Kristuksen muuttuvat kasvot

100-luvun alkukristityillä ei vielä ollut omaa kuvallisen ilmaisun perinnettään. Khristos ja Logos näyttävät olleen useimmille varsin abstrakteja käsitteitä. Jeesuksen elämää ihmisenä ei kuvata lainkaan. Kristus on ennen muuta ylösnoussut jumala, samanlainen hahmo kuin Mithras, Dionysos, Antinous tai Horus. Ensimmäiset tunnetut Kristusta esittävät kuvat jakavat pakanoiden kanssa yhteisen hellenistisen ikonografian: Kristus esitetään Hermeen, Dionysoksen tai myöhemmin Apollo Helioksen hahmossa. Kaikissa kuvissa hän on ikuisesti nuori, parraton mies. Ikuinen nuoruus kuuluu kreikkalais-roomalaisten jumalien tunnusmerkistöön.

Jatka artikkeliin Kristuksen muuttuvat kasvot

Ecclesia Antinou

Neljä kuvaa Antinousta. Järjestyksessä ylhäältä vasemmalla: Antinous uudelleensyntyvänä Attis-jumalana (Ostia, Magna Materin temppeli), Antinous Dionysoksena (Rooma), neo-egyptiläinen Antinous-Osiris (Villa Hadriana) ja Antinoun rintakuva Mondragonen villasta Frascatista.

[…] Tämä kaunis vinttikoira, joka piti yhtä paljon hyväilyistä kuin käskyistä, siirtyi asumaan minun elämääni. Hän oli yläisen välinpitämätön kaikkea sitä kohtaan, mikä ei ollut hänen palvontansa eikä ilonsa kohdetta. Tämä välinpitämättömyys oli hänelle samaa kuin monille muille pyyteettömyys, omantunnon kysymykset ja kaikki opitut ja vaikeat hyveet. Minua ihastutti hänen järkkymätön rauhallisuutensa, hänen juhlallinen kiintymyksensä, joka täytti hänen koko elämänsä. Mutta kuitenkaan hän ei alistuvaisuudessaan ollut sokea. Tavallisesti hänen luomensa olivat nöyrästi alhaalla, mutta joskus ne nousivat, ja silloin maailman tarkkaavaisimmat silmät katselivat minua suoraan kasvoihin, ja minä tusin saavani tuomion. Mutta saamani tuomio oli samanlainen, jonka jumala saa palvelijaltaan. Saatoin olla tyly, epäluuloinen, mutta kaiken Antinous kärsi maltillisen arvokkaasti. Vain kerran olen ollut täydellinen herra, ja vallassani on ollut vain yksi olento.

Marguerite Yourcenar, Hadrianuksen muistelmat

Antinous, täydellinen ihminen ja täydellinen nuoruus. Olisit voinut elää, vanhentua ja kuolla kenenkään tietämättä helteisessä Bityniassasi niin kuin miljoona paimenpoikaa ennen sinua ja sinun jälkeesi. Mutta ei. Nyt sinusta muistuttavat sadat ja taas sadat ihannoidut muotokuvat, joiden kuultava marmorinen pinta on veistetty yhtä sileäksi kuin nykyisten valokuvamallien iho retusoinnin jäljiltä. Antiikin kuvataiteen joukossa ei liene isäntäsi Hadrianuksen ohella toista kasvoparia, joka olisi yhtä helposti tunnistettavissa kuin sinun.

Jatka artikkeliin Ecclesia Antinou

Arn – temppeliritari

Jean Guilloun neljästä ristiretkiaikaan sijoittuvasta kirjasta tiivistetty kaksiosainen ruotsalaiselokuva Arn – Tempelriddaren on saanut Suomessa lähinnä huonoja arvosteluita. Iltalehden mukaan se on ”lapsellisen kökköä konservatiivista viihdettä”, City-lehden mukaan siinä on liikaa draamaa ja liian vähän miekkailua, Helsingin Sanomien pahamaineisen NYT-liitteen mukaan elokuva on ”pitkäpiimäinen”. Kaleva tyytyy vain valittamaan näyttelijöiden viehätysvoiman puutetta. Yhteistä edellämainituille arvosteluille on myös se, että ne vertaavat Arn – Tempelriddarenia Ridley Scottin taannoiseen Hollywood-pläjäykseen Kingdom of Heaven – jälkimmäisen eduksi.

