Thamesin mudasta löytyi äskettäin harvinainen roomalainen rahake, joka ylitti uutiskynnyksen niin paikan päällä kuin Suomessakin. Harrastaja-arkeologin metallinpaljastimeen osuneen pronssisen poletin etupuolella on kuva yhdynnästä, takapuolella luku XIIII eli 14. Koska mikään ei kiinnosta ihmistä alapääjuttuja enempää, rietas rahake on saanut arkeologien mielikuvituksen lentämään. Oletetaan, että kyseessä oli 14 assia eli kuparipenniä maksanut pääsylippu bordelliin. On myös ajateltu, että koska brittiläiset seksiorjat eivät puhuneet latinaa ainakaan kovin sujuvasti, ostaja ehkä valikoi poletin kuvan sen mukaan, mitä hän orjalta halusi. Vielä pidemmälle menevän ajatusleikin mukaan kääntöpuolen numero oli kunkin poletin kuvan esittämän toimituksen hinta.

Tällainen ajattelutapa on suoraa sukua teorialle, jonka mukaan Pompejin bordellien maalaukset olisivat samanlainen “ruokalista”, ja jota vastaan olen jo argumentoinut aikaisemmin. Mitä Thamesin mudasta tarkkaan ottaen löytyi? Numismaatikot kutsuvat näitä roomalaisia rahakkeita nimellä spintria. Vaikka Putneyn panopoletti on ensimmäinen laatuaan Britanniassa, samanlaisia yksilöitä on löytynyt runsaasti muun muassa Pompejista. Ne olivat käytössä ilmeisesti lähinnä prinsipaatin aikana ensimmäisellä vuosisadalla. Rahakkeiden etupuolella on yleensä riehakas, iloluontoinen seksikuva. Kääntöpuolella on luku väliltä I – XVI. Koska asseja meni yhteen denaariin juuri kuusitoista, on varsin luonnollista ajatella, että luku tarkoittaa rahakkeen nimellisarvoa. Sattumalta historiallisista lähteistä tiedämme että prostituoitujen palvelukset maksoivat tuona aikana 2-10 assia, joten yhdellä poletilla voisi hyvinkin saada koko hoidon.

Mutta juttu ei mene niin yksinkertaisesti. Aivan ensimmäisenä voidaan kumota ajatus siitä, että luku olisi kyseisen seksitoimituksen hinta. Kuvien ja lukujen välillä ei ole havaittu mitään yhteyttä; saman kuvan takana voi olla mikä tahansa numero. Toiseksi, samalta ajalta on löytynyt yhtäläisesti numeroituja rahakkeita, joihin on kuvattu lemmiskelyn sijasta keisariperheen jäseniä! Tämä on hieman hämmentävää: Eräs perusteluista sille että ilotaloissa käytettiin rahan sijasta poletteja, on Suetoniuksen väite että keisari Tiberius teki keisarin kuvalla varustetun rahan viemisestä bordellliin majesteettirikoksen. (Suet. Tib. 58)

Runoilija Martialis mainitsee keisari Domitianuksen järjestämien näytäntöjuhlien yhteydessä jotakin, joka voi olla yhdistettävissä näihin rahakkeisiin. Hän kertoo, miten kansalle jaettiin “leikkisiä/hekumallisia/riehakkaita  rahakkeita” eli lasciva nomismata (Mart. Epig. 8.78,9). Mitä näillä poleteilla sai, on sen sijaan epäselvää. Ne saattoivat olla roomalainen vastine pelirahalle, liikuntaseteleille, teatterilipuille, sosiaaliavustukselle – tai pääsylippuja bordelliin. Kaikkia edellämainittuja on ehdotettu. Ei ole edes itsestäänselvää, että polettien numerot viittaisivat suoraan rahaan. Esimerkiksi pääsyliput teatteriin on voitu numeroida sisäänkäyntien mukaan. (Fishburne, 2007)

On tietysti käytännönläheisiä perusteluja sille, että rahakkeita käytettiin bordelleissa. Niiden käyttö ehkäisee suurten rahasummien joutumisen orjien käsiin. Asiakkaat ostavat käteisellä poletteja ja vaihtavat ne palveluksiin orjatyttöjen ja –poikien kanssa. Sitten prostituoidut palauttavat ne parittajilleen, ehkä pientä korvausta vastaan. Prostituutio oli Rooman valtakunnassa laajalti hyväksytty ja tehokkaasti verotettu elinkeino. Lisäksi voidaan aina vedota historialliseen esikuvaan: bordellipoletteihin, joita käytettiin Amerikassa 1800-luvulla. Mutta nyt tarina menee entistä hullummaksi.

