historia – Sivu 3 – Tempus omnia revelat

Antalyan yöt I: Lyykia

”Jos viet sokean miehen Lyykiaan, hän tietää tuoksusta minne hän on tullut: väkevä villiminttu, timjami ja pisteliäs laventeli lavertelevat sen hänelle.” –Cevat Şakir Kabaağaçlı

Itäisellä Välimerellä, Anatolian etelänpuoleisella rannikolla oli Lyykian maa. Kreikkalaisen historiankirjoituksen isä Herodotos satuili (Historiateos i,173) sen saaneen nimensä Lykokselta, Pandionin pojalta, ja tavalla mikä ei eroa yhdestäkään muusta perustajamyytistä. Lykos tarkoittaa kreikaksi sutta ja vuorenrinnettä alas syöksyvää puroa, mutta susien maa lienee kreikkalaiseen korvaan istuva väännös maan muinaisesta nimestä Lukka.

Lukka oli merivalta jo varhaispronssikaudella; se oli riittävän voimakas tullakseen mainituksi faraon vihollisten joukossa. Heettiläisiä he eivät olleet, egyptiläisiksi he eivät tahtoneet tulla, joten he päättivät olla lyykialaisia ja säilyttivät sekä oman kielensä että kirjaimistonsa aina kolmannelle vuosisadalle eaa. asti, jolloin kansainvälinen kreikka eli koinē syrjäytti sen. Poliittisesti Lyykia tasapainotteli Persian ja Kreikan välillä, sen mukaan kuka oli niskan päällä. Aleksanteri Suuren seuraajat taistelivat Lyykiasta ankarasti. Lopulta roomalaiset tulivat väliin ja vuonna 168 eaa. palauttivat Lyykian itsenäisyyden. Lyykian liittovaltio sai demokraattisen ja federalistisen perustuslain joka pysyi voimassa myös sen jälkeen kun Lyykiasta muodostettiin Rooman provinssi vuonna 43.

Jälkimmäiseen vaikutti vahvasti se että itsenäiset ja itsepäiset lyykialaiset olivat merisusia, pahamaineisia kaappareita ja merirosvoja joita Pompeius Magnuksenkin oli täytynyt läksyttää. Mutta samaan aikaan Lyykia oli myös Anatolian Sveitsi: Ahkerien ja ylpeiden ihmisten asuttama vauras, puolueeton vuoristomaa. Lyykian kaupunkien liitto unohtuisi vasta neljä vuosisataa myöhemmin, jolloin keisari Theodosiuksen aloittama aluehallinnon uudelleenjärjestely eteni itäiselle Välimerelle. Kansalaisten demokraattiset pyrinnöt olivat kuolleet jo aikaisemmin. Samalla maa kristillistyi. Lyykian pääkaupungin Myran piispa Nikolaos Ihmeidentekijä hämmästytti kansaa hyväntekeväisyydellään ja sai kreikkalaisessa kansanperinteessä joulupukin roolin. Nikolaoksen pyhimyskultti alkoi levitä yhtä nopeasti kuin Anatolian Suuren Äidin pakanallinen kultti aikoinaan. Itäisessa kirkossa Pyhä Nikolaos jäikin jälkeen vain Neitsyt Mariasta, Anatolian äitijumalattaren uudesta inkarnaatiosta.

Niin Lyykian elämä kulki rauhaisesti puolipäivän korkeudelle ylös ja kallistui rauhallisesti alas illan lepoon monen tuhannen kultaisen auringon kiertäessä, kunnes vuonna 809 islaminuskoisten kalifi Harun al-Rashid valloitti vähäksi aikaa koko maan. P. Nikolaoksen haudan jääminen vääräuskoisten käsiin innoitti napolilaisen Johannes Diaconuksen kirjoittamaan pyhimyksestä mielikuvituksellisen hagiografian Vita S. Nicolai, joka sai yhtä ennennäkemättömän suosion. P. Nikolaoksen kultti jatkoi voittokulkuaan. Hänen ihmeitätekevä ruumiinsa lepäsi haudassaan Myrassa, jossa munkit annostelivat hänen ruumiistaan erittyvää pyhää mannaa. Ja jälleen palaamme mereen ja susiin: Lyykian suuri poika P. Nikolaos on paitsi lasten, myös susien, rosvojen ja merenkävijöiden suojeluspyhimys.

Italiassa apulialaisen Barin kaupungin asukkaat olivat vähintään yhtä ylpeitä ryöväriperinteestään kuin lyykialaiset. Vaan rutiköyhältä Barilta puuttui se tärkein, mikä keskiajalla antoi kaupungille henkistä ja aineellista pääomaa: Oma pyhimys. Onneksi sattui niin, että P. Nikolaoksen hauta Myrassa joutui jälleen muslimeille, tällä kertaa turkkilaisille seldžukeille. Barin asukkaat keksivät ryöstää Nikolaoksen reliikit itselleen. He lähettivät asialle kaksi kauppiasta, jotka munkeiksi naamioituneena tunkeutuivat yön pimeydessä luostariin ja kilkuttivat tiensä sarkofagin läpi. Pyhimys ei estänyt konnantyötä, joten sitä pidettiin varmana todisteena teon jumalallisesta mielisuosiosta. Siitä lähtien Lyykian P. Nikolaos on maannut Barin San Nicolan kirkossa, jossa mafiosi rukoilevat häntä tänäkin päivänä.

Pyhimys meni, merirosvot palasivat. Lyykian kallioiset poukamat tarjosivat loistavia tukikohtia johanniittaritareille, jotka ryöstivät niin muslimeja kuin kristittyjäkin. Sodat arabeja vastaan olivat autioittaneet lähes koko maan. Tähän tyhjiöön tulivat turkkilaiset, mutta hekään eivät pitkään aikaan uskaltautuneet rannikoille asumaan. He jäivät kukkuloille nauttimaan vehmaista metsistä, metsästämään aavikkoilveksiä ja runoilemaan tuhansista tuoksuvista yrteistä. Pikku hiljaa metsät hupenivat, pedot kävivät vähiin ja merirosvojen tilalle tuli modernin aikamme vitsaus, massaturismi. Mutta ilma, toivoakseni, tuoksuu yhä.

In hoc signo vinces

Labarum-raha

Konstantinus I:n lyöttämä pronssiraha vuodelta 337 jKr, kääntöpuolella uusi sotamerkki Labarum. Kuva: CNG Coins.

27. päivä lokakuuta vuonna 312 kaksi vallantavoittelijaa kohtasi toisensa Roomaan johtavalla Milviuksen sillalla. Kummankin isä oli ollut Rooman keisari. Toinen heistä oli Flavius Constantinus, jolla oli puolellaan Gallian, Britannian ja Germanian kaupunkien tuki. Häntä odottamassa oli Marcus Aurelius Valerius Maxentius, joka hallitsi Italiaa, Sisiliaa ja pohjois-Afrikkaa. Edessä oli ratkaisutaistelu, siitä ei kellään ollut epäilystä. Taistelua edeltävänä päivänä kumpikin osapuoli pyrki saamaan korkeampien voimien tuen itselleen.

Maxentius, vakaumuksellinen polyteisti, käski avata Apollon temppelissä Palatinus-kukkulalla säilytettävät Sibyllan oraakkelikirjat, joista vuosisatojen ajan oli hädän hetkellä haettu apua tiukassa tilanteessa. Oraakkeli loihe lausumaan: ”Rooman vihollinen tulee tuhoutumaan”. Vakuuttuneena Maxentius marssi joukkoineen kaupungin muurien suojasta kohdatakseen vihollisensa kasvoista kasvoihin. Mutta samana yönä Konstantinus oli nähnyt unen jonka innoittamana hän käski kaikkien sotilaidensa maalata kilpiinsä maagisen monogrammin ☧, yhtä kuin Khii (χ) ja Rhoo (ρ): ΧΡΙΣΤΟΣ, eli Kristus. Kumpikin armeija taisteli koko päivän urheasti, mutta Jumalan tahdosta Konstantinus lopulta voitti. Tai näin meille kertoo aikalaiskirjailija ja kristitty apologeetta Lactantius (De mortibus persecutorum, 44), joka kirjoitti teoksensa Vainoojien kuolemasta heti seuraavana vuonna.

