Kuukausi: elokuu 2009

Crypta Balbi

Joitain vuosia sitten avattu Crypta Balbi on todellinen helmi Rooman museoiden joukossa. Sen jälkeen kun väsynyt vaeltaja Grand tourillaan on ehtinyt taivaltaa loputtomien maalaus- ja veistossalien halki, kaupunkiarkeologiaan erikoistunut Crypta Balbi tarjoaa jotain aivan muuta. Se on kattava mutta sopivan pieni että sen voi käydä läpi siestan aikana, moderni, hyvin ilmastoitu, erinomaisesti opastettu museo didattico. Kävijän kannattaa saman tien hankkia 22 euroa maksava Archaeologia card joka tarjoaa sisäänpääsyn paitsi Crypta Balbiin, myös kahdeksaan muuhun kohteeseen, ja sen voi ostaa paikan päällä. Kortilla aukenevat ovet Colosseumille, Palatinukselle, Forum Romanumille, Caracallan kylpylöihin, Diokletianuksen kylpylöihin, Palazzo Altempsiin, Palazzo Massimoon ja Cecilia Metellan mauseoleumiin.

Kortteliarkeologiaa

Toisin kuin useimmat museot, jotka keskittyvät tiettyyn aikakauteen tai esinetyyppiin, Crypta Balbi tarjoaa veitsenterävän dissektion yhden korttelin historiasta Rooman tasavallan ajalta  1700-luvulle asti ja opettaa samalla laajemmin, millaiset prosessit muovaavat kaupunkikuvaa. Itseäni ovat pitkään kiehtoneet nuo välivaiheet, joista harvemmin puhutaan. Miltä ikuinen kaupunki näytti keskiajalla? Missä vaiheessa ja kuinka nopeasti keisarillisen Rooman rakennukset hylättiin ja mitä niille tapahtui? Crypta Balbi onnistuu vastaamaan kaikkiin näihin kysymyksiin esinein, tarinoin ja rekonstruktioin. Itse asiassa Crypta Balbi taitaa olla Rooman ainoa moderni arkeologinen museo joka kohtelee kaikkia aikakausia samanarvoisina.

Crypta tarkoitti alunperin luolaa tai käytävää, mutta Augustuksen aikana se yleistyi kuvaamaan myös maanpäällisiä ihmisen rakentamia hämäriä tiloja, kuten peristyylipihan syviä pylväskäytäviä. Museon crypta on toiminut Lucius Cornelius Balbus nuoremman rakennuttaman teatterin vilpolana. Balbuksen teatteri Marcelluksen ja Pompeiuksen teattereihin verrattuna pieni, mutta erityisen korkeatasoinen. Vilpola ja piha temppeleineen (näyttelijät kävivät siellä rukoilemassa suotuisia arvosteluja) olivat teatterin backstage, yhtä olennainen osa roomalaista teatterikompleksia kuin popcorn-myymälä elokuvateatterille. Pitkien näytäntöjen ja luentojen väliajalla niissä käytiin naukkaamassa syötävää ja juotavaa, hieromassa kauppoja ja bongaamassa julkkiksia. Rahvaan teattereiden peristyyleissä oli myymälöitä, hienommissa taidenäyttelyitä. Balbuksen teatterin crypta kuului jälkimmäiseen luokkaan.

Myöhäisantiikin aikana teatteri ja crypta jäivät pois käytöstä ja rakennus sai muuta käyttöä. Crypta muutettiin ensin Mithran pyhätöksi (Mithraeum), sitten talleiksi ja puodeiksi. Sen viralliseksi nimeksi tuli Botteghe obscura hämärien holvikaarten raunioissa päivystäneiden kaupustelijoiden mukaan, ja sillä nimellä viereinen katu tunnetaan tänäkin päivänä. Peristyylipihan temppelistä tuli pieni luostari. Keskiajalla kalkinpolttajien kasvava ammattikunta valtasi koko kompleksin itselleen ja alkoi käyttää raaka-aineenaan marmoripatsaita, koristeita ja rakennusten pinnoitteita. Crypta Balbin kalkkiuuni oli niin suuri, että koko kaupunginosaa alettiin kutsumaan sen mukaan Calcararioksi.

Crypta Balbin kalkkiuuniCrypta Balbin kalkkiuuni

Keisareiden marmorikaupunki kuorittiin huolellisesti pala palalta ja muutettiin kalkiksi, tuoksi elintärkeäksi lannoitteeksi ja laastin ainesosaksi. Uunit sauhusivat vuosisatojen ajan; välillä paavin edusmiehet kävivät valikoimassa erityisen kauniita patsaita Vatikaanin kokoelmiin. Antiikin Rooman muinaisesta loistosta kertoo paljon se, että järjestelmällisestä hävityksestä huolimatta marmoria riitti vielä kierrätettäväksi Rooman satojen barokkikirkkojen rakentamiseen.

