Kategoria: anatolia

Pelkkä silmäys Antalyan lentokentän vilinään todistaa, ettei muinainen auringonpalvonta ole kuollut. Sadattuhannet muslimit ja kristityt valtaavat kulkusirkkalauman tavoin vuosittain Lyykian rannikon paistatellakseen Sol Invictuksen herkeämättömässä paahteessa. Kenties polttavan auringon, kaikkivoivan teknomusiikin ja halvan rakin typerryttävä yhteisvaikutus tuo katharsiksen; puhdistautumisriitti jonka jälkeen palataan työpaikalle virkistyneenä. Minä en kyennyt kokeilemaan sitä niin kauaa että olisin päässyt asiasta perille.

Ajattelin vain muinaisia pyhiinvaeltajia, noita antiikin turisteja, joita varten kreikkalaiset mainosmiehet lanseerasivat ”maailman seitsemän ihmettä”: Uteliaita kuhnureita ja demimondeja jotka maksoivat siitä että saivat syöttää Krokodilopoliin pyhiä krokotiileja, osallistuivat Niilin risteilylle, kuuntelivat Memnonin patsaan numeenista laulua ja huusivat kuorossa: ”Suuri on Efeson Artemis!” kun Jumalattaren ihmeellistä kuvaa kannettiin riemusaatossa. Eksotiikannälkäisille roomalaisille ja helleeneille ne olivat Θαύματα, asioita jotka on pakko nähdä, mutta myös mahdollisuuksia pyhyyden kohtaamiseen. Jos Baiaen rantalomia ei lasketa, ei antiikin turistia voi erottaa pyhiinvaeltajasta eikä pyhiinvaeltajaa turistista. Heillä on liikaa yhteisiä nimittäjiä.

Minäkin halusin pyhiinvaeltaa, ja Anatolia on siihen ihanteellinen määränpää: Siellä ovat Didyman ja Kolofonin Apollot, Efeson rauniot ja pyhä kaupunki Hierapolis, tulivuoria, kalkkikivialtaita, Çatalhöyükin luolat. Suufilaisen runoilijan ja pyörivien dervissien perustajan Jalal ad-Din al-Rumin hauta Iconiumissa (nyk. Konya) kerää edelleenkin vuosittain luokseen kaksi miljoonaa pyhiinvaeltajaa.  Vaeltajan on kuitenkin syytä valita matkustusajankohtansa paremmin, sillä heinäkuun helteessä (+44 °C) pelkkä raahautuminen hotellista kahvilaan muuttuu Herakleen uroteoksi.

Yhdessä mielessä antiikin turisti-pyhiinvaeltajat eivät eronneet kristillisistä tai muhamettilaisista seuraajistaan. Heitäkin elähdytti nähdä jäännöksiä ja todisteita ihailemiensa ja palvomiensa henkilöiden elämästä. Akilleen, Ajaxin ja Aleksanteri Suuren haudat olivat suosittuja pyhiinvaelluskohteita. Caligula ryösti Aleksanteri Suuren rintapanssarin hänen mausoleumistaan Aleksandriasta; myöhemmin kerrotaan Caracallan kiinnostuneen Aleksanterin reliikeistä ja kristityn sotapäällikön Belisariuksen käyttäneen panssaria sotaretkellään vandaaleja vastaan.

Hurskaita väärennöksiä sikisi kaikkialla. Orestes oli nähtävästi kuollut kaksi kertaa, sillä hänen luitaan säilytettiin sekä Spartassa että Dianan lehdossa Aricciassa. Lyykian maaherra Gaius Licinius Mucianus kertoo muistelmissaan, miten paikalliset asukkaat olivat ylpeinä esitelleet hänelle papyruskirjettä jonka oli  kirjoittanut Iliaassa mainittu Lyykian ruhtinas Sarpedon Troijan sodan aikaan. Mucianuksen muistelmat ovat kadonneet, mutta Plinius  Vanhempi siteeraa tarinaa Luonnonhistoriassaan (Naturalis Historia, 13.88) ja huomauttaa skeptisesti, ettei papyrusta Troijan sodan aikaan tunnettu Egyptin ulkopuolella.

Hierapolis, yksi Anatolian pyhiinvaelluskohteista.

Mucianus oli itse erään sortin pyhiinvaeltaja. Hän oli sotapäällikkö, valtiomies ja kirjailija, joka tunsi Vähän-Aasian hyvin  toimittuaan siellä useissa virkatehtävissä. Jostain jälkipolville tuntemattomasta syystä Mucianus oli ollut siellä nuoruudessaan myös maanpaossa, jolloin hänellä oli ollut hyvin aikaa tutustua sen kaikkiin ihmeisiin. Mucianus oli oppinut ja hurskas mies. Hänelle kreikan topografia oli ennen kaikkea pyhää topografiaa. Ylivoimainen osa hänen muistelmiensa säilyneistä merkinnöistä on peräisin pyhiinvaelluskohteista.

Andros, Knidos, Lindos, Efesos, Lyykian Arados – kaikkialla Mucianus kulki jumalten kanssa ja merkitsi huolellisesti muistiin kuulemansa tarinat sellaisenaan, ilman Pliniuksen kriittisiä reunamerkintöjä. Androksessa Dionysoksen temppelissä hänelle näytettiin, miten papit muuttivat vettä viiniksi. Knidoksen kuulussa Afroditen pyhäkössä Mucianukselle kerrottiin, miksi jumalattarelle omistettiin näkinkenkiä: Nuo urheat nilviäiset olivat eläissään estäneet tyranni Periandrosta kastroimasta kaupungin poikia tarrautumalla  hänen laivansa pohjaan – myöhäinen mutaatio sadusta, jonka alkulähde on Herodotos (George Williamson: Mucianus and a Touch of the Miraculous: Pilgrimage and Tourism in Roman Asia Minor, 2005).

Mucianuksen kaltaisten yksityishenkilöiden lisäksi Rooman valtakunnan teillä vaelsi suuri joukko yhteisöllisiä pyhiinvaeltajia, jos tätä ilmaisua voi käyttää: Kreikan kielessä sana on tuntematon. Lähin vastine on theōria (θεωρία), joka voi tarkoittaa paitsi kulttimenojen todistamista ja siitä seuraavaa valaistumista, myös koko instituutiota jossa kaupunkivaltiot lähettävät lähetystönsä osallistumaan tietyn jumalan kunniaksi järjestettyihin riitteihin (Jaś Elsner and Ian Rutherford, eds.: Pilgrimage in Graeco-Roman and Early Christian Antiquity. Oxford, 2005). Polyteistinen pyhiinvaellus oli siis perinteisesti yhteisöllinen aktio, josta oinoandalaisten lähetystö Kolofonin Apollon luo käyköön esimerkistä.

Anatoliassa oli tapana, että Apollon temppelin lapsikuorot tekivät kuoronjohtajansa opastuksella vuosittaisen pyhiinvaelluksen johonkin Apollon suurista palvontakeskuksista, kuten Miletukseen tai Kolofoniin. Joillekin pyhiinvaeltamisesta tuli suorastaan elämäntapa. Klaroksen piirtokirjoituksista tunnetaan miehiä, jotka ovat 200-luvulla jKr. käyneet Apollon temppelissä ensin lapsina kuoron mukana ja palanneet myöhemmin kuoronjohtajina tai kaupunkinsa lähettiläinä ja tehneet pyhiinvaelluksen vähintään 29 kertaa ja heidän lapsensakin ainakin viisitoista kertaa: Suoritus jolle keskiajan hurskainkin munkki olisi kateellinen (Robin Lane Fox: Pagans and Christians. New York, 1987).

Vielä 1900-luvun alussa esitettiin että pakanuus olisi  keisariaikana ”rappeutunut” tai ”muuttunut hengettömäksi”. Väitettä on vaikea sulattaa. Oraakkeleiden suosio tuntuu kokeneen suoranaisen renessanssin 100- ja 200-luvuilla. Temppeleitä rakennettiin enemmän kuin koskaan. 100-luvun alkupuolella eräs anatolialaisen Herakleian kaupungin pyhäkuoron jäsen Titus Statilius Solon teki kuoronsa mukana useita pyhiinvaelluksia Apollon pyhättöön Klarokseen. Aikuistuttuaan tämä nuori mies liittyi Rooman armeijaan ja  sadanpäämieheksi ylenneenä kaiversi luotetulle jumalalleen piirtokirjoituksen Hadrianuksen muuriin. Kaksikymmentä vuotta sateisessa ja kylmässä Skotlannissa ei ollut vienyt kaarialaisen Solonin luottamusta Apollon suojelukseen, mikä minusta on melkoinen osoitus jumalan vetovoimasta.

