi muuttanut maailmanhistorian”. Taposiris Magnankin lehdistötiedote päättelee:

The statue and coins show her as a beauty, contradicting the idea recently suggested by an English museum curator that the queen was quite ugly. The finds from Taposiris reflect a charm that could have captured the hearts of Julius Caesar and Mark Antony, and indicate that Cleopatra was in no way unattractive. Moreover, the features of the sculpted head show no sign of African ancestry, contradicting a recently advanced theory.

Kleopatran haudasta ja sen merkityksestä lisää New York Timesin kolumnissa (Stacy Schiff).

Hurskasta arkeologiaa III

Khirbat en-Nahasin kuparikaivos. Kuva: Thomas Levy, UC San Diego.
Khirbat en-Nahas, kuparilouhoksen kaivaukset käynnissä. Kuva: Thomas Levy, UC San Diego.

Kuningas Salomon kaivokset on löydetty Jordaniasta. En voi muuta kuin jälleen päivitellä hurskasta arkeologiaa, jolla pyhiä kirjoituksia todistetaan teleologisesti todeksi. Liiton arkkeja ja Abrahamin kaivoja Raamattu kädessä etsiskelevät oman elämänsä Indiana Jonesit ovat oma surullinen lukunsa, mutta tässä tapauksessa kyse on ehkä enemmänkin siitä että ”Salomon kaivokset” kiinnostavat huomattavasti enemmän tiedotusvälineitä ja potentiaalisia tutkimusapurahojen myöntäjiä kuin uutinen 900-luvulle eaa. radiohiiliajoitetuista kuparikaivoksista.

Klassillisessa arkeologiassa on ollut tapana liittää miltei kaikki löydyt johonkin kirjallisuudesta tunnettuun henkilöön, oli attribuoinnille perusteita tai ei. Khirbat en-Nahasin kaivosten tapauksessa yhteys on harvinaisen löyhä, sillä se perustuu tyystin Raamattuun. Salomo (שְׁלֹמֹה) on hahmo, joka tunnetaan lähinnä sekundaarisista lähteistä. Hänen myyttiset kaivoksensa taas ovat suurelta osin Sir H. Rider Haggardin 1800-luvulla kirjoittamasta ja suursuosion saaneesta Allan Quatermain -seikkailukirjasta King Solomon’s Mines.

Salomosta kertovat Tanakin osat (Kuninkaiden kirjat) ovat nähtävästi syntyneet 500-luvulla eaa. deuteronomisteiksi kutsuttujen kirjoittajien käsissä. Baabelin vankeudessa toimineet deuteronomistit haikailivat menetettyä ”Pyhää maata” ja käyttivät vanhempaa kirjallista materiaalia hyväkseen luodessaan kansalleen uutta, uljasta menneisyyttä. Oma osansa tässä oli Salomolla, joka mahdollisesti hallitsi vain hyvin pientä heimovaltiota.

Tel Avivin yliopiston arkeologian professorin Israel Finkelsteinin ja Neil Asher Silbermanin  kannattaman arkeologisen käsityksen mukaan Israelin ensimmäinen kultakausi oli sata vuotta Salomon jälkeen hallinneen Omrin kuningashuoneen (884-842 eaa.) aika.  Israelista tuli silloin ensimmäistä kertaa kehittynyt valtio, joka kykeni mm. ylläpitämään pysyvää armeijaa. Egyptiläisten maahanhyökkäysten aiheuttaman kaaoksen jälkimainingeissa Omri loi kanaanilaisista, moabilaisista, israeliiteista ja juudealaisista koostuvan monikulttuurisen yhtenäisvaltion, jonka keskus oli Samaria. Hän on myös ensimmäinen Israelin hallitsija, jota voidaan kiistatta pitää historiallisena.

Omri ja hänen seuraajansa olivat polyteistejä. Kanaanilaiset, moabilaiset ja israeliitit palvoivat kutkin omia jumaliaan. Sitä myöhempi jahvistinen historiankirjoitus ei voinut sulattaa. Niinpä Omrin kuningashuone esitetään Raamatussa syntisenä ja turmeltuneena. Dynastian aikana syntyneet uudistukset ja näyttävät rakennusprojektit yhdistettiin deuteronomistien mielessä Salomoon, tuohon viisaaseen ja hurskaaseen Daavidin poikaan.

Miscellanea commodiana

Keisari Commodus oli kova poika pelaamaan ja heittämään noppaa. Roomalaiset olivat ylipäätään intohimoisia pelureita sukupuoleen ja sosiaaliseen asemaan katsomatta.  Uhkapelaamista yritettiin ehkäistä laeilla, huonolla menestyksellä. Pelien säännöt ovat valitettavasti yleensä kadonneet. Suetonius mainitsee Augustuksen lempipelin jactuksen, joka on yksinkertainen uhkapeli kahdelle tai useammalle pelaajalle:

 

Aterialla pelasimme kuin vanhat miehet sekä eilen että tänään; kun näet joku noppaa heittäessään sai koiran [1] tai kuutosen, hän pani joka silmältä pesään denaarin, ja se joka heitti Venuksen [joka nopalla eri silmäluku], sai kaiken.”

Noppapeleistä roomalaiset tunsivat ainakin crapsin, Wally J. Kowalski esittelee Roman Board Games -nettisivuilla lisäksi kymmenen tunnettua lautapeliä. Sen sijaan allekirjoittaneelle on mysteeri, mihin peliin käytettiin yllä olevaa 20-sivuista noppaa. Kaikille roolipelaajille d20:n nimellä tuttu ikosaedri on peräisin 2. vuosisadalta jKr. Samanlaisin symbolein koristeltuja kaksikymmentahoisia noppia on löytynyt enemmänkin, samoin nelitahoisia. Jään odottamaan, milloin joltain palaneelta papyrukselta paljastuvat Dungeons & Dragonsin ensimmäiset säännöt…

Ehkä noppapelien ja muiden hupien lyömätön mestari Commodus olisi osannut kertoa sen.  Hänen jäämistönsä osoittaa keisarin olleen muutenkin melkoinen pelimies. Historia Augustan Vita Pertinax, joka perustunee Marius Maximukseen ja on siten kenties luotettava, sisältää luettelon Commoduksen seuraajan Pertinaxin järjestämästä huutokaupasta, jossa Commoduksen omaisuus kaupattiin.

Jäämistöön kuuluivat mm. tuunatut hevosvaunut, joissa oli karvaverhoiltu pyörivä nojatuoli, matkamittari ja mekaaninen kello, kultakirjailtuja silkkikaapuja, kullalla ja jalokivillä päällystetyt nahkaiset gladiaattorin valjaat, norsunluisia falloksia ja depilaatiovälineet säärikarvojen ajelemiseen. Tyranni olikin oikeastaan aika säälittävä hahmo.

Sininen epistola

”Thou waitest late, and com’st alone
When woods are bare and birds have flown,
And frosts and shortening days portend
The aged year is near his end.
”Then doth thy sweet and quiet eye
Look through its fringes to the sky,
Blue–blue–as if that sky let fall
A flower from its cerulean wall.”
William Cullen Bryant (1794-1878)

Kuulin aikanaan taidehistoriassa väitteen, jonka mukaan muinaiset kreikkalaiset eivät nähneet sinistä. Aigeianmeren kirkasta vettä airojen teriltä valuttaneet Homeroksen mielevät miehetkö eivät olisi tunteneet sanaa siniselle?

Mutta Homeros ei todellakaan mainitse sinistä sanallakaan. Hän kutsuu merta vihreäksi tai viinintummaksi. Aristoteles ”Meteorologiassaan” kertoo sateenkaaressa olevan kolme väriä: punainen, vihreä ja keltainen. Näkivätkö muinaiset ihmiset sinisen ja vihreän samana värinä, vai eikö siniselle vain tarvittu omaa sanaa? Esisokraattinen filosofi Demokritos opetti, että on olemassa neljä perusväriä: musta, valkoinen, punainen ja keltainen. Sinisokeus ei jää edes kreikkalaisten synniksi, sillä Max Müllerin mukaan sinistä väriä ei mainita myöskään Rigvedassa tai Vanhassa testamentissa.

