Monta tapaa elää yhdessä

Menin erehdyksessä ostamaan italialaisen toimittajan Alberto Angelan uuden populaariteoksen Rakkautta ja intohimoa antiikin Roomassa. Varoituksena kaikille jouluostoksia tekeville ihmisille täytyy kertoa, että kirja sisältää luokattoman huonoa proosaa, vanhentuneita teorioita ja suoranaisia asiavirheitä. Myös suomennos jättää toivomisen varaa: nimiä on jäänyt italialaiseen muotoonsa (Valerio Massimo > Valerius Maximus). Aihe on kuitenkin hyvä ja tasa-arvoisesta avioliittolaista käydyn julkisen keskustelun vuoksi ajankohtainenkin. Keskityn tässä kirjoituksessa valaisemaan – toki nopeasti ja ankarasti yksinkertaistaen – mitä laki todella sanoi parisuhteista Rooman valtakunnan aikana.

dextrarum iunctio
Roomalaisessa hääseremoniassa puolisot ottivat toisiaan kiinni oikeasta kädestä (dextrarum iunctio). Ele symboloi aviopuolisoiden välistä uskollisuutta. Morsiamen huntu ei ollut valkoinen vaan oranssi. Kuvat: (1) Sarkofagi 160-luvulta, Museo ducale di Mantua. (2) Sarkofagi 280-luvulta, Palazzo Massimo al Terme. (3) Sarkofagi 170-luvulta, British Museum.

Tasavallan aika – vaimo miehensä omaisuutta

Aivan ensimmäiseksi täytyy muistuttaa, että kaikki avioliitot olivat sopimuksia yksityishenkilöiden välillä. Valtio ei valvonut ihmisten välisiä liittoja eivätkä ne edellyttäneet pappien toimittamia seremonioita kuin yhdessä poikkeuksessa. Avioliitto ymmärrettiin yhteisestä sopimuksesta tapahtuvaksi yhdessä elämiseksi. Sitä saatettiin toki juhlistaa erilaisin häärituaalein pariskunnan toiveiden mukaisesti.

Varhaisina aikoina nainen kuului laillisesti perheenpään (paterfamilias) valtaan.  Sanonta ”pyytää tyttären kättä” tullee avioliittoa koskevasta roomalaisesta lakitermistä cum manu, ”käden kera”, joka tarkoittaa että tytär siirtyy avioliitossa isänsä holhouksesta uuden aviomiehen omaisuudeksi.

Kaikista muodollisin näistä cum manu−tyyppisistä avioliitoista oli ylimyssuvuille varattu liitto jota kutsuttiin nimellä confarreatio. Confarreatio-liitto oli hyvin juhlava ja seremoniallinen; sitä edellytettiin vanhimpiin ja arvokkaimpiin pappisvirkoihin pyrkiviltä ja se vaati ylipapin (pontifex maximus) ja Juppiterin pappien (flamen Dialis, flaminica Dialis) läsnäoloa. Liitto sai nimensä siitä, että seremonian päähetkellä hääpari söi spelttivehnästä leivotun pyhän leipäsen. Confarreatio-menoin solmittua liittoa ei voinut purkaa ja siihen pyrkivien piti olla neitsyitä. Tällaiset vanhoilliset liitot kävivät tasavallan ajan lopulla niin harvinaisiksi, ettei pappisvirkoihin enää tahtonut löytää ehdot täyttäviä hakijoita.

Yleisimmin avioliitto perustui kuitenkin nauttimussaantoon (usus). Mikäli mies ja nainen olivat asuneet katkeamatta yhdessä vuoden ajan, katsottiin heidät aviopariksi ja naisen siirtyneen miehen holhoukseen. Nainen saattoi estää liiton olemalla poissa kotoa kolme perättäistä yötä. Mies saattoi lopettaa liiton yksinkertaisesti käskemällä naista keräämään kamppeensa. Tällainen vuoden ”koeaika” oli epäilemättä hyödyllinen parisuhteen kannalta.

