Pitkästä aikaa uusi maalaus sarjassa ”marmoria lihaksi”, jossa pyrkimykseni on siis kuvitella miltä roomalaisten veistosten henkilöt ovat näyttäneet ihmisinä. Augustus, Probus ja Constantius Chlorus on jo käsitelty, kuka seuraavaksi?
Medievalistien parissa on nykyään tapana sanoa, että Rooman valtakunta ei koskaan tuhoutunut: se vain muutti muotoaan. Väitetään, että muutos tapahtui niin hitaasti, että varhaiskeskiajan ihmiset eivät varsinaisesti huomanneet eroa. Silti jättimäiset rauniot ympäri Eurooppaa kertoivat menneestä kukoituksesta, ja vaikea on kuvitella etteikö niiden keskellä lampaitaan laiduntaneet ihmiset olisivat ymmärtäneet, että jotakin oli peruuttamattomasti jäänyt taakse. Peter Brownin mestarillisesti lanseeraaman myöhäisantiikin (n. vuodet 200-800 jKr.) keskiössä ei ole Rooman valtakunnan länsipuolen romahdus, vaan aikakauden eloisa hengenelämä ja uuden kulttuurin muotoutuminen. Hänen tavoitteenaan oli uudelleenkirjoittaa aikakauden historia positiivisessa valossa, turvautumatta kertaakaan ”rappion” tai ”kriisin” käsitteisiin (P. Brown: The World of Late Antiquity. 1971).
Historian klassisin kysymys on varmastikin ”miksi Rooma tuhoutui?” Brittiläinen Edward Gibbon esitti ensimmäistä kertaa tämän kysymyksen katsellessaan Capitoliumin raunioita lokakuisena iltana vuonna 1764 ja vastasi siihen kirjoittamalla suurteoksensa The Decline and Fall of the Roman Empire. Valistuksen hengessä Gibbonin syyttävä sormi osoitti kristinuskoa ja pasifismia, jotka syrjäyttivät vanharoomalaiset arvot ja miehekkyyden (virtuus).
Sittemmin jokainen aika ja aatesuunta on synnyttänyt omat selityksensä, joita eräs tutkija saksalaisella järjestelmällisyydellä laski olevan jo 210 kappaletta, aakkostettuna näppärästi Aberglaubesta aina Zölibatiin ja Zweifrontenkriegiin (A. Demandt: Der Fall Roms. München, 1984). Jokainen uusi eurooppalaispolvi on miettinyt, miten niin vauras ja kehittynyt kulttuuri saattoi taantua ja kadota. Syyt voidaan jakaa ulkoisiin, kuten kansainvaelluksiin ja luonnonkatastrofeihin, ja sisäisiin, kuten sosiaalisiin ja taloudellisiin tekijöihin. Useimmat selitysyritykset kertovat enemmän selittäjästä itsestään ja hänen ajastaan kuin selityksen kohteesta. Vuorollaan ovat syyllisiksi joutuneet diktatuuri, byrokratia, rotupuhtaus, luokkataistelu, eroosio ja luonnonvarojen riisto.