Tosiasiassa kaikki väitetyt 1800-luvun bordellipoletit ovat 1960–1980 -luvuilla tehtyjä väärennöksiä. Nämä fantasiarahat ovat dollarin kokoisia rahakkeita, joihin on lyöty väitetty ilotalon nimi ja sijainti (esimerkiksi Gem Saloon, Tombstone) sekä teksti GOOD FOR ONE SCREW. Hämmentävää kyllä, näitä leikkirahoja on tehty satoja erilaisia, ja keräilijät nykyään keräilevät niitä. Oikeat historialliset bordellirahakkeet ovat hyvin harvinaisia.

Mutta palataan spintrioihin. Mitä ne oikein olivat? Ehkä rahakkeita ilotaloihin, ehkä ei. Suetonius vahvistaa keisari Domitianuksen ja keisari Neron jakaneen kansalle muiden lahjojen, kuten vaatteiden, korujen, hopearahojen ja vetojuhtien lisäksi kasapäin rahakkeita, jotka voitiin vaihtaa suoraan viljaan valtion numeroiduilla “sosiaalitoimistoilla” (statio annona). Tällöin rahakkeiden todellinen sisältö olisikin numero. Kuvat olisi valittu onnea, ilonpitoa ja hedelmällisyyttä ajatellen. Varmastikin kansakunta, joka piti juhlakunnossa seisovien kalujen kuvia onnea tuottavina amuletteina ja koristeli uimahallinsa suuseksikuvilla, ei olisi ollut liian häveliäs käyttääkseen samanlaista kuvastoa poletissa kuin poletissa.

Lisää aiheesta:

• Fishburne, Is that a spintria in your pocket, or are you just pleased to see me? University of New South Wales, 2007

Hieman aikaisemmin oli puhetta leipureista ja valtion aliurakoitsijoista. Tänään haluaisin jatkaa hieman leivän jakamisesta kansalle: roomalaisesta sosiaaliturvasta. Ylläoleva maalaus on peräisin Pompejista (VII,3,30), pienen talon tablinumista eli isännän työ– ja vastaanottohuoneesta. Kun se identifioitiin ensimmäisen kerran vuonna 1864, maalauksen ajateltiin esittävän leipomon myyntitiskiä. Sittemmin jotkut tutkijat ovat tulleet toisiin ajatuksiin (John R. Clarke: Art in the lives of ordinary Romans, 2006). Maalauksen kompositio, sijainti talon parhaalla paikalla, rahojen ja mittojen puute, jopa kuvassa olevien henkilöiden vaatteet tuntuvat vihjaavan siihen, että maalaus saattaa esittää jotain päivittäistä myyntityötä merkittävämpää. Thomas Fröhlich ainakin on vakuuttunut siitä, että kyseessä on leivän jakaminen kansalle.

Lue koko artikkeli »

Cambridge University Press on julkaissut Richard Talbertin Rome’s World: The Peutinger Table Reconsidered-teoksen kylkiäisenä koko Tabula Peutingerianan virtuaalisena ja helposti tutkittavana versiona. Kyseessä on keskiaikainen kopio roomalaisesta itineraariosta, reittikartasta, johon on merkitty kaikki cursus publicuksen käyttämät tiet, tärkeimmät pysähdyspaikat ja niiden väliset etäisyydet Gibraltarilta aina Intiaan ja Sri Lankaan asti. Itse “kartta” on 680 x 33 cm mitoiltaan oleva, helposti mukana kulkeva pergamenttikäärö. Kartan muoto on pakottanut kartturin venyttämään maantieteelliset muodot lähes tunnistamattomiksi.