Konstantinuksesta tuli keisari ja hänen päätöksellään Kristus-monogrammi syrjäytti Juppiterin kotkat ja salamat muuttuen Rooman valtakunnan sotamerkiksi, Labarumiksi. Mutta mitä todella tapahtui kohtalokkaana vuonna 312, joka muutti symboliikan historian? Eusebios Kesarealaisen Kirkkohistoriassa ei mainita unta eikä ihmettä. Kun hänellä parikymmentä vuotta myöhemmin oli tilaisuus kirjoittaa keisaria imarteleva elämäkerta (Vita Constantini), Eusebios kertoo Konstantinuksen jo marssiessaan Gallian läpi Italiaan miettineen, miten onnettomuudet ovat kohdanneet sotapäälliköitä jotka ovat kutsuneet avukseen monia jumalia, ja päättänyt turvautua yhteen ainoaan jumalaan. Pian päätöksensä jälkeen hän oli nähnyt taivaalla auringossa ristin ja kreikankielisen tekstin: Τούτω Νίκα! – tällä merkillä olet voittava.

Tämän myöhäisen lisäyksen lähde saattaa olla Konstantinus itse, sen jälkeen kun hän oli vanhemmalla iällä kääntynyt kristityksi. Tiedämme näet varmasti että vuonna 309 Konstantinus sai ilmestyksen, mutta Apollo-jumalalta, sillä se mainitaan vain pari viikkoa myöhemmin Konstantinukselle Trierissä (Augusta Treverorum) esitetyssä ylistyspuheessa (Panegyrici Latini 7 (6) 21.4-5). Konstantinuksen omistautumisen Augustuksen suojelijalle ja Auringon jumalalle Apollo Sol Invictukselle vahvistavat myös rahat. Vuonna 313 lyödyissä kultarahoissa Konstantinus esiintyy Voittamattoman Auringon jumalallisessa suojeluksessa.

Labarum

Konstantinuksen ei tarvinnut olla kristitty jo vuonna 312 käyttääkseen ☧-monogrammia; sitä oli vuosikymmenien ajan käytetty auringonjumala Sol Invictuksen kultissa. Polyteistit lukivat sen toisin: Aurinkoa symboloivaan kuusisakaraiseen tähteen oli lisätty käänteinen C kuunsirpiksi (A. Schütze, Mithrasmysterien und Urchristentum, 1972). Myös kreikkalaiset kirjurit käyttivät ennen ajanlaskun alkua rutiininomaisesti ☧-symbolia marginaaleissa kiinnittääkseen huomiota erityisen merkittävään kappaleeseen: Khii ja Rhoo luetaan tässä tapauksessa khrēston, ”hyvää” (M. Grant, The Emperor Constantine, 1993).

Symbolin valinta osoitti Konstantinukselta harvinaislaatuista poliittista pelisilmää: Hän saattoi samaan aikaan esiintyä sekä kristittyjen että perinteisen uskonnon esitaistelijana. Samaten tämä alunperin auringonjumalalle vihitty sotilas saattoi myöhemmällä iällä kääntyä kristityksi vaikuttamatta takinkääntäjältä. Vai onko tämä liian kyyninen tulkinta? Pitäisikö meidän paremminkin nähdä Konstantinus syvästi uskonnollisena, mutta epävarmana etsijänä? Lactantius kertoo näet myös Konstantinuksen toisen kilpakumppanin keisari Liciniuksen nähneen samanlaisen enneunen, jonka perusteella hän rukoili tuekseen Korkeinta Jumalaa. Suuri osa Rooman valtakunnan ylimyksistä näyttää olleen tähän maailmanaikaan vakuuttuneita jonkunlaisen korkeimman jumalan olemassaolosta, olivatpa sitten kristittyjä, uusplatonisteja tai auringonpalvojia. Se ainakin on varmaa, että kirkkohistorian ylläpitämä perinteinen pakanuus vs. kristinusko -vastakkainasettelu antaa turhan mustavalkoisen kuvan myöhäisantiikin hengellisestä elämästä.

Orbis Terrarum

En ota kantaa Edward Luttwakin ja muiden vanhempien tutkijoiden käymään väittelyyn siitä, harrastiko Rooman valtakunnan poliittinen johto strategista suunnittelua vai ei. Ainakin kaikki keinot siihen oli olemassa. Olen laatinut ylläolevan kartan kuvaamaan maailmaa vuonna 281 (keisari Probuksen viidentenä hallitusvuonna) sellaisena kuin se tuon ajan parhaan tietämyksen mukaan ymmärrettiin.

Käsitys maapallon pyöreydestä ja suhteellisesta koosta oli tiedetty jo pitkään. Kolmannella esikristillisellä vuosisadalla elänyt matemaatikko Erastothenes, Aleksandrian kirjaston esimies, oli määrittänyt Maapallon koon varsin tarkasti tunnetulla menetelmällään. Ensimmäinen karttapallo valmistettiin Vähän-Aasian Pergamonissa noin vuonna 180 eKr. Tärkeimmäksi maantieteelliseksi auktoriteetiksi muodostui kuitenkin noin vuonna 100 jKr. syntynyt aleksandrialainen Klaudios Ptolemaios, jonka kuuluisaan projektioon yllä oleva kartta on piirretty.

Klaudios Ptolemaios järjesti siihen asti kertyneen maantieteellisen aineiston tulevien karttureiden ja geografien käytettäväksi. Hän myös ilmoitti yli 8000 paikkakunnan leveyspiirit ja 180 paikkakunnan pituuspiirit. Ptolemaios tunsi Khrysen (Malakan niemimaan) tuolla puolen olevan meren ja merenkulkijoiden käyttämän reitin Zabaeen (Bangkokiin) ja Kattigaraan (Mekong-virralle). Hän näyttää jopa tunteneen Afrikan suuret järvet, samoin kuin Kilimandzaron ja Kenian vuoret, sillä hän kirjoittaa Etiopian ihmissyöjien mailta länteen kohoavista Kuuvuorista joiden lumimassat ovat Niilin järvien lähteenä… Yhden virheen Ptolemaios kuitenkin teki: Hän ei uskonut Herodotoksen välittämää tietoa foinikialaisten afrikanympäri- purjehduksesta.

Rooman valtakunnalle ja erityisesti sen pääkaupungin suuruudelle elintärkeät kauppareitit yhdistivät antiikin maailmaa oman aikansa globaaliksi järjestelmäksi. Juutalaiset, egyptiläiset ja kreikkalaiset kauppiaat liikuttivat Intian valtameren ja Aasian karavaaniteiden poikki pippuria, jalokiviä, pellavaa, kilpikonnanluta, nardusta ja kiinalaista silkkiä. Rooman pyrkiessä itään Kiina laajentui samaan aikaan kohti länttä. Kahden valtakunnan välissä asuvat parthialaiset ja myöhemmin persialaiset pyrkivät kaikin keinoin estämään suoran yhteyden syntymisen. He ostivat kaiken kiinalaisen silkin myydäkseen sen suurella hinnalla Rooman markkinoille, ja levittivät kauppiaille tarkoituksella harhaanjohtavaa tietoa. Kiinan keisari lähetti vuonna 98 jKr. kenraali Kan Jingin solmimaan diplomaattiset suhteet Rooman kanssa, mutta lähetystö pysäytettiin Parthiassa.