 

Jumalatar runsaudensarvineen ja pyhien esineiden säilytyslippaineen ottaa vastaan härkäuhrin. Pergen teatterin arkkitraavi (Antalya Müzesi).

Vertaillessani kristinuskoa ja pakanuutta olen aikaisemmin (mm. Kuin kaksi marjaa, Juppiter ja lohikäärme) kiinnittänyt huomiota siihen miten kristityt ovat omaksuneet myyttejä, kuvia ja käytäntöjä aikansa polyteistisestä valtauskonnosta. On kuitenkin hyvä muistaa että myös pakanuus oli elävä uskomusmaailma joka muuttui ja kehittyi jatkuvasti ihmisten tarpeiden ja ajan vaatimusten mukaan. Kristinuskon merkityksen kasvaessa 200-luvulla Rooman valtakunnassa myös pakanallinen ajattelu sai monoteistisia piirteitä.

Ajatus korkeimmasta jumalasta ei ollut aikalaisille sinänsä vieras. Juutalaisten yksi jumala, Jahve, oli yleisesti tunnettu ja ajoittain jopa muodikas, sillä kerrotaan ”jumalaapelkäävistä” roomalaisista jotka kiinnostuneina notkuivat synagogan liepeillä seuraten palvontamenoja ja rabbien väittelyitä. Juutalaiset olivat levittäytyneet menestykselliesesti kaikkiin Välimeren ja Lähi-idän kaupunkeihin. On epäselvää, harjoittivatko juutalaiset proselytismiä. Villeimpien väitteiden mukaan keisariajalla jopa kymmenesosa valtakunnan asukkaista olisi harjoittanut juutalaista uskoa.

Kulttitoimituksissa ja mysteereissä kulloistakin jumalaa puhuteltiin usein ”korkeimpina”. Jumaltensynnyttäjä   Isis, Demeter, Apollo, Dionysos ja Mithras ovat kaikki kulttitoimitustensa ja rukoustensa ajan ylimpiä jumalia, mutta paradoksaalisesti eivät sulkeneet toisiaan pois: Pakanallinen teologia ei ollut sen johdonmukaisempaa kuin kristityidenkään. Roomalaisten ankara isä Juppiter oli optimus maximus, mutta ei sen takia että hän olisi luonut maailman tai säätänyt miten kuuluu elää, kuten Marcus Tullius Cicero kirjoittaa (de natura deorum, 3,87.3):

Emme sano Juppiteria parhaaksi ja suurimmaksi siksi, että hän tekisi meistä oikeudenmukaisia, vakavamielisiä tai viisaita, vaan siksi, että hän tekee meidät terveiksi, rikkaiksi ja kukoistaviksi.

Toisaalta helleeninen filosofia oli jo vuosisatojen ajan puhunut ensimmäisestä liikuttajasta, korkeimmasta jumalasta tai maailman luojasta, demiurgista, eräänlaisesta käsityöläisestä joka muovasi maailman saaden vaikutteensa platonilaisesta ideamaailmasta. Toisin kuin zarathustralaisuudesta vaikutteita saaneet gnostikot, jotka uskoivat demiurgin pahuuttaan tai tietämättömyyttään luoneen turmeltuneen maailman, pakanat uskoivat maailman olevan kaunein ja paras mahdollinen.