Avioeroon suhtauduttiin hyvin käytännönläheisesti. Siihen ei liittynyt minkäänlaista sosiaalista tahraa eikä sitä erityisemmin paheksuttu. Muinaisina aikoina avioeron saattoi ottaa vain mies ja vain hyvästä syystä, mutta tasavallan ajan lopuilla kumpi tahansa saattoi erota niin halutessaan, ilmoitusasiana. Kun kerran avioliiton ainoa laillinen edellytys oli halu elää yhdessä, halun puute oli ainoa tarvittava syy eroon. Ylimystön parissa avioliittojen on arveltu kestäneen keskimäärin 15 vuotta.

Keisariajan itsenäiset naiset

Cum manu -tyyppiset avioliitot, joissa vaimo eli miehensä holhouksessa, jäivät kokonaan pois muodista elintason noustessa. Tasavallan ajan lopulla yleistyi käytäntönä sine manu, jossa nainen säilytti itsemääräämisoikeutensa ja omaisuutensa koskemattomina. Vain myötäjäiset olivat yhteistä omaisuutta.

Seremonioilla joilla avioliiton alku vahvistettiin, ei ollut laillisesti merkitystä yhteiselämälle. Riitti, että mies ja nainen halusivat solmia pysyvän liiton. Juristi Ulpianuksen mukaan ei ollut edes välttämätöntä, että yhdessä eläminen oli jatkuvaa, tai että pari eli saman katon alla.

Mies saattoi mennä naimisiin lain mukaan 14-vuotiaana, nainen 12-vuotiaana. Ei ole tavatonta nähdä hautakiveä, jonka sureva parikymppinen leskimies on pystyttänyt 17-vuotiaalle vaimolleen joka on synnyttänyt jo kaksi lasta. Aikaisemmin pidettiin itsensä selvänä, että roomalaistytöt naitettiin pääsääntöisesti alle 15-vuotiaana, mutta uudempi väestöhistoriallinen tutkimus ei tue tätä käsitystä. Arvellaan, että puolet naisista olisi mennyt naimisiin 20. ikävuoteen, miehet taas 30. ikävuoteen mennessä.

Avoliitot ja moniavioisuus

Jokaisessa yhteiskuntaluokassa tunnettiin yleisesti myös avoliitto eli konkubinaatti. Kaikki ihmiset eivät syystä tai toisesta halunneet mennä virallisesti naimisiin. Tämä oli ainoa yhdessäelämisen tapa, joka oli sallittua orjille. Ennen 190-lukua jaa. myös sotilaiden puolisot olivat virallisesti jalkavaimoja, sillä sotilaat eivät saaneet mennä naimisiin palvelusaikanaan.

Avoliitto oli yleinen valinta silloin, kun puolisoiden välinen yhteiskunnallinen ero oli liian suuri. Monet keisarit, kuten Vespasianus, Antoninus Pius ja Marcus Aurelius elivät avoliitossa vakituisen jalkavaimon kanssa. Keisari Vespasianuksen kumppani vaimonsa Flavia Domitillan kuoleman jälkeen oli vapautettu orja Antonia Caenis, ilmeisen koulutettu ja älykäs nainen joka oli työskennellyt keisarillisessa taloudessa sihteerinä. Caenis vältteli huomiota eikä halunnut esiintyä julkisuudessa; hänestä ei ole olemassa yhtään muotokuvaa. Käytännössä hän oli kuitenkin Rooman ensimmäinen rouva.

Varsinainen moniavioisuus oli Rooman lakien mukaan kielletty, mutta avoliitossa ihmiset saattoivat elää miten tahtoivat. Rooman Via Pincianan varrelta on löytynyt erikoinen hautakivi, joka on omistettu Perugiasta kotoisin olleelle vapautetulle rouvalle nimeltä Allia Potestas. Allia oli elänyt polyamorisessa avoliitossa kahden nuoren miehen kanssa. Pitkässä muistokirjoituksessa ylistetään varsin suorasukaisesti Allