Milloin kartta ei ole kartta

Cambridge University Press on julkaissut Richard Talbertin Rome’s World: The Peutinger Table Reconsidered-teoksen kylkiäisenä koko Tabula Peutingerianan virtuaalisena ja helposti tutkittavana versiona. Kyseessä on keskiaikainen kopio roomalaisesta itineraariosta, reittikartasta, johon on merkitty kaikki cursus publicuksen käyttämät tiet, tärkeimmät pysähdyspaikat ja niiden väliset etäisyydet Gibraltarilta aina Intiaan ja Sri Lankaan asti. Itse ”kartta” on 680 x 33 cm mitoiltaan oleva, helposti mukana kulkeva pergamenttikäärö. Kartan muoto on pakottanut kartturin venyttämään maantieteelliset muodot lähes tunnistamattomiksi.

Toki antiikin aikana osattiin laatia myös tarkkoja geografisia karttoja. Sellaisilla oli kuitenkin hyvin vähän merkitystä sotapäälliköiden, kauppiaiden tai turistien kannalta. Paljon tärkeämpää oli tietää, mikä tie oli valittava jos halusi matkustaa esimerkiksi Noviomaguksesta Nikaiaan tai Amfipoliista Antiokiaan, kauanko matka kesti ja mitä palveluita tai nähtävyyksiä matkan varrella oli. Peutingerin kartta on kopioitu keskiajalla roomalaisesta originaalista, joka on kartassa esiintyvien paikannimien perusteella voitu ajoittaa 300-luvulle.  Kyseessä on itse asiassa ollut päivitetty versio vieläkin varhaisemmasta, Augustuksen aikaisesta reittikartasta – Peutingerin kartasta löytyy myös Pompeji, jotka tuhoutui vuonna 79 jKr.

Yhteensä 200 000 kilometriä teitä, 555 kaupunkia ja 3 500 muuta paikannimeä sisältävä reittikartta on nykyisin niin huonossa kunnossa, että sitä on säilytettävä jatkuvasti valolta suojattuna. Kunnollista, selityksin varustettua näköispainosta on odotettu pitkään, joten The Peutinger Map Reconsidered on tervetullut uutuus. Talbert käy huolellisesti läpi kartan aiemman julkaisu- ja tutkimushistorian, mutta professorin omiin johtopäätöksiin minun on vaikea yhtyä suoralta kädeltä: Talbertin oman teesin mukaan Tabula Peutingeriana ei ole kartta laisinkaan, vaan propagandaväline, jonka tarkoitus on havainnollistaa Rooman imperiumin ylivaltaa. Talbertin mukaan Tabulan ajatteleminen muinaisuuden metrokarttana kertoo enemmän modernin ihmisen käytännönläheisestä mielestä kuin antiikin ajatuksista.

Ehkä näinkin. Ripustettiinhan Tabula Peutingerianan muinainen esikuva, Vipsanius Agrippan kokoama suunnaton maailmankartta, marmoriin ikuistettuna näytteille lähelle Augustuksen Rauhan alttaria. Mikään ei kuitenkaan muuta sitä, että reittikartta on reittikartta on reittikartta; itineraario-perinne kulkee antiikista läpi keskiajan aina meidän päiviimme asti. Vegetius kertoo, että Rooman armeijalla oli käytössään paitsi kokonainen leegio maanmittaajia, myös yksityiskohtaisia ”kuvallisia reittikarttoja”, itineraria picta (De Re Militari 3.6). Yksinkertaisin selitys on yleensä paras. Tabula Peutingeriana on säilyneenä esineenä ainutlaatuinen, mutta ilmiönä arkipäiväinen. Talbertin ajatus siitä, että roomalaiset olisivat käyttäneet karttoja ensisijaisesti ”vallan symboleina”, tuntuu oppitekoiselta ja väärältä.

Arn – temppeliritari

Jean Guilloun neljästä ristiretkiaikaan sijoittuvasta kirjasta tiivistetty kaksiosainen ruotsalaiselokuva Arn – Tempelriddaren on saanut Suomessa lähinnä huonoja arvosteluita. Iltalehden mukaan se on ”lapsellisen kökköä konservatiivista viihdettä”, City-lehden mukaan siinä on liikaa draamaa ja liian vähän miekkailua, Helsingin Sanomien pahamaineisen NYT-liitteen mukaan elokuva on ”pitkäpiimäinen”. Kaleva tyytyy vain valittamaan näyttelijöiden viehätysvoiman puutetta. Yhteistä edellämainituille arvosteluille on myös se, että ne vertaavat Arn – Tempelriddarenia Ridley Scottin taannoiseen Hollywood-pläjäykseen Kingdom of Heaven – jälkimmäisen eduksi.

Mikä on ihmeellistä: Minun silmissäni teiniviiksisen Orlando Bloomin tähdittämä Kingdom of Heaven oli kylmä ja kolkko ynnä juoneltaan surkea elokuva, eräänlainen Lord of the Rings ilman peikkoja ja sormusaaveita. Siihen verrattuna Peter Flinthin ohjaama Arn on huomattavasti tasapainoisempi, nautittavampi ja historiallisesti korrektimpi kokemus. Ilmeisesti muut arvostelijat ovat kuitenkin luulleet menneensä katsomaan fantasiamättöä ja pettyneet, kun mahtavien tietokone-efektien sijaan saadaankin ihastella skandinaavista koivumetsikköä.

Jatka artikkeliin Arn – temppeliritari

Rome (HBO): Sex and the Eternal City

Eilen alkoi Nelosella HBO:n ja BBC:n yhteistyötä oleva Rooma –televisiosarja. Sarja pyöri keväällä Yhdysvalloissa ja sai suitsutusta sekä kriitikoilta että yleisöltä, mutta arvattavaa arvostelua akateemikoilta ja asianharrastajilta. Sen kiitettävimmät pyrkimykset ovat oikean ajankuvan välittäminen ja pesäero Hollywoodin sandaalieeposten visuaaliseen ilmeeseen.

Desinfioidun valkoisen marmorin, winckelmannilaisen jalon ja hiljaisen suuruuden sijaan sarja tarjoilee toisenlaisen Rooman, jonka hajuihin, makuihin ja väreihin on haettu oppia Kalkutasta asti. Kaupunki on monikansallinen metropoli, ihanan värikylläinen, täynnä graffitteja ja hyörinää. Kankaita pestään ja värjätään, vuohet ja lampaat seikkailevat ihmisten keskellä, paikat näyttävät asutuilta ja kuluneilta.

Temppelien portaat ovat täynnä sulaneiden kynttilöiden vahaa ja pieniä votiivilahjoja. Pylväät ja kulttikuvat esiintyvät kaikessa väriloistossaan. Cinecittan studioille Italiaan on rakennettu kokonainen Forum Romanum ja roomalaisten kujien verkko insuloineen ja domuksineen. Siihen on epäilemättä mennyt leijonanosa sadan miljoonan dollarin budjetista.

Antiikin ihmisten seksuaalisia tapoja on kuvattu oivasti. Avoin seksuaalisuus on aiheuttanut moraalista närkästystä etenkin rapakon takana; toiset ovat loukkaantuneet sarjan toistamista klisheistä ”irstaista ja turmeltuneista roomalaisista”. Minusta meno olisi voinut olla rankempaakin. Esimerkiksi Caesarin biseksuaaleista taipumuksista ei kuin vähän vihjailla.

Klisheistä puhuen: Niitä on myös tietoisesti vältelty. Rubicon ylitetään täydessä hiljaisuudessa. Caesarin murhaa ei edellä ennustuksia, eikä kukaan lausahda Shakespeaeren sanoin ”et tu, Brute!” tai parahda ”tämähän on väkivaltaa”, kuten jotkut muistavat asian olleen. Mikäli Juliuksella viimeisiä sanoja oli, ainakin Suetoniuksen mukaan hän sanoi ne kreikaksi.

Onnistuneesti sarjassa esitetään antiikin ihmisten suhdetta jumaliinsa. Jo avausjaksossa Titus Pullo käy kauppaa ovien jumalan Forculuksen kanssa ja hieman myöhemmin omistaa tappamansa viholliset Marsille. Magna Materille annettu taurobolium-uhri oli mukana ilmeisesti esimerkkinä itämaisten kulttien suosiosta myöhäistasavallan aikana (mutta katso mitä Maijastina Kahlos asiasta kirjoittaa). Kotijumalien eli penaattien patsaitakaan ei ole unohdettu.

Lavastus on Roomassa useimmiten erinomaista. Tehosteita on käytetty hillitysti ja hyvällä maulla. Alun animoidut seinäpiirrokset ovat nerokas idea, niissä riittää bongailemista pidemmäksikin aikaa (huomasitteko pompejilaisen Holoconiuksen mainoksen?). Hieman yllättäen heikoimman vaikutelman antavat roomalaiset sotilaat. Sarjan ”historiallisena asiantuntijana” on toiminut eräs Jonathan Stamp, joka ei itse asiassa ole historioitsija vaan BBC:n dokumenttien tuottaja. Sotilaiden osalta sarjan tuottajat ovat tukeutuneet italialaiseen historianelävöittäjäryhmä Ars Dimicandiin, joka on muualla maailmalla hieman huonossa huudossa epäilyttävien rekonstruktioidensa vuoksi.