Yksittäiset kauppiaat onnistuivat kuitenkin silloin tällöin pääsemään persialaisten asettamien sulkujen ja kauppasaarron läpi. Makedonialaisen Titianuksen lähettämä retkikunta vältti Kan Jingin kohtalon ja pääsi perille Kiinan pääkaupunkiin kahta vuotta myöhemmin. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin joukko kiinalaisia ilveilijöitä esiintyi puolestaan keisari Hadrianuksen hovissa. Nuoremman Han-dynastian aikakirja Hòuhànšu tietää kertoa Roomasta seuraavaa:

[…] siellä asukkaat ovat erittäin rikkaita, erityisesti intialaisten ja parthialaisten kanssa käymänsä kaupan ansiosta. Tästä valtakunnasta tulee kaikki se kallisarvoinen ja merkittävä, mitä tavataan muissa maissa. Asukkaiden luonne on avoin ja oikeudenmukainen. Viljan hinta pidetään huokeana.

Mutta sen sijaan että kauppa olisi koko ajan kasvanut ja tietämys maailmasta lisääntynyt, 200-luvulla sekä Kiina että Rooma ajautuivat sisäisiin levottomuuksiin. Sekä Han-dynastia että Antoninusten aika päättyivät molemmat noin vuonna 220 jKr. ja valta päätyi sotaherroille. Rooman kauppa-asemat etelä-Arabiassa ja Punaisella merellä joutuivat arabien käsiin. Voimistuva Persia otti haltuunsa Silkkitien ja asetti niin korkeat tariffit, että Rooman ulkomaankauppa tyrehtyi tyystin.

Kukistettuaan vaivoin ulkoiset ja sisäiset viholliset Rooman keisarit joutuivat tekemään rajoillaan vähäiseltä näyttäviä myönnytyksiä, joilla oli kuitenkin kauaskantoisia seurauksia. Gallienus evakuoi Tonavan ja Reinin välillä sijainneen Kymmenysmaan (Agri Decumates) ja luovutti sen alemanneille sillä ehdolla, että he puolustaisivat maata vastaavasti muita germaaniheimoja vastaan. Vuonna 280 keisari Probus luovutti samoilla ehdoilla ylä-Egyptin aina Niilin ensimmäiseen kataraktiin asti Aksumin valtakunnalle. Samalla katkesi Rooman viimeinen suora kauppayhteys Intiaan.

Probus oli alunperin onnistunut neuvottelemaan Persian kanssa menestyksellisen rauhan, joka takasi kaupan jatkuvuuden. Mutta Persia petti sopimuksen varsin pian shaahi Bahram II:n jouduttua kamppailemaan vallasta veljensä Hormisdasin kanssa. Persian ja Rooman vuosina 282-293 käymille ennennäkemättömän tuhoisille sodille ei välttämättä tarvitse nähdä rationaalista syytä, mutta minusta on houkuttelevaa ajatella, että elintärkeiden kauppayhteyksien katkeaminen ja taloudellinen taantuma ajoivat Rooman yrittämään ottaa haltuunsa nykyisen Irakin strategisesti tärkeä alue tai ainakin asettamaan sille itselleen uskollisia nukkehallitsijoita.

Se tosin kuulostaa hieman liian tutulta. Jokainen historiantutkija tulkitsee mennyttä oman aikansa lähtökohdista käsin. Emme vain yritä selittäää nykyaikaa menneisyydellä, vaan selitämme nykyajalla menneisyyttä. Mutta se on selvää, että vaikka Irak vallattiin ei sitä kyetty pitämään. Persia nousi nopeasti jaloilleen. Samaan aikaan läntinen maailma joutui kristinopiksi kutsutun kiihkomielisen monoteismin valtaan. Punaisen meren takana olevat maat katosivat eurooppalaisten horisontista ja muuttuivat tarunomaisiksi niin nopeasti että se tuntuu melkeinpä tietoiselta reaktiolta helleenis-pakanallista täsmällisyyttä vastaan.

Aleksandrian patriarkka Theofilos tuhosi Aleksandrian akatemian sivukirjaston vuonna 391 saatuaan luvan siihen keisari Theodosiukselta. Pääkirjaston hävitti Theofiloksen veljenpoika patriarkka Kyrillos vuonna 415. Samaa vääjäämätöntä logiikkaa noudattivat muslimit, jotka alistivat 600-luvulla Roomalle kuuluneet alueet Egyptissä, Pohjois-Afrikassa ja Aasiassa. Anekdootin mukaan kalifi Omar vastasi vuonna 642 tiedusteluun Aleksandrian jäljelle jääneiden kirjastojen kohtalosta seuraavasti:

Jos kirjat kertovat samoja asioita kuin Koraani, ne voidaan tuhota tarpeettomina. Jos kirjat sisältävät Koraanin vastaista tietoa, ne pitää hävittää vääräoppisina.

Maailma pieneni ja hämärtyi vuosisatojen ajaksi. Jerusalem-keskeinen Isidorus Sevillalaisen maailmankartta vuodelta 633 kertoo siitä, miten paljon maallista maailmaa tärkeämpi oli hengellisen valtakunnan tuntemus. Kristityt ja arabit aloittivat löytöretket aikanaan uudelleen, mutta Klaudios Ptolemaiosta tarkempia karttoja alkoi ilmestyä vasta tuhat vuotta Aleksandrian akatemian hävityksen jälkeen.

Taidehistoriaa pikakelauksella

Pohtiessani myöhäisantiikin taiteen erilaisia luokitteluja harmittelin, ettei ole helppoa kuvallista aikajanaa, josta muutoksia voisi vain helposti silmäillä. No, nyt on. Päästin irti aikajanoja rakastavan pienen ensyklopedistin itsessäni ja laadin Rooman keisariajan taidehistorian kuvin, pitäen sisällään vuodet 100-500. Jokaiselta vuosikymmeneltä on valittu kolme työtä, jotka edustavat virallista taidetta, yksityistaidetta ja uskonnollista taidetta, joskin erottelu näiden kolmen välillä ei ole mitenkään selvä.

Vakiintuneita kausiluokitteluja myöhäisantiikille ei käsittääkseni ole. Niinpä olen ollut omatoiminen ja jaotellut käsiteltävän ajanjakson seitsemään periodiin: roomalaiseen keskiklassimiin, Hadrianuksesta Severukseen kestävään roomalaiseen barokkiin, sitä seuraavaan ekspressionistiseen klassismiin, Gallienuksen renessanssiin, tetrarkkikauteen, kristilliseen myöhäisklassismiin ja pyöreästi 500-luvulle loppuvaan theodosiusten aikaan.

Olen pyrkinyt valikoimaan työt mahdollisimman edustavasti ja välttämään toistoa. Mukana on kolme enkaustista naismuotokuvaa Faijumista eri vuosisadoilta, ja kolme Mithrasta: Veistos, reliefi ja maalaus. Aikajanan loppupää eli 400-luku on vielä hieman vaiheessa. Minulla ei ollut riittävästi 400-luvun taidetta käsitteleviä kirjoja.

Virheitä saa ja pitääkin korjata. Nyt toivon vain, että joku tekisi samanlaisen aikajanan kreikkalaisesta hellenismistä!

Reliikki

Vuonna 1520 Wittenbergissä Martin Luther julkaisi nimettömän pamfletin, jossa tehtiin räävitöntä pilaa Mainzin arkkipiispan pyhäinjäännöskokoelmasta. Pilakirjoituksen mukaan kokoelmiin kuului ”palanen Mooseksen vasemmasta sarvesta, kolme liekkiä Siinain vuoren palavasta pensaasta sekä kaksi höyhentä ja muna Pyhältä Hengeltä”. Arkkipiispan oma reliikkiluettelo tosin oli ainakin yhtä hauska. Kokoelmiin kuului lusikallinen maata, jonka päällä Jeesus seisoi opettaessaan Isä medän -rukouksen, yksi Juudaksen kolmestakymmenestä hopearahasta, kaksi viinitynnyriä Kaanaan häistä sekä mannaa, jota israelilaiset söivät autiomaassa.