Toki antiikin aikana osattiin laatia myös tarkkoja geografisia karttoja. Sellaisilla oli kuitenkin hyvin vähän merkitystä sotapäälliköiden, kauppiaiden tai turistien kannalta. Paljon tärkeämpää oli tietää, mikä tie oli valittava jos halusi matkustaa esimerkiksi Noviomaguksesta Nikaiaan tai Amfipoliista Antiokiaan, kauanko matka kesti ja mitä palveluita tai nähtävyyksiä matkan varrella oli. Peutingerin kartta on kopioitu keskiajalla roomalaisesta originaalista, joka on kartassa esiintyvien paikannimien perusteella voitu ajoittaa 300-luvulle.  Kyseessä on itse asiassa ollut päivitetty versio vieläkin varhaisemmasta, Augustuksen aikaisesta reittikartasta – Peutingerin kartasta löytyy myös Pompeji, jotka tuhoutui vuonna 79 jKr.

Yhteensä 200 000 kilometriä teitä, 555 kaupunkia ja 3 500 muuta paikannimeä sisältävä reittikartta on nykyisin niin huonossa kunnossa, että sitä on säilytettävä jatkuvasti valolta suojattuna. Kunnollista, selityksin varustettua näköispainosta on odotettu pitkään, joten The Peutinger Map Reconsidered on tervetullut uutuus. Talbert käy huolellisesti läpi kartan aiemman julkaisu- ja tutkimushistorian, mutta professorin omiin johtopäätöksiin minun on vaikea yhtyä suoralta kädeltä: Talbertin oman teesin mukaan Tabula Peutingeriana ei ole kartta laisinkaan, vaan propagandaväline, jonka tarkoitus on havainnollistaa Rooman imperiumin ylivaltaa. Talbertin mukaan Tabulan ajatteleminen muinaisuuden metrokarttana kertoo enemmän modernin ihmisen käytännönläheisestä mielestä kuin antiikin ajatuksista.

Ehkä näinkin. Ripustettiinhan Tabula Peutingerianan muinainen esikuva, Vipsanius Agrippan kokoama suunnaton maailmankartta, marmoriin ikuistettuna näytteille lähelle Augustuksen Rauhan alttaria. Mikään ei kuitenkaan muuta sitä, että reittikartta on reittikartta on reittikartta; itineraario-perinne kulkee antiikista läpi keskiajan aina meidän päiviimme asti. Vegetius kertoo, että Rooman armeijalla oli käytössään paitsi kokonainen leegio maanmittaajia, myös yksityiskohtaisia “kuvallisia reittikarttoja”, itineraria picta (De Re Militari 3.6). Yksinkertaisin selitys on yleensä paras. Tabula Peutingeriana on säilyneenä esineenä ainutlaatuinen, mutta ilmiönä arkipäiväinen. Talbertin ajatus siitä, että roomalaiset olisivat käyttäneet karttoja ensisijaisesti “vallan symboleina”, tuntuu oppitekoiselta ja väärältä.

• Lisää aiheen vierestä: The study of late antique cartography through web based sources.

Tags: kartat, kirja-arvostelut, tabula peutingeriana

Roomassa Porta Maggioren vieressä nököttää merkillinen hauta. Kymmenen metriä korkea betoninen kolossi on päällystetty valkoisella travertiinilla, jota koristavat pyöreät aukot. Monumentaalisen haudan rakennutti itselleen joskus keisari Augustuksen aikoina syyrialaissukuinen entinen orja ja leipätehtailija Marcus Vergilius Eurysaces itselleen ja vaimolleen Atistialle. Hauta on vahingoittunut, sillä kun Aurelianuksen muuri rakennettiin Rooman ympäri kolmesataa vuotta myöhemmin, hauta jäi uuden Porta Praenestinan rakenteiden sisälle. Ilmeisesti sitä kuitenkin kunnioitettiin sen verran, että haudan piirtokirjoitus oli vielä 1600–luvulla osittain luettavissa. Porta Praenestina ja sen 400–600 -luvuille sijoittuvat linnoituslaitteet purettiin vuonna 1836, ja vanha keisari Claudiuksen aikainen portti ja hauta jätettiin näkyviin.

