Kuukausi: heinäkuu 2006

Kylän suurin kypärä

Ensimmäiset Ranskasta tilaamani roomalaiset varusesineet saapuivat postitse tiistaina, mutta minä sain siitä tiedon vasta perjantaina. Kuvassa on Deepeekan valmistama replika 1. vuosisadan lopun sotilaskypärästä, jota kutsutaan anglosaksien käyttämän Robinsonin typologian mukaan ”Imperial Gallic G”:ksi ja mannermaalla Weisenaun-tyypiksi. Alkuperäinen kalastettiin esille Reinistä ja sitä säilytetään nykyään Wormsin museossa. Suurin osa ehjinä löytyneistä sotilasvarusteista on ilmeisesti sotilaiden toimittamia uhrilahjoja.

Kypärä oli yksi tärkeimmistä legioonalaisen varusteista, ja kenties vaikein valmistaa. Tämän ajan kypärät valmistettiin yleensä takomalla yhdestä ainoasta metallikappaleesta, mikä vaatii melkoista taitoa. Imperial Gallic G on varsin edustava esimerkki aikansa sotilasteknologiasta. 100-luvulla näihin kypäriin asennettiin jälkikäteen Trajanuksen käymän Daakian sodan opetusten ansiosta ristikkäiset vahvistusraudat, jotka esiintyvät kaikissa myöhemmissä kypärämalleissa aina 200-luvun lopulle saakka, samalla kun niskasuojus kääntyi alaspäin ja leveni kohti hartioita.

Yleisesti ottaen tämän mallin kypärät kehittyivät yhä laadukkaammiksi ja suojaavimmaksi, kunnes 3. vuosisadan sotilasanarkian jälkeen ne katoavat tyystin. Osittain ne korvasi sarmaateilta ja persialaisilta omaksuttu ”spangenhelm”, yksinkertaisempi ja halvempi rautainen potta, joka pysyikin käytössä koko keskiajan.

Paketin mukana tuli myös 300-luvun lopulla muotiin tullut germaanihenkinen vyö. Vyö on tajuttoman leveä ja painava kaikkine pronssitöineen. Aikaisemmat sotilasvyöt olivat kapeita ja taidokkaita, tässä panostetaan pelkkään raakaan näyttävyyteen.

Viimeisenä, mutta ei vähäpätöisempänä, roomalainen ratsuväen miekka eli spatha. 200-luvun kuluessa myös roomalainen jalkaväki omaksui pidemmän miekan ja lopulta korvasi lähes täysin lyhyemmän, 60-senttisen gladiuksen. Spathan oli selvästi pätevä ase, sillä se säilyi ammattisotilaan perusaseena Euroopassa keihään ohella juurikaan muuttumatta aina viikinkiajan loppuun saakka eli lähes tuhannen vuoden ajan. Varhaiskeskiajan pitkiä miekkojakin kutsuttiin yleisesti spathoiksi, ja se on jäänyt elämään romaanisten kielten ”miekkaa” tarkoittavana kantasanana: Italiaksi spada, espanjaksi espada, ranskaksi épée.

Hurskasta arkeologiaa

Joku aika sitten netissä uutisoitiin Vatikaanin arkeologien löytäneen Rooman katakombien ennen tutkimattomista osista 1 000 luurankoa. Ruumiit oli ilmeisesti pinottu päällekkäin, mikä antaisi ymmärtää että kyseessä on joukkohauta. Kaikkein ihmeellisintä uutisessa oli kuitenkin se, että siinä väitettiin alkuperäisten tekstiilien säilyneen luurankojen ympärillä. Ruumiit oli balsamoitu ja puettu kalliisiin kultalangalla päärmättyihin toogiin. Koko löytö on uutisen mukaan ajoitettu 1. vuosisadalle, mutta millä perustein, ei siitä selviä.

