Kuolema ja verot

Joskus vuonna 47 jaa. Egyptissä, noin 75 kilometriä nykyisestä Kairosta koilliseen, leskirouva Tapapeis, Pasiksen tytär, jätti viranomaisille kuolinilmoituksen miehestään.

”Sihteeri Hermaiokselle. Minä Tapapeis, Pasiksen tytär, yhdessä holhoajani Adrastoksen, Diogeneen pojan, kanssa ilmoitan: Aviomieheni Abeis, Horoksen poika, joka on kirjattu verolle pantavaksi Filadelfian pitäjässä, menehtyi heinäkuussa keisari Tiberius Claudius Caesar Augustus Germanicuksen seitsemäntenä hallitusvuonna. Täten pyydän että hänet kirjataan poismenneeksi.

Todistavat
Tapapeis, noin 45 vuotta, arpi oikeassa jalassa.
Adrastos, noin 50 vuotta, arpi oikean käden keskisormessa.

Minä, edellämainittu Tapapeis, yhdessä holhoajani Adrastoksen kanssa vannomme keisari Tiberius Claudius Caesar Augustus Germanicuksen nimeen että yllä oleva on totta.”

Käännös on itse asiassa yhdistelmä kahdesta papyruksesta. Kirjeestä on olemassa sekä originaali, joka lähetettiin sihteeri Hermaiokselle (SB CIB 11586) että kopio siitä (SB XIV 11587) – kumpikaan ei ole säilynyt täydellisenä. Mutta miksi leskirouva Tapapeiksen piti jättää virallinen kuolinilmoitus kahtena kappaleena?

Avain on maininta siitä, että edesmennyt Abeis oli verovelvollinen. Roomalaisessa Egyptissä verollepano ja väestönlaskenta tehtiin 14 vuoden välein (indiktio). Verovelvollisten nimet ja suoritukset kirjattiin erilliseen rullaan. Armottomalta veronkarhulta ei säästänyt kuin virallinen kuolinilmoitus. Ilman sitä Abeisin perhe olisi joutunut maksamaan verot kuolleenkin puolesta.

Byrokratia edellytti, että viranomaiset ottivat vastaan ilmoituksen kahtena kappaleena jotka olivat molemmat ilmoittajan valalla vahvistamia. Samalla mainittiin henkilöiden mahdolliset tuntomerkit.

Köyhänä leskenä Egyptin maaseudulla Tapapeisin elämä ei varmasti ollut helppoa. Sattumalta tiedämme että yhdeksän vuotta myöhemmin hänen poikansa Horos, Abeisin poika, mainitaan verorästien luettelossa. Seuraavana vuonna Horos onkin jo julkisessa trattalistassa maksamattomien verovelkojen vuoksi ja ilmoitetaan kadonneeksi.

Näidenkään ihmisten elämästä emme tiedä juuri mitään. Mutta kohtalo ja roomalaisen byrokratian tehokkuus on sattumalta ikuistaneet heidät historian lehdille. Elämässä on varmaa vain kuolema ja verot, kuten Benjamin Franklin totesi vuonna 1789.

Death Declarations – Michigan.jpg

Arsinoen talonpoikien ongelma

Niihin aikoihin kun Kolofonin Apollon oraakkeli vielä vastasi säännöllisesti epätietoisten kysymyksiin ja Herakleian kaupungin pyhäkuoron entinen jäsen Titus Statilius Solon kirjoitti ylistyksen auringonjumalalle Hadrianuksen muuriin, muuan egyptiläisen kylän talonpojilla oli tyystin toisenlainen ongelma.

Kun maailmanloppu koittaa, saivatko he nauttia Herran tuhatvuotisesta valtakunnasta lihallisesti omissa ruumiissaan, vai pyhimyksinä hengessä? Kysymys oli jakanut paikalliset kyläyhteisöt. Arsinoen piispa oli ratkaissut asian kannattamalla ruumiiden ylösnousemusta, vedoten Johanneksen ilmestykseen.

Lopulta paikalle saapui muissa asioissa Aleksandrian paavi Dionysius, joka kuuli miten kylissä oli opetettu, suutahti ja kutsui kaikki seurakuntien vanhimmat koolle. Kolme kokonaista päivää ja yötä Dionysius väitteli seurakuntalaisten kanssa ja kumosi yksi kerrallaan heidän teesinsä. Lopulta vanhimmat myöntyivät Dionysiuksen viisauteen, ettei kuoleman jälkeen ollut lihallista yhteiseloa.

Pakanat eivät piitanneet maailmanlopusta; sen sijaan heillä oli erimielisyyksiä siitä, miten maailma oli saanut alkunsa. Ylösnousemus kosketti vain tarujen sankareita ja keisareita. Pakanat eivät tehneet lähetystyötä ja väittelyt filosofisista kysymyksistä olivat oppineiden työtä. Korkeakoulutus maksoi paljon rahaa, mutta kristityt matkustivat jalkaisin ympäri valtakuntaa ja opettivat filofiaansa aivan ilmaiseksi. Pakanoiden harrastama hyväntekeväisyys liittyi yleensä poliittiseen kampanjointiin, mutta kristityt jakoivat leipää köyhille pyyteettömästi.

Kristinuskon voittokulku voi jälkiviisaasti tuntua väistämättömältä. Kristityt itse olivat vakuuttuneita voitostaan ja pitivät sitä Jumalan tahtona. Päästyään valtaan Johannes Efesolaisen kaltaiset hahmot huolehtivat siitä, että kaikki kilpailevat uskonnot hävitettiin. Mutta miksi kristittyjen vastustaminen oli niin vaikeaa jo silloin, kun pakanat muodostivat ylivoimaisen enemmistön Rooman valtakunnassa? Yksi vastaus voi löytyä kristinuskon radikaalisti erilaisesta mielenmaisemasta.

Metsästäjät uhraavat jumalatar Dianalle. Villa Romana del Casale, 300-luku.

Pakanuuden liian monet kasvot

Kristinusko ei kehittynyt umpiossa. Se omaksui myyttejä, kuvia ja kielenkäyttöä itseään ympäröivästä pakanallisesta maailmasta. Myös pakanuus kehittyi jatkuvasti ihmisten tarpeiden ja ajan vaatimusten mukaan. Filosofit pohtivat usein ”kaikkein korkeimman”, tuntemattoman jumalan olemassaoloa. Yhtenevyydet ovat kuitenkin pinnallisia: Suurimmat erot löytyvät ajattelutavoista.

On myös sanottava, että vertailu ”kristinuskon” ja ”pakanuuden” välillä ei ole tasapuolinen. Kristinusko monista tulkinnoistaan huolimatta muodosti yhtenäisen, muista selvästi eroavan kokonaisuuden, kun taas ”pakanuus” oli kristittyjen keksimä yleiskäsite, jolla he tarkoittivat kaikkia polyteistejä ja ei-kristittyjä yleisesti. Polyteistit itse kutsuivat kristittyjä galilealaisiksi tai ateisteiksi, sillä kristityt kielsivät kaikkien muiden jumalien olemassaolon.

Pakanuuden näkyvä osa oli uhraus ja kulttitoiminta. Kultit eivät suinkaan aina olleet keskenään hyvissä väleissä. Roomalaisessa Egyptissä kaksi naapurikaupunkia julistivat toisilleen sodan sen jälkeen, kun asukkaat olivat toistuvasti loukanneet toistensa pyhiä eläimiä. Rooman pakanallisten menojen kirjo oli huimaava. Egyptissä Soknopaiou Nesoksen kylässä pelkkiin krokotiilinpalvontamenoihin meni 150 päivää vuodessa. Anatoliassa kansa kunnioitti Suurta Äitiä ja uskoi enkeleihin. Apollon temppeleiden lapsikuorot tekivät pyhiinvaelluksia kuoronjohtajiensa opastuksella. Syyriassa papit eivät saaneet syödä kalaa ja vanhojen jumalten seuraajat tatuoivat uskonsa ranteisiinsa ja kasvoihinsa. Ariciassa Dianan lehdossa metsän kuningas odotti omaa surmaajaansa. Reinin suulla bataavit uhrasivat roomalaiseen tapaan sonnin, karjun ja uuhen vaurauden antajalle Hercules Magusanukselle.

Kenties pakanuuden moninaisuus oli myös sen heikkous: lukemattomat paikalliset kultit söivät voimavaroja toisiltaan. Uskon puutteesta polyteistejä ei ainakaan voinut syyttää: Pakanajumaliin uskottiin sukupolvien ajan senkin jälkeen, kun niiden palvomisesta sai ankaria rangaistuksia. Mutta pakanoilta puuttuivat kristittyjen vahvuudet: kirkon universaalius, organisaatio, verkostoituminen ja lähetystyö.

Jeesus herättää Lasaruksen henkiin. Basilica Sant’Apollinare Nuovo, 600-luku.

Usko ja taikausko

Kristinuskon ytimessä oli horjumaton usko siihen, että tietyt ihmeelliset asiat olivat totta ja muut olivat valetta. Oppineet pakanat taas eivät antaneet erityistä painoarvoa uskolle sinänsä. Platonin seuraajat erottivat toisistaan logismoksen, perustellun vakaumuksen, ja pistiksen, sokean uskon, jota pidettiin ajattelun kaikkein alkeellisimpana ja rahvaanomaisimpana muotona.

Pakanalliset kirjailijat, kuten Lukianos, Galenos, Kelsos ja Marcus Aurelius, ihmettelivät toistuvasti kristittyjen luottamusta perustelemattomiin väitteisiin. Kristittyjä syytettiin pistiksestä ja taikauskosta. Kristittyä filosofiaa ei pidetty älyllisesti korkeatasoisena. Koulutetut kristityt apologeetikot, kuten Justinos Marttyyri (114–168), näkivät paljon vaivaa perustellakseen kreikkalaisen filosofian kautta, ettei näin ollut. He huomauttivat herkästi pakanallisten uskomusten omista epäjohdomukaisuuksista.

Mutta keskustelun osapuolet eivät ymmärtäneet toisiaan. Yhteisestä kielestä huolimatta kaksi maailmankatsomusta kasvoivat yhteensovittamattomiksi. Kristityt ja pakanat käyttivät samoja sanoja, mutta tarkoittivat niillä eri asioita. Kreikan hairesis (heresia) tarkoitti pakanoille ”opillista koulukuntaa”, mutta kristityille ”turmiollista erheellisyyttä”. Ajattelun moninaisuus, heterodoksia, oli Rooman valtakunnassa luonnollinen olotila. Kristityille se oli Saatanan eksytystä. Pakanaa taas ei  niinkään kiinnostanut, ajatteliko toinen oikein, vaan toimiko hän oikein.