Vain toinen haudan piirtokirjoituksista on säilynyt. Se kuuluu näin: “EST HOC MONIMENTVM MARCEI VERGILEI EVRYSACIS PISTORIS REDEMPTORIS APPARET” – “Marcus Vergilius Eurysaces, leipuri, urakoitsija, valtion virkamies.”(1) Lukutaidottomia varten Eurysaceen ura oli esitetty maalattuina reliefeinä, jotka kertovat meille enemmän leiväntuotannosta Rooman valtakunnassa kuin mikään muu yksittäinen löytö. Eurysaces oli todellinen self made man. Tämä mies, syntyperältään mahdollisesti Syyrian kreikkalainen, joko myytiin tai möi itsensä orjuuteen. Hän työskenteli omistajilleen Vergiliusten perheelle leipurina, kunnes sai ansaittua tarpeeksi rahaa ostaakseen vapautensa. Vapautettuna orjana hän adoptoitui Vergiliuksiin ja sai heidän nimensä. Hänen leipomonsa menestyi ja laajeni; hän voitti tarjouskilvan ja ryhtyi redemptoriksi eli aliurakoitsijaksi, jonka tehtävä oli tuottaa leipää valtiolle. Lopulta leipomobisnes tuotti niin paljon, että hän saattoi rakennuttaa itselleen ja perheelleen mahtavan hautamuistomerkin.

Rooman keisariajan rauhalliset olot, valtavat sisämarkkinat, kuljetusten halpeneminen ja kasvava kysyntä mahdollistivat jokapäiväisten kulutustavaroiden tuotannon ensimmäistä kertaa teollisessa mittakaavassa. Peacock (Pottery in the Roman world: An ethnoarchaeological approach, 1982) määrittelee teollisen tuotannon tunnusmerkeiksi tuotantolaitoksen koon, tuotannon volyymin ja teknisen työnjaon. Mikäli Eurysaceen hautareliefiin on luottaminen, hänen leipomossaan nuo ehdot täyttyivät. Antiikin Roomassa tuotannosta huolehtivat officinatorit, jotka vuokrasivat tuotantoon sopivat laitokset tai maan niiden rakentamiseksi senaattorisäätyyn kuuluvilta suurmaanomistajilta sopimuksella, joka tunnetaan nimellä locatio conductio rei. Officinatoreja voisi verrata yrittäjiin ja pehtooreihin, joiden manufaktuureista yksityiset käsityöläiset ja osuuskunnat vuokrasivat työtilansa. Ennen myöhäisantiikkia kaikki valtion tarpeet tyydytettiin redemptoreilla eli yksityisen sektorin aliurakoitsijoilla, jollainen Eurysaceskin oli (Oleson: The Oxford Handbook of engineering and technology in the classical world, 2008).

Eurysaceen haudan friisiin on kuvattu leiväntuotannon eri vaiheet. Eteläsivulla esitetään viljan tuominen leipomoihin, valtion virkamiehet kirjoittamassa kuittejaan, viljan jauhatus kahdessa aasin pyörittämässä myllyssä ja syntyneen jauhon seulominen valvojan silmän alla; yksi mies tarkastaa sen laadun. Pohjoissivulla taikinaa vaivataan mekaanisissa sekoituskoneissa; kaksi neljän miehen ryhmää muotoilee taikinasta leipiä; vasemmalla ladataan uunia pitkällä leipälapiolla. Länsisivulla valtion toga-asuiset virkamiehet punnitsevat ja tarkastavat valmiit leivät, jotka lastataan koreihin ja kuljetetaan pois samalla kun kirjanpitäjät tekevät omia merkintöjään.

Entä ne oudot pyöreät aukot? Niiden sanotaan olevan taikinanvaivauskoneiden suuaukkoja. Uskokaa tai älkää.