Keskiajan kulttuurille ominainen taipumus keräilyyn, inventaarioihin ja menneisyyden kulttuurin jäännöksillä käytyyn kollaasityöhön tulee parhaiten ilmi juuri kirkkoruhtinaiden aarrekammioissa, joihin erottelematta päätyneistä kokoelmista saattoi löytää mitä tahansa, kuten Jeesuksen orjantappurakruunun okaan, toisen munan sisältä löytyneen munan, basiliskin, yksisarvisen sarven, pullollisen Marian maitoa, Pyhän Joosefin kihlasormuksen, kookospähkinän ja Johannes Kastajan pääkallon 12-vuotiaana (koska Jumala oli ihmeellinen ja järjellä mittaamaton). Umberto Eco rinnasti esseessään Kohti uutta keskiaikaa (1972) luostarien inventaariot pop-taiteen näyttelykuvauksiin, kuin riemukkaana ivana nykytaiteen alati jatkuvalle uusprimitivismille.

Aarrekammioiden kokoelmilla oli muutakin kuin kuriositeettiarvoa: Se, joka omisti pyhäinjäännöksiä, pystyi käyttämään niiden antamaa hengellistä valtaa ja suojelusta oman poliittisen valtansa pönkittämiseksi. Kruunupäät olivat valmiita maksamaan reliikkien tuomasta prestiisistä huimia summia. Ranskan Ludvig IX Pyhä (1215-70) uskoi onnistuneensa ostamaan vuonna 1238 Konstantinopolin latinalaiselta kuninkaalta Baudoinilta Jeesuksen koko orjantappurakruunun 135 000 kultapunnan maksua vastaan. Ludvigin muihin harvinaisiin hankintoihin kuului mm. tippa Jeesuksen verta (sic!).

1300-luvun innokkain reliikkien kerääjä oli Böömin kuningas ja Saksalais-roomalaisen valtakunnan keisari Kaarle IV (1348-78), joka määräsi kokoelmansa kunniaksi Prahassa järjestettäväksi vuosittaiset pyhäinjäännösjuhlat ja -markkinat. Kaarlen aarrekammio sisälsi mm. seuraavat esineet: Pyhän Adalbertin pääkallo, Pyhän Stefanuksen miekka, Jeesuksen ristin palasia, Viimeisen ehtoollisen pöytäliina, Pyhän Margareetan hammas, Pyhän Vitaliksen luunpalanen, Pyhän Sofian kylkiluu, Pyhän Eobanuksen leukaluu, valaan kylkiluu, elefantin torahammas, Mooseksen sauva, Pyhän Neitsyen vaatteet.

Pyhäinjäännöksillä uskottiin olevan voimaa suojella sitä aluetta tai kaupunkia, jossa ne sijaitsivat. Paradoksaalisesti reliikki ei kuitenkaan kyennyt suojaamaan itseään ryöstetyksi tulemiselta. Reliikin pyhän voiman siirto, translaatio, uuteen paikkaan tapahtui pyhimyksen itsensä suostumuksella; jos reliikin ryöstö onnistui, oli Jumalan tahto että pyhäinjäännös vaihtoi majaa. Venetsialaiset toteuttivat historian suurimman organisoidun reliikkien ryöstön vuonna 1204, kun Jerusalemin sijasta Konstantinopoliin ohjattu ristiretkeläisarmeija puhdisti Itä-Rooman pääkaupungin järjestelmällisesti sinne kerätyistä, kristikunnan suurimmista reliikkikokoelmista, joita oli kartutettu jo 300-luvulta lähtien jolloin keisari Konstantinuksen äiti Helena oli ”löytänyt” Golgatan ja Pyhän Ristin. Ristiretkeläisten mukana liikkuneet papit ja munkit tiesivät mitä etsivät: heillä oli mukanaan jopa täydellisiä ”ostoslistoja”.

Samanlaisella järjestelmällisyydellä oli tosin toiminut jo tuhat vuotta aikaisemmin keisari Konstantinus poikineen. Byzantiumiin rakennettuun hautakappeliinsa Apostoleioniin Konstantinus pyrki keräämään kaikkien apostolien luut ja heidän elämäänsä liittyvät jäännökset. Apostoleionin keskelle pystytetyssä sarkofagissa ensimmäisen kristityn keisarin oli määrä uinua ikiuntaan Rooman valtakunnan mahtavimpien pyhäinjäännösten keskellä, niitten suojeluksessa. Kuten myöhempi Kaarle IV, myös Konstantinus ei ollut pelkästään kiinnostunut kristillisistä pyhäinjäännöksistä. Hän antoi myös ryöstää kulttikuvat Kreikan tärkeimmistä helleenisistä kulttipaikoista, mm. Feidiaan veistämän kultaisen Zeun patsaan Olympiasta. Kristuksen ristin ja apostolien luiden joukkoon päätyi ilmeisesti myös Rooman pyhistä pyhin eli Palladion, pieni puinen patsas jonka Aeneas oli tuonut mukanaan Troijasta ja jota oli vuosisatojen ajan säilytetty Vestan temppelissä.

totam hodie Romam circus capit

Satiirikko Juvenaliksen mielestä Rooma oli yhtä kuin sirkuksessa vellova massa. Valta, joka alun perin kuului kansalle, katosi uusrikkaiden taskuihin; kansa prostituoi valtansa ja antoi vaihtaa sen leipään ja sirkushuveihin (panem et circenses). Tai näin ainakin kerrotaan. Hupeja oli Roomassa monenlaisia, mutta mitkään eivät olleet niin suosittuja kuin kilpa-ajot (ludi circenses), joihin Juvenaliksenkin syyttävä sormi osoitti.

Silti roomalainen proletariaatti ei yksinvaltiuden aikana antanut täysin kastroida itseään. Valtakunnan suurimmalla areenalla Circus Maximuksella oli poliittinen kaksoisrooli: siellä kansa kohtasi keisarin ja keisari oli kosketuksissa kansaan, eikä kilpa-ajojen ylenkatsominen tuonut suosiota. Areenalla kansalaiset saattoivat esittää vetoomuksensa ja protestinsakin suoraan hallitsijalle. Circus korvasi comitiumin, kansankokouksen. Sekään ei ollut sattumaa, että keisarillinen palatsi oli sekä Roomassa että myöhemmin Konstantinopolissa suoraan yhteydessä areenaan.

Vihreiden puolueeseen kuuluva kilpa-ajaja (Quattro Aurighe, Museo Nazionale Romano). Huomaa myös ajajan näyttävät tatuoinnit.

Sirkuspuolueet

Areenalla kilpailtiin kaksi- ja nelivaljakoilla, erikoistapauksissa hevosvoimia saattoi olla jopa kymmenen. Augustuksen aikaan kilpa-ajoja järjestettiin seitsemänätoista päivänä vuodessa. Myöhemmin kisoja alettiin järjestämään edesmenneiden keisareiden syntymäpäivinä, ja lähtöjen määräkin kasvoi kahdestatoista kahteenkymmeneen neljään.

Kilpa-ajojen järjestäminen oli vaaleilla valittujen virkamiesten (ensin preetorien, myöhemmin konsulien) velvollisuutena. Juhlallisuudet kävivät niin kalliiksi, että keisareiden täytyi jo varhaisessa vaiheessa myöntää niihin valtiollista avustusta. Kilpa-ajoihin oli vapaa pääsy, eikä valtion puolesta järjestetty edes virallista veikkausta, jolla menoja olisi voitu peittää. Preetorin virka tuli ajan kuluessa taloudellisesti niin raskaaksi, että tehtävään piti määrätä ihmisiä.