Ars Dimicandia ei kuitenkaan voi syyttää legioonalaisten kauheista kypäristä mallia Asterix. Syypää on pahamaineiset Windlass Steelcrafts ja Museum Replicas, joiden tuotteita en voi suositella pahimmille vihamiehillenikään. Ja mikä on tuo kotka Caesarin nahkapanssarissa, Titus Pullon painokuvallisesta wifebeaterista puhumattakaan?

Lavasteiden yksityiskohdat ovat usein suurinpiirtein oikeaan suuntaan. Minua ei televisiosarjassa häiritse sellaiset anakronismit, että esimerkiksi seinämaalaukset näyttivät minusta olevan lähinnä keisariaikaista IV eikä tasavaltalaista II tyyliä.

Rooma-sarjassa senaatti kokoontuu 1800-luvun prerafaeliittien maalauksissa ensi kerran esiintyneessä (ja myös Asterixista tutussa) pyöreässä rakennuksessa. Todellisuudessa senaatin istuntosali Curia Hostilia oli suorakaiteen muotoinen; todennäköisesti senaattorit istuivat samassa tasossa siirrettävillä istuimilla. Valaistus- ja kuvausteknisistä syistä on kuitenkin helpompi kuvata poliittisten puolueiden riitoja pyöreässä kuin suorakaiteen muotoisessa tilassa.

Curia Hostilia oli pitkään remontissa, jonka aikana senaatti kokoontui milloin missäkin, kuten temppeleissä ja Pompeiuksen teatterissa, jossa Caesar lopulta murhattiin. Sarjassa murhan suuri ironia jää huomaamatta, sillä todellisuudessa Caesar lyyhistyi Pompeiuksen patsaan juureen. Murha oli todennäköisesti suunniteltu tapahtuvan Pompeiuksen teatterissa sen vuoksi, että se sijaitsi Mars-kentällä Rooman pyhän alueen pomeriumin ulkopuolella. Aseiden kantaminen pomeriumin sisäpuolella oli pyhäinhäväistykseen verrattava rikos. Lakiin oli vain yksi poikkeus, ja se oli diktaattoreita seuranneiden 24 liktorin vitsakimput ja kirveet.

Sarjan käsikirjoittaja on John Milius, häpeilemätön tarinankertoja jonka kynästä ovat peräisin Apocalypse Now, Conan Barbaari ja Red Dawn. Pääosanesittäjät ovat suurelta osin klassisen koulutuksen saaneita brittinäyttelijöitä. Ciarán Hindsillä on Caesariksi aivan liian paljon hiuksia ja Tobias Menzieksellä ei ole Brutuksen aknea, mutta nämä ovat merkityksettömiä yksityiskohtia. Intialainen Indira Varma on ihana Niobena ja oma henkilökohtainen suosikkini Max Pirkis (Lord Blakeney Master and Commanderissa) huippuälykkäänä mutta traumatisoituneena Gaius Octaviuksena.

Neloskanava on mainostanut Roomaa suorastaan yltiöpäisen massiivisesti. Helsingissä Rautatientorilla on parin viikon ajan killunut talonkokoinen juliste ja videoseinä, jossa sarjan traileri pyörii jatkuvalla soitolla. Jostain syystä sarjaan on liitetty harvinaisen tyhjänpäiväinen mainoslause ”Jokaisella valtakunnalla on salaisuutensa”. Miten se liittyy Roomaan, ei ole selvinnyt ainakaan minulle.

Unenomainen uusi maailma


Inkkari vahtaa englantilaista karakkilaivaa.

Tänä päivänä Anno Domini 1614 intiaani Pocahontas nai englantilaisen John Rolfen ja hänestä tuli Rebecca Rolfe.

Tämä lienee sopiva hetki poiketa tavanomaisesta aihepiiristä ja julkaista arvostelu Terence Malickin uutuuselokuvasta The New World, joka antaa intiaaniprinsessalle ja kapteeni John Smithille historiallisesti hieman uskottavammat kasvot kuin Disneyn Pocahontas.

Ensin varoituksen sana: Elokuva on pitkä ja hyvin hidas. Ne jotka ovat nähneet ohjaajan edellisen elokuvan Thin Red Linen (1998), tietävät mitä odottaa. Elokuvat todellakin näyttävät ja haisevat samalta. Kaunista, paikoitellen jopa häikäisevää luontokuvausta, jonka katkaisee keskellä elokuvaa oleva lyhyt toimintajakso. Thin Red Linessa taistelu kukkulasta on monella tavalla elokuvan kliimaksi, New Worldissa powhattan-intiaanien hyökkäys Jamestowniin on tarinan kannalta merkityksetön episodi.