Mikä on ihmeellistä: Minun silmissäni teiniviiksisen Orlando Bloomin tähdittämä Kingdom of Heaven oli kylmä ja kolkko ynnä juoneltaan surkea elokuva, eräänlainen Lord of the Rings ilman peikkoja ja sormusaaveita. Siihen verrattuna Peter Flinthin ohjaama Arn on huomattavasti tasapainoisempi, nautittavampi ja historiallisesti korrektimpi kokemus. Ilmeisesti muut arvostelijat ovat kuitenkin luulleet menneensä katsomaan fantasiamättöä ja pettyneet, kun mahtavien tietokone-efektien sijaan saadaankin ihastella skandinaavista koivumetsikköä.

Jatka artikkeliin Arn – temppeliritari

Orbis Terrarum

En ota kantaa Edward Luttwakin ja muiden vanhempien tutkijoiden käymään väittelyyn siitä, harrastiko Rooman valtakunnan poliittinen johto strategista suunnittelua vai ei. Ainakin kaikki keinot siihen oli olemassa. Olen laatinut ylläolevan kartan kuvaamaan maailmaa vuonna 281 (keisari Probuksen viidentenä hallitusvuonna) sellaisena kuin se tuon ajan parhaan tietämyksen mukaan ymmärrettiin.

Käsitys maapallon pyöreydestä ja suhteellisesta koosta oli tiedetty jo pitkään. Kolmannella esikristillisellä vuosisadalla elänyt matemaatikko Erastothenes, Aleksandrian kirjaston esimies, oli määrittänyt Maapallon koon varsin tarkasti tunnetulla menetelmällään. Ensimmäinen karttapallo valmistettiin Vähän-Aasian Pergamonissa noin vuonna 180 eKr. Tärkeimmäksi maantieteelliseksi auktoriteetiksi muodostui kuitenkin noin vuonna 100 jKr. syntynyt aleksandrialainen Klaudios Ptolemaios, jonka kuuluisaan projektioon yllä oleva kartta on piirretty.

Klaudios Ptolemaios järjesti siihen asti kertyneen maantieteellisen aineiston tulevien karttureiden ja geografien käytettäväksi. Hän myös ilmoitti yli 8000 paikkakunnan leveyspiirit ja 180 paikkakunnan pituuspiirit. Ptolemaios tunsi Khrysen (Malakan niemimaan) tuolla puolen olevan meren ja merenkulkijoiden käyttämän reitin Zabaeen (Bangkokiin) ja Kattigaraan (Mekong-virralle). Hän näyttää jopa tunteneen Afrikan suuret järvet, samoin kuin Kilimandzaron ja Kenian vuoret, sillä hän kirjoittaa Etiopian ihmissyöjien mailta länteen kohoavista Kuuvuorista joiden lumimassat ovat Niilin järvien lähteenä… Yhden virheen Ptolemaios kuitenkin teki: Hän ei uskonut Herodotoksen välittämää tietoa foinikialaisten afrikanympäri- purjehduksesta.

Rooman valtakunnalle ja erityisesti sen pääkaupungin suuruudelle elintärkeät kauppareitit yhdistivät antiikin maailmaa oman aikansa globaaliksi järjestelmäksi. Juutalaiset, egyptiläiset ja kreikkalaiset kauppiaat liikuttivat Intian valtameren ja Aasian karavaaniteiden poikki pippuria, jalokiviä, pellavaa, kilpikonnanluta, nardusta ja kiinalaista silkkiä. Rooman pyrkiessä itään Kiina laajentui samaan aikaan kohti länttä. Kahden valtakunnan välissä asuvat parthialaiset ja myöhemmin persialaiset pyrkivät kaikin keinoin estämään suoran yhteyden syntymisen. He ostivat kaiken kiinalaisen silkin myydäkseen sen suurella hinnalla Rooman markkinoille, ja levittivät kauppiaille tarkoituksella harhaanjohtavaa tietoa. Kiinan keisari lähetti vuonna 98 jKr. kenraali Kan Jingin solmimaan diplomaattiset suhteet Rooman kanssa, mutta lähetystö pysäytettiin Parthiassa.