Hevosista, varusteista ja käytännön järjestelyistä huolehtivat tallit, joita oli neljä: Punaiset, valkoiset, siniset ja vihreät. Joukkueista tuli poliittisia ja taloudellisia mahtitekijöitä, jotka keräsivät itselleen fanaattiset kannattajakunnat. Talleja alettiin kutsua samalla nimellä kuin tasavallan ajan poliittisia puolueita, factiones. Nämä nk. sirkuspuolueet kehittyivät ja vaikuttivat kaikkialla valtakunnassa jossa kilpa-ajoja vietettiin, ja myöhäisantiikissa niiden vaikutusvalta vain lisääntyi.

Monet keisaritkin tunnustivat väriä: Vitellius ja Caracalla olivat sinisiä, vihreitä kannattivat keisarillisen Rooman kauhukakarat Caligula, Nero, Domitianus, Commodus ja Heliogabalus. Factiot kilpailivat keskenään ajajista (aurigae), joista maksettiin huimaavia summia. Menestyneimmät kilpa-ajajat olivat nykyisten formulakuskien tavoin miljonäärejä ja kansallissankareita.

Vaikka sinisten ja vihreiden sanotaankin muodostuneen johtaviksi talleiksi, melkein kaikki meidän nimeltä tuntemamme huippuajajat saavuttivat voittonsa punaisissa. Yksi heistä on Hispaniassa syntynyt Gaius Apuleius Diocles, joka aloitti uransa 18-vuotiaana valkoisissa, siirtyi kuuden vuoden jälkeen vihreisiin ja kolmen vuoden päästä lopulta punaisiin, joissa hän kilpaili seuraavat 15 vuotta.

Diocles ajoi 4257 nelivaljakkolähtöä, joista hän voitti 1462 ja ansaitsi lähes 36 miljoonaa sestertiusta jäädessään eläkkeelle 42-vuotiaana. Diocleen ura aurigana oli harvinaisen pitkä: Monet ajureista kuolivat nuorena, sillä kilpa-ajot olivat formuloitakin vaarallisempia. Martialis kirjoitti epigrammin 25-vuotiaana kuolleelle tähtiajajalle Scorpiukselle, joka saavutti eläissään 2048 voittoa. Piirtokirjoituksista tunnetaan monia muitakin nuorena kuolleita ajajia, kuten Fuscus (24), Crescens (22) ja Aurelius Mollicus (20).

Voittajahevosia juhlittiin lähes yhtä paljon kuin ajajiakin. Punaisissa ajaneen Polyduksen johtajahevonen Compressor on ikuistettu Trierin (Augusta Treverorum) keisarillisen kylpylän voitokkaita kilpa-ajajia kuvaaviin mosaiikkeihin. Hevosilta vaadittiin kestävyyttä ja herkkyyttä; paras hevonen valjastettiin valjakon vasemmalle reunalle, jossa se saattoi ohjata tiukoissa kaarteissa muitakin. Kilpahevosille kustannettiin jopa hienoja hautakiviä. Useimmat kilpahevoset olivat oreja, mutta ainakin yksi piirtokirjoituksista tunnettu hevonen, pohjoisafrikkalainen Spedusa, oli tamma.

Mytologisesti nimettyjä ravihevosia: Diomedes ja Alcides. Mosaiikki on peräisin Tunisiasta, josta monet parhaimmat hevosetkin tulivat.

Menestys areenalla oli urheiluun fanaattisesti suhtautuville roomalaisille elämän ja kuoleman kysymys. Kisojen lopputulokseen yritettiin vaikuttaa kaikin keinoin, eikä tuomarien lahjonta tai tulosten peukalointi ollut tavatonta. Tunteet purkautuivat areenan ulkopuolella verisenä huliganismina. Epätoivoisimmat kannattajat turvautuivat jopa mustaan magiaan. Arkeologit ovat löytäneet useita kiroustauluja (defixio), joilla vastustajan suosikkeja on yritetty noitua.

”Alamaailman jumalat, auttakaa minua Circuksella 8. marraskuuta. Kirotkaa punaisten puolueen vaununajajat, Olympuksen, Olympianuksen, Scortiuksen ja Juventuksen. Sitokaa heidän jänteensä ja jäsenensä. Lukitkaa heidän olkapäänsä ja nilkkansa. Piinatkaa heidän mieltänsä, tuhotkaa heidän älynsä niin etteivät he tiedä mitä tekevät, ja sokaiskaa heidän silmänsä jotteivät he näe minne ajavat.”

Circus Maximuksen vaarallinen kääntöpaikka eli meta, jossa pienikin harhaliike saattoi merkitä johtopaikan menettämistä, murskautumista tai jopa kuolemaa. Circuksen keskeltä jakavalla spinalla oli lukuisia koristeita, alttareita ja jopa jumalien pyhättöjä. Augustuksen ja Konstantinuksen tuomat obeliskit olivat koristeista mahtavimpia.

Circus Maximus täydessä loistossaan myöhäisantiikin aikana. Kaiken kaikkiaan areenalle mahtui seisomapaikat mukaanluettuna jopa 250 000 katsojaa. Vasemmalla Aventinus-kukula, oikealla Palatiumin keisaripalatsit.

Lisää aiheesta:

Pasta la fiesta

Pasta e vino, nuo taivaan lahjat ihmiskunnalle. Ja taivaalla tarkoitan tässä tapauksessa Italiaa, joka on ikuisesti ihana maa, vaikka kaikki italialaiset eivät aina olisikaan. Viinistä kirjoitin jo aiemmin, joten siirrytään suoraan pastaan. Pasta ja pizza ovat kaikkialle maailmalle rynnistäneen italialaisen ruokakulttuurin tunnetuimmat muodot. Mutta kuinka kauan Italiassa on kokattu pastaa ja pyöräytetty pizzaa? Tunsivatko muinaiset roomalaiset spaghetin?

Pizza on näistä kahdesta uudempi ja historialtaan selvempi. Ensimmäinen pizzeria (Antica Pizzeria Port’Alba) on perustettu Napolissa 1830 ja on toiminnassa yhä. Napolilaiset keksivät käyttää täytteenä Uudelta mantereelta tuotua erikoista punaista hedelmää, tomaattia, jota muuten luultiin myrkylliseksi. Köyhästä etelä-Italiasta muutti 1800-luvulla satoja tuhansia siirtolaisia Amerikkaan, ja heidän mukanaan amerikkalaiset saivat pizzan.

Ennen tomaatin tuloakin syötiin pizza fornarinaa: Siinä ei ole täytettä lainkaan, vaan taikinan päälle on ripoteltu rosmariinia, oliiviöljyä ja karkeaa merisuolaa. Fornarina on herkullinen matkaeväs, jonka voi myös kääriä turvallisesti. Antiikin aikana sotilaat saattoivat tehdä marssien aikana jauhoista, vedestä ja öljystä suuria litteitä leipiä jotka he paistoivat kilpiensä päällä ja kuorruttivat juustolla ja taateleilla. Nykyään syötävistä täytetyistä litteistä leivistä turkkilainen ’pida’ ja italialainen focaccia periytyvät ilmeisesti jo roomalaisajalta.

Mutta entäpä sitten pasta? Kiinalaiset ovat syöneet riisinuudeleita jo ainakin vuodesta 2000 eKr. lähtien. Legendan mukaan tunnettu valehtelija Marco Polo toi spaghetin Kiinasta Italiaan, mutta tarina ei voi pitää paikkaansa. Pastaa on syöty Italiassa yleisesti jo 1100-luvulla, jolloin arabialainen maantieteilijä Al-Idrisi raportoi Sisiliasta vietävän kuivapastaa sekä kristittyihin että muhamettilaisiin maihin. Ilmeisesti pasta on keksitty monien muiden ilmiöiden tapaan samanaikaisesti ympäri maapalloa.