Rooman valtakunnan pragmaattiset lait erottivat toisistaan religion (uskonnon) ja superstition (taikauskon). Religiota oli se, mikä oli hyväksi yhteiskunnalle, superstitio yhteiskuntaa vahingoittavaa roskaa. Pakanallinen religio oli yhteiskuntasuhteiden hoitamista: kunnioituksen ja palvonnan muotoja, joita ihmisen tuli noudattaa elämässään. Se sisälsi perheenjäsenten kunnioituksen sukuyhteisönsä päämiestä kohtaan, ja toisaalta päämiehen velvoitteet sukua kohtaan. Se sääteli alamaisten ja hallitsijoiden välejä samalla tavalla kuin ihmisten ja jumalien välejä. Selvää rajaa inhimillisen ja ylimaallisen välillä ei ollut.

Kuten Rooman keisari oli velvollinen vastaamaan kansalaiselle, joka tarttui hänen toogansa liepeeseen ja esitti asiansa asianmukaisella kunnioituksella, myös jumalan oli vastattava hartaudella esitettyihin pyyntöihin. Hurskauden kannustin oli käsitys vastavuoroisesta suhteesta. Kun kaikki kunnioittivat toisiaan, säilyi jumalten rauha, Pax deorum. Korkeampien voimien hyvä tahto oli suoraan yhteydessä valtion menestykseen. Jumaliin ei tarvinnut uskoa, kunhan antoi heille kuuluvat uhrit.

Kristityt eivät kunnioittaneet tätä yksinkertaista yhteiskuntasopimusta. He käyttivät hyväkseen ympäröivän yhteiskunnan suvaitsevaisuutta, mutta samalla pyrkivät joka hetki haastamaan sen. Sillä vaikka pakanat eivät ymmärtäneetkään asiaa, kristityt olivat omasta mielestään sodassa, eikä missä tahansa sodassa, vaan eskatologisessa kamppailussa hyvän ja pahan välillä, joka kosketti kaikkia.

Sota hyvän ja pahan välillä

Varhaiset kristityt odottivat pian koittavaa maailmanloppua. Lopunajat olivat alkaneet Jeesuksen ristinkuolemasta noin vuonna 33 jaa. Jeesus Kristus oli ylösnousemuksellaan voittanut kuoleman ja kukistanut Saatanan, mutta vaikka taistelu oli voitettu, sota tulisi jatkumaan siihen asti kunnes tuhatvuotinen Jumalan valtakunta oli perustettu maan päälle. Varhainen kirkko oli radikaali ja kurinalainen kuoleman kultti, joka piti kaikkia ihmisiä tasa-arvoisina, mutta erotti jäsenensä tiukasti ympäröivästä, saastaisesta yhteiskunnasta. Se kannusti ehdottomaan uskollisuuteen toisiaan kohtaan ja toisaalta uhrivalmiuteen kuolla aatteensa puolesta.

Vihkimys eli kaste oli yksi sen tärkeimmistä mysteereistä. Saatuaan riittävästi opetusta kokelas paastosi, tunnusti syntinsä ja kielsi paholaisen. Kastealtaaseen laskeutuessaan hän syntyi uudelleen: Hänestä manattiin ulos hänen sukunsa genius eli suojeleva henki. Kätten päälle panemisen ja voitelun aikana vihittävään tuli Pyhä Henki, joka varusti hänet taisteluun pahuutta vastaan. Nyt hän oli Miles Christi, Kristuksen sotilas. Kirkon ulkopuoliset olivat siviilejä, pagani. Pakana ei ole ainoa laina, jonka kristinusko sai Rooman armeijaslangista: Sakramentti, sacramentum, tarkoitti sotilasvalaa.

Kuoleman ajatus oli alusta lähtien vahvasti mukana kristittyjen filosofiassa. Idea oli imitoida Kristuksen kuolemaa ristillä, vainoajien käsissä, minkä piti olla nopein tien taivaaseen. Kirkkoisä Tertullianuksen (155–230) mukaan ”veri on avain Paratiisiin” ja piispa Cyprianus (200–258) kirjoitti, miten kristityillä vangeilla oli kiire tulla teloitetuksi, että he pääsisivät nopeammin tuonpuoleiseen enkelien tykö.[1] Antiokian piispa Ignatius Jumalankantaja osoitti vankilasta kirjoittamissaan kirjeissä suorastaan morbidia kuolemankaipuuta. Neitsyen palkkio taivaassa oli ”kuusikymmenkertainen”, mutta marttyyrin peräti ”satakertainen”. Tarinoista käy ilmi, miten konfrontaatiota ja kuolemaa oikein hakemalla haettiin.

Marttyyrikertomukset ovat kristittyjen itsensä kirjoittamia, mutta yllättävän joviaalisti pakanalliset viranomaiset heitä niissä kohtelevat. Tuomarit yrittävät käydä kristittyjen kanssa kauppaa ja sovitella rikkomukset niin, ettei kuolemanrangaistusta tarvitsisi käyttää. Jos kristitty kieltäytyi uhraamasta lihaa, riittäisikö hippusellinen suitsuketta? Jos kristitty ei suostu kunnioittamaan jumalia, suostuisiko hän edes uhraamaan keisarin kuolemattomalle sielulle? Tai vannomaan yksinkertaisen valan Roomalle?

Piispa Fileaksen marttyyrikertomuksessa Egyptin prefekti Claudius Culcianus haastattelee syytettyä vuonna 305: ”Eikö tämä Jeesus ollut ihan tavallinen arameaa puhunut kaveri? Ei varmastikaan Platoniin verrattava filosofi?” Viisikymmentä vuotta aikaisemmin toinen epätoivoinen maaherra Smyrnassa  ihmetteli: ”Etkö sinä kunnioita ilmaa? Uhraa siis ilmalle.” Kristitty vastasi: ”Minä en kunnioita ilmaa, vaan sitä joka teki ilman, taivaan ja kaiken siinä.” Maaherra: ”Kerro siis, kuka sen teki.” Kristitty: ”En kerro.”

Egyptiläisen Colluthuksen marttyyrikertomuksessa vuonna 311 maaherra anelee: ”Oletko aivan varma asiastasi? Etkö palaisin kotiin ja harkitsisi vielä asiaa kuukauden, kaksi? Etkö näe miten kaunis maailma on? Kuolemasi on aivan turha.” Lääkäri Colluthus vastaa: ”Kuolema on minulle paljon mieluisampi kuin elämä jonka sinä voit antaa minulle.”

Vuonna 295 käytiin oikeutta Afrikan prokonsulin Dion edessä. Syytettynä seisoi aseistakieltäytyjä Maximilianus, joka vetosi vakaumukseensa kristittynä. ”En voi palvella armeijassa. En voi tehdä pahaa. Minä olen kristitty.” Kutsuntalääkäri totesi Maximilianuksen palveluskelpoiseksi, joten prokonsuli määräsi hänet ottamaan vastaan armeijan merkin. Maximilianus vastusteli: ”En voi ottaa vastaan tuntolevyä. En voi palvella keisaria, sillä minä olen kristitty. En hyväksy kaulaani maallista merkkiä ja jos minulle sellainen annetaan, murran sen. En voi kantaa kaulassani lyijynpalaa, sillä minä kannan jo Herrani sotamerkkiä.”

Muut hengelliset yhteisöt eivät sulkeneet toisiaan pois. Sama ihminen saattoi hyvin saada elämänsä aikana vihkimyksen mithralaisuuteen, Suuren Äidin kulttiin, Eleusiin mysteereihin ja Crocodilopoliin maagisiin menoihin. Mutta kristityt, uskoen jatkuvaan sotaansa Saatanan hallitsemaa maailmaa vastaan ja vakuuttuneina omasta pelastuksestaan, eristäytyivät ympäröivästä maailmasta. Tämä myös teki seurakunnasta eroamisen hyvin vaikeaksi.

Kristityt rakensivat Rooman sisälle militantteja rinnakkaisyhteisöjä omine normeineen ja omine tuomioistuimineen. Pikku hiljaa nämä rinnakkaisyhteisöt söivät ympäröivän maailman toimintaedellytykset. Konflikti oli valmis.


[1] Marttyyrien vereen ja jäänteisiin liitetyillä voimilla on mielenkiintoinen yhteys aikakauden muihin uskomuksiin:  Tuomittujen rikollisten ja gladiaattorien verellä uskottiin olevan maagisia voimia. Sekä Kelsos että Plinius vanhempi kertovat yleisenä tietona, että ”vielä lämmin gladiaattorin veri parantaa epilepsian”. Viiniin sekoitettuna gladiaattorin veri taas toimi voimakkaana mieskuntoa vahvistavana taikajuomana.

Keisari Justinianus ja hänen hovinsa. Mosaiikki Ravennan San Vitale -kirkossa.

Prologi

Olipa kerran vanhurskas ja ankara keisari Justinianus[1], jota suuresti harmitti ja sydämelleen kävi, että hänen valtakunnassaan Roomassa asui kaikenlaisia Perkeleen eksyttämiä harhaoppisia, saastaisia pakanoita, taikureita, maageja ja kuvainpalvojia. Kristittyjen basileuksena hän piti itseään kristikunnan esitaistelijana ja puolustajana Saatanan valtaa vastaan maailmassa.

Rooma oli ollut virallisesti yksiuskoinen valtakunta jo yli sadan vuoden ajan. Silti suuri osa sen asukkaista tunnusti yhä vanhoja jumalia, vaikka avoin pakanuus olikin kielletty kuolemanrangaistuksen uhalla ja temppelit laajalti suljettu. Pakanat olivat monta kertaa kapinoineet kristittyä hallintokoneistoa vastaan, mutta kaikki yritykset epäonnistuivat. Viimeinen tällainen yritys oli tapahtunut vuonna 484, jolloin idän armeijoiden ylipäällikkö (Magister militum per Orientem) yritti nostaa pakanoihin myönteisesti suhtautuneen Leontiuksen valtaistuimelle.

