Marcus Annaeus Lucanus, Pharsalia III:399–452. Oma käännös.
”Siellä oli vuosisatoja vanha koskematon lehto,
jonka lomittuvien lehvien viileää, varjoista katosta
ei auringon säteet kuunaan läpäisseet.
Sen lehdon valtias ei ollut vekkuli Pan,
ei metsikön mukava Silvanus tai leikkisä nymfi,
vaan ikiaikaiset julmat jumalat joita palvottiin raaoin riitein.
Alttarit olivat kukkuroillaan kuvottavia uhreja
ja ihmisveri tahrasi jokaisen korkean puun.
Villieläimet eivät koskaan nukkuneet siellä,
eikä tuuli puhaltanut; vain lehdet rapisivat
ja tumma puro solisi hiljaisuuden keskellä.
Jumalten karut kuvat tuijottivat tulijaa ankarin kasvoin.
Jo puupökkelöiden korkea ikä, ja mätänevän
verentummentaman tammen haju sai miehet tutisemaan,
eivätkä nekään jotka eivät muuten jumalista piitanneet,
voineet olla kokematta selittämätöntä kauhua.
He väittivät että maan povesta kuului outoja ääniä,
Puunrungot nousivat heidän tielleen ja laskivat jälleen,
juurakot kampittivat, virvaliekit loimottivat
ja käärmeet luikertelivat jaloissa.
Ei kansakaan kokoontunut sinne palvontamenoihinsa,
vaan jättivät lehdon jumalten haltuun. Papitkin
arastelivat niitä hetkiä kun heidän täytyi
toimittaa riittinsä ja häiritä Cernunnoksen rauhaa.
Tämän lehdon Caesar määräsi kaadettavaksi.
Yksin se kohosi aiemmilta sodilta säästyneenä
paljaiden kukkuloiden ympäröimänä,
lähellä hänen etuvartiotaan. Mutta käskyn kuultuaan
vahvat kädet herpaantuivat ja sotilaat,
mykkinä pelosta ja kunnioituksesta, uskoivat
että jos heidän kirveensä häpäisisi pyhät puut,
terä nirhaisi heidän omaa lihaansa.
Caesar, nähdessään miestensä halvaantuvan,
tarttui itse kirveeseen ja antoi sen soida,
kaataen mahtavimman tammen sen terällä.
Rautaisen kärjen upotessa puuhun Caesar karjui:
”Kaiken pyhäinhäpäisyn vedän itseni päälle;
kenenkään muun ei tarvitse pelätä jumalten kostoa.”
Silloin sotilaat alkoivat totella käskyä mutta haluttomin mielin,
punniten keskenään jumalten kostoa ja Caesarin vihaa.
Saarnet kaatuivat, paatsamat antoivat periksi,
lepät ja tammet menettivät lehvänsä ensimmäistä kertaa.
Piiritysmuurien takana gallit todistivat kauhean teon
ja repivät hiuksiaan murheesta; mutta toiset riemuitsivat,
uskoen hirmuisen koston nyt koituvan Caesarin päänmenoksi.”