Koko kaksi ja puolituntinen alkaa ja loppuu Wagnerin Reininkullan päämäärättömän vellovin tahdein, mikä tavallaan sopii elokuvaan joka on kokonaisuudessaan päämäärätön ja unenomainen. Modernius jäi kuitenkin häiritsemään minun korvaani. Musiikkia on onneksi käytetty varsin pieteetillä. Välillä soivan Mozartin 23. pianokonserton kaltaisia säveliä olisi kuullut mielellään enemmänkin. James Hornerin mitäänsanomattomat orkestraalit ja pelkkä lintujen viserrys alkaa pidemmän päälle puuduttamaan, varsinkin kun elokuvassa itsessään ei tapahdu juuri mitään. Alunperin New Worldia varten oli kirjoitettu enemmänkin dialogia, mutta ohjaaja leikkasi sen pois tai jätti kuvaamatta – ohilentävät linnut olivat Malickin mielestä kuulemma paljon mielenkiintoisempia. Päähenkilöiden sisäisiä ajatuksia kuvaava harva monologi on sekavaa ja pinnallista. Tämä oli ongelma jo Thin Red Linessä, mutta New Worldin päättömiä yksinpuheluita kuunnellessa iskee jo myötähäpeä. Paljon mieluummin keskittyisi katselemaan neitseellisen Virginian luontoa.

Visuaalisesti New World on suklaatia silmälle. Puvut, varusteet, rakennukset ja ennen kaikkea ihmiset (no, ehkä liian siloisia miespääosia lukuunottamatta) näyttävät juuri siltä miltä pitääkin. Mistä lie Malick löytänytkin englantilaisnäyttelijöitä joiden luulisi käyneen puolivuotisen nälkiintymiskurssin keskitysleirillä? Powhattanit puhuvat huolellisesti rekonstruoitua intiaanikieltä, kuten pitääkin. Sekä Jamestownin kolonia että powhattan-kylä perustuvat arkeologisiin kaivauksiin. Ylipäätään elokuva on kuvattu mahdollisimman aidoilla kuvauspaikoilla. Olisin toivonut, että elokuvan ääniraitaa olisi käsitelty yhtä hienotunteisesti: Miksei olisi voinut käyttää myös aikalaismusiikkia?

Elokuvassa suklaasilmäisen Colin Farrelin näyttelemä kapteeni John Smith oli historiallisesti varsin mielenkiintoinen henkilö. Hän oli elämää suurempi palkkasoturi ja mytomaani, joka joutui harvinaisen usein uransa aikana naisten pelastamaksi. Ennen matkojaan Uuteen maailmaan hän värväytyi Unkarin armeijaan sotimaan uskottomia turkkilaisia vastaan. Eräässä taistelussa hän jäi ottomaanien vangiksi. Sulttaani lahjoitti hänet orjaksi eräälle haareminsa vaimoista, mutta tämäpä ihastui kapteeniin alta aikayksikön ja auttoi tämän pakoon turkkilaisten vankeudesta. Pocahontasin tapauksessa näyttää käyneen suurinpiirtein samoin, jos seikkailijan omaan sanaan on uskominen.

Pocahontas/Rebecca Rolfe itse ei jättänyt jälkeensä minkäänlaista kirjallista aineistoa, huolimatta myöhemmästä urastaan Englannin siirtomaiden propaganda-mannekiinina. Kansanperinteen välittämän romanssin tapahtuma-aikana Pocahontas oli iältään noin 13 tai 14. Samanikäinen on häntä näyttelevä ihku-ihana Q’Orianka Kilcher, syntyperältään perulais-sveitsiläinen tyttö joka sai New Worldin kuvauksissa Colin Farrelilta elämänsä ensisuudelman. Farrelin tummia kutreja katsellessa minulle mieleeni juolahti, miksi ihmeessä hän esiintyi Aleksanterissa vastoin kaikkia todennäköisyyden lakeja blondattuna?

Kaiken kaikkiaan, tästä elokuvasta joko pitää tai sitten se jättää täysin kylmäksi. Minä pidin, mutta myönnän ettei kaunis kuvaus peitä selkeitä puutteita kerronnan puolella. Malick on yhdistänyt onnistuneesti sekä historiallista faktaa että Pocahontasista kertovaa kansanperinnettä, mutta hänen ekspressionistinen tapansa käsitellä aihetta on paikoitellen varsin rasittava kokemus.

Deus le volt!