Keisari Justinianus halusi varmistaa, että pakanuus hävitettäisiin kokonaan hänen valtakunnastaan. Vuonna 527 hän kovensi jo valmiiksi ankaria lakeja vääräuskoisia vastaan. Pakanoilta vietiin perintöoikeus ja oikeus nostaa kanteita. Käytännössä Justinianus vei pakanoilta omaisuuden ja hengen turvan ja teki heistä lainsuojattomia, joille kuka tahansa sai tehdä pahaa joutumatta edesvastuuseen. Platonin akatemialta, valtakunnan arvostetuimmalta opinahjolta Ateenassa, vietiin rahoitus ja se suljettiin.

Edes nämä lait eivät tuntuneet tehoavan kaikkiin vanhojen jumalien palvojiin, sillä vain vuotta myöhemmin Justinianus tiukensi lakeja edelleen. Kaikki pakanuudesta epäillyt määrättiin käännytettäväksi julkisesti kristityiksi tai teloitettavaksi. Suuret ihmisjoukot ottivat tässä vaiheessa kasteen, mutta Justinianus ei vieläkään ollut tyytyväinen. Hän nimitti lahjakkaan ja intomielisen syyrialaisen Johanneksen, ”pakanoiden vasaran”, huolehtimaan pakanakysymyksen lopullisesta ratkaisusta.

Johannes Efesolainen

Johannes syntyi vuonna 507 Tigris-virran rannalla Amidan[2] kaupungissa, roomalaisen Mesopotamian provinssin pääkaupungissa. Luostarissa hänen opettajansa, jolta hän sai vuonna 529 diakonin vihkimyksensä, oli Kallinikonista[3] (nyk. Raqqa) kotoisin ollut syyrialainen munkki Yôhānān bar Qursos, tunnettu myös nimellä Johannes Konstantialainen. Yôhānān oli alun perin ollut Konstantian eli Tellan kaupungin piispa, mutta luettuaan ”Paavalin ja Theklan teot”[4] hän oli saanut herätyksen ryhtyä munkiksi ja eronnut virastaan.

Yôhānān bar Qursos opetti tiukan monofysiittistä oppia, jonka mukaan Kristus ei ole sekä ihminen että Jumala, vaan hänellä on yksi, jumalallinen luonto ja hänen ihmisyytensä on enemmän tai vähemmän näennäistä.  Monista Yôhānān bar Qursoksen vihkimistä oppilaista tuli aktiivisia monofysiittejä, mistä tuli Syyrian kirkon ja khalkedonilaisten kristittyjen välille kaikenlaista skismaa. Johannes ei ollut tässä asiassa poikkeus.

Aikansa oppineiden tapaan Johannes osasi hyvää kreikkaa ja arameaa, mutta merkittävän hänestä tekee se, että hän kirjoitti poikkeuksellisesti äidinkielellään syyriaksi. Johannes oli yksi ensimmäisistä syyriankielisistä historioitsijoista. Hän matkusteli laajalti pitkin Palestiinaa ja Egyptiä keräten pyhimystarinoita. Hän on myös yksi Justinianuksen ruton silminnäkijätodistajista. Johanneksen pääteos on kolmiosainen Kirkkohistoria, joka pitää sisällään Rooman historian aina Julius Caesarista vuoteen 588 jaa. asti[5]. Valitettavasti vain osia siitä on säilynyt.

Vuonna 535 Johannes muutti valtakunnan pääkaupunkiin, Konstantinopoliin, jossa hän tavalla tai toisella vuosien varrella nousi keisari Justinianuksen suosioon. Keisari pyrki vahvistamaan idän kristittyjä seurakuntia suojamuuriksi Persian mahtia vastaan ja tuhoamaan pakanuuden ja harhaopit. Historia ei kerro, mitä kokemusta 35-vuotiaalla Johanneksella oli pakkokäännytyksestä, mutta vuonna 542 keisari Justinianus antoi hänen käyttöönsä oman esikunnan, ammattimaisia kiduttajia ja kokonaisen armeijan fanaattisia kiivailijoita, parabolaneja[6]. Johanneksen turvallisuudesta vastasi vakituisesta armeijasta irroitettu erillisosasto.

Johanneksen ensimmäinen kohde oli Vähä-Aasia. Se tunnettiin äveriäistä kaupungeistaan, jasmiinintuoksuisista öistään, oraakkeleistaan ja vuoristaan, joilla lyykialaisten jälkeläiset sitkeästi osoittivat kunnioitusta jumalilleen kuten Herkules Kakasbokselle, Glykonille, Artemiille ja Apollo Megistokselle.

Johanneksen Einsatzkommando aloitti Lyydian, Kaarian ja Fryygian suurista kaupungeista. Löydettyjä pakanoita kidutettiin kunnes he suostuivat ottamaan kasteen. Kieltäytyjät surmattiin. Jokainen pakanallinen kulttipaikka ja temppeli hävitettiin maan tasalle ja niiden päälle rakennettiin kirkko. Entiset pakanat pakotettiin rangaistukseksi maksamaan kirkkojen rakentaminen omista rahoistaan.

Kaupungeista Johanneksen inkvisitio eteni vuorille ja jokilaaksoihin. Meandroksen laaksossa lähellä Tralleisin kaupunkia (nyk. Aydın) Johannes antoi repiä ison temppelin ja rakennutti paikalle luostarin. Johanneksen oman ilmoituksen mukaan 70 000 ihmistä pelastettiin kristinuskoon ja sata temppeliä hävitettiin.

Vainot eivät lopu

Vähän-Aasian jälkeen inkvisitio siirtyi eteläiseen Egyptiin ja ”nuubialaisten maahan”, kuten hänen kirkkohistoriansa kolmas osa kertoo. Ilmeisesti Johannes itse ei kuitenkaan osallistunut tälle matkalle. Vuonna 546 hän oli takaisin Konstantinopolissa ja sai keisarilta kaikkein tärkeimmän tehtävänsä: Pakanoiden paljastamisen ja tuhoamisen itse pääkaupungissa ja sen lähiseuduilla.

Johannes esikuntineen ryhtyi työhön käskettyä. Hän sai luvan kiduttaa ketä hyvänsä, jopa korkeita keisarillisia virkamiehiä. Pieninkin epäily tai ilmiantajan vihje saattoi johtaa kuumilla kekäleillä käristettäväksi ja teilipyörään. Paljastui, että jopa kristikunnan pääkaupungissa asui paljon piilopakanoita, jotka jatkoivat esi-isiensä kotijumalien palvomista salaa kotonaan. Johannes puhdisti heidät ”syntisestä pakanallisesta erheestä” tulella ja raudalla.

Kidutuksen alla pakanuutensa tunnustivat monet kaupungin merkkimiehet, kuten entinen keisarillinen referendarius (anomuksia käsittelevän viraston johtaja) Macedonius, entinen kaupunginprefekti Asclepiodotus, kvestori Tuomas ja Tribonius, keisarin luotettu neuvonantaja. Rikas ylimys nimeltä Phocas otti myrkkyä välttääkseen kidutuksen ja pakkokäännytyksen. Keisari määräsi hänen ruumiinsa heitettäväksi joukkohautaan ja kaiken omaisuutensa menetetyksi valtiolle.

Vainot jatkuivat muualla valtakunnassa. Vuosina 554–555 Johannes löysi lisää pakanoita Egyptista, Palestiinasta ja Peloponnesokselta kidutettavaksi ja käännytettäväksi. Kahdessa libyalaisessa kaupungissa paljastui aktiivinen pakanallinen kulttiyhteisö, joka tuhottiin. Kiitokseksi väsymättömästä työstään keisarin hyväksi Johannes vihittiin vuonna 558 Efeson piispaksi. Siitä hän sai liikanimensä ”Efesolainen”.

Johannes pysyi Justinianuksen luottomiehenä ja “pakanoiden vasarana” aina keisarin kuolemaan asti. Mutta hänen seuraajansa, Justinus II, kannatti Kristuksen kaksiluonto-oppia. Johannes joutui hitaasti mutta varmasti epäsuosioon. Vuonna 571 Konstantinopolin uusi patriarkka Ioannes III Skolastikos aloitti harhaoppisina pitämiensä kerettiläisten vainon. Kristuksen jumalalliseen luontoon uskoneet monofysiitit olivat ensimmäisenä tulilinjalla ja Johannes sai kokea, miltä tuntui olla vaihteeksi vastaanottavana osapuolena.

Johannekselta vietiin hänen korkeat virkansa ja piispanistuimensa, hänet heitettiin tyrmään ja hänen koko omaisuutensa takavarikoitiin. Elämänsä viimeiset 18 vuotta Johannes vietti raihnaisena keppikerjäläisenä, kunnes ”pakanoiden vasara” heitti viimeisen henkäyksensä 81-vuotiaana. Mutta vainot eivät loppuneet. Ne jatkuivat vielä monta vuosisataa. Uhreiksi joutui milloin polyteistejä, milloin zarathustralaisia, milloin juutalaisia ja kerettiläisinä pidettyjä kristittyjä.

Afroditea esittävän jumalatarkuvan pää, Praxiteleen mukaan tehty marmorikopio 1. vuosisadalta. Kristityt ovat hakanneet pään irti, turmelleet kasvot ja hakanneet otsaan ristin, jotta patsaassa asuva demoni olisi voimaton. (Ateenan arkeologinen museo, CC-BY-SA 3.0)

Epilogi

Lähi-idässä hellenistinen filosofia katosi maan alle salaisten seurakuntien puuhasteluksi. Siitä kehittyi hermeettinen liike. Muslimit antoivat salamyhkäisten hermeetikkojen elää, sillä heitä pidettiin ”kirjan kansana”. Corpus Hermeticum käännettiin arabiaksi ja sillä oli oma vaikutuksensa islamilaiseen mystiikkaan.

Vanhojen jumalien palvonta vetäytyi kaikkein vaikeakulkuisimmille seuduille. Sisilian maaseudun tarantella-tanssi säilytti muistumia dionyysisistä bakkanaaleista. Kreikan takapajuisimmat konservatiivit, eli lakonialaiset, vetäytyivät Mánin niemimaalle kivitorneihinsa, mistä käsin he vastustivat kirkkoa aina vuoteen 804 asti, jolloin ekumeeninen patriarkka Tarasius pakotti heidät asevoimin ottamaan kasteen.

Justinianuksen suuri unelma, Itä-Rooman kristillistäminen, oli vihdoin valmis. Sen uhrien oma ääni ei kuulu historiallisissa lähteissä. Vain museoiden torsoiksi lyödyt ja turmellut marmoriset jumalankuvat todistavat mykkinä kulttuurista joka oli.



[1] Imperator Caesar Flavius Petrus Sabbatius Iustinianus Augustus (483–565 jaa.)

[2] Nykyinen Diyarbakır Turkin kurdialueella, josta mm. sekulaari kansalaisaktivisti Anter Yaşa on kotoisin.

[3] Nykyinen Raqqa, Islamilaisen valtion pääkaupunki vuosina 2014–2017.

[4] Paavalin ja Theklan teot on yksi apokryfikirjoista. Kirkkoisä Tertullianus (160–230 jaa.) sanoo, että sen kirjoitti aasialainen vanhin Paavalin kunnioituksesta. Kirjassa Paavali käännyttää neitsyt Theklan, joka kokee monenmoisia ihmetekoja ja alkaa asua luolassa. Lopuksi miesjoukko meinaa raiskata hänet, mutta Herra tempaa Theklan suojaan kallion sisään.

[5] Skyyttalainen munkki Dionysius Exiguus oli jo kehittänyt kristillisen ajanlaskun, mutta Johannes suosii kirjassaan Syyriassa yleisesti käytettyä seleukideilta periytyvää ajanlaskua A. G. (Anno Graecorum). Siinä vuodet lasketaan eteenpäin Seleukos I Nikatorin paluusta Babyloniin vuonna 312/311 eaa.

[6] Parabolani olivat köyhistä ja kouluttamattomista kristityistä koostuva veljeskunta. He värväytyivät tekemään laupeudentyönä kirkolle kaikkein likaisimpia töitä, kuten hoitamaan sairaita ja pesemään ruumiita, mutta toimivat myös paikallisten piispojen palvelijoina ja henkivartioina. Heillä oli varsin väkivaltainen ja fanaattinen maine.

Menin erehdyksessä ostamaan italialaisen toimittajan Alberto Angelan uuden populaariteoksen Rakkautta ja intohimoa antiikin Roomassa. Varoituksena kaikille jouluostoksia tekeville ihmisille täytyy kertoa, että kirja sisältää luokattoman huonoa proosaa, vanhentuneita teorioita ja suoranaisia asiavirheitä. Myös suomennos jättää toivomisen varaa: nimiä on jäänyt italialaiseen muotoonsa (Valerio Massimo > Valerius Maximus). Aihe on kuitenkin hyvä ja tasa-arvoisesta avioliittolaista käydyn julkisen keskustelun vuoksi ajankohtainen. Keskityn tässä kirjoituksessa valaisemaan – toki nopeasti ja ankarasti yksinkertaistaen – mitä laki todella sanoi parisuhteista Rooman valtakunnan aikana.

dextrarum iunctio

Roomalaisessa hääseremoniassa puolisot ottivat toisiaan kiinni oikeasta kädestä (dextrarum iunctio). Ele symboloi aviopuolisoiden välistä uskollisuutta. Morsiamen huntu ei ollut valkoinen vaan oranssi. Kuvat: (1) Sarkofagi 160-luvulta, Museo ducale di Mantua. (2) Sarkofagi 280-luvulta, Palazzo Massimo al Terme. (3) Sarkofagi 170-luvulta, British Museum.

Tasavallan aika – vaimo miehensä omaisuutta

Ensimmäiseksi täytyy muistuttaa, että kaikki avioliitot olivat sopimuksia yksityishenkilöiden välillä. Valtio ei valvonut ihmisten välisiä liittoja eivätkä ne edellyttäneet pappien toimittamia seremonioita kuin yhdessä poikkeuksessa. Avioliitto ymmärrettiin yhteisestä sopimuksesta tapahtuvaksi yhdessä elämiseksi. Sitä saatettiin toki juhlistaa erilaisin häärituaalein pariskunnan toiveiden mukaisesti.

Varhaisina aikoina nainen kuului laillisesti perheenpään (paterfamilias) valtaan.  Sanonta ”pyytää tyttären kättä” tullee avioliittoa koskevasta roomalaisesta lakitermistä cum manu, ”käden kera”, joka tarkoittaa että tytär siirtyy avioliitossa isänsä holhouksesta uuden aviomiehen omaisuudeksi.

Kaikista muodollisin näistä cum manu−tyyppisistä avioliitoista oli ylimyssuvuille varattu liitto jota kutsuttiin nimellä confarreatio. Confarreatio-liitto oli hyvin juhlava ja seremoniallinen; sitä edellytettiin vanhimpiin ja arvokkaimpiin pappisvirkoihin pyrkiviltä ja se vaati ylipapin (pontifex maximus) ja Juppiterin pappien (flamen Dialis, flaminica Dialis) läsnäoloa. Liitto sai nimensä siitä, että seremonian päähetkellä hääpari söi spelttivehnästä leivotun pyhän leipäsen. Confarreatio-menoin solmittua liittoa ei voinut purkaa ja siihen pyrkivien piti olla neitsyitä. Tällaiset vanhoilliset liitot kävivät tasavallan ajan lopulla niin harvinaisiksi, ettei pappisvirkoihin enää tahtonut löytää ehdot täyttäviä hakijoita.

Yleisimmin avioliitto perustui nauttimussaantoon (usus). Mikäli mies ja nainen olivat asuneet katkeamatta yhdessä vuoden ajan, katsottiin heidät aviopariksi ja naisen siirtyneen miehen holhoukseen. Nainen saattoi estää liiton olemalla poissa kotoa kolme perättäistä yötä. Mies saattoi lopettaa liiton yksinkertaisesti käskemällä naista keräämään kamppeensa. Tällainen vuoden ”koeaika” oli epäilemättä hyödyllinen parisuhteen kannalta.

Avioeroon suhtauduttiin hyvin käytännönläheisesti. Siihen ei liittynyt minkäänlaista sosiaalista tahraa eikä sitä erityisemmin paheksuttu. Muinaisina aikoina avioeron saattoi ottaa vain mies ja vain hyvästä syystä, mutta tasavallan ajan lopuilla kumpi tahansa saattoi erota niin halutessaan, ilmoitusasiana. Kun kerran avioliiton ainoa laillinen edellytys oli halu elää yhdessä, halun puute oli ainoa tarvittava syy eroon. Ylimystön parissa avioliittojen on arveltu kestäneen keskimäärin 15 vuotta.

Keisariajan itsenäiset naiset

Cum manu -tyyppiset avioliitot, joissa vaimo eli miehensä holhouksessa, jäivät kokonaan pois muodista elintason noustessa. Tasavallan ajan lopulla yleistyi käytäntönä sine manu, jossa nainen säilytti itsemääräämisoikeutensa ja omaisuutensa koskemattomina. Vain myötäjäiset olivat yhteistä omaisuutta.

Seremonioilla joilla avioliiton alku vahvistettiin, ei ollut laillisesti merkitystä yhteiselämälle. Riitti, että mies ja nainen halusivat solmia pysyvän liiton. Juristi Ulpianuksen mukaan ei ollut edes välttämätöntä, että yhdessä eläminen oli jatkuvaa, tai että pari eli saman katon alla.

Mies saattoi mennä naimisiin lain mukaan 14-vuotiaana, nainen 12-vuotiaana. Ei ole tavatonta nähdä hautakiveä, jonka sureva parikymppinen leskimies on pystyttänyt 17-vuotiaalle vaimolleen joka on synnyttänyt jo kaksi lasta. Aikaisemmin pidettiin itsensä selvänä, että roomalaistytöt naitettiin pääsääntöisesti alle 15-vuotiaana, mutta uudempi väestöhistoriallinen tutkimus ei tue tätä käsitystä. Arvellaan, että puolet naisista olisi mennyt naimisiin 20. ikävuoteen, miehet taas 30. ikävuoteen mennessä.

Avoliitot ja moniavioisuus

Jokaisessa yhteiskuntaluokassa tunnettiin yleisesti myös avoliitto eli konkubinaatti. Kaikki ihmiset eivät syystä tai toisesta halunneet mennä virallisesti naimisiin. Tämä oli ainoa yhdessäelämisen tapa, joka oli sallittua orjille. Ennen 190-lukua jaa. myös sotilaiden puolisot olivat virallisesti jalkavaimoja, sillä sotilaat eivät saaneet mennä naimisiin palvelusaikanaan.

Avoliitto oli yleinen valinta silloin, kun puolisoiden välinen yhteiskunnallinen ero oli liian suuri. Monet keisarit, kuten Vespasianus, Antoninus Pius ja Marcus Aurelius elivät avoliitossa vakituisen jalkavaimon kanssa. Keisari Vespasianuksen kumppani vaimonsa Flavia Domitillan kuoleman jälkeen oli vapautettu orja Antonia Caenis, ilmeisen koulutettu ja älykäs nainen joka oli työskennellyt keisarillisessa taloudessa sihteerinä. Caenis vältteli huomiota eikä halunnut esiintyä julkisuudessa; hänestä ei ole olemassa yhtään muotokuvaa. Käytännössä hän oli kuitenkin Rooman ensimmäinen rouva.

Varsinainen moniavioisuus oli Rooman lakien mukaan kielletty, mutta avoliitossa ihmiset saattoivat elää miten tahtoivat. Rooman Via Pincianan varrelta on löytynyt erikoinen hautakivi, joka on omistettu Perugiasta kotoisin olleelle vapautetulle rouvalle nimeltä Allia Potestas. Allia oli elänyt polyamorisessa avoliitossa kahden nuoren miehen kanssa. Pitkässä muistokirjoituksessa ylistetään varsin suorasukaisesti Allian hekumallisia suloja ja miten hän onnistui elämään sopuisasti kahden miehen kanssa.

(1) Antonia Caenisin hauta-alttari.  Kuva: Ann Raia, 2009. (2)  Allia Potestan muistopiirtokirjoitus. Kuva: Creative Commons (Kleuske, CC-BY-SA 3.0).

(1) Antonia Caenisin hauta-alttari. Kuva: Ann Raia, 2009. (2) Allia Potestan muistopiirtokirjoitus. Kuva: Creative Commons (Kleuske, CC-BY-SA 3.0).

Samaa sukupuolta olevien liitot

Rooman valtakunnassa solmittiin myös virallisia samaa sukupuolta olevien ihmisten avioliittoja. Keisari Nero meni miehen kanssa naimisiin peräti kaksi kertaa. Hän nai ensin vanhemman palvelijansa Pythagoraan (tällöin keisari itse pukeutui morsiushuntuun); sitten vihitytti itsensä sulhasena kauniin nuoreen kastraattinsa Sporuksen kanssa.