Al-Idrisi käyttää pastasta sanaa ’itriyya’, kreikaksi itrion, latinaksi tria. Pastasta puhutaan vasta kun se on jo yleisesti tunnettu asia, joten kronikoitsijoista ei ole apua: Historiankirjoittajia ovat aina kiinnostaneet sodat ja hallitsijat enemmän kuin se, millä rahvas kupunsa täytti. Väliin jää monta tuntematonta vuosisataa, sillä Al-Idrisiä edeltävä lähde on herkkusuu Apiciuksen nimiin pantu De re coquinaria, myöhäisantiikkinen reseptikokoelma ammattikokeille, josta pyöri vielä 500-luvulla goottien hovissa Ravennassa lyhennelmiä.

Apiciuksen resepteissä mainitaan ensinnäkin lagana, jonkinlaisia taikinalevyjä ja kastiketta sisältävä ruoka, joka on ilmeisesti nykyisen lasagnen esi-isä. Toiseksi mainitaan salaperäinen ’tracta’. Sana polveutuu verbistä ’trahere’, vetää, venyttää. Onko siis kyseessä pasta, itria? Mutta missään nimessä se ei voinut muistuttaa nykyistä kuivapastaa, sillä roomalaiset suosivat durumvehnän sijaan paremmin leiväksi ja puuroksi sopivia lajikkeita. Roomalainen ’tracta’ on ilmeisesti muistuttanut nykyistä munapastaa, jos on.

Prima Portan Augustus

Prima Portan Augustus ja rekonstruoidut värit

Syntyessään hänen nimensä oli Gaius Octavius. Kun Caesar adoptoi hänet testamentissaan pojakseen ja perijäkseen hänestä tuli Gaius Julius Caesar Octavianus. Senaatin julistettua hänen ottoisänsä jumalaksi ja myönnettyä Octavianukselle kunnianimen Augustus, hänen lopullinen nimensä tuli olemaan Imperator Ceasar divi filius Augustus, jumalan poika.

Augustus ei ollut keisari samassa mielessä kuin esimerkiksi Persian shaahi, ”kuninkaiden kuningas”. Rooma oli edelleen virallisesti tasavalta, sitä hallittiin tasavaltaisen perustuslain puitteissa. Tasavallan puolustajista puhdistettu Rooman senaatti teki kompromissin, jossa Augustukselle myönnettiin henkilökohtaisesti Rooman korkeimpien virkamiesten oikeudet ja auktoriteetti. Tämä teki toisaalta vallanperimyksestä pysyvän ongelman. Keisarius ei ollut perinnöllistä; senaatti oli edelleen muodollisesti päättävä elin, Augustuksella oli vain korkein auctoritas.

Keisarius syntyi siis monien pienempien ja suurempien laillisten valtuuksien ryppäästä. Jatkuvuus ratkaistiin niin että perijälle, oli tämä sitten oma poika tai adoptoitu, myönnettiin pikku hiljaa Augustuksen aikanaan saamat poikkeusvaltuudet, joista tärkeimmät oli kansantribuunin valta (oikeus puhua ensimmäisenä, oikeus esittää asioita senaatille ja kansankokoukselle, veto-oikeus senaatin päätöksiin), censorin valta (oikeus laatia moraalia koskevia sääntöjä, oikeus järjestää väestönlasku ja päättää senaatin jäsenistöstä) sekä prokonsulaarinen imperium maius kaikissa provinsseisa, käytännössä Rooman kaikkien asevoimien ylipäällikkyys.

Augustuksen valtapropaganda oli tehokasta. Hänen tunnetuin säilynyt virallinen muotokuvansa on hänen vaimonsa Livian huvilasta, Rooman Prima Portasta 20.4.1863 löytynyt marmorikopio. Alkuperäinen patsas on ollut pronssia ja todennäköisesti tehty vuonna 15 jKr., vuosi Augustuksen kuoleman jälkeen. Marmoripatsas kuuluu nyt Vatikaanin museon kokoelmiin. Sen pinnasta paljastui punaisia ja sinisiä värihiukkasia, joiden perusteella patsaan ulkonäöstä on tehty arveluita. Eräs versio on täällä, yllä olevan olen tehnyt toisen saksalaisen rekonstruktion perusteella photoshopilla.

Elegantissa kontrapostoasennossa seisova Prima Portan Augustus on hieman luonnollista kokoa suurempi, ikuisesti nuori, voittoisa sotapäällikkö. Hän paljain jaloin, mikä kenties vihjaa paitsi Augustuksen olevan jo kuollut, mutta myös jumalaksi julistettu. Yliluonnolliseen alkuperään viittaa myös pyöriäisellä ratsastava pieni Cupido hänen jaloissaan, sillä hänen ottoisänsä G. Julius Caesar väitti itse Venuksen olevan sukunsa kantaäiti. Rintapanssarissa Parthian kuningas ojentaa Carrhaessa saamansa sotamerkit takaisin roomalaiselle, jota seuraa susi. Ylhäällä taivaan sfäärit aukenevat, Apollo ajaa aurinkovaunuillaan taivaankannen poikki, Diana ratsastaa hirvellä ja Äiti Maa lepää vuoteella runsaudensarvi sylissään. Sellaisena jumalten lellikkinä Augustus halusi tulla muistetuksi.

Kun käytte Roomassa, käykää ehdottomasti Vatikaanin ja Capitoliumin museoissa – mutta muistakaa, että jokainen eteerisen valkoinen marmoripatsas jonka näette, on kerran ollut värillinen. 1800-luvulla British Museumissa antiikin patsaita jopa pestiin puhtaiksi, jotta niiden marmoripinta saataisiin esiin…

Herralle Dionysokselle

Roomalainen viinitupa.

Tässä lepään minä, kaikkien tuttu Primus.
Elin Lucrinuksen ostereilla, join Falernumin viiniä.
Vanhenin kera viinin, Venuksen ja kylpyjen.
Niin totta kuin näin tein, olkoon maa kevyt ylläni.
Feniks-lintu vartoo minua Manalassa,
se kanssani kiirehtii syntymään uudelleen.
(Domitius Primuksen hautakivi)

Balnea, vina, Venus: Roomalaisittain hyvään elämään nuo kolme kuuluivat ehdottomasti. Venuksen iloja on näillä sivuilla esitelty enemmänkin, siirrytään siis oraalisista nautinnoista tärkeimpiin: ruokaan ja viiniin. Viinin historia on vanha. 700-luvulla eKr. elänyt varhainen kreikkalainen runoilija Hesiodos kertoo teoksessaan Työt ja päivät, että rypäleet poimittiin ja tuotiin kotiin silloin kun Orion ja Sirius nousevat taivaalle. Niiden annetaan olla auringossa kymmenen vuorokautta, varjossa viisi vuorokautta, minkä jälkeen ne poljetaan mehuksi auloksen soiton tahdissa. Makea rypälemehu siirretään käymisastiaan ja sitten kypsymisastiaan, ja valmis viini avataan talvella tai vasta keväällä.

Roomalaisilla oli tapana kasvattaa viiniköynnöksensä puiden ympärillä. Arvostettu caecubum -viinilaatu kasvoi poppeleiden ympärillä, jotka kuivattivat maata suotuisasti. Toisin kuin nykyään, viinit jaettiin neljään eri väriluokkaan: Mustiin, punaisiin, keltaisiin ja valkoisiin. Mustat viinit olivat erittäin tumman punaisia, voimakastuoksuisia, vahvoja ja täyteläisiä. Viinistä pyrittiin tekemään mahdollisimman väkevää, joten juotavana sitä piti laimentaa yhden suhteessa kahteen, kaikkein väkevimpien viinien tapauksessa peräti yksi osa viiniä kahdeksaan osaan vettä.