Samoihin aikoihin kun Erik Jedvardinpoika ristiretkeili Suomemme rannoilla on samalla asialla Palestiinassa Ibelinin Balian, tosin teiniviiksisen Orlando Bloomin ruumiissa. Kyseessä on tietenkin Ridley Scottin ohjaama spektaakkelielokuva ”Kingdom of Heaven”. Tietokone-efektien varaan rakentavien historiallisten Hollywood-rymistelyjen sarja ei näytä katkeavan. Gladiaattorin jalanjäljissä on jo yrittänyt kompuroida öljytyn Brad Pittin tähdittämä tylsä tusinateos Troija, Bruckheimerin surkea aivo-oksennus Arthur ja ainoana varteenotettavana haastajana Oliver Stonen historiallisesti korrekti, mutta jotenkin väsähtänyt Aleksanteri.

Ristiretki ja sen seuraukset

Euroopan sisäinen rauhoittuminen kansainvaellusajan jälkeen jätti maanosamme täyteen ritareiksi kutsuttuja ammattitappelijoita, jotka sotimisen puutteessa pakkoverottivat ja kiusasivat talonpoikia. Aggressio oli hyvä purkaa johonkin, joten roomalaiskatolinen kirkko lähetti heidät taistelemaan vieraille maille muhamettilaisia uskonvihollisia vastaan. Näinkin voisi nykyään ristiretkiaatteen kiteyttää. Helsingin piispa Eero Huovisen mukaan ristiretket olivat ”kristittyjen historian synkimpiä lukuja, uskon väkivaltaista levittämistä” (HS 23.12.2001). Kuvaus sopii paremmin ruotsalaisten, tanskalaisten ja saksalaisten samanaikaisiin sotaretkiin Baltiaan ja Suomeen, kuin paavin lähettämiin toivioretkiin Palestiinaan.

Ristiretkien tavoite ei ollut käännyttää muslimeja, vaan valloittaa Palestiinassa sijaitsevat pyhät paikat takaisin kristityille ja turvata pyhiinvaeltajien pääsy niille. Yllykkeen antoi Bysantin eli Itä-Rooman 1071 kärsimä tappio Manzikertissa, jonka seurauksena juuri islamiin kääntyneet sedzukki-turkkilaiset vyöryivät pidäkkettä Vähään-Aasiaan. Eurooppaan kantautui huhuja kristittyjen verisistä vainoista ja pyhien paikkojen hävittämisestä, ja vaikka Bysantin etujen mukaista oli värittää huhuja, ne eivät olleet perättömiä. 1074 paavi Gregorius VII kutsui ”kristuksen sotilaita” (milites Christi) tulemaan Bysantin avuksi idässä. Vastakaiku jäi vähäiseksi, mutta pari vuosikymmentä myöhemmin 1095 paavi Urbanus puhui Clermontin konsiilissa Euroopan kruunupäille ja sotaherroille ja sai heidät tyystin mukaansa. Deus le volt, se on Jumalan tahto, hurrasi villitty yleisö paavin tulisille sanoille.

Sattumalta juuri sillä hetkellä islamilainen maailma oli sekasorron vallassa. Sunnalaiset seldzukit olivat valloittaneet Palestiinan ja Syyrian shiialaiselta Fatimidi-dynastialta, mutta koko seldzukkivaltakunta hajosi sisällissotaan 1091. Kun ristiretkeläisten joukot ilmestyivät mukaan peliin, heitä pidettiin Konstantinopolin keisarin Aleksioksen kutsumina apujoukkoina. Fatimidit eivät estäneet heidän menoaan, sillä kuvittelivat latinalaiskristittyjen tulleen taistelemaan fatimidien ja Bysantin yhteistä vihollista seldzukkeja vastaan. Taudit, taistelu ja veden puute veivät kymmenien tuhansien ristiretkeläisten hengen, mutta ensimmäinen ristiretki päättyi lopulta kristittyjen kannalta onnellisesti Jerusalemin veriseen valtaukseen ja latinalaisten kuningaskuntien perustamisen.

Lännelle Out-re-mer, ”merentakainen valtakunta” oli hunajan ja maidon maa, ihmeellinen paikka missä syntyperä ei merkinnyt vaan mies saattoi omin käsin luoda oman kohtalonsa. Se oli onnenonkijoiden ja toivioretkeläisten ristiriitainen valtakunta. Siellä sekoittui hurskain hengellisyys ja epäitsekkyys häikäilemättömään omanvoitonpyyntiin ja laskelmoivaan politiikkaan. Mikä oli Palestiina? Kapea kaistale kuivaa kalliota Välimeren ja hiekka-aavikon välissä. Jerusalem ei ollut mitään, ja kuitenkin se oli kaikki.

Vilkas kaupankäynti, Lähi-idän rikkaudet ja hellenistinen elämänmeno jättivät ristiretkeläisiin oman jälkensä. Outremeriin saapui Euroopasta tasaiseen tahtiin ja täysin suunnittelematta uusia pyhiinvaeltajajoukkioita, jotka eivät ymmärtäneet latinalaisvaltioissa pidempään eläneiden ja siellä syntyneiden ”orientaalisia” tapoja. He olivat omaksuneet idästä uskonnollisen suvaitsevaisuuden, tavan pukeutua kaftaaniin, peseytyä säännöllisesti, käyttää saippuaa. Monet oppivat arameaa ja kreikkaa. Rauha oli silti jatkuvasti veitsen terällä.

Ristiretkeläiskuningaskuntien ja islamilaisen maailman vaikeasti hahmottuvassa välimaastossa operoi epälukuinen määrä erilaisia poliittisia, uskonnollisia ja sotilaallisia konkkaronkkia, kuten suufilaiset hashashinit, tuo 12. vuosisadan Al-Qaeda, jota johtanut ”vuoren vanha viisaas” muistuttaa hyvinkin Osama bin-Ladenia olemukseltaan. Hashashinien toimintatapa oli poliittinen terrorismi. Heillä oli vihollisia ja liittolaisia uskonrajojen kaikin puolin. Rajalla toimivat myös runsaasti mainetta ja postuumeja salaliittoteorioita herättäneet Temppeliherrat (Virallisesti Kristuksen ja pyhän Salomon temppelin köyhät kanssasotijat) ja Johanniitat (P. Johanneksen hospitaalin ritarit).

Kolho ja kylmä elokuva

Kun sopassa on mukana näin paljon erilaisia jänniä ryhmittymiä ja ristiriitaisia intressejä, voisi kuvitella että aineksista saa nykytekniikalla keitettyä kasaan varsin maistuvan sopan. Valitettavasti Scottin uutuuseepos kompastuu käsikirjoituksen kömpelyyteen jo alkumetreillä. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta hahmot voidaan Sormusten herran tyyliin jakaa pelkistetysti hyviin ja pahoihin, eikä toiminnan motiiveihin juuri päästä. Harmittaa, sillä Jerusalemin kuningaskunnan politiikasta voisi saada irti vaikka mitä. Lopputulos on kuitenkin ennalta-arvattavaa tietokoneella generoitua mäiskintää, jossa väkivalta ei jäsennä kerrontaa vaan lähinnä tympäisee. Hienot efektitkään eivät saa suuta aukeamaan muusta kuin haukotuksesta. Kaiken kaikkiaan elokuva jätti minut varsin kylmäksi.

Päähenkilö, Balian (Orlando Bloom), on elokuvassa ”karski” ranskalaisen pikkukylän seppä, joka paljastuu heti kättelyssä pyhältä maalta palanneen Ibelinin paroni Godfreyn (Liam Neeson) äpäräpojaksi ja ainoaksi perilliseksi. Elokuvan alkupuoli tuntuu perinteiseltä seikkailuelokuvalta, jossa yksinäinen sankari pakenee vaarasta toiseen. Balian paiskautuu hetkessä Palestiinaan sovittamaan syntejään. Muutamassa sekunnissa ja pahemmin selittelemättä hennosta sepänsällistä tuleekin mahtava ritari ja päällikkö, joka tuntee kaikki paikalliset luonnonolot ja jolle muitta mutkitta annetaan kristittyjen joukkojen komento. Todellisuudessa Ibelinin Balian, Barisanin poika, syntyi aivan laillisesti Outremerissä ja sai mainetta neuvottelijana, jonka ansiosta Saladinin kanssa päästin sopimukseen myöhemmilläkin ristiretkillä. Ristiritarina Bloom on täysin epäuskottava valinta ja olisin todella toivonut että hänet olisi korvattu jollakin raavaammalla ja vanhemmalla uroksella.

Elokuvan teema lienee ymmärtämys ja suvaitsevaisuus – Jumalan valtakunta sijaitsee sydämessä. Kristittyjen ja muslimien asiaa on yritetty esittää monipuolisesti, mutta käsikirjoituksen mustavalkoisuus ja typeryys tekee paikoin pyrkimykset tyhjäksi. Kristittyjen provokaattorien motiiveja ei viitsitä selventää oikeastaan lainkaan. Marton Csokaksen Gyu de Lusingnan ja hänen hennapartainen kieroileva liittolaisensa Raynald de Chatillon (Brendan Gleeson) olivat toki oikeastikin moraalittomia piraatteja, mutta erityisesti Csokaksen esittämä pääpahis on juuri vain niin pääpahis kuin saduissa voi olla. Lisäksi molemmat ovat elokuvassa jostain syystä temppeliherroja, mikä ei vain mitenkään istu kuvaan järkevästi. Meidän ajallemme tyypillisesti kristityt papit esitetään hieman tarpeettomankin moukkamaisina mulkkuina.