Yksittäiset kauppiaat onnistuivat kuitenkin silloin tällöin pääsemään persialaisten asettamien sulkujen ja kauppasaarron läpi. Makedonialaisen Titianuksen lähettämä retkikunta vältti Kan Jingin kohtalon ja pääsi perille Kiinan pääkaupunkiin kahta vuotta myöhemmin. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin joukko kiinalaisia ilveilijöitä esiintyi puolestaan keisari Hadrianuksen hovissa. Nuoremman Han-dynastian aikakirja Hòuhànšu tietää kertoa Roomasta seuraavaa:

[…] siellä asukkaat ovat erittäin rikkaita, erityisesti intialaisten ja parthialaisten kanssa käymänsä kaupan ansiosta. Tästä valtakunnasta tulee kaikki se kallisarvoinen ja merkittävä, mitä tavataan muissa maissa. Asukkaiden luonne on avoin ja oikeudenmukainen. Viljan hinta pidetään huokeana.

Mutta sen sijaan että kauppa olisi koko ajan kasvanut ja tietämys maailmasta lisääntynyt, 200-luvulla sekä Kiina että Rooma ajautuivat sisäisiin levottomuuksiin. Sekä Han-dynastia että Antoninusten aika päättyivät molemmat noin vuonna 220 jKr. ja valta päätyi sotaherroille. Rooman kauppa-asemat etelä-Arabiassa ja Punaisella merellä joutuivat arabien käsiin. Voimistuva Persia otti haltuunsa Silkkitien ja asetti niin korkeat tariffit, että Rooman ulkomaankauppa tyrehtyi tyystin.

Kukistettuaan vaivoin ulkoiset ja sisäiset viholliset Rooman keisarit joutuivat tekemään rajoillaan vähäiseltä näyttäviä myönnytyksiä, joilla oli kuitenkin kauaskantoisia seurauksia. Gallienus evakuoi Tonavan ja Reinin välillä sijainneen Kymmenysmaan (Agri Decumates) ja luovutti sen alemanneille sillä ehdolla, että he puolustaisivat maata vastaavasti muita germaaniheimoja vastaan. Vuonna 280 keisari Probus luovutti samoilla ehdoilla ylä-Egyptin aina Niilin ensimmäiseen kataraktiin asti Aksumin valtakunnalle. Samalla katkesi Rooman viimeinen suora kauppayhteys Intiaan.

Probus oli alunperin onnistunut neuvottelemaan Persian kanssa menestyksellisen rauhan, joka takasi kaupan jatkuvuuden. Mutta Persia petti sopimuksen varsin pian shaahi Bahram II:n jouduttua kamppailemaan vallasta veljensä Hormisdasin kanssa. Persian ja Rooman vuosina 282-293 käymille ennennäkemättömän tuhoisille sodille ei välttämättä tarvitse nähdä rationaalista syytä, mutta minusta on houkuttelevaa ajatella, että elintärkeiden kauppayhteyksien katkeaminen ja taloudellinen taantuma ajoivat Rooman yrittämään ottaa haltuunsa nykyisen Irakin strategisesti tärkeä alue tai ainakin asettamaan sille itselleen uskollisia nukkehallitsijoita.