Antiikin ajan viinin mausta on paha sanoa mitään varmaa. Ainakaan se ei muistuttanut meidän nykyisiä viinejämme. Viini makeutettiin ilmeisesti säilyvyyssyistä yrteillä, kanelilla, hunajalla tai rusinoilla. Sekoittamaton viini lienee vastannut maultaan ja alkoholipitoisuudeltaan meidän portviiniämme, madeiraa tai sherryä. Makeiden viinien vastapainoksi roomalainen keittiö muistutti huomattavasti nykyistä intialaista tai ”itämaista” keittiötä. Ruoka oli vahvasti maustettua. Suosituimmat mausteet olivat hapanimelä kalakastike (garum, liquamen) ja roomankumina eli intialaisittain jeera, joka on garum masala -mausteseoksen tärkein ainesosa. Kumpikin lyötiin pöytään joka aterialla kuin ketsuppipullo tai pippurimylly. Kuka haluaa saada nykyravintolasta mahdollisimman roomalaisen makuelämyksen, tilatkoon siis falafelin ja sen kanssa vesitettyä mausteviiniä.

Tasavallan aikana roomalainen viini oli miltei aina makeaa, mutta 200-luvulla jKr. maku tuntuu muuttuneen kuivempia viinejä suosivaan suuntaan. Joidenkin vanhojen italialaisten köynnösten arvellaan säilyneen meidän päiviimme asti. Vesuviuksen rinteiltä saatavaan vaaleaan Lacryma Christi -viiniin käytettävän coda di volpe -lajikkeen on arveltu olevan samaa, jota Plinius kutsuu nimellä alopecis. Moscato taas lienee sama kuin Pliniuksen ja Columellan mainitsema apiano. Siis ”Kristuksen kyyneleitä” lasiin, ja

Herralle Dionysokselle
tahdon kajauttaa
oivan dityrambin
kun tämä viini
salaman lailla lyö
ja mieleni kirkastaa.
(Arkhilokhos, 77)

Viineissä oli toki runsaasti eroa tuolloinkin. Keisari Augustuksen aikana arvostettiin kaikkein eniten jo mainittua caecubumia, jota tuotettiin Roomasta kaakkoon Terracinan ja Sperlongan välisellä alueella. Alue kuitenkin rämettyi ja viininviljely loppui viimeistään Neron aikana. Caecubumin aseman Rooman ykkösviininä peri fiini falernumilaisviini, falernum. Kaikkein parasta oli Opimiuksen konsulivuonna (121 eKr.) valmistettu falernum, joka oli täysin juotavaa yli satavuotiaanakin. Näin vanha falernumilainen, jolla usein maustettiin nuorempaa viiniä, oli väkevän polttavaa. Falernumilainen oli lääkäri Galenoksen mieliviiniä. Athenaioksen mukaan sitä sai kolmena eri versiona: kuivana, makeana ja kevyenä.

Viininviljely oli alun perin Rooman kansalaisten etuoikeus. Vesuviuksen purkautumisen jälkeen 79 jKr. viininviljelyn painopiste levisi läntisiin provinsseihin, Espanjaan ja etelä-Ranskan Narbonensikseen. Keisari Domitianus oli niin huolissaan Italian viininviljelyn tulevaisuudesta, että tukeakseen kotimaista tuotantoa hän kielsi ediktillään vuonna 92 jKr. uusien viljelmien perustamisen ja määräsi ehdottoman katon provinssien viinintuotannolle. Tilanne alkoi helpottua vasta 200-luvulla. Vuonna 212 säädetty Constitutio Antoniniana toi Rooman kansalaisoikeudet kaikille valtakunnan alamaisille, jolloin kuka tahansa saattoi perustaa laillisesti viinitilan. Domitianuksen edikti kumottiin lopullisesti vuonna 280, jolloin illyrialainen keisari M. Aurelius Probus poisti italialaisten viinien tuotesuojan ja antoi määräyksen ekstensiivisten viininviljelysten istuttamisesta Reinin varrelle ja Akvitaniaan jotta alueen taantunut talous saisi uutta potkua. Kiittäköön Ranskan viinintuottajat Probusta iltarukouksissaan.

SEXTILIANUS JUO JÄLLEEN

Sextilianus, juot kuin viisi penkkirivillistä.
Siitä määrästä humaltuisi
vaikka joisi pelkkää vettä.
Vierustovereittesi annokset kahmit,
juot viinit koko katsomolta.

Tämä viini ei ole mitään Paelignin mehua,
eikä se tuli tuskilaisilta kukkuloiltakaan,
vaan nyt terveydeksi juodaan Opimiuksen vuosikertaa,
Massicus-vuoren kellarissa
mustissa ruukuissa kypsynyttä.

Pyydä juomanlaskijalta laletanalaista litkua
jos juot enemmän kuin kymmenen, Sextilius.

(Martialis, 1,26)

Runojen käännös Arto Kivimäki ja Sampo Vesterinen, teoksessa Lainehtiva malja. Jyväskylä, 2004.

Terveisiä Tukkisaaresta

Birger-jaarli

Kun suomalaisturistien kansoittama autolautta saa Tukholmaan, useimmat laivasta purkautuvat vierailijat katselevat kaupungin historiallisia monumentteja mykkinä muukalaisina. Toisen historiakäsityksen omaava suomalainen muistaa, että kuuden vuosisadan ajan, vuoteen 1809 asti Tukholma oli yhtä lailla niin suomalaisten kuin norrlantilaisten, göötanmaalaisten ja skoonelaistenkin pääkaupunki, johon suuntautui voimakas muuttoliike täältäpäin ja joka oli siinä määrin riippuvainen Suomen puolelta tulevista elintarvikkeista ja haloista, että Venäjän keisari käski rauhanneuvottelijan myöntyväisyyteen näissä asioissa, kuten Matti Klinge huomauttaa kirjassaan Romanus sum.

Tukholman kuninkaanlinnaan käytetyt valtionvarat oli koottu kaikkialta valtakunnasta. Se on siis myös meidän historiaamme. Samoin sen varuskamarin (Livrustkammaren) esineet ovat vuotta 1809 edeltävältä ajalta myös meidän henkistä omaisuuttamme: Älkäämme antako itsemme tai ruotsalaisten riistää sitä meiltä. Samalla tavalla saavat ruotsalaisetkin Viaporissa kuvitella kulkevansa omalla maallaan, omassa historiassaan.

Kun Birger Maununpoika 1200-luvulla loi sotimalla suureksi Sveanmaan, ei vielä ollut olemassa Suomea tai Ruotsia. Hedelmällisempää on ajatella valtakuntaa jakamalla se keskukseen ja reuna-alueisiin. Tällöin Turku ja Kalanti kuuluivat valtakunnan ydinmaihin, Kainuu, Karjala, Smoolannin metsät ja Norrlannin korvet periferiaan. Myöhempi sortokaan ei kohdistunut pelkästään suomalaisiin, vaan myös skoonelaisiin ja moniin muihin alamaisiin. Mutta Ruotsin suurvaltasotien Suomea kupanneet väenotot olivat vielä tulevaisuutta, kun Birger perusti Stockholmin, Tukkisaaren linnoituksen.

Nykyinen Tukholma levittäytyy 14 saarelle, mutta suurimman osan historiaansa Tukholma mahtui Stadsholmenille, eli alueelle jota nykyään sanotaan Gamla Staniksi. Sekin koostui alun perin useasta pienestä saaresta ja luodosta. Alueen vanhimmat arkeologiset hirsilöydöt on ajoitettu 1000-luvun alkuun. Saarilla oli strategista merkitystä, sillä vesitietä pitkin viholliset pääsivät helposti tunkeutumaan valtakunnan ydinalueelle. Birger-jaarlin aikomuksena oli perustaa merilinnake joka kontrolloisi pääsyä Mälarenille.

Tukholman syntyyn ja kaupungin nimeen liittyy lukemattomia eponyymisiä legendoja. 1700-luvulla kerrottiin Birkan asukkaiden saaneen jumalilta käskyn siirtyä asumaan sinne, minne kultalangalla sidottu tukki rantautuisi vesille laskettuaan. Toinen legenda liittyy läheisesti myös Suomeen ja suomalaisiin. Vuonna 1187 yhdistynyt virolais-karjalainen laivasto iski Mälarenille ja poltti Ruotsin silloisen pääkaupungin ja piispanistuimen Sigtunan. Sigtunan porvarit kätkivät arvoesineensä ontoksi koverrettuihin hirsiin ja laskivat ne vesille. Minne tukit osuivat, sinne perustettiin uusi pääkaupunki.