Parasta Kingdom of Heavenissa on pukujen ja tekstiilien lisäksi Edward Nortonin hopeanaamion takaa esittämä leprakuningas Balduin IV, joka on syyrialaisen Ghassan Massoudin vangitsevasti tulkitseman Saladinin (Salah al-Din Yusuf Ibn Ayyub) lisäksi ainoa todella mielenkiintoinen hahmo. Leprakuninkaan suvaitsevaisesta sovittelupolitiikasta on hyvä kuvaus myös kulttuurirajan toiselta puolelta: Andalusialainen Ibn Jubayr vieraili Lähi-Idässä 1182-85 ja toteaa hämmästyneenä, kuinka frankit kohtelivat muslimeja ristiretkeläisvaltioissa oikeudenmukaisemmin kuin muslimit toisiaan syyrian puolella. Ibn Jubayr ei silti ollut mikään kristinopin puolestapuhuja: Jerusalemin kuningasta Balduin IV:ta hän nimittää reippaasti ”siaksi”. Ibn Jubayrista oli sietämätöntä, että muslimit saattoivat elää ”sian” hallitsemalla alueella paremmissa olosuhteissa kuin omien uskonveljiensä alaisuudessa.

Hyvät sivuroolit kuten Tiberiaksena loistava Jeremy Irons tai päälleliimattuna gore-annoksena tarjoiltava ”maailman vahvimman miehen” Janne Aholan Boromir-kuolema eivät pelasta surkealta käsikirjoitukselta. Tilanteiden rakentelu ontuu. Runsaat efektit ja musiikkivideomainen leikkaus saavat aikaan kylmän ja kolhon vaikutelman. Eva Greenen ei anneta kaikista mahdollisuuksista huolimatta tuoda Balduin IV:n siskona Sibyllana tarinalle mitään lisäarvoa. Päinvastoin; naisen käyttäytymisessä ei näytä olevan päätä eikä häntää. Puolen minuutin romanssin jälkeen Green saa ainoastaan esitellä katsojille kosteita katseitaan ja levinneen näköisiä meikkejään. Toisaalta olen kuullut, että elokuvasta leikattiin yli tunnin verran materiaalia pois. Ehkä se selittää hajanaista ja tempoilevaa rakennetta. Loppujen lopuksi tuntuu kuitenkin siltä, että tekijät eivät ole oikein osanneet päättää mitä ovat olleet tekemässä: Historiallista draamaa vai teineille suunnattua Orlando Bloom -seikkailuelokuvaa.

Ilmestyskirja

Coppolan Apocalypse Now -elokuvan suuri jumalhahmo, eversti Walter E. Kurtz, ei ole vailla historiallista esikuvaansa. Hän on Roman von Ungern-Sternberg (1885-1920). Aito Baltian saksalainen paroni, 12. vuosisadan saksalaisritareiden perillinen, syntyi Virossa ja tuli kolmenkymmenen kolmen iässä Mongolian ruhtinaaksi.

Hän muistutti välittömästi mieleeni suomalaisen Gustav Ramstedtin, jonka ”Seitsemän retkeä itään” on korkeimman luokan nojatuolimatkailua. Ramstedt teki matkansa vuosikymmen ennen von Ungern-Sternbergiä, vuosina 1898-1912. Ramstedt tutustui silloin mongoliylimystöön, jonka huolenaiheena oli maahan tulvivat kiinalaiset uudisasukkaat – maa oli Kiinan hallinnassa kuvernementtina.

Ramstetd kertoi heille Suomen autonomiasta Venäjän alaisuudessa; yhä uusia ruhtinaita pyysi hänen puheilleen, mahdollisimman salaisesti ettei kiinalainen kuvernööri päässyt vehkeilystä jyvälle. Ramstetd lahjoitti Handu Wang -nimiselle ruhtinaalle taskukokoisen saksalaisen maailmankartaston. Vuonna 1910 Ramstedt sai Lahteen viestin saapua auttamaan mongoleja neuvotteluissa Venäjän autonomian alaiseksi pääsemiseksi. Neuvottelut epäonnistuivat, mutta Sun Yat Senin johtaman vallankumouksen tuoma sekasorto Kiinassa salli tilaisuuden mongoliruhtinaille julistaa maan pohjoisosat itsenäiseksi. Kun Ramstedtin kävi maassa vuonna 1912 häntä tervehdittiin kuin ylimystä. Handu Wang oli ulkoministeri, olihan hän ainoa jolla oli maailman kartta.