Se tosin kuulostaa hieman liian tutulta. Jokainen historiantutkija tulkitsee mennyttä oman aikansa lähtökohdista käsin. Emme vain yritä selittäää nykyaikaa menneisyydellä, vaan selitämme nykyajalla menneisyyttä. Mutta se on selvää, että vaikka Irak vallattiin ei sitä kyetty pitämään. Persia nousi nopeasti jaloilleen. Samaan aikaan läntinen maailma joutui kristinopiksi kutsutun kiihkomielisen monoteismin valtaan. Punaisen meren takana olevat maat katosivat eurooppalaisten horisontista ja muuttuivat tarunomaisiksi niin nopeasti että se tuntuu melkeinpä tietoiselta reaktiolta helleenis-pakanallista täsmällisyyttä vastaan.

Aleksandrian patriarkka Theofilos tuhosi Aleksandrian akatemian sivukirjaston vuonna 391 saatuaan luvan siihen keisari Theodosiukselta. Pääkirjaston hävitti Theofiloksen veljenpoika patriarkka Kyrillos vuonna 415. Samaa vääjäämätöntä logiikkaa noudattivat muslimit, jotka alistivat 600-luvulla Roomalle kuuluneet alueet Egyptissä, Pohjois-Afrikassa ja Aasiassa. Anekdootin mukaan kalifi Omar vastasi vuonna 642 tiedusteluun Aleksandrian jäljelle jääneiden kirjastojen kohtalosta seuraavasti:

Jos kirjat kertovat samoja asioita kuin Koraani, ne voidaan tuhota tarpeettomina. Jos kirjat sisältävät Koraanin vastaista tietoa, ne pitää hävittää vääräoppisina.

Maailma pieneni ja hämärtyi vuosisatojen ajaksi. Jerusalem-keskeinen Isidorus Sevillalaisen maailmankartta vuodelta 633 kertoo siitä, miten paljon maallista maailmaa tärkeämpi oli hengellisen valtakunnan tuntemus. Kristityt ja arabit aloittivat löytöretket aikanaan uudelleen, mutta Klaudios Ptolemaiosta tarkempia karttoja alkoi ilmestyä vasta tuhat vuotta Aleksandrian akatemian hävityksen jälkeen.

Taidehistoriaa pikakelauksella

Pohtiessani myöhäisantiikin taiteen erilaisia luokitteluja harmittelin, ettei ole helppoa kuvallista aikajanaa, josta muutoksia voisi vain helposti silmäillä. No, nyt on. Päästin irti aikajanoja rakastavan pienen ensyklopedistin itsessäni ja laadin Rooman keisariajan taidehistorian kuvin, pitäen sisällään vuodet 100-500. Jokaiselta vuosikymmeneltä on valittu kolme työtä, jotka edustavat virallista taidetta, yksityistaidetta ja uskonnollista taidetta, joskin erottelu näiden kolmen välillä ei ole mitenkään selvä.

Vakiintuneita kausiluokitteluja myöhäisantiikille ei käsittääkseni ole. Niinpä olen ollut omatoiminen ja jaotellut käsiteltävän ajanjakson seitsemään periodiin: roomalaiseen keskiklassimiin, Hadrianuksesta Severukseen kestävään roomalaiseen barokkiin, sitä seuraavaan ekspressionistiseen klassismiin, Gallienuksen renessanssiin, tetrarkkikauteen, kristilliseen myöhäisklassismiin ja pyöreästi 500-luvulle loppuvaan theodosiusten aikaan.

Olen pyrkinyt valikoimaan työt mahdollisimman edustavasti ja välttämään toistoa. Mukana on kolme enkaustista naismuotokuvaa Faijumista eri vuosisadoilta, ja kolme Mithrasta: Veistos, reliefi ja maalaus. Aikajanan loppupää eli 400-luku on vielä hieman vaiheessa. Minulla ei ollut riittävästi 400-luvun taidetta käsitteleviä kirjoja.

Virheitä saa ja pitääkin korjata. Nyt toivon vain, että joku tekisi samanlaisen aikajanan kreikkalaisesta hellenismistä!