Itämerensuomalaisten Sigtunaan tekemä retki on pala sellaista historiaa, jota ei ole enempää Suomessa kuin Ruotsissakaan hirveästi muisteltu. Virossa se tunnetaan paremmin. Nationalistisesti virittyneen historiankirjoituksen aikana sekä venäläiset että virolaiset historioitsijat riitelivät kiihkeästi siitä, tekivätkö kuuluisan ”vastaristiretken” virolaiset vai kenties Novgorodin kanssa liittoutuneet karjalaiset. Suomessa niin Lindqvist (1903), Jaakkola (1958) kuin Kirkinenkin (1962) panivat sen karjalaisten kontolle, mutta Klinge (1983) arvelee hyökkääjien tulleen Viron ja Suomen rannikkoseudulta, mahdollisen ”suomalais-virolaisen meriliiton” alueelta.

Varsinaisesta Sigtunan hävityksestä kertovat lähteet ovat harvat. Visbyn fransiskaaniluostarin vuosikirja mainitsee tekijöiksi ”pakanat”. 1300-luvulla sepitetty Eerikin riimikronikka taas puhuu karjalaisista:

Ruotsil´ oli wastus suur,
Karjalaisist waiwa juur.
He meren yli tulit Mälariin,
Tyynell´ ja myrskyll´ liikuit siin.
He Ruotsin saaristoon pujahdit,
sotajoukoll uljaall´ useinkin. Kerran juontui heille mielehen,
ett he Sigtunan kaupungin polttaisitt.
Ja he poltti sen niin täydellisest,
ei nouse se koskaan totisest.
Juhana arkkipiispa tapettiin siell´.
Siit moni pakana on hyvällä miell´.

Olaus Petri ja Johannes Magnus yhdistävät 1500-luvun kronikoissaan sotaretken virolaisiin. Mutta kenties sigtunalaisilla ei ollut tarvetta erotella hyökkääjiensä kansallisuutta sen tarkemmin. Virolainen Enn Tarvel mainitsee analogisena esimerkkinä Pihkovan valloituksen ja sytyttämisen palamaan vuonna 1212. Henrikin Liivinmaan kronikka omistaa sen virolaisille, kun taas Novgorodin aikakirja liettualaisille.

Novgorodin aikakirjat eivät muuten puhua pukahda Sigtunan hävityksestä, mikä on kummaa jos karjalaisilla oli asiassa osaa tai arpaa, luettelevathan ne pikkutarkasti karjalaisten retket Hämeeseen. Eerikinkronikka on puolestaan sepitetty 1300-luvulla, jolloin Ruotsi pyrki laajenemaan voimakkaasti juuri Karjalan suuntaan. Nykyään pidetään mahdollisena, että kyse on itse asiassa oman aikansa sotapropagandasta. Kronikalla haluttiin osoittaa, että karjalaisista oli ollut vaaraa ruotsalaisille jo aiemminkin.

Virolaisten ja kuurilaisten ryöstöretket sen sijaan tunnetaan hyvin muista, luotettavammista lähteistä. Saxo Grammaticus kertoo itämerensuomalaisten ja balttilaisten viikinkien yhteishyökkäyksestä Öölantiin vuonna 1170. Merisotaa jatkui ainakin vuoteen 1225 asti, joten vuoden 1187 Sigtunan retki sopii tähän aikajanaan.

Mutta oliko hyökkäys sitten niin tuhoisa kuin Eerikinkronikka antaa ymmärtää? Varmaa on vain, etteivät Sigtunan asukkaat kätkeneet arvoesineitään tukkeihin tai siirtyneet tulevaan Tukholmaan. Sigtunassa on 1990-luvun mittaan tehty laajoja arkeologisia kaivauksia. Mitään merkkejä yhtenäisestä palokerroksesta ei ole löytynyt. Kaupunki jatkoi kasvua ja kukoistustaan kunnes maan kohoaminen heikensi sen liikenneyhteyksiä, ja 1300-luvun jälkipuoliskolla se jäi lopulta Tukholman varjoon. Sigtunan kokemaa hävitystä onkin siis mahdollisesti liioiteltu, jotta oikeutettaisiin ruotsalaisten omat valloitusretket pakanoiden maille.

Täyteen loistoonsa Tukholma nousi vasta 1600-luvulla, jolloin Ruotsin suurvaltapyrkimykset nostivat pikkukaupungin hetkessä eurooppalaiseksi keskukseksi. Itämerestä tuli valtakunnan sisäjärvi; Tukholma katsoi itään. Kaupunki ei ollut vain riippuvainen suomalaisista elintarvikkeista ja polttopuusta, vaan suomalaisia muutti myös pysyvästi työskentelemään pääkaupunkiin. Heitä arvioidaan olleen 10-20 % kaupungin asukasluvusta. Suomalaisilla oli oma kiltatalonsa sillä rinteellä, jossa nyt sijaitsee vanhankaupungin keskellä oleva Saksalainen kirkko.

Pronssinen Birger-jaarli katselee yhä perustamaansa kaupunkia Ridderholman kirkon vierestä, herran itsensä mukaan nimetyllä aukiolla. Mutta Tukholman kasvot ovat muuttumassa: Kansainvälisen ja värikkään kaupungin asukkaista jo joka kuudes on syntynyt Ruotsin ulkopuolella. Niitä, jotka sen sijaan haluavat muistaa historiaa, odottavat Tukholman museot, joista miellyttävän moni on auki myös maanantaisin.

Tukholmassa on yli 60 museota, joista se on syystä kuuluisa. Ne ovat yleisesti ottaen hyvin valaistuja, kiinnostavia ja verrattomalla tavalla tuotteistettuja, sillä museokaupoista voi tehdä löytöjä. Esimerkiksi Medeltidsmuseet on myynyt kopioita keskiaikaisista astioista. Vasa-laiva on minulle ollut aina Tukholman ykköskohde: Vuosisatansa ainoa ehjänä säilynyt purjealus. Ruotsin lippulaiva, joka upposi suoraan satamaan neitsytpurjehduksellaan; siinä on jotain runollista. Laivan sisuksista löytyneestä Paavo Nurmen patsaasta Vasa-museo kuitenkin vaikenee.

Medeltidsmuseet olisi ehdottomasti myös tutustumisen arvoinen, mutta valitettavasti se on suljettu korjaustöiden vuoksi. Uusiutunut museo avaa ovensa keväällä 2009. Sillä välin Medelhavsmuseet tarjoilee palan muinaista Välimerta huokeaan hintaan. Antiikin Kreikan, Rooman, Lähi-idän ja Egyptin kokoelmat eivät ole koolla pilattuja, mutta esillepano on tyylikäs. Näin Medelhavsmuseetissa ensimmäisen kerran omin silmin Egyptin roomalaisaikaisia nk. muumiomuotokuvia, jotka ovat aina säväyttäneet minua näköisyydellään. Museokaupasta voi ostaa kirjojen lisäksi roomalaista saippuaa, palan papyrusta tai puhallettavan muumion.

Tukholman Historiska museetissa voi vielä nähdä yhden palan Suomea, joka tässä yhteydessä on pakko mainita. Nousiaisista vuonna 1770 löydetty kultainen kaularengas eli torc, on hienoin Suomesta löydetty roomalaisaikainen esine. Kun nyt viime aikoina on ollut paljon puhetta arkeologien anastamien esineiden palauttamisesta kotimaihinsa (lähinnä kehitysmaihin), esitän näin päätteeksi vaatimattoman toiveeni siitä, että myös Nousiaisten kaularengas joskus saisi sille kuuluvan paikan Suomen kansallismuseon kokoelmissa.