Kuva: Vettiusten talon kotialttari (lararium)
Kristinoppi ei ollut ainoa profeetan antamaan ilmoitukseen, pyhiin kirjoituksiin ja uskoon perustuva kultti antiikin Roomassa, mutta se loppujen lopuksi hävitti tai sulatti itseensä kaikki edeltävät uskonnon harjoituksen muodot. Se tapahtui niin tehokkaasti, että itse uskonnon määritelmä muuttui. Myös Suomen lain mukaan viralliseksi uskonnolliseksi yhteisöksi halajavalla on oltava uskontunnustus, tms. teksti. Tämä on ollut uuspakanoille melkoinen ongelma. Tuon mukaan myöskään antiikin Rooman virallinen uskonnollisuus, religio romana, ei saisi nykyään lain suojaa. Uskonnon määritelmiä on toki monia. Tässä niistä yksi:
1 A state of life boud by monastic vows . . . 3 Action or conduct indicating a belief in, reverence for, and desire to please, a divine ruling power, the exercise or practice of rites or observances implying this . . . 4 A particular system of faith and worship 5 Recognition on the part of man of some higher unseen power having control of his destiny, and as being entitled to obedience, reverence, and worship; the general mental and moral attitude resulting from this belief . . . personal or general acceptance of this feeling as a standard of spiritual and practical life.
Shorter Oxford English Dictionary (3rd ed.)
Eurooppalaisena pakanauskontona religio romanalta puuttuvat kaikki edellä kursivoidut uskonnon tunnuspiirteet. Roomalainen uskonto oli uskonto vailla ilmoitusta, ilman pyhää kirjaa, dogmaa tai oikeaa oppia. Ortodoksian sijaan keskeinen vaatimus oli ortopraksia, perinteen välittämien rituaalien oikea noudattaminen, joka muodosti uskonnonharjoituksen ytimen. Perinteen pikkutarkka seuraaminen ei estänyt roomalaista uskontoa kehittymästä ja sulauttamasta itseensä uusia aineksia, sillä avoimuus oli itsessään osa roomalaista traditiota. Se ei myöskään estänyt vapaata spekulointia jumalien, uskonnon ja maailman luonteesta. Itse asiassa roomalainen uskonto ei edellytänyt minkäänlaista uskoa, kuten se nykyään ymmärretään.
Roomalaisten jumalat eivät olleet kiinnostuneita siitä, uskottiinko heihin. Ei hallituskaan vaadi kansalaisia rakastamaan itseään, vaan noudattamaan lakia ja sopimuksia. Jumalat odottivat, että ihmiset antoivat heille säädetyt kunnianosoitukset. Mikäli jumalten rauha (pax deorum) rikkui, se näkyi ihmisten maailmassa kulkutauteina, sotina ja onnettomuuksina. Vastavuoroisuusperiaatteen mukaisesti myös jumalilla oli velvollisuutensa, ja ihmiset saattoivat sekä uhkailla, maanitella että lahjoa niskuroivia jumalia kuin pieniä lapsia. Ei voitane puhua roomalaisista uskovista. Osuvampi sana voisi olla roomalaisen uskon noudattaja.
Uskonnollisten velvollisuuksien hoitoon ei välttämättä kuulunut henkilökohtaista valintaa tai hengellistä kokemusta. Ihmiset palvelivat jumalia sukupuolensa, sukunsa, heimonsa, sosiaaliryhmänsä, ammattikuntansa ja kansalaisuutensa mukaan. Yleisesti ottaen eri sosiaaliryhmään kuuluvat ihmiset eivät voineet kuulua samaan kulttiyhteisöön (tosin poikkeuksiakin oli). Statuksen muuttuessa oli vain loogista, että uskonnonharjoituskin muuttui. Roomalainen uskonto oli sosiaalinen uskonto, jolle yksilölle oli merkitystä vain yhteisön jäsenenä. Itse asiassa voisi sanoa ettei edes ollut olemassa mitään yhtä roomalaista uskontoa vaan koko joukko roomalaisia uskontoja, yhtä monta kuin oli roomalaisia yhteisöjä. Kulttiyhteisön saattoi muodostaa kokonainen kaupunki, legioona, legioonan osa, ammattiyhdistys, kaupunginosa tai suku… Perhe, ei yksilö, oli religio romanan pienin yksikkö.
Ei moraalikoodia, ei opetusta, ei kastetta uskovien yhteisöön. Religio romanan tarkoitus oli huolehtia yhteisön hyvinvoinnista tässä ja nyt. Kristinuskon ja islamin huoli yksilön sielun kohtalosta tuonpuoleisessa on sen täydellinen vastakohta. Yhteisön jokaisella toimella oli uskonnollista merkitystä, ja jokaisella uskonnollisella toimella oli yhteisöllistä merkitystä. Tämä johti väistämättä siihen, että uskonto oli myös poliittista. Poliittiset johtajat olivat myös uskonnollisia johtajia.
Ei ihme, että roomalaisten viranomaisten oli niin vaikea ymmärtää kristittyjen sitkeää kieltäytymistä pakollisista uhreista keisarille – vaikka Jeesuskin opetti antamaan keisarille mikä keisarin on, ja jumalalle mikä jumalan on. Kristittyjen näkökulmasta saatanan vallassa elävät pakanat piinasivat heitä pakottamalla heidät palvomaan epäjumalia, eli Perkelettä itseään. Roomalaisten näkökulmasta joukko epämääräisiä lahkolaisia halveksi yhteiskuntaa, kielsi valtionpäämiehen ja horjutti koko yhteisön menestystä.