Ilmeisesti sinisen sävy rinnastettiin harmaaseen, mustaan tai vihreään; pitkään aikaan sitä ei pidetty omana värinään. Plinius vanhempi, joka kokosi luonnonhistoriaansa Napolinlahdella neljä sataa vuotta myöhemmin, mainitsee että vanhaan aikaan taidemaalarit käyttivät ainoastaan Demokritoksen perusvärejä. Kirkasta ja puhdasta sinistä oli hyvin vaikea valmistaa. Murrettu sininen ja vihreä ilmestyvät kreikkalaiseen maalaustaiteeseen vasta joskus 400-luvulla eKr., siis samoihin aikoihin kuin Agatharkhos Samoslainen keksi perspektiivin ja Apollodoros Ateenalainen varjostuksen. Tai jos tarkkoja olleen, niin ilmestyi takaisin – Aigeianmeren pronssikautisessa kulttuurissa sinistä käytettiin mielellään seinämaalauksissa.

Tasavallan ajan Roomassa seinät ja pylväät maalattiin aina punaisella maavärillä. Kirkkaat, puhtaammat punaiset olivat vaurauden merkki. Erilaiset harmahtavat siniset tunnettiin ainakin etruskien hautamaalauksista, kuten Tarquinian kuulusta ”sinisten demonien haudasta”. Sininen väri yhdistyi antiikin ajan ihmisten mielessä pyhään ja tuonpuoleiseen. Se oli Juppiterin ja Marsin väri, egyptiläisen taivaanjumala Amûnin pyhä sävy, pahalta suojaava. Egyptistä kantautui Roomaan myös kallis ja haluttu sininen lapis lazuli -kivi, jonka uskottiin pitkittävän elämää ja suojelevan pahalta. Mutta yhtä lailla myös mustaihoisia afrikkalaisia kutsuttiin sini-ihoisiksi, ja ihonsa värimorsingolla siniseksi maalaavissa pikteissä ruumiillistui sinisyys barbaarisen Toiseuden värinä.

Värien sekoittaminen

Antiikin maalareiden käytössä olleet väriaineet olivat niin kallisarvoisia, että värijauheita tuotiin toisinaan lahjaksi temppeleihinkin. Maalien sekoitepohjana oli liitujauhe, jota saatiin mm. Melokselta, Aleksandrian Paretoniumista ja Euboian saarelta. Sinisiä väriaineita oli oikeastaan vain kolme: egyptinsininen, kyproksensininen ja skyyttalainen sininen. Ne olivat kaikki kalliita ja yleistyivät oikestaan vasta nk. toisen tai kolmannen Pompejilaisen tyylin aikana hieman ennen ajanlaskun alkua.

Egyptinsininen oli väreistä yleisin. Se tunnettiin myös aleksandriansinisenä, koska Italiaan sitä laivattiin tuon Egyptin tärkeimmän satamakaupungin kautta. Väri oli kuparisilikaattia, jota valmistettiin yhdistämällä rauta- ja kuparioksideja silikaatteihin ja kalsiumiin yleensä kuumentamalla kvartsia kuparin ja kalsiumin kanssa erittäin korkeassa lämpötilassa.

Kyproksensininen oli atsuriittia, kuparimalmien rapautumistuotetta. Se oli yleensä hieman vihertävää. Väriaine saatiin jauhamalla suoraan mineraalista; roomalaiset käyttivät sitä myös luomivärinä. Atsuriitti tunnettiin ”armenialaisena kivenä” ja se saapui Roomaan juuri Kyproksen kautta. Se oli silti hivenen halvempaa kuin kivien kuningas lapis lazuli, jota saatiin pelkästään Afganistanista.

Plinius ja Theofrastos kutsuivat lapis lazulista saatavaa sinistä nimellä coeruleum scythium, skyyttalainen (taivaan)sininen. Itse lapis lazuli taas tulee persialaisesta sinistä tarkoittavasta sanasta lazhward. Keskiajalla väri oli yhtä kallista kuin kulta, ja sitä alettiin kutsua ultramariiniksi – koska se tuli Euroopaan ristiretkeläisten välityksellä, ”meren tuolta puolen”.