Hurskasta arkeologiaa II

Roomasta kuuluu taas kummia. Nyt kohu-uutista legendaarisen Lupercal-luolan löytymisestä on korjattu hieman. Mahdollisesti kyseessä onkin keisari Neron ensimmäiseen, tuhoutuneeseen palatsiin kuuluva sali. Hyvä että heitettiin jäitä hattuun, sillä on liiankin helppo munata maineensa esittämällä mahdottoman hyviä tutkimustuloksia, ellei todistusaineisto ole ehdottoman sitovaa.

Viimeksi kerroin Vatikaanin arkeologien ”löytäneen” Callixtuksen katakombeista tuhat Neron vainojen uhria ehjine vaatteineen. Tästä hurskaasta keksinnöstä ei ole sen koommin kuultu. Viimeisimmässä Archaeology-lehdessä Eric H. Cline kirjoittaa ”hurskaan arkeologian” suosion kasvusta viime aikoina ja siitä, miten oikeiden tutkijoiden pitäisi valloittaa Raamatun arkeologia takaisin tieteelle. Todellakin, sillä viimeisten kymmenen vuoden aikana oman elämänsä Indiana Jonesit ovat kaivaneet esille sellaisen määrän pyhäinjäännöksiä, että itse Kaarle IV:n relikvaariokin joutuisi häpeään: Jaakobin ossuaari, Liiton arkki, Jeesuksen hauta, Nooan arkki…

Välillä tulee mieleen, että uskovaisilta pitäisi ylipäätään kieltää Raamatun ajan arkeologian tutkimus. Eivät tarinat siitä huonone, vaikkei niillä välttämättä olisikaan historiallista pohjaa. Kaksituhatta vuotta vanhojen kirjoitusten ja samanaikaisten fyysisten jäänteiden yhdistäminen ei ole aina helppoa. Israelissa tämä huomattiin, kun kuninkaat Salomo ja Daavid loistavine kuningaskuntineen paljastuivat kaivauksissa jokseenkin yhtä historiallisiksi kuin Väinämöinen.

Rajuja johtopäätöksiä tehdään toki myös toiseen suuntaan. Seuraava on eräs suosikkini.

200-luvulla elänyt pakanallinen filosofi Celsus kirjoitti kiistakirjoituksessaan kristityistä, että palvotun juutalaisen puusepän syntytarina on valheellinen ja että Jeesus oli tavallinen äpäräpoika: Teini-ikäinen Maria oli tullut raskaaksi roomalaiselle Pantera-nimiselle sotilaalle. No, Saksasta on löytynyt hautakivi joka kuuluu samoihin aikoihin elelleelle syyrialaissyntyiselle jousimiehelle Tiberius Julius Abdes Panteralle. Jeesuksen syntymän aikoihin Panteran yksikön Cohors I Sagittarianorumin tiedetään olleen sijoitettuna Juudeaan… Tämän nokkelan yhteyden tarjoilee Marcello Craveri’s kirjassaan La vita di Gesù (1966).

”Kaikki liittyy kaikkeen, meidän tehtävänämme on vain löytää yhteydet.” (Umberto Eco, Foucaultin heiluri)

Virtuaalinen illallinen


Moderni pöytä, vanhat astiat.

Olen aloittanut uudessa koulussani 3d-mallintamisen opiskelun. Uudet tietotekniset mahdollisuudet ovat tulleet myös arkeologiaan. Pompejissa EVTEKin opiskelijat ovat tehneet Marcus Lucretiuksen talosta millintarkan 3d-mallin laserskannauksen ja digikuvaamisen avulla. Ylläoleva näkymä syntyi vain kahden viikon harjoittelun jälkeen. Kattaus pitää sisällään tyypillisiä Pompejista löytyneitä amforoita, samian ware- ja terra sigillata -astioita. Seinämaalaus on Vettiusten talosta (VI, 15, 1, oecus q, wall N).