On epäselvää, mikä tällaisten samaa sukupuolta olevien liittojen lainopillinen asema oli. Kun kyse ei ollut keisarista, ne todennäköisesti samastuivat avoliittoihin, sillä juridisesti conubium saattoi olla voimassa vain kahden Rooman kansalaisen, miehen ja naisen, välillä. Silti on varmaa että tällaisia liittoja solmittiin. On jopa paikkoja, jonne miehet matkustivat voidakseen mennä naimisiin toisen miehen kanssa, kuten Siwan keidas Egyptissä.

Kristityt keisarit Constantius II ja Constans näkivät tarpeelliseksi kriminalisoida homoavioliitot koko Rooman valtakunnan alueella 16. joulukuuta vuonna 342. Laki syyttää miehiä jotka ”ryhtyvät morsiamiksi” ja naisia jotka ”hylkäävät miessukupuolen”, ja tuomitsee ”kaikki miehet jotka jo ovat, tai menevät avioon toisen miehen kanssa, kuolemanrangaistukseen.” (Codex Theodosianus 9.7.3). Kristityt suhtautuivat kielteisesti myös avioeroon, jonka saamista hankaloitettiin vuonna 449 säädetyllä lailla. Sen vastapainoksi kristinusko teki naimattomuudesta sosiaalisesti hyväksyttyä, jopa ihailtavaakin.

erythra thalassa

Asepalvelus takaa kansalaisuuden – vaan kuinka kauas saattoi Rooman legioonalainen päätyä keisarin ja isänmaan puolesta? Tunnetun maailman rajoille asti. Kun Rooma otti Kleopatran kuoleman jälkeen haltuunsa Ptolemaiosten Egyptin, se peri samalla myös Ptolemaiosten meriyhteydet Afrikkaan, Arabiaan ja Intiaan. Ptolemaiosten Punaiselle merelle jättämä valtatyhjiö täyttyi välittömästi arabialaisista ja somalialaisista merirosvoista, joten vuonna 26 eaa. keisari Augustus lähetti Egyptin maaherran Aelius Galluksen kahden legioonan ja 10 000 apujoukkojen miehen kanssa valloitusretkelle ”onnelliseen Arabiaan”.

Gallus onnistui karkoittamaan merirosvot tukikohdistaan, mutta helle, taudit ja veden puute osoittautuivat retkikunnalle tuhoisiksi. Roomalaiset menettivät vain 700 miestä kaatuneina, mutta 7 000 miestä nestehukkaan. Arabiaa ei koskaan liitetty valtakuntaan. Punainen meri sen sijaan kuului tästä lähtien Rooman valtapiiriin. Berenicen eteläpuolisista, vaikeasti hallittavista Ptolemaiosten tukikohdista luovuttiin, samalla kun Berenicen, Arsinoen ja Myos Hormoksen satamia vastaavasti laajennettiin ja kulkuyhteyksiä niihin parannettiin.

Intiaan suuntautuneen kaupankäynnin volyymistä ja merkityksestä saa hyvän kuvan anonyymin kreikkalaisen merikapteenin 1. vuosisadalla julkaisemasta lokikirjasta Periplus Maris Erythraei, joka luettelee kaksikymmentä tärkeintä intialaista kauppasatamaa Karachista Kalkuttaan. Intialaisia norsunluuesineitä on löytynyt Pompejista asti. Vanhempi Plinius valittaa Luonnonhistoriassaan, miten Rooman kauppatase itään oli sata miljoonaa sestertiusta alijäämäinen: tämän verran Arabian väriaineet, Kiinan silkki ja Intian mausteet maksoivat valtakunnalle (Plinius, Hist. Nat. 12.41.84). Vastaavasti Intian Keralasta on löytynyt runsain mitoin roomalaista terra sigillata –keramiikkaa. Turistinähtävyydet sisältävän roomalaisen tiekartan Tabula Peutingerianan mukaan Muziriksen kaupungissa Keralassa oli Augustuksen temppeli, joten voidaan epäillä että siellä oli myös pysyvä kauppasiirtokunta.

Pompejista löytynyt intialaista Lakshmi-jumalatarta esittävä pienoispatsas

Pompejista löytynyt intialaista Lakshmi-jumalatarta esittävä figuriini (Museo Archeologico Nazionale di Napoli)

Kauppaedut vaativat sotilaallista läsnäoloa. Vuonna 125 keisari Trajanus lähetti yhden Daakian, Parthian ja Juudean sodissa kunnostautuneista legioonistaan (Legio II Traiana Fortis) Egyptiin korvaamaan maata aiemmin miehittäneen Legio III Cyrenaican. Trajanuksen aikana Punaiselle merelle perustettiin oma laivasto ja kaikki Egyptin satamat saivat omat varuskuntansa. Samalla roomalaiset ryhtyivät rakentamaan pysyviä tukikohtia Intian purjehdusreitin varrelle. Farasan-saarilta on löytynyt vuosille 138–141 ajoitettu latinankielinen piirtokirjoitus:

”Tämän keisari Antonius Augustus Piukselle omistetun monumentin on tehnyt ja vihkinyt urhoollisen Trajanuksen toisen legioonan ja sen apujoukkojen puolesta Castricius Aprinius, Publiuksen poika, Farasan-saarten sataman (Ferresani portus) ja Herkuleen meren prefekti.”

Farasan-saarten jälkeen Rooma miehitti Eudaemon Arabian (nyk. Aden) tärkeän välisataman ja lopulta Ptolemaioksille kuuluneen Sokotran saaren Intian valtamerellä (jota kreikkalaiset kutsuivat Punaiseksi mereksi). Kaukomaiden joukko-osastoja kierrätettiin säännölllisesti. Kahtakymmentä vuotta myöhemmin Farasan-saarelle jätettiin toinen omistuspiirtokirjoitus Juudeaan pysyvästi  sijoitetun Legio VI Ferratan nimissä.

200-luvun loppupuolelta lähtien Rooman uudeksi periviholliseksi nousseet sassanidi-persialaiset pyrkivät kaikin keinoin katkaisemaan Rooman kauppayhteydet ja saamaan Arabian omiin käsiinsä. Keisari Diokletianus liittoutui afrikkalaisen Aksumin kuningaskunnan kanssa ja siirsi etelään lisää joukkoja. Legio II Traiana muutti tukikohtaansa Aleksandriasta etelämmäksi Apollinopolis Magnaan ja Legio X Fretensis Ailaan (Jordanian Aqaba). Yksi legioonan kohorteista muunnettiin merijalkaväeksi.

Diokletianuksen valtakaudelle sijoittuu myös tämä poikkeuksellinen piirtokirjoitus, jonka on jättänyt kristitty ammattisotilas:

”Aurelius Gaius, samannimisen isän poika. Palvelin Legio I Italicassa,  Legio VIII Augustassa ja Legio I Jovia Scythicassa. Aloitin ratsumiehenä, ylenin ryhmänjohtajaksi, sitten optioksi. – – Minut valittiin keisarin omiin erikoisjoukkoihin (sacer comites) ja palvelin ympäri valtakuntaa ja ulkomailla: Aasiassa, Kaariassa, Lyydiassa, Lykaioniassa, Kilikiassa, Foinikiassa, Syyriassa, Arabiassa, Palestiinassa, Egyptissä, Intiassa, Mesopotamiassa, Kappadokiassa, Galatiassa, Bityniassa, Traakiassa, Moesiassa, Sarmatiassa neljä kertaa, Goottien mailla kaksi kertaa, Saksassa, Dardaniassa, Dalmatiassa, Pannoniassa, Galliassa, Espanjassa, Mauretaniassa ja  – – .

Monien vaivojen jälkeen palasin takaisin synnyinmaahani Pessinukseen ja asun nyt Cotyaeumissa tyttäreni Macedonian kanssa. Olen pystyttänyt tämän hautakiven rakkaan vaimoni Julian muistoksi, Ylösnousemusta odottaen.”

Vaan millaisissa tehtävissä Aurelius Gaius, keisarin mies, kävi Intiassa? Emme koskaan saa tietää.

Jumalallinen hiusväri

Kaksi Afroditea

Kaksi roomalaisaikaista jumalatarfiguriinia. Vasemmalla kylpyyn valmistautuva Venus riisuu sandaaliaan ottaen samalla tukea Priapuksesta. Patsas on marmoria, korut, rintaliivit, hiukset ja häpykarvat on kullattu. (1. vuosisata, Museo Archeologico Nazionale, Napoli). Oikealla Isis-Afroditea esittävä pieni terrakottaveistos, jonka värit ovat myös vielä nähtävissä. Afroditella on kultanen tukka – tai peruukki. (2. vuosisata, The Metropolitan Museum of Art)

Vanha kasku kertoo, että vaaleaveriköillä on hauskempaa. Välimeren tummassa kreikkalais-roomalaisessa maailmassa vaaleahiuksisuus yhdistyi toiseuteen, jopa jumalaisuuteen. Rakkauden jumalatar Afrodite, roomalaisittain Venus, kuvattiin usein kultatukkaisena, muodokkaana, vaaleana impenä. Säilyneiden kuvien määrän perusteella voi sanoa Afroditen olleen jumalista suosituimpia. Häntä palvottiin lukemattomissa kulttipaikoissa, joista eräät kuuluisimmat olivat Knidoksella, Kyproksella ja Sisilian Eryxissä, josta tarinan mukaan Venus tuotiin Roomaan puunilaissotien aikana.

Rooma oli juuri kärsinyt tuhoisan tappion Trasimenusjärven taistelussa. Kaupungissa syntyi paniikki; senaatti teki mitä senaatti yleensäkin teki noihin aikoihin, eli konsultoi pappeja ja Sibyllan oraakkelikirjoja. Oraakkeli ennusti, että Karthago saattaisi olla voitettavissa, mikäli Eryxin jumalatar – Karthagon sisilialaisten liittolaisten suojelusjumala – käännytettäisiin Rooman puolelle. Roomalaiset hyökkäsivät oitis Eryxiin, lupasivat jumalattarelle suunnattoman suuren temppelin ja valloittivat kaupungin. Kulttikuva kannettiin takaisin Roomaan, jossa itämaisesta huikentelevaisuudesta ja temppeliprostituutiosta(1) puhtaaksi pestynä siitä tuli Rooman kantaäiti, Venus Genetrix.