(1) Piirtokirjoituksen lopun pitäisi oikeastaan kuulua apparitor, koska nyt siinä lukee “ilmestyy”. Kukaan ei tietääkseni ole onnistunut selvittämään, mitä Eurysaces on halunnut tarkoittaa sanalla apparet tässä yhteydessä. Bill Thayer on huomauttanut, että kenen tahansa joka haluaa tulla haudatuksi eräänlaisessa leipäuunissa täytyy olla hieman eksentrinen, joten kyseessä voi olla sisäpiirivitsi.

Non sibi, sed domino venatur vertragus acer,
Inlaesum leporem qui tibi dente feret. (Martialis)

“Uskollinen vinttikoira ei metsästä itselleen vaan isännälleen”, kirjoittaa Marcus Valerius Martialis eräässä lahjarunossaan (xiv.cc.1). Vaikka ajokoirametsästys ei kuulunutkaan yläluokan harrastuksiin yhtä kiinteästi antiikiin aikana kuin brittiläisessä imperiumissa, se oli kuitenkin riittävän suosittua synnyttääkseen kokonaisen kirjallisuuden tyylilajin, cynegetican. Lajin kuuluisin ja tunnetuin edustaja on Ksenofonin Metsästyskirja. Ksenofon antaa hyödyllisiä vinkkejä niin metsätyksessä käytettävistä välineistä kuin koirien hoidosta, jalostuksesta ja kasvatuksestakin. Hänen teoksessaan on kuitenkin yksi merkittävä puute: Ksenofon ei ollut koskaan kuullut vinttikoirista.

Neljäsataa vuotta myöhemmin elänyt kreikkalainen historioitsija, koiraharrastaja ja Rooman valtakunnan senaattori Lucius Flavius Arrianus päätti korjata tämän inhan vian julkaisemalla oman vinttikoiria käsittelevän lisäosansa. Aikaisemmin vinttikoirat omana rotunaan on maininnut vain Augustuksen aikainen runoilija Grattius (Cynegeticon, 167). Arrianuksen mukaan vinttikoirat (canes vertragi) olivat kotoisin kelttien mailta ja saaneet nimensä huimasta nopeudestaan. “Koirien joukossa ei ole nopsempaa eikä muodoltaan kauniimpaa kuin vertragus“, hän kirjoittaa ja jatkaa ylistäen, että vertragit ovat ylipäätään jaloimpia, kestävimpiä, ketterimpiä ja urheimpia koiria.

Seuraavaksi Arrianus antaa vinkkejä oivan vinttikoiran valintaa varten ja kuvailee joitakin kasvattamiaan vertrageja, erityisesti nykyistä koiraansa, joka on luonteeltaan mitä lempein ja seuraa häntä kotonakin kaikkialle. Turkin värillä ei hänen mielestään ole väliä. Arrianus sanoo kasvattaneensa sekä monivärisiä että täysin mustia, punertavia ja valkoisia vertrageja; tärkeämpää hänen mukaansa on turkin sileys ja värien kirkkaus. Seuraavaksi hän kuvailee vinttikoirien kasvatusta ja mainitsee sivumennen niiden huomiotaherättävän ruokahalun.

Arrianus suosittaa syöttämään vinttikoirille puuroa, mutta sairasta vertragia on lääkittävä rasvaisella lihaliemellä ja naudanmaksalla. Tietyt vatsavaivat lähtevät tosin vain paastoamalla. Arrianus suosittaa vertragien omistajia nukkumaan koiransa kanssa etenkin kun ne ovat nuoria. Silloin ne kiintyvät herraansa, ja omistaja myös huomaa helposti jos koira on sairas tai se pitää päästää ulos tarpeilleen. Sen sijaan vetragit, jotka nukkuvat keskenään, saavat helposti kaikenlaisia syyhyjä ja muita vaivoja. Hieman yllättäen Arrianus paljastuu myös koirahieronnan asiantuntijaksi.