Papyruksen käryä

Tempus omnia revelat jatkaa antiikin ja historian popularisointiaan. Tänään on vuorossa yksi tärkeimmistä antiikintutkimuksen haaroista, papyrologia. Papyrologia tutkii pehmeälle, orgaaniselle materiaalille tuotettuja tekstejä. Tieteenalan käsittämä aikaskaala on varsin laaja: Paperille nimensä antaneita papyruksia on tuotettu Egyptissä jo 3000 vuotta ennen ajanlaskun alkua, ja sen käyttö on jatkunut ainakin tuhatluvulle asti, ellei pidemmällekin.

Papyruskaislasta (cyperus papyrus) valmistetut, kuivatut arkit liitettiin toisiinsa niin, että ne muodostivat pitkän liuskan. Yhtä rullaa kutsuttiin kirjaksi (byblos). Yhden leikatun papyrusarkin koko on kuulemma hyvin lähellä aanelosta! Oli se sattumaa tai ei, paperiarkin koko ei ole ainoa historiallinen standardi. Urbaanin legendan mukaan kapearaiteisen rautatien raideleveyskin periytyy monen polven kautta roomalaisten kärryjen vaunujen leveydestä.

Papyrus oli levinnyt antiikissa koko Välimeren alueelle, mutta säilyneitä papyruksia on löydetty lähinnä Egyptissä, jossa kuiva ilmasto on estänyt kasviperäisen aineksen lahoamisen. Papyrus oli ainoa tapa tuottaa kirjallisuutta suuressa mittakaavassa aina 100-luvulle eKr. asti, jolloin kreikkalaisessa Pergamonissa (nyk. turkkilainen Bergama) alettiin papyruksen puutteessa tuottaa nahasta pergamenttia. Vasikannahkainen, aivan ohueksi hiottu vellum oli valtavasti papyrusta kalliimpaa, eikä koskaan korvannut sitä laaja-alaisessa käytössä – 300-luvulta lähtien jKr. arvostettu ja hieno nahka oli kuitenkin ilmiselvä valinta arvokkaimpia käsikirjoituksia kuten Raamattuja varten.

Itse papyrologiasta alettiin kiinnostua vasta 1700-luvulla. Siihen asti antiikintutkijoiden mielenkiinto oli ollut patsaissa ja taide-esineissä. Ensimmäinen papyruskäärö tuotiin Eurooppaan vuonna 1778 (Carta Borgiana). Mikä pettymys olikaan, kun sisältö paljastui korkeakirjallisuuden sijaan tuiki tavalliseksi verolistaksi! Pikku hiljaa Oxfordiin, Cambridgeen, Wieniin, Kölniin ja muihinkin Euroopan tärkeimpiin yliopistoihin perustettiin omat papyruskirjastot, ja kääröjä alkoi virrata Egyptistä tutkijoiden saataville. Varhaisia alan tutkijoita olivat mm. W. M. Flinders Petrie (joka oli erityisen kiinnostunut Oxyrynkhoksesta ja Faijunista), B. P. Grenfeld, A. S. Hunt, Giacomo Vitelli, Ulrich Wilcken ja Ludwig Mitteis.

Egyptiläiset haistoivat papyruksissa hyvän bisneksen. Paikalliset asukkaat saalistivat lähes koko säilyneen papyrusmateriaalin ja möivät sen tutkijoille riihikuivaa vastaan – osissa ja pala kerrallaan. Uusia merkittäviä papyruslöytöjä ei viime vuosikymmeninä ole enää nähty. Sen sijaan uudeksi tutkimuskohteeksi on noussut 1980-luvulta alkaen palaneiden ja hiiltyneiden papyrusten tutkimus. Palaessaan sitkeä papyrus hiiltyy nopeasti ja yksittäiset papyrusliuskat säilyvät äärimmäisen ohuiksi puristuneena. Samalla muste palaa sivuihin kiinni, joten kääröt ovat nykyisin menetelmin osittain yhä tulkittavissa. Alan uranuurtaja on ollut Helsingin yliopiston Jaakko Frösen. Helsingin lisäksi hiiltyneitä papyruksia on tutkittu erityisesti Wienissä.