Kun Vatikaaniin ei jaksa jonottaa ja Palazzo Massimo on kuluttanut jalat loppuun, kannattaa hemmotella itseään Crypta Balbilla. Ainoa pieni miinus tulee siitä, että ainakin elokuussa 2008 Mithraeum-sali oli vielä keskeneräinen, multimediaesitys rikki ja englanninkieliset tekstit uupuivat.

  • Avoinna kello 9.00 – 19.45 (suljettu maanantaisin, jouluna ja uutenavuotena).  Via della Botteghe Oscura 31, Largo Argentinan vieressä.

Antalyan yöt IV: Sit tibi terra levis

Jotain kummallista oli tapahtumassa vainajien maailmassa myöhäisantiikin kynnyksellä. Polttohautaus oli ollut normi länsi-Euroopassa ainakin kolmannelta vuosisadalta ennen ajanlaskun alkua, mutta nyt se alkoi nopeasti kadota. Vaikka tuhkauurnat veivät paljon vähemmän tilaa suurkaupunkien ylikansoitetuissa katakombeissa, lähes koko Rooman valtakunta siirtyi ruumishautaukseen jo kauan ennen Konstantinuksen kääntymistä kristinuskoon.

Vuonna 115 jaa. historioitsija Tacitus kirjoitti paheksuvasti miten keisari Nero antoi haudata vaimonsa Poppaean balsamoituna kuten vierasmaalaiset kuninkaat, eikä roviolla poltettuna kuten roomalainen tapa (mos Romanus) velvoitti. Kolmesataa vuotta myöhemmin Ambrosius Theodosius Macrobius kirjoitti, ettei kukaan enää tuntenut polttohausta muuten kuin kirjallisuudesta (Saturnalia, 7.5.5.)

Oliko siirtyminen ruumishautaukseen osoitus mysteeriuskontojen vaikutuksesta, kreikkalaisten tapojen leviämisestä vai pelkkä muodin oikku? Kysymykseen ei ole yksiselitteistä vastausta.  Samantyyppinen ongelma kohtaisi tulevaisuuden historioitsijaa, joka yrittäisi selvittää miksi polttohautaus alkoi yleistyä 1900-luvulla syrjäyttäen paikoin ruumishautauksen, joka oli pitänyt pintansa Macrobiuksen päivistä lähtien. Vuonna 1885 Iso-Britanniassa suoritettiin vain kolme polttohautausta, mutta 1976 jopa 62 % kaikista ruumiista kävi krematorion kautta (Ian Morris: Death-ritual and social structure in classical antiquity. Cambridge, 1992).

Jatka artikkeliin Antalyan yöt IV: Sit tibi terra levis

Antalya Müsezi

Antalyan museo on kuin keidas aavikolla: virvoittava ja yhtä epätodennäköinen. Vain kivenheiton päässä eräältä itäisen Välimeren helvetillisimmältä bilerannalta on matala, hyvin ilmastoitu, travertiinikivestä rakennettu kompleksi, jonka kolmessatoista hallissa lepää 35,000 esinettä Lyykian varhaisvaiheilta ja Rooman vallan ajalta. Esillepano on hyvin mietitty, mutta nimilapuissa ja selostuksissa on jostain syystä kitsasteltu niin turkiksi kuin englanniksikin. Etenkin keramiikka- ja lasiesineet kaipaisivat enemmän kontekstia. Arkeologisen puolen lisäksi Antalyan museossa on myös ottomaanikautta kuvaava laaja etnografinen osasto niille, jotka pitävät mattoja, vaatteita ja työkaluja marmoria mielenkiintoisempana. Museossa piti olla jossain esillä myös P. Nikolaoksen leukaluu, mutta en huomannut relikvaariota missään. Liekö restauroitavana?

Museon tärkein attraktio on läheisen Pergen kaupungin roomalaisen teatterin koristelu patsaineen ja friiseineen kaikkineen. Turkkilaiset arkeologit tutkivat ja kaivoivat tämän harvinaisen ehjänä säilyneen 20,000 hengen teatterin vuosina 1985-1993 ja siirsivät kaiken säilyneen koristelun turvaan Antalyan museoon. Itse teatterin rakennustyöt on aloitettu noin  vuonna 170 ja se on viimeistelty Aleksanteri Severuksen (222-253) tai Maximinus Thraxin (235-238) hallituskaudella. Se käy malliesimerkistä Antoninusten kauden lopun ekspressionistisesta barokkityylistä, jolle on tyypillistä dramaattiset ilmeet, syvään uurretut reliefit ja koukeroiset, rönsyilevät koristeet.