Arrianuksen cynegeticuksen pisin osuus käsittelee vertragin koulutusta, ajoharjoituksia ja varsinaista coursingia. Pennun totuttaminen jäniksenajoon aloitetaan noin 11-kuukautisena, avoimella kentällä, päästämällä jänis kädestä irti pennun eteen. Arrianuksen ohjeet ovat varsin seikkaperäisiä, sillä kuten hän selittää, Ksenofonin vanhempi opas käsitteli ainoastaan koiria jotka metsästävät hajun perusteella, ei näön. Hänen oppaansa sisältää myös tietoa narttujen astutuksesta, tiineysajasta ja pentujen hoivasta. Ja jos kaikista neuvoista huolimatta joku menee pieleen, voi aina uhrata Diana Venatrixille.

Dianaa on syytä muistaa muutenkin. Arrianus mainitsee olevan tapana uhrata Dianalle kaksi obolia pyydetystä jäniksestä ja ketusta täysi drakma  (~30 €). Dianan syntymäjuhlan aikoihin (13. elokuuta) temppeli osti näillä rahoilla sopivan uhrieläimen, joka tarjottiin sitten metsästyksen jumalattarelle etumaksuna tulevista saaliista. Harrastajat osallistuivat näihin juhliin koirineen, koristautuivat kukkaseppelein, joivat viiniä ja nauttivat yhdessä temppelin tarjoaman aterian.

Arrianoksen Cynegeticus vuoden 1831 käännöksenä – Arrian on coursing : the Cynegeticus of the younger Xenophon, translated from the Greek, with classical and practical annotations.

Lisää aiheesta:

• Mikä koiralle nimeksi? Aiheesta on kirjoittanut mm. Columella maatalousoppaassaan.
• Koira Antiikin Kreikassa ja Roomassa
• Metsästysvideoita vinttikoirista

“Ennen oli asiat hyvin, nykyään mikään ei ole kunnollista” on yksi muuttumattomista inhimillisistä käsityksistä. Sen takana on kenties ihmisen luontainen aversio kaikkia muutoksia kohtaan. Ei siis ihme, että teknologista kehitystä ja sen seurauksia arvosteltiin jo 2 500 vuotta sitten. Vaikka Hesiodoksen, Sofokleen tai Aiskhyloksen kaltaiset runoilijat ja näytelmäkirjailijat saattoivatkin ihmetellä ja ylistää ihmisen neuvokkuutta ja kehitystä, Platonin ja Aristoteleen kaltaiset raskaan sarjan filosofit halveksuivat tekniikkaa avoimesti. Platon piti maaseudun “luonnollista ja yksinkertaista” elämää mieluisampana kuin “sairaan” kaupunkielämän kompleksisuutta (Valtio, 368e-374e).

Aristoteles halusi erottaa vapaat taidot ”rahvaanomaisista” (banausios). Rahvaanomaisena ja halpamaisena pidettiin niitä taitoja, joiden harjoittaminen piti miehen poissa ”hyveen ja miehekkyyden” tieltä. Tällaisiksi laskettiin kaikki työnteko pajoissa ja kaupoissa, joissa maksettiin palkkaa – Aristoteleen mukaan palkkatyö tyhmensi ja täytti ihmisten mielet epäolennaisuuksilla (Politiikka, 8.2.1). Rahvaanomaista tarkoittanut banausios on johdettu sanasta baunos, työmiehen ahjo. Ksenofon toistaa tämän käsityksen teoksessaan Oeconomicus:

”Niin sanottuja rahvaanomaisia taitoja halveksitaan meidän valtioissamme syystä. Palkkatyö pilaa tekijänsä. Se pakottaa pysymään pitkiä aikoja sisätiloissa ja liikkumatta, jopa tulen ääressä. Sen tekijöiden ruumiit pehmenevät ja aivot rappeutuvat. Palkkatyö ei jätä tekijälleen vapaata aikaa huolehtia ystävistä ja yhteiskunnallisista asioista. Niinpä sen tekjöillä on maine epäluotettavina kumppaneina ja kehnoina maanpuolustajina.” (Oeconomicus 4.2-3, vapaasti suomentaen)

Marcus Aurelius Antoninus, "Caracalla"

Pitkästä aikaa uusi maalaus sarjassa “marmoria lihaksi”, jossa pyrkimykseni on siis kuvitella miltä roomalaisten veistosten henkilöt ovat näyttäneet ihmisinä. Augustus, Probus ja Constantius Chlorus on jo käsitelty, kuka seuraavaksi?