Suurin osa kaikista tuotetuista ja säilyneistä papyruksista on ollut jollain tavalla talouteen liittyviä: Verolistoja, yksityiskirjeitä, julistuksia, virkamiesten asetuksia, anomuksia, testamentteja jne. Kirjallisuuttakin, uskonnollista ja maallista, on löytynyt. Papyrustieto on mullistanut antiikin taloushistorian – ja mullistus jatkuu yhä. Siellä minne ei saatu papyrusta, käytettiin puutauluja, joita on löytynyt yllättäen mm. Hadrianuksen muurin luota Vindolandan roomalaisvaruskunnasta. ”Cambridgen koulukunnan” marxilaiset teesit antiikin talousjärjestelmän alkukantaisuudesta ovat saaneet kelpo kolauksia. Uudet papyrukset ja puutaulut puhuvat tavaran ja pääomien tavattoman laaja-alaisen liikkumisen puolesta.

Taloushistoria ei ole ollut ainoa ala joka on hyötynyt papyruksista. Yksityiset papyruskirjeet yhdessä Pompejin seinäraaputusten kanssa ovat paljastaneet paljon siitä, miten ihmiset itse käyttivät kieltä arkipäiväisissä tilanteissa. Tälläkin alalla suomalaiset ovat olleet pioneereja, Villa Lanten entinen johtaja Veikko Väänänenhän lanseerasi sittemmin yleisesti käytetyn mutta hieman onnahtavan ”vulgaarilatina”-termin. Itseäni on kiinnostanut lähinnä yksityinen kirjeenvaihto, joka avaa mielenkiintoisen ikkunan – tai pitäisikö sanoa paremminkin kurkistusaukon – antiikin arkeen. Vähän tuntuu pohjimmiltaan ihminen muuttuneen, niin tutuilta kuulostavat muun muassa legioonalainen Claudius Terentianuksen isälleen Claudius Tiberiukselle asemapaikaltaan Karaniksesta (Arsinoën nomoksesta) lähettämänsä kirjeet: Faija, anna fyrkkaa.

Reliikki

Vuonna 1520 Wittenbergissä Martin Luther julkaisi nimettömän pamfletin, jossa tehtiin räävitöntä pilaa Mainzin arkkipiispan pyhäinjäännöskokoelmasta. Pilakirjoituksen mukaan kokoelmiin kuului ”palanen Mooseksen vasemmasta sarvesta, kolme liekkiä Siinain vuoren palavasta pensaasta sekä kaksi höyhentä ja muna Pyhältä Hengeltä”. Arkkipiispan oma reliikkiluettelo tosin oli ainakin yhtä hauska. Kokoelmiin kuului lusikallinen maata, jonka päällä Jeesus seisoi opettaessaan Isä medän -rukouksen, yksi Juudaksen kolmestakymmenestä hopearahasta, kaksi viinitynnyriä Kaanaan häistä sekä mannaa, jota israelilaiset söivät autiomaassa.

Keskiajan kulttuurille ominainen taipumus keräilyyn, inventaarioihin ja menneisyyden kulttuurin jäännöksillä käytyyn kollaasityöhön tulee parhaiten ilmi juuri kirkkoruhtinaiden aarrekammioissa, joihin erottelematta päätyneistä kokoelmista saattoi löytää mitä tahansa, kuten Jeesuksen orjantappurakruunun okaan, toisen munan sisältä löytyneen munan, basiliskin, yksisarvisen sarven, pullollisen Marian maitoa, Pyhän Joosefin kihlasormuksen, kookospähkinän ja Johannes Kastajan pääkallon 12-vuotiaana (koska Jumala oli ihmeellinen ja järjellä mittaamaton). Umberto Eco rinnasti esseessään Kohti uutta keskiaikaa (1972) luostarien inventaariot pop-taiteen näyttelykuvauksiin, kuin riemukkaana ivana nykytaiteen alati jatkuvalle uusprimitivismille.