Yhteys seksiin kuitenkin säilyi. Rooman ilotytöt uhrasivat 23. huhtikuuta Venus Erycinan alttarille (rattopojille oli oma juhlansa). Kreikkalaiset kurtisaanit olivat jo pitkään esiintyneet jumalattarensa asussa vaalennetuin hiuksin. Keisari Caligulan aikana vuonna 40 kaikki prostituoidut määrättiin blondaamaan tukkansa tai käyttämään vaaleita peruukkeja. Ehkä siksi että heidät voisi paremmin erottaa kunniallisista, tummatukkaisista matroonista? Toisaalta vaaleasta tukasta oli tullut muotivillitys. Antiikin ajalta tunnetaan yli sata erilaista hiusvärireseptiä. Päänahkaan hierottiin muun muassa kullankallista sahramia, öljyä, värijauheita ja keltaista savea.

Vaikka jumalattaren jäljittelystä oli tullut naisille tavallinen kaunistautumistoimenpide, vaaratonta se ei ollut. Ovidius runoilee:

Sanoinhan: ”lopeta hiustesi värjääminen”
ja nyt sinulla ei enää ole mitään mitä värjätä.

– –

Sinua eivät vahingoittaneet porton yrtit, eikä eukonilkimys pessyt päätäsi Thessalian myrkkyvedellä, eikä sairaus – pysyköönkin poissa – sinuun iskenyt, hiustesi tuuheutta eivät vähentäneet kateellisten puheetkaan. Sinä tiedät itse aiheuttaneesi tuhon omin käsin, itse sekoitit päähäsi laitetun myrkyn.

Nyt Germania lähettää sinulle vankien hiuksia,
turvanasi on kukistetun kansan antama lahja.
Voi miten usein punastutkaan jonkun ihastellessa hiuksiasi ja sanot: ”Saan tunnustusta ostetusta kauneudesta, en tiedä ketä saksalaisneitoa nyt ylistetään minun sijastani.”

Ovidius, Amores 1.14
(suom. Mika Rissanen)

Hiusvärien ja vaalennusaineiden tehosta ei ollut mitään takeita. Niiden vaikutus hiuksiin saattoi olla suorastaan tuhoisa. Martialis neuvoi käyttämään sapo-nimistä väriainetta, joka pyöriteltiin vuohenrasvasta ja pyökin tuhkasta, tai spuma batavaa, Reinin suulta saatavaa värjäyssaippuaa. Plinius neuvoi Luonnonhistoriassaan käyttämään vaalennukseen viinietikan valmistuksessa syntyvää syövyttävää pohjasakkaa ja ammoniakkipitoista kyyhkysen ulostetta. Voi vain kuvitella, millainen haju tököteistä syntyi.

Ehkä juuri siksi peruukkiteollisuus elikin Roomassa paksusti. Peruukin avulla sai luonnollisen näköiset kutrit turvautumatta epäilyttäviin rohtoihin. Sanotaan, että tuhansia germaaneja, slaaveja ja kenties meidänkin esiäitejämme myytiin orjiksi pelkästään vaaleiden hiustensa takia. Arkeologi Elizabeth Bartman kuitenkin muistuttaa, että hyvää peruukkimateriaalia tuotettiin muualtakin, kuten intiasta, eikä peruukkien pitäminen kenties ollut niin tavallista kuin yleensä ajatellaan. Monimutkaiset kampaukset syntyivät taidolla myös oikeasta tukasta.

Venus ei aina ollut blondi: vaahtosyntyistä valtiatarta (Venus Anadyomene) esittävässä pompejilaisessa muraalissa Venus kuvataan aivan selvästi brunettina. Seinämaalaus on mahdollisesti kopio antiikin kuuluisimman taidemaalarin, 400-luvulla eaa. eläneen joonialaisen Apelleen samannimisestä mestariteoksesta. Originaali päätyi Augustuksen aikana galleriaan Roomaan, rapistui ja tuhoutui, joten alkuperäisestä hiusväristä ei voi sanoa mitään (Botticellin ja Titianin versioissa Venus on vaaleahko punapää).

Vaaleahiuksisuus ei ilmeisesti ollut tavatonta syntyperäistenkään roomalaisten kesken. Useiden varhaisten keisareiden kerrotaan olleen vaaleita: Suetoniuksen mukaan Augustuksella oli oljenväriset hiukset, Caligulalla kullankarvainen parta, Nero oli vaalea ja sinisilmäinen, Vitellius punapää. Vaaleuden määritelmä saattoi tosin olla silloin löyhempi kuin näin vetyperoksidin aikakautena.

Keisari Caracalla, joka oli sekä tummakutrinen että -hipiäinen, käytti blondia peruukkia kalastellessaan germaanipalkkasotilaidensa ja henkivartioidensa suosiota. Miesten peruukkienkäytöstä huolimatta satiirikot jaksoivat arvostella vain naisia heidän ”turhamaisuudestaan”. Martialis vinoili: ”Vaikka itse olet kotona, sinua kaunistetaan keskellä Suburaa, Galla, ja hiuksesikin ovat poissa luotasi.” Ovidius opasti Rakastamisen taidossa lukijoitaan:

”Nainen värjää harmaantuvat hiuksensa germanialaisilla yrteillä ja tavoittelee keinojensa avulla oikeata parempaa vivahdetta. Nainen saattaa hiukset ostettuaan kulkea pää tuuheana ja muuttaa rahalla toisen tukan omakseen. Ja mikäpä ostaessa – niitähän on julkisesti kaupan Herkuleen silmien ja runottarien parven edessä – –.”

Ovidius, Ars amatoria (suom. Seppo Heikinheimo)

Lisää aiheesta:

 (1) Temppeliprostituutio on nykyään kiistanalainen aihe, mutta ainakin antiikin ajan ihmiset itse uskoivat sitä olleen.

Pontius Pilatus

Ecce homo! (Antonio Ciseri, 1871)

Ecce homo! Antonio Ciserin maalauksessa vuodelta 1871 on nerokas asetelma: katsoja on Pilatuksen lähipiiriä, eikä päähenkilöiden kasvoja näytetä. Läsnäolemisen tunne on vaikuttava.

Olipa pääsiäinen Palestiinassa. Juudean prokuraattori Pontius Pilatus oli pulassa. Juutalaisten korkein neuvosto, Sanhedrin, oli ylipappi Josef Bar Kaifaan johdolla juuri tuominnut erään Jeesuksen kuolemaan jumalanpilkasta syytettynä. Voimaan tullakseen oli tuomion saatava vielä roomalaisen maaherran vahvistus, joten Sanhedrin toi Jeesuksen Pontius Pilatuksen eteen. Miehittäjävallan edustajalle  juutalaiset eivät kuitenkaan syyttäneet Jeesusta jumalanpilkasta, vaan kapinoinnista ja poliittisesta vehkeilystä.

Mutta kun Pilatus ei pitänyt Jeesusta syyllisenä ja kun myös neljännysruhtinas Herodes Antipas julisti Jeesuksen syyttömäksi, ylipappi Kaifas alkoi kiristää Pilatusta: ”Jos päästät hänet, et ole keisarin ystävä” (Joh. 19:12). Maaherra taipui painostuksen edessä, mutta pesi mielenosoituksellisesti kätensä koko jutusta. Tai näin ainakin kerrotaan kristillisten evankeliumien ja mm. Gerhard Prausen mukaan (Prause 1966: Historian harhaluuloja).

Dramaattinen kertomus Jeesuksen tuomitsemisesta kiehtoi kovasti myöhäisantiikin ihmisiä. Pilatuksesta kertovia tarinoita ilmestyi jatkuvasti lisää. Syntyi versioita, joissa hänen vaimonsa ”Procula” yritti pelastaa Jeesuksen hengen, ja sellaisia, joissa Pilatus itsekin katui syvästi osallisuutaan ja koki uudelleensyntymisen kristityksi. Etiopian ortodoksikirkossa häntä palvotaan yhtenä kristinuskon pyhimyksistä. Vaan kuka Pilatus oli oikeasti? Ja miten tarinan sepittäjät ajattelivat, että mahtavaa maaherraa voitiin kiristää?

Pilatus ei ensinnäkään ollut prokuraattori, vaan prefekti, sotilasviranomainen: todellinen arvonimi paljastui vuonna 1961 löytyneestä omistuskivestä. Prokuraattorius on Publius Cornelius Tacituksen (56 – n. 117) tekemä virhe – hänen aikanaan Juudean maaherroista käytettiin tuota titteliä. Historiallisen Pilatuksen elämästä emme paljoa tiedä. Hän oli sotilas ja konjunktuuripoliitikko, keisari Tiberiuksen suosikin Sejanuksen kavereita. Tunnemme hänet lähinnä juutalaisen historioitsijan Josefuksen (37 – n. 100) kirjoituksista.

Josefus ei anna Pilatuksesta kovin mairittelevaa kuvaa. Hänen mukaansa Pilatus ei miehityshallinnon johtajana kunnioittanut paikallisia lakeja ja tapoja. Varsinaiset riidat näyttävät Josefuksen mukaan liittyneen juutalaisten uskonnollisiin tunteisiin. Hän antoi sotilaittensa tuoda legioonan pyhät sotamerkit Jerusalemiin ja käytti temppelin varoja julkisiin menoihin, kuten uuden akveduktin rakentamiseen. Pilatus joutui usein puolustelemaan toimenpiteitään keisari Tiberiukselle; lopulta erään välikohtauksen jälkeen – Pilatus oli antanut teloittaa joukon samarialaisia – kirjailtiin valitus hänen esimiehelleen,  Syyrian maaherralle Vitelliukselle. Sen seurauksena Tiberius kutsui vuonna 36 prefektinsä takaisin Roomaan vastaamaan syytteisiin.

Tähän päättyvät tietomme Pilatuksesta. Sejanus oli kukistunut jo vuonna 31. Jeesuksen ristiinnaulitseminen osuu perinteen mukaisesti jonnekin vuosien 30–33 välille. Jos Pilatus oli jo valmiiksi huonossa huudossa Tiberiuksen silmissä, Kaifaan uhkailu keisarille kantelemisesta vaikuttaa ihan uskottavalle. Pilatuksen myöhemmistä vaiheista kertovat tarinat ovat kaikki enemmän tai vähemmän sepitettä. Kirkkohistorioitsija Eusebiuksen mukaan Pilatus karkotettiin Galliaan, jossa hän teki itsemurhan. (Historia Ecclesiae II,7).