Medievalistien parissa on nykyään tapana sanoa, että Rooman valtakunta ei koskaan tuhoutunut: se vain muutti muotoaan. Väitetään, että muutos tapahtui niin hitaasti, että varhaiskeskiajan ihmiset eivät varsinaisesti huomanneet eroa. Silti jättimäiset rauniot ympäri Eurooppaa kertoivat menneestä kukoituksesta, ja vaikea on kuvitella etteikö niiden keskellä lampaitaan laiduntaneet ihmiset olisivat ymmärtäneet, että jotakin oli peruuttamattomasti jäänyt taakse. Peter Brownin mestarillisesti lanseeraaman myöhäisantiikin (n. vuodet 200-800 jKr.) keskiössä ei ole Rooman valtakunnan länsipuolen romahdus, vaan aikakauden eloisa hengenelämä ja uuden kulttuurin muotoutuminen. Hänen tavoitteenaan oli uudelleenkirjoittaa aikakauden historia positiivisessa valossa, turvautumatta kertaakaan ”rappion” tai ”kriisin” käsitteisiin  (P. Brown: The World of Late Antiquity. 1971).

Lue koko artikkeli »

Historian klassisin kysymys on varmastikin ”miksi Rooma tuhoutui?” Brittiläinen Edward Gibbon esitti ensimmäistä kertaa tämän kysymyksen katsellessaan Capitoliumin raunioita lokakuisena iltana vuonna 1764 ja vastasi siihen kirjoittamalla suurteoksensa The Decline and Fall of the Roman Empire. Valistuksen hengessä Gibbonin syyttävä sormi osoitti kristinuskoa ja pasifismia, jotka syrjäyttivät vanharoomalaiset arvot ja miehekkyyden (virtuus).

Sittemmin jokainen aika ja aatesuunta on synnyttänyt omat selityksensä, joita eräs tutkija saksalaisella järjestelmällisyydellä laski olevan jo 210 kappaletta, aakkostettuna näppärästi Aberglaubesta aina Zölibatiin ja Zweifrontenkriegiin (A. Demandt: Der Fall Roms. München, 1984). Jokainen uusi eurooppalaispolvi on miettinyt, miten niin vauras ja kehittynyt kulttuuri saattoi taantua ja kadota. Syyt voidaan jakaa ulkoisiin, kuten kansainvaelluksiin ja luonnonkatastrofeihin, ja sisäisiin, kuten sosiaalisiin ja taloudellisiin tekijöihin. Useimmat selitysyritykset kertovat enemmän selittäjästä itsestään ja hänen ajastaan kuin selityksen kohteesta. Vuorollaan ovat syyllisiksi joutuneet diktatuuri, byrokratia, rotupuhtaus, luokkataistelu, eroosio ja luonnonvarojen riisto.

Lue koko artikkeli »

Joitain vuosia sitten avattu Crypta Balbi on todellinen helmi Rooman museoiden joukossa. Sen jälkeen kun väsynyt vaeltaja Grand tourillaan on ehtinyt taivaltaa loputtomien maalaus- ja veistossalien halki, kaupunkiarkeologiaan erikoistunut Crypta Balbi tarjoaa jotain aivan muuta. Se on kattava mutta sopivan pieni että sen voi käydä läpi siestan aikana, moderni, hyvin ilmastoitu, erinomaisesti opastettu museo didattico. Kävijän kannattaa saman tien hankkia 22 euroa maksava Archaeologia card joka tarjoaa sisäänpääsyn paitsi Crypta Balbiin, myös kahdeksaan muuhun kohteeseen, ja sen voi ostaa paikan päällä. Kortilla aukenevat ovet Colosseumille, Palatinukselle, Forum Romanumille, Caracallan kylpylöihin, Diokletianuksen kylpylöihin, Palazzo Altempsiin, Palazzo Massimoon ja Cecilia Metellan mauseoleumiin.