Ajanlaskun alun tienoilla roomalainen yläluokka suosi polttohautausta; ruumishautaus tuli muotiin vasta hieman myöhemmin. Tämän perusteella Vatikaanin arkeologeilla on jo selitys valmiina: Ruumiit ovat keisari Neron vainoissa menehtyneitä kristittyjä marttyyreitä. Katolinen kirkko on pitänyt myös huolta siitä, ettei puolueettomia tutkijoita ole päästetty paikalle. Juttu haiskahtaa jo peninkulman päähän hurskaalta petokselta.

Löytöä ei ole uutisoitu muualla kuin italialaisissa sanomalehdissä ja the Scotsmanissa, johon netissä olevat lähteet viittaavat. Tekstiilien säilyminen on kaikkein kummallisinta ja epäilyttävintä. Tähän mennessä roomalaisaikaisia vaatteita on säilynyt ainoastaan Faijumin ja Dura-Europoksen kaltaisissa äärimmäisen kuivissa aavikko-olosuhteissa. Mikäli tieto kuitenkin pitää paikkaansa, kyseessä olisi mullistava löytö ja tekstiilihistorian sensaatio vailla vertaa, jonka kuvittelisi päätyvän nopeasti esim. Archaeologyn sivuille.

Hurskaalla arkeologialla on taipumus päättää tutkimustulokset etukäteen. Tällaisen tutkimuksen perimmäinen motiivi on tietenkin todistaa oman uskonnon paikkaansapitävyys. Israelissa sekä juutalaiset että kristityt arkeologit ovat jo vuosikymmenien ajan etsineet todisteita siitä, että Raamattu on totta ja jumalan sanaa. Raflaavimmat löydöt, kuten Jaakobin sarkofagi, ovat yleensä johdonmukaisesti paljastuneet väärennöksiksi. Hurskaiden arkeologien suojeluspyhimys voisi olla keisari Konstantinus Suuren äiti Helena, joka 300-luvulla ensimmäisenä suoritti kaivauksia Jerusalemissa – ja löysi Jeesuksen ristin, minkä muunkaan!

Ilmiö on tunnettu myös sekulaarilla puolella, missä uskonnon korvaa teoria. Eräs kuuluisa arkeologi taisi tokaista, ettei kukaan ole todellinen tieteentekijä ennen kuin on joutunut hylkäämään oman lempiteoriansa löytöjen valossa. Lehdistöllä – ja joskus tutkijoillakin – on markkinointiteknisistä syistä tapana liittää esinelöydöt johonkin tunnettuun historian henkilöön. Se on myös kätevä tapa puhua esineistä, joihin muuten pitäisi viitata vain jollain obskuurilla arkistonumerolla. Minulle se tuo mieleen lähinnä katolisen kirkon reliikit, joille arvoa antaa juuri yhteys tunnettuun henkilöön, ei esine itse.

Mutta takaisin katakombeihin… Jos kyseessä on todellakin 1. vuosisadan hautaus, ruumiit tuskin ovat kristittyjä. Epäilen vahvasti, oliko miljoonakaupungissa tuolloin edes yhteen laskettuna tuhatta kristittyä. Tietämämme mukaan ensimmäiset kristityt olivat lähinnä juutalaisia käännynnäisiä ja kreikkalaisia, orjia tai alempaa keskiluokkaa: Vähittäiskauppiaita, kievarinpitäjiä ja muuta väkeä, jotka tuskin pukeutuivat kultaiseen toogaan edes hautajaisissaan. Ruumiit saattavat tietysti olla Rooman juutalaisia, tai muita rikkaita joita surmattiin Neron vainoissa. Tai ehkä he olivat kulkutaudin uhreja? Luissa ei uutisen mukaan ole näkynyt väkivallan merkkejä. Jäämme odottamaan, tuleeko asiassa vielä lisävalaisua, vai jääkö tämäkin obskuurien internetissä kiertäneiden uutisankkojen eläintarhaan.