Jatka artikkeliin Antalya Müsezi

Antalyan yöt III: Pyhiinvaeltajia

Lycia et Pamphylia 300 ADPelkkä silmäys Antalyan lentokentän vilinään todistaa, ettei muinainen auringonpalvonta ole kuollut. Sadattuhannet muslimit ja kristityt valtaavat kulkusirkkalauman tavoin vuosittain Lyykian rannikon paistatellakseen Sol Invictuksen herkeämättömässä paahteessa. Kenties polttavan auringon, kaikkivoivan teknomusiikin ja halvan rakin typerryttävä yhteisvaikutus tuo katharsiksen; puhdistautumisriitti jonka jälkeen palataan työpaikalle virkistyneenä. Minä en kyennyt kokeilemaan sitä niin kauaa että olisin päässyt asiasta perille.

Ajattelin vain muinaisia pyhiinvaeltajia, noita antiikin turisteja, joita varten kreikkalaiset mainosmiehet lanseerasivat ”maailman seitsemän ihmettä”: Uteliaita kuhnureita ja demimondeja jotka maksoivat siitä että saivat syöttää Krokodilopoliin pyhiä krokotiileja, osallistuivat Niilin risteilylle, kuuntelivat Memnonin patsaan numeenista laulua ja huusivat kuorossa: ”Suuri on Efeson Artemis!” kun Jumalattaren ihmeellistä kuvaa kannettiin riemusaatossa. Eksotiikannälkäisille roomalaisille ja helleeneille ne olivat Θαύματα, asioita jotka on pakko nähdä, mutta myös mahdollisuuksia pyhyyden kohtaamiseen. Jos Baiaen rantalomia ei lasketa, ei antiikin turistia voi erottaa pyhiinvaeltajasta eikä pyhiinvaeltajaa turistista. Heillä on liikaa yhteisiä nimittäjiä.

Minäkin halusin pyhiinvaeltaa, ja Anatolia on siihen ihanteellinen määränpää: Siellä ovat Didyman ja Kolofonin Apollot, Efeson rauniot ja pyhä kaupunki Hierapolis, tulivuoria, kalkkikivialtaita, Çatalhöyükin luolat. Suufilaisen runoilijan ja pyörivien dervissien perustajan Jalal ad-Din al-Rumin hauta Iconiumissa (nyk. Konya) kerää edelleenkin vuosittain luokseen kaksi miljoonaa pyhiinvaeltajaa.  Vaeltajan on kuitenkin syytä valita matkustusajankohtansa paremmin, sillä heinäkuun helteessä (+44 °C) pelkkä raahautuminen hotellista kahvilaan muuttuu Herakleen uroteoksi.

Yhdessä mielessä antiikin turisti-pyhiinvaeltajat eivät eronneet kristillisistä tai muhamettilaisista seuraajistaan. Heitäkin elähdytti nähdä jäännöksiä ja todisteita ihailemiensa ja palvomiensa henkilöiden elämästä. Akilleen, Ajaxin ja Aleksanteri Suuren haudat olivat suosittuja pyhiinvaelluskohteita. Caligula ryösti Aleksanteri Suuren rintapanssarin hänen mausoleumistaan Aleksandriasta; myöhemmin kerrotaan Caracallan kiinnostuneen Aleksanterin reliikeistä ja kristityn sotapäällikön Belisariuksen käyttäneen panssaria sotaretkellään vandaaleja vastaan.

Hurskaita väärennöksiä sikisi kaikkialla. Orestes oli nähtävästi kuollut kaksi kertaa, sillä hänen luitaan säilytettiin sekä Spartassa että Dianan lehdossa Aricciassa. Lyykian maaherra Gaius Licinius Mucianus kertoo muistelmissaan, miten paikalliset asukkaat olivat ylpeinä esitelleet hänelle papyruskirjettä jonka oli  kirjoittanut Iliaassa mainittu Lyykian ruhtinas Sarpedon Troijan sodan aikaan. Mucianuksen muistelmat ovat kadonneet, mutta Plinius  Vanhempi siteeraa tarinaa Luonnonhistoriassaan (Naturalis Historia, 13.88) ja huomauttaa skeptisesti, ettei papyrusta Troijan sodan aikaan tunnettu Egyptin ulkopuolella.

Hierapoliksen rekonstruktiopiirrosHierapolis, yksi Anatolian pyhiinvaelluskohteista.