Kortteliarkeologiaa

Toisin kuin useimmat museot, jotka keskittyvät tiettyyn aikakauteen tai esinetyyppiin, Crypta Balbi tarjoaa veitsenterävän dissektion yhden korttelin historiasta Rooman tasavallan ajalta  1700-luvulle asti ja opettaa samalla laajemmin, millaiset prosessit muovaavat kaupunkikuvaa. Itseäni ovat pitkään kiehtoneet nuo välivaiheet, joista harvemmin puhutaan. Miltä ikuinen kaupunki näytti keskiajalla? Missä vaiheessa ja kuinka nopeasti keisarillisen Rooman rakennukset hylättiin ja mitä niille tapahtui? Crypta Balbi onnistuu vastaamaan kaikkiin näihin kysymyksiin esinein, tarinoin ja rekonstruktioin. Itse asiassa Crypta Balbi taitaa olla Rooman ainoa moderni arkeologinen museo joka kohtelee kaikkia aikakausia samanarvoisina.

Crypta tarkoitti alunperin luolaa tai käytävää, mutta Augustuksen aikana se yleistyi kuvaamaan myös maanpäällisiä ihmisen rakentamia hämäriä tiloja, kuten peristyylipihan syviä pylväskäytäviä. Museon crypta on toiminut Lucius Cornelius Balbus nuoremman rakennuttaman teatterin vilpolana. Balbuksen teatteri Marcelluksen ja Pompeiuksen teattereihin verrattuna pieni, mutta erityisen korkeatasoinen. Vilpola ja piha temppeleineen (näyttelijät kävivät siellä rukoilemassa suotuisia arvosteluja) olivat teatterin backstage, yhtä olennainen osa roomalaista teatterikompleksia kuin popcorn-myymälä elokuvateatterille. Pitkien näytäntöjen ja luentojen väliajalla niissä käytiin naukkaamassa syötävää ja juotavaa, hieromassa kauppoja ja bongaamassa julkkiksia. Rahvaan teattereiden peristyyleissä oli myymälöitä, hienommissa taidenäyttelyitä. Balbuksen teatterin crypta kuului jälkimmäiseen luokkaan.

Myöhäisantiikin aikana teatteri ja crypta jäivät pois käytöstä ja rakennus sai muuta käyttöä. Crypta muutettiin ensin Mithran pyhätöksi (Mithraeum), sitten talleiksi ja puodeiksi. Sen viralliseksi nimeksi tuli Botteghe obscura hämärien holvikaarten raunioissa päivystäneiden kaupustelijoiden mukaan, ja sillä nimellä viereinen katu tunnetaan tänäkin päivänä. Peristyylipihan temppelistä tuli pieni luostari. Keskiajalla kalkinpolttajien kasvava ammattikunta valtasi koko kompleksin itselleen ja alkoi käyttää raaka-aineenaan marmoripatsaita, koristeita ja rakennusten pinnoitteita. Crypta Balbin kalkkiuuni oli niin suuri, että koko kaupunginosaa alettiin kutsumaan sen mukaan Calcararioksi.

Keisareiden marmorikaupunki kuorittiin huolellisesti pala palalta ja muutettiin kalkiksi, tuoksi elintärkeäksi lannoitteeksi ja laastin ainesosaksi. Uunit sauhusivat vuosisatojen ajan; välillä paavin edusmiehet kävivät valikoimassa erityisen kauniita patsaita Vatikaanin kokoelmiin. Antiikin Rooman muinaisesta loistosta kertoo paljon se, että järjestelmällisestä hävityksestä huolimatta marmoria riitti vielä kierrätettäväksi Rooman satojen barokkikirkkojen rakentamiseen.

Kun Vatikaaniin ei jaksa jonottaa ja Palazzo Massimo on kuluttanut jalat loppuun, kannattaa hemmotella itseään Crypta Balbilla. Ainoa pieni miinus tulee siitä, että ainakin elokuussa 2008 Mithraeum-sali oli vielä keskeneräinen, multimediaesitys rikki ja englanninkieliset tekstit uupuivat.

• Avoinna kello 9.00 – 19.45 (suljettu maanantaisin, jouluna ja uutenavuotena).  Via della Botteghe Oscura 31, Largo Argentinan vieressä.