Kristinuskon irtaantuessa juutalaisista juuristaan Pilatuksen hahmo sai tarinaperinteessä yhä oikeudenmukaisempia piirteitä, samalla kun juutalaisista tehtiin syntipukkeja. Tämä kehitys on nähtävissä jo Johanneksen evankeliumissa, jota pidetään evankeliumeista myöhäisimpänä. Varhaiskeskiaikainen kirja Pilatuksen teot on täynnä ihmeitä ja antisemitismiä. Pilatuksen vaimon nimi on jonkun keskiaikaisen kopistin lisäämä keksintö. Tämänkaltainen kirjallisuus oli keskiajalla tavattoman suosittua fan fictionia, jota esitettiin myös mysteerinäytelmien muodossa: kristillistä viihdettä, joka täydensi virallisten oppien aukkopaikkoja.

Egyptiläisten kristittyjen kertomusperinteessä tarina sai yhä hurjempia käänteitä: Jeesus osasi olla näkymätön ja muuttaa muotoaan, ja vietti viimeisen ehtoollisensa Pilatuksen kanssa. Pilatus tarjosi jopa oman poikansa ristiinnaulittavaksi Jeesuksen sijasta. Lukeva kansa janosi yhä lisää yksityiskohtia, joten joku luova henkilö väärensi Pontius Pilatuksen yksityisen kirjeenvaihdon, mukaan lukien täydellisen raportin Jeesuksen toimista keisari Tiberiukselle. Tai väärentää on ehkä liian voimakas sana. Antiikin ja keskiajan historiakäsityksen mukaan kirjailijan velvollisuus oli niin sanotusti ”täyttää aukkopaikat”, ja historiallisten henkilöiden nimiin pannut kirjeet olivat keskeinen osa tätä historian täydennystyötä, josta klassinen esimerkki on tuntemattomien tekijöiden Historia Augusta lukemattomine keksittyine sivuhenkilöineen ja viittauksineen.

Jatkoa artikkeliin Kaikki mitä olet tiennyt (väärin) antiikin historiasta.

Jean-Léon Gérôme, ”Pollice verso” (1872)

5) ”Peukalo alas” tuomitsi gladiaattorit kuolemaan

Kohtaus on tuttu lukemattomista elokuvista ja tv-sarjoista. Kaksi hikistä, puolialastonta gladiaattoria painii kentällä, kunnes toisen ase kirpoaa kädestä ja hän makaa avuttomana miekka kurkulla. Ottelijoiden katseet kääntyvät kohti yleisöä ja keisarillista aitiota. Näytetäänkö peukaloa ylös vai alas? Väärin!

Tosiasiassa melkein kaikki mitä luulemme tietävämme gladiaattoriotteluista perustuu enemmän tai vähemmän yllä olevaan Jean-Léon Gérômen vuonna 1872 tekemään maalaukseenJuvenalis sanoo Satiireissaan, että elämä ja kuolema areenalla ratkaistiin ”näyttämällä peukaloa”, pollice verso, mutta koska kyseessä oli itsestäänselvyys, hänelle ei tullut mieleen selventää ja kertoa miten peukaloa tarkkaan ottaen näytettiin. Peukalo ylös, peukalo alas, peukalo sivulle vai peukalo keskellä kämmentä? Kukaan ei tiedä (Satiirit 3.34–37).

Gladiaattorit eivät myöskään tervehtineet keisaria sanoilla Ave, Caesar, morituri te salutant (”terve, Caesar, kuolemaan menevät tervehtivät sinua”). Se on peräisin Suetonius Tranquilluksen teoksesta De vita caesarum (Rooman keisareiden elämäkertoja). Tervehdystä käytettiin vuonna 52, jolloin keisari Claudius järjesti laivastotaistelunäytöksen Fucinus-järvellä. Ottelijat olivat sotavankeja tai kuolemaantuomittuja rikollisia, ja Claudius vastasi tervehdykseen nokkelasti Aut non – ”tai sitten ei”.

Oikeat gladiaattorit eivät olleet kuolemaantuomittuja vaan ammattilaisia, joita voisi verrata meidän aikojemme vapaapainijoihin. Otteluita käsikirjoitettiin ja harjoiteltiin etukäteen. Kaikki gladiaattorit eivät myöskään olleet miehiä. Vaikka naisgladiaattoreita oli vähemmän kuin miehiä, he eivät olleet millään tavalla poikkeuksellisia. Keisari Tiberiuksen aikana piti säätää erikseen laki joka kielsi aatelisnaisia ryhtymästä gladiaattoreiksi tai niiden kouluttajiksi. Naisgladiaattoreita osallistui useimpiin tunnettuihin näytöksiin, mikä aiheutti aikansa konservatiiveissa tietenkin moraalista närkästystä. Juvenalis paheksui asiaa suunnattomasti ja syytti heitä hemmotelluiksi yläluokan tyttäriksi jotka vain etsivät halpaa hupia ja jännitystä elämäänsä. Libyalainen keisari Septimius Severus kielsi vuoden 200 tienovilla kaikkia naisia toimimasta gladiaattoreina, mutta kiellolla ei ollut mainittavaa vaikutusta, koskapa Ostian kaupungista on löytynyt paljon myöhempi naisgladiaattorien mainos.

6) Kuuluisat viimeiset sanat

Mahtavilla miehillä on mahtavat viimeiset sanat. Kuten me kaikki tiedämme, Gaius Julius Caesar sanoi kuolemansa hetkellä Et tu, Brute (”sinäkin, Brutukseni!”). Keisari Vespasianus vitsaili tulevan apoteoosinsa kustannuksella sanoilla Vae, puto deus fio (”hitto, minusta taitaa tulla jumala”). Väärin!

Varmaa tietoa ei näistä asioista koskaan tulla saamaan. Diktaattorin kuuluisat viimeiset sanat on keksinyt William Shakespeare (Julius Caesar, 3. näytös, 1. kohtaus). Suetoniuksen kirjoittaman elämäkerran mukaan Caesar sanoi ensin ”tämähän on väkivaltaa”, sitten huusi apua, ja heittäessään henkensä hän kykeni ainoastaan korahtelemaan, vaikka toiset väittävät että hän ehti sanoa kreikaksi – joka oli sivistyneistön kieli tuohon aikaan – καὶ σὺ τέκνον (”sinäkin, poikani?”). (Suetonius, 82.1)

Suetoniusta saamme kiittää myös Vespasianuksen viimeisistä sanoista. On totta, että hän vitsaili tulevalla kohoamisellaan jumalten joukkoon, mutta elämäkerran mukaan hänen viimeiset sanansa olivat ”keisarin pitäisi kuolla seisaaltaan”.

7) Roomalaiset käyttivät ”roomalaista tervehdystä”

Horatiusten vala (Jacques-Louis David, 1784)

Elokuvissa ja televisiosarjoissa roomalaiset sotilaat tervehtivät toisiaan ”roomalaisella tervehdyksellä”, oikea käsi ojennettuna ja sormet yhdessä. Väärin!

Tosiasiassa tervehdystä käytettiin ensimmäisen kerran ylläolevassa Jacques-Louis Davidin maalauksessa vuodelta 1784. Vasta uusklassinen taide ja varhaiset historialliset elokuvat kuten Cabiria (1914) tekivät siitä yleisesti tunnetun. 1800-luvun lopulla roomalaistervehdystä käytettiin Yhdysvalloissa lippuvalan yhteydessä, Gabriele d’Annunzion squadristit käyttivät sitä Fiumen valtauksessa 1919, Mussolinin fascistit kopioivat sen d’Annunziolta 1923 ja lopulta Hitler Mussolinilta 1926 tunnetuin seuraamuksin. Nykyään ”roomalaisen tervehdyksen” käyttäminen osoittaa useimmissa länsimaissa huonoa makua (ja on laitonta Saksassa), ellei ole pukeutunut legioonalaiseksi – ja silloinkin syyllistyy törkeään anakronismiin.

Yksikään roomalainen kirjailija ei mainitse tätä tervehdystä, eikä se esiinny myöskään aikakauden taiteessa. Oikealla kädellä tervehtiminen oli toki yleinen ele, ja näkyy muun muassa tässä Trajanuksen pylvään paneelissa. Roomalaisten virkamiesten ja hallitsijoiden käyttämä ele muistuttaa hieman ”roomalaista tervehdystä”, mutta sitä ei tehdä sormet yhdessä. Virallisesta tervehdyksestä ei missään nimessä ollut kyse. (Winkler 2009: The Roman Salute: Cinema, History, Ideology.)

8) Kristittyjen vainot Colosseumilla

The Christian Martyrs' Last Prayer (Jean-Léon Gérôme, 1863-1883)

Jean-Léon Gérômen maalauksessa ”veritodistajien viimeinen rukous”, jonka hän teki William T. Waltersin tilauksesta vuosina 1863-1883, kristityt ovat kokoontuneet viimeiseen yhteisrukoukseen ennen kuin heidät syötetään leijonille. Kristittyjen vainot johtivat tuhansien kuolemaan Colosseumilla, jonka paavi Benedictus XIV (1740–1758) pyhitti marttyyrien muistolle. Väärin!

Edes maalaus ei itse asiassa kuvaa Colosseumia eli oikeammin sanottuna Flaviusten amfiteatteria, vaan Circus Maximusta. On todennäköistä, ettei Colosseumilla vuotanut koskaan kristityn veri, sillä sitä ei mainita yhdessäkään pyhimyskertomuksessa (esimerkiksi P. Sebastianus teloitettiin Palatiumilla, P. Agnes Domitianuksen stadionilla ja P. Pietari Neron sirkuksessa). Marttyyrien kuolinpaikoille perustettiin kappeleita, mutta Colosseumin raunioita ei pidetty myöhemminkään pyhänä. Sitä ei mainita pyhiinvaeltajille suunnatuissa keskiaikaisissa matkaoppaissa ja mielikuvituksellisissa legendakokoelmissa kuten Mirabilia Urbis Romaessa.

Kuka sitten on vastuussa väärinkäsityksestä? Ilmeisesti paavi Pius V (1566–1572), joka keksi tarjota pyhiinvaeltajille Colosseumin hiekkaa reliikkinä sillä perusteella, että se oli marttyyrien veren pyhittämää. Siihen asti Colosseum oli toiminut ensin linnoituksena ja sitten paavillisena kivilouhoksena. Fioravante Martinellin sata vuotta myöhemmin kirjoittama kirja popularisoi ajatuksen lukevalle  kansanosalle, eikä virhettä ole sittemmin voitu korjata.