Kalleutensa ja vaikean saatavuutensa tähden sininen ei ollut suosittu pohjaväri, mutta niinpä vain Pompejilainen kaupunginvaltuutettu ja Marsin pappi Marcus Lucretius maalautti talonsa sisäänkäynnin siniseksi. Korostiko se hänen pyhää tehtäväänsä (virkamies)pappina, vai pikemminkin hänen rahamassinsa kokoa, jää arvoitukseksi. Jos joku kyseisiä seiniä analysoinut sattuu lukemaan tätä, kertokoon kommenttiosastossa tarkemmin mitä väriä oli käytetty.

Sininen tila

Isiksen temppelin sinertäväsävyiset seinämaalaukset edustavat hyvin toista tai kolmatta pompejilaista seinämaalaustyyliä. Ne esittävät hämyisiä, unenomaisia satumaisemia, jotka aikalaisille ovat kenties tuoneet mieleen mystisen Egyptin. Sakraali-idyllit ja Egypti olivat suurta muotia Aktiumin meritaistelun ja Kleopatran kukistumisen jälkeen. Taannoin värin & sommittelun kurssilla kokeilin harjoitusmielessä maalata erään mallintamani tilan käyttämällä vain Isiksen temppelin seinämaalauksissa käytettyjä sävyjä. Kun kerran väreistä on puhe, päättyköön horinani kuvaan.

Domus Pompeiana

Jos ette ole vielä käyneet Amos Anderssonin taidemuseossa, kipin kapin sinne.

Näyttely Domus Pompeiana – Roomalainen talo on auki 25.5. asti. Tarjolla on poikkeuksellinen mahdollisuus nähdä rikkaan roomalaisen patriisin Marcus Lucretiuksen talon alkuperäisiä freskomaalauksia ja esineistöä sekä talosta tehtyjä ennallistuksia, sekä digitaalisia että konkreettisia. EVTEK -Muotoiluinstituutin opettajat ja opiskelijat ja ovat olleet mukana näyttelyn rakentamisessa ja kehittäneet Helsingin yliopiston Pompejin-tutkimusryhmän (EPUH) avuksi konservointimenetelmiä ja uusinta laserskannausta hyödyntäviä 3D-mallinnoksia.

Kun Pompejin kaupunkia kaivettiin 1800-lvulla esiin, maan alla ehjinä säilyneet seinämaalaukset altistuivat säälle ja ilmansaasteille. Suuri osa on rapistunut ja haalistunut kuluneiden parin vuosisadan aikana lähes näkymättömiin. Onneksi kolmannes kaupungista on edelleen kaivamatta esiin. Se saa odottaa tulevia sukupolvia ja teknologian kehittymistä.

Marcus Lucretiuksenkin talon seinien värit ovat haalistuneet ja muuttuneet myös tulivuorenpurkauksen kuumuudessa. Vesuviuksesta vyöryneen pyroklastisen purkauksen 300-400 -asteinen kaasupilvi reagoi maalipigmenttien kanssa niin, että esimerkiksi keltainen okra muuttui tiilenpunaiseksi. Evtekissä on tutkittu Marcus Lucretiuksen talon seinämaalausten värejä uusin kemiallisin menetelmin. Alkuperäisten, ennallistettujen värien kirkkaus ja räikeys saattaa shokeerata katsojaa joka on tottunut vanhojen maalausten haaleisiin murrettuihin sävyihin.

Kirkkaita ja kylläisiä värejä oli rautakaudella vaikeaa ja hyvin kallista valmistaa. Niiden käyttö oli tapa esitellä omaa varallisuuttaan. Fuksiaksi paljastunutta pompeijinpunaista näyttelyn halogeenien loisteessa ihmetellessään on kävijän tosin muistettava, että Marcus Lucretiuksen illallisvieraat näkivät huoneen ja sen maalaukset ainoastaan Campanian pehmentävässä iltahämärässä ja öljylamppujen valossa.

Domus Pompeiana -näyttely on komea jalokivi Suomen Pompejin-tutkimuksen varsinaisen primus motorin ja sielun, eläkkeelle jäävän professori Paavo Castrénin diadeemiin.

Yleisöopastukset tiistaisin ja torstaisin. Itse olen myös lupautunut oppaaksi kaikille tutuille.