Monoteistiset pyrkimykset nousevat pintaan samoihin aikoihin kun hajanaisesta Rooman valtapiiristä alkaa muotoutua ensi kertaa yksi valtio, jolla on selkeät rajat, kieli ja identiteetti. Kriisissä olevan valtakunnan yhtenäisyyden takeeksi valjastettiin myös uskonto. Oli totuttu ajattelemaan, että jokaisen keisarin mahtavuuden ja kyvykkyyden takana oli jumalallinen suojelija. Caesar oli ollut Venuksen lempilapsi, Augustus otti johtotähdekseen Apollon. 200-luvulla vakautta haettiin sekä jumalallisen keisarin kultista että auringonpalvonnasta. Keisari Aurelianus kohotti voittamattoman auringon (Sol Invictus) Rooman korkeimmaksi jumalaksi, jota kaikki alamaiset voisivat palvoa pettämättä omia perinteitään.

Jo aikaisemmin 260-luvulla keisari Gallienus oli omaksunut hallintonsa ideologiaksi uusplatonismin, joka opetti Ykseyden olevan kaiken olevaisen takana (Porfyrios, Vita Plotini). Uusplatonismi oli liian monimutkainen filosofia vedotakseen massoihin, mutta vaikutti merkittävästi oman aikansa jumaluusopillisiin pohdintoihin., niin pakanoihin kuin kristittyihin. Samaisella 260-luvulla syrjäisen Oinoandan kaupungin asukkaat Lyykiassa lähettivät joukon pyhiinvaeltajia Kolofonin Apollon pyhättöön Klarokseen etsimään vastausta kysymykseen: ”Mikä on Jumala?”. Oraakkelin vastaus ikuistettiin Oinoandan vanhaan kaupunginmuuriin:

Jumala on itsesynty, äiditön, itseoppinut, horjumaton,
nimetön ja moni-niminen, tulessa-asuva:
me, hänen enkelinsä, olemme osa Jumalaa.
Näin vastasi kysyjille Jumalan luonnosta jumala,
puhutellen häntä kaikennäkeväksi Eetteriksi:
Häneen turvaa ja rukoile aamunkoitteessa
katsoen itään.

Piirtokirjoituksen alle on Kromatis-niminen nainen omistanut lampunpidikkeen ja alttarin Kaikkein Korkeimmalle Jumalalle. Zarathustralaisten tavoin ovat oinoandalaiset heränneet ennen kukonlaulua ruokkimaan pyhää tulta ja rukoilemaan kohti aamunkajoa, kohti nousevaa Jumalaa, eivätkä he olleet yksin: Suurin Apollo, Apollo Megistos, oli jo usean sadan vuoden ajan saanut anatolialaiset pyhiinvaeltamaan oraakkeleidensa luokse, julkaisemaan jumalan antamat vastaukset ja ripustamaan Apollon kuvan kaupunginporttinsa yläpuolelle kuin pyhän ikonin, uskoen sen pitävän taudit ja viholliset loitolla (Robin Lane Fox: Pagans and Christians, 1987).

Apollo vastaa oinoandalaisille sanankääntein jotka ovat yhteisiä myös juutalaisille ja kristityille. Itsesyntyisyys, itseoppineisuus ja itseriittoisuus ovat jumalan luonnehdintoina vanhoja kuin Herakleitos. Enkelitkään eivät ole tavattomia: Oraattori Aelius Aristides käyttää sanaa ”angeloi” vähäisemmistä jumalista, joille Athene antaa käskyjään. Platonistit taas käyttivät sitä niistä olennoista jotka liikkuvat ihmisten ja jumalten maailman välissä. Useita roomalaisia ja anatolialaisia abstrakteja jumaluuksia voi hyvällä syyllä kutsua enkeleiksi.

Apollo samastui keisarilliseen auringonjumalaan, joka samastui filosofien korkeimpaan jumalaan, joka taas samastui kristittyjen ja juutalaisten Jumalaan. Kuten muistamme, myös Konstantinus oli alunperin auringonpalvoja ja sai näkyjä Apollolta. Jäljestäpäin katsottuna näyttää siltä, kuin kaikki purot virtaisivat yhteen suureen jokeen. Se herättää ajatuksen: jos kristinusko ei olisi voittanut – tai se olisi kukistettu samalla tavalla kuin buddhalaisuus Tang-dynastian Kiinassa, olisiko Roomasta silti voinut tulla lopulta yksijumalainen valtakunta?