Mucianus oli itse erään sortin pyhiinvaeltaja. Hän oli sotapäällikkö, valtiomies ja kirjailija, joka tunsi Vähän-Aasian hyvin  toimittuaan siellä useissa virkatehtävissä. Jostain jälkipolville tuntemattomasta syystä Mucianus oli ollut siellä nuoruudessaan myös maanpaossa, jolloin hänellä oli ollut hyvin aikaa tutustua sen kaikkiin ihmeisiin. Mucianus oli oppinut ja hurskas mies. Hänelle kreikan topografia oli ennen kaikkea pyhää topografiaa. Ylivoimainen osa hänen muistelmiensa säilyneistä merkinnöistä on peräisin pyhiinvaelluskohteista.

Andros, Knidos, Lindos, Efesos, Lyykian Arados – kaikkialla Mucianus kulki jumalten kanssa ja merkitsi huolellisesti muistiin kuulemansa tarinat sellaisenaan, ilman Pliniuksen kriittisiä reunamerkintöjä. Androksessa Dionysoksen temppelissä hänelle näytettiin, miten papit muuttivat vettä viiniksi. Knidoksen kuulussa Afroditen pyhäkössä Mucianukselle kerrottiin, miksi jumalattarelle omistettiin näkinkenkiä: Nuo urheat nilviäiset olivat eläissään estäneet tyranni Periandrosta kastroimasta kaupungin poikia tarrautumalla  hänen laivansa pohjaan – myöhäinen mutaatio sadusta, jonka alkulähde on Herodotos (George Williamson: Mucianus and a Touch of the Miraculous: Pilgrimage and Tourism in Roman Asia Minor, 2005).

Mucianuksen kaltaisten yksityishenkilöiden lisäksi Rooman valtakunnan teillä vaelsi suuri joukko yhteisöllisiä pyhiinvaeltajia, jos tätä ilmaisua voi käyttää: Kreikan kielessä sana on tuntematon. Lähin vastine on theōria (θεωρία), joka voi tarkoittaa paitsi kulttimenojen todistamista ja siitä seuraavaa valaistumista, myös koko instituutiota jossa kaupunkivaltiot lähettävät lähetystönsä osallistumaan tietyn jumalan kunniaksi järjestettyihin riitteihin (Jaś Elsner and Ian Rutherford, eds.: Pilgrimage in Graeco-Roman and Early Christian Antiquity. Oxford, 2005). Polyteistinen pyhiinvaellus oli siis perinteisesti yhteisöllinen aktio, josta oinoandalaisten lähetystö Kolofonin Apollon luo käyköön esimerkistä.

Anatoliassa oli tapana, että Apollon temppelin lapsikuorot tekivät kuoronjohtajansa opastuksella vuosittaisen pyhiinvaelluksen johonkin Apollon suurista palvontakeskuksista, kuten Miletukseen tai Kolofoniin. Joillekin pyhiinvaeltamisesta tuli suorastaan elämäntapa. Klaroksen piirtokirjoituksista tunnetaan miehiä, jotka ovat 200-luvulla jKr. käyneet Apollon temppelissä ensin lapsina kuoron mukana ja palanneet myöhemmin kuoronjohtajina tai kaupunkinsa lähettiläinä ja tehneet pyhiinvaelluksen vähintään 29 kertaa ja heidän lapsensakin ainakin viisitoista kertaa: Suoritus jolle keskiajan hurskainkin munkki olisi kateellinen (Robin Lane Fox: Pagans and Christians. New York, 1987).

Vielä 1900-luvun alussa esitettiin että pakanuus olisi  keisariaikana ”rappeutunut” tai ”muuttunut hengettömäksi”. Väitettä on vaikea sulattaa. Oraakkeleiden suosio tuntuu kokeneen suoranaisen renessanssin 100- ja 200-luvuilla. Temppeleitä rakennettiin enemmän kuin koskaan. 100-luvun alkupuolella eräs anatolialaisen Herakleian kaupungin pyhäkuoron jäsen Titus Statilius Solon teki kuoronsa mukana useita pyhiinvaelluksia Apollon pyhättöön Klarokseen. Aikuistuttuaan tämä nuori mies liittyi Rooman armeijaan ja  sadanpäämieheksi ylenneenä kaiversi luotetulle jumalalleen piirtokirjoituksen Hadrianuksen muuriin. Kaksikymmentä vuotta sateisessa ja kylmässä Skotlannissa ei ollut vienyt kaarialaisen Solonin luottamusta Apollon suojelukseen, mikä minusta on melkoinen osoitus jumalan vetovoimasta.

 


Jumalatar runsaudensarvineen ja pyhien esineiden säilytyslippaineen ottaa vastaan härkäuhrin. Pergen teatterin arkkitraavi (Antalya Müzesi).