Muutenkin keskiajan kirjallisuus on suuresti liioitellut vainojen mittakaavaa. Vuonna 354 laaditussa luettelossa vuosittaisista kristillisistä muistopäivistä mainitaan vain kolmekymmentäkaksi marttyyriä. Jopa Kesarean piispa Eusebios (275–339) joutui myöntämään kirjoittamassaan Kirkkohistoriassa, että Rooman valtakunnan virkamiesten toimeenpanevat vainot olivat satunnaisia ja paikallisia ja ne liittyivät enemmän paikallisiin levottomuuksiin. Nykytutkimus on liikkunut enemmän tai vähemmän tähän suuntaan, eikä Rooman valtiokoneiston enää uskota vainonneen kristittyjä ennen vuotta 250 (Hänninen – Kahlos – Lehtonen 2012: Uskonnot antiikin Roomassa).

On varmaa, että monet kristityt joutuivat todella kokemaan kärsimyksiä keisariajalla. Kuinka laajoja vainot olivat ja kuinka useat joutuivat niiden uhriksi, on mahdotonta sanoa varmuudella. Edesmennyt professori Veikko Litzen piti oikeansuuntaisena arviota, että kaiken kaikkiaan kristittyjen marttyyrien määrä oli korkeintaan kaksi tuhatta – siis vähemmän kuin seitsemän henkeä vuodessa valtakunnassa, jossa oli 60 miljoonaa asukasta (Litzen 2009: Tie Nikeaan). Kuten arvata saattaa, asia on kiistanalainen.

Nykyään useimmat taitavat jo tietää että antiikin patsaat olivat oikeasti maalattuja ja valkoisen marmorin ihannointi on renessanssin ja Winckelmannin koulukunnan perua. Mutta tiesittekö te näitä?

numerals

1) Roomalaiset numerot: IV vai IIII?

Kaikki ovat varmaan joutuneet jossain elämänsä vaiheessa opettelemaan roomalaiset numerot, joissa on samanlainen logiikka kuin roomalaisissa päivämäärissä: IV on yksi pois viidestä, VIII on viisi plus kolme, ja niin edespäin. Väärin!

Roomalaiset eivät itse pitäneet kiinni säännöistään. Luku neljä esiintyy useammin muodossa IIII, kuten legioonan nimessä IIII Macedonica; samoin yhdeksäs legioona kirjoitetaan Legio VIIII, ei IX. Luku kahdeksantoista saatettiin kirjoittaa XVIII:n sijasta XIIX, kuten esimerkiksi Secundinuksen haudassa Via Appialla tai tässä Marcus Caeliuksen hautakivessä. XIIX oli sikäli loogisempi kuin XVIII, sillä kahdeksantoista luettiin duodēvīgintī, kaksi pois kahdestakymmenestä.

Eikä tässä vielä kaikki! Luku viisikymmentä kirjoitettiin pitkään , ennen kuin se muuttui L-kirjaimeksi. Vanhoissa piirtokirjoituksissa luku sata saatettiin kirjoittaa ƆIC tai Ɔ. Keskiajan kirjanpidossa CIƆ alkoi tarkoittaa tuhatta ja IƆ viittäsataa, kuten tässä esimerkissä. Ai niin, ja tuhat eli M oli Augustuksen aikana vielä ↀ.

plumbing

2) Roomalaiset vesijohdot aiheuttivat lyijymyrkytyksen

Mahdollista lyijymyrkytystä on tarjottu koko 1900-luvun ajan syyksi Rooman valtakunnan rappiolle. Roomalaiset vesijohtoputket tehtiin lyijystä, joka on pehmeä, helposti työstettävä metalli, ja jota syntyi suuria määriä hopeakaivosten sivutuotteena. Lyijy liukeni putkista juomaveteen ja myrkytti pahaa-aavistamattomat janoiset. Väärin!

Vesi, joka virtasi antiikin vesijohtoverkostoissa, oli sekä kalkkipitoista että lievästi hapanta. Hiilihappo reagoi kalsiumhydroksidin kanssa muodostaen kalsiumkarbonaattia, jonka Roomassa koskaan ruokaa laittaneet tuntevat valkoisena krustina kattilan sisäpinnassa. Antiikin vesijohtojen sisäpintoja peitti paksu kerros kalsiumkarbonaattia, estäen lyijyä liukenemasta veteen mutta aiheuttaen välillä ikäviä tukoksia (Sextus Julius Frontinus, De aquaeductu CXXII.1).

Vaikka putket olisivat olleet uusia, veden virtausnopeus oli riittävän suuri estääkseen lyijyn liukenemisen. Lisäksi osa vesijohtoputkista ei ollut lyijyä vaan savea: roomalaiset eivät suinkaan olleet tietämättömiä lyijyn vaaroista. Arkkitehti ja insinööri Marcus Vitruvius Pollio varoittaa kirjassaan De architectura lyijyn vaaroista ja suosittelee käyttämään terrakottaputkia aina kuin mahdollista (VIII.6.10-11)

3) Orgioissa mässäiltiin ja käytiin välillä oksentamassa vomitoriumissa

Orgiat-Asterixin-mukaan2

Kukapa ei olisi lukenut tarinaa roomalaisten ökyjuhlista, joissa mässättiin ähkyyn asti ja sitten annettiin orjan kutittaa höyhenellä kitalakea tai käväistiin vartavasten tarkoitusta varten rakennetussa vomitoriumissa tyhjentämässä vatsalaukun sisältö. Väärin!

Useimpien orgiatarinoiden alkuperä on roomalaisen kirjailijan Petronius Arbiterin veijariromaanissa Satyricon, joka satiirina kertoo omasta ajastaan yhtä vähän kuin Manillaköysi Jatkosodasta. Vomitorium on kuitenkin täydellinen väärinkäsitys. Oikea vomitorium on stadioneilla tai teatterissa oleva katettu kulkuväylä, jonka kautta suuret katsojamäärät voivat poistua nopeasti esityksen jälkeen. Itse termi esiintyy ensimmäisen kerran vasta myöhäisantiikissa, jolloin eräs Macrobius Ambrosius Theodosius – paremmin tunnettu ”Scipion unen”  kommentaarien kirjoittajana – käyttää sitä kirjassaan (Saturnalia 6.4.3.).

En tiedä, mistä tämä väärinkäsitys on alunperin kotoisin. Wikipedia syyttää Aldous Huxleya.

4) Vuonna 406 barbaarit ylittivät jäätyneen Reinin

Thomas J. Craughwell: Barbaarien valloitusretket

Tässäpä tarina joka toistuu niin identtisenä historiankirjasta toiseen, että on selvää kirjoittajien kopioivan sen toisiltaan. Mutta mistä ihmeestä me tiedämme, että Rein jäätyi tuona nimenomaisena uudenvuoden aattona? Tai tiettyjen germaaniheimojen hyökänneen sen yli?

Lista hyökkääjistä on peräisin eräästä kirkkoisä Hieronymuksen (347–420) kirjeestä, jonka hän kirjoitti… Betlehemissä! Häntä ei siis voi hyvällä tahdollakaan väittää silminnäkijäksi (Hier. Epistola 123). Jäätyneestä Reinistä Hieronymus ei pukahda. Kun asiaa hieman tonkii, paljastuu myös koko tarinan ainoa ”lähde”. Suuri historioitsija Edward Gibbon kirjoitti vuonna 1781 kirjaansa History of the Decline and Fall of the Roman Empire seuraavat sanat:

”On the last day of the year, in a season when the waters of the Rhine were most probably frozen, they entered without opposition the defenceless provinces of Gaul.”

Gibbon tunsi alkuperäistekstinsä hyvin, joten hän on voinut saada inspiraation olettamukseensa Ammianus Marcellinukselta, joka kirjoitti alemannien heimon ylittäneen jäätyneen Reinin vuonna 378 (Res gestae, XXXI, 10, 4). Reinin tiedetään jäätyneen osittain myös vuonna 302. Säilyneessä gallialaisessa juhlapuheessa kerrotaan miten ”suuri lauma germaaneja joka heimosta ylitti jäätyneen Reinin ja nousi maihin eräällä saarella…” (XII Panegyrici Latini, VI.6.4).

Näin köykäisistä lähtökohdista on ponnistanut dramaattinen tarina vandaalien ja kvaadien maahantunkeutumisesta ja sen motiiveista, jääkuuraisesta Reinistä ja uudenvuoden 406 ennätyspakkasista.

Rooma, avoin kaupunki

Hautakivi Rooman ulkopuolella:
”C. Iulius Caesarin toisena diktaattorivuonna [47 eaa.]
– C. Numitorius C.l. Nicanor, syntyjään teebalainen, silmälääkäri
– Numitoria C.l. Philumina, syntyjään fryygialainen
– C. Numitorius C.l. Stabilio, Stabilio, paikallinen orja
– P. Opitreius C.l. Butas, syntyjään smyrnalainen
– Numitoria C.l. Erotis, syntyjään karthagolainen

Rooman kaupungissa eli keisariaikana pyöreästi arvioituna miljoona asukasta.(1) Koska esimoderneissa kaupungeissa kuolleisuus ylitti aina reippaasti syntyvyyden, Rooma ei olisi voinut kasvaa aikansa suurimmaksi kaupungiksi ilman jatkuvaa muuttoliikettä. Ikuisessa kaupungissa riehuivat tuberkuloosi, malaria ja muut tartuntataudit joita vastaan maahanmuuttajilla ei ollut samanlaista vastustuskykyä kuin paikallisväestöllä. Tacitus mainitsee vuoden 69 jaa. historiateoksessaan ohimennen kaupungin ”epäterveen ilman” ja miten ”germaanit ja gallit olivat herkempiä taudeille”. Miljoonan asukkaan keisarillinen pääkaupunki tarvitsi vuosittain vähintään 10 000 nettomuuttajaa pelkästään säilyttääkseen asukaslukunsa; kuolleisuus huomioiden todellisen maahanmuuttajien määrän on täytynyt olla paljon suurempi. Keitä he olivat ja miten heihin suhtauduttiin?

Lue koko artikkeli »

Vanhemmat kirjoitukset »