Aarrekammioiden kokoelmilla oli muutakin kuin kuriositeettiarvoa: Se, joka omisti pyhäinjäännöksiä, pystyi käyttämään niiden antamaa hengellistä valtaa ja suojelusta oman poliittisen valtansa pönkittämiseksi. Kruunupäät olivat valmiita maksamaan reliikkien tuomasta prestiisistä huimia summia. Ranskan Ludvig IX Pyhä (1215-70) uskoi onnistuneensa ostamaan vuonna 1238 Konstantinopolin latinalaiselta kuninkaalta Baudoinilta Jeesuksen koko orjantappurakruunun 135 000 kultapunnan maksua vastaan. Ludvigin muihin harvinaisiin hankintoihin kuului mm. tippa Jeesuksen verta (sic!).

1300-luvun innokkain reliikkien kerääjä oli Böömin kuningas ja Saksalais-roomalaisen valtakunnan keisari Kaarle IV (1348-78), joka määräsi kokoelmansa kunniaksi Prahassa järjestettäväksi vuosittaiset pyhäinjäännösjuhlat ja -markkinat. Kaarlen aarrekammio sisälsi mm. seuraavat esineet: Pyhän Adalbertin pääkallo, Pyhän Stefanuksen miekka, Jeesuksen ristin palasia, Viimeisen ehtoollisen pöytäliina, Pyhän Margareetan hammas, Pyhän Vitaliksen luunpalanen, Pyhän Sofian kylkiluu, Pyhän Eobanuksen leukaluu, valaan kylkiluu, elefantin torahammas, Mooseksen sauva, Pyhän Neitsyen vaatteet.

Pyhäinjäännöksillä uskottiin olevan voimaa suojella sitä aluetta tai kaupunkia, jossa ne sijaitsivat. Paradoksaalisesti reliikki ei kuitenkaan kyennyt suojaamaan itseään ryöstetyksi tulemiselta. Reliikin pyhän voiman siirto, translaatio, uuteen paikkaan tapahtui pyhimyksen itsensä suostumuksella; jos reliikin ryöstö onnistui, oli Jumalan tahto että pyhäinjäännös vaihtoi majaa. Venetsialaiset toteuttivat historian suurimman organisoidun reliikkien ryöstön vuonna 1204, kun Jerusalemin sijasta Konstantinopoliin ohjattu ristiretkeläisarmeija puhdisti Itä-Rooman pääkaupungin järjestelmällisesti sinne kerätyistä, kristikunnan suurimmista reliikkikokoelmista, joita oli kartutettu jo 300-luvulta lähtien jolloin keisari Konstantinuksen äiti Helena oli ”löytänyt” Golgatan ja Pyhän Ristin. Ristiretkeläisten mukana liikkuneet papit ja munkit tiesivät mitä etsivät: heillä oli mukanaan jopa täydellisiä ”ostoslistoja”.

Samanlaisella järjestelmällisyydellä oli tosin toiminut jo tuhat vuotta aikaisemmin keisari Konstantinus poikineen. Byzantiumiin rakennettuun hautakappeliinsa Apostoleioniin Konstantinus pyrki keräämään kaikkien apostolien luut ja heidän elämäänsä liittyvät jäännökset. Apostoleionin keskelle pystytetyssä sarkofagissa ensimmäisen kristityn keisarin oli määrä uinua ikiuntaan Rooman valtakunnan mahtavimpien pyhäinjäännösten keskellä, niitten suojeluksessa. Kuten myöhempi Kaarle IV, myös Konstantinus ei ollut pelkästään kiinnostunut kristillisistä pyhäinjäännöksistä. Hän antoi myös ryöstää kulttikuvat Kreikan tärkeimmistä helleenisistä kulttipaikoista, mm. Feidiaan veistämän kultaisen Zeun patsaan Olympiasta. Kristuksen ristin ja apostolien luiden joukkoon päätyi ilmeisesti myös Rooman pyhistä pyhin eli Palladion, pieni puinen patsas jonka Aeneas oli tuonut mukanaan Troijasta ja jota oli vuosisatojen ajan säilytetty Vestan temppelissä.