Mutta se Mongolian historiasta, takaisin von Ungern-Sternbergiin. Japanin sodan syttyessä hän liittyi tsaarin armeijaan ja joutui 91. jalkaväkirykmenttiin Mantšuriaan. Demobilisoinnin jälkeen hän meni Paavali I:n sotakouluun ja sieltä kasakkarykmenttiin Transbaikaliaan. Muutamassa kahakassa hän sai sapeliniskun päähänsä…

Vuonna 1917 von Ungern-Sternberg liittyy ystäväänsä kasakka-atamaani Grigori Mihailovits Semjonoviin Daguriassa, missä muodostetaan ensimmäinen vastavallankumouksellinen rykmentti. Ungernista tulee esikuntapäällikkö. Vähän myöhemmin miesten tiet erkanevat. Atamaani Semjonov valitsee Mantšurian. Ungern aikoo luoda ”Suur-Mongolian” ja ottaa aluksi haltuunsa Urgan, Mongolian pääkaupungin, aasialaisen ratsuväkidivisioonansa etunenässä. Hän toteuttaa unelmansa: hän kulkee Tšingis-kaanin jalanjälkiä, hän aikoo valloittaa Kiinan, sitten Siperian, ja mennä Moskovaan saakka.

Hän komentaa muutamaa tuhatta miestä, joilla on aseistuksena sapeleita, konekivääreitä ja kevyttä tykistöä. Mukana on mongolinationalisteja, tiibetiläisiä, venäläisiä joilla ei ole enää muuta kuin oma nahkansa pelastettavanaan, burjaatti-itsenäisyysmiehiä, kasakoita, kurjuutta pakenevia kiinalaisia, muutamia japanilaisia, jopa korealaisiakin. Ungern on ennen muuta raaka, ehdoton soturi, mutta häneltä ei puutu myöskään tiettyä selvännäköisyyttä. Hän rakastaa ympärillään vallitsevaa kaaosta. ”Tästä sekasorrosta”, hän sanoo, ”minä löydän paikkani. Tiedän, että mieheni seuraavat minua niinkuin jumalaista johtajaa, niinkuin sodan lihaksi tullutta jumalaa.”

Ungern on soturi ja runoilija, viimeisiä suuria romantikkoja. Hän elää samaa elämää kuin sotilaansa, toisin kuin niin monet valkoisen armeijan upseerit. Hän käyttää samaa pesuallasta ja samanlaista pakkia kuin sotilaansa. Mutta hän kykenee myös puhumaan ystävällisesti, lausumaan runoja, siteeraamaan oppineita ja ampumaan puhekumppaninsa siihen paikkaan.

Vuonna 1920 hän valtaa Urgan, ja hänestä tulee Mongolian ruhtinas. Hän ajaa kiinalaiset pois ja palaa sitten Siperiaan hyökätäkseen Trotskin puna-armeijan kimppuun. Mutta karkuruus kasvaa ja lopulta Ungernin luovuttaa venäläisten käsiin muuan hänen omista luutnanteistaan. Hänet tuomitaan nopeasti, ja hän kaatuu silmää räpäyttämättä teloituskomppanian luoteihin Novonikolajevskissa (Novosibirskissä) 13. syyskuuta 1922, hullun unelmansa kolmantena vuonna. Hän oli viimeinen, joka taisteli puna-armeijaa vastaan. Miestä, jolle on julmuutensa takia annettu sellainenkin liikanimi kuin Verinen paroni, ei käy tuomitseminen täysin mustavalkoisesta näkökulmasta.

Ungern on kiehtova, koska hän toteutti omat hulluutensa. Hän ylitti unelmansa tehdäkseen siitä todellisuutta. Hänelle – yksinäiselle seikkailijalle – intohimoinen elämä on ainoa elämisen tapa. Ja jos unelmien suuruus määrittää ihmisen arvon, Ungernin arvo on mittaamaton.

”On osattava käyttää vihaa hyväkseen. Attilan ja Tšingis-kaanin sytyttämä tuli ei herkeä palamasta näitten mongolien hiomattomissa sydämissä. He odottavat vain päällikköä, joka johtaa heidät pyhään sotaan. Liikaa sanoja. Jokainen sota on pyhä. Voiman laki on maailman ainoa laki. Jos on olemassa Jumala, vain taistelu voi olla Jumala. Hyvää ja Pahaa ei ole olemassa, eikä elämää ja kuolemaa. Ei ole muuta kuin toiminta. Taistelu.”
Paroni von Ungern-Sternberg, Didier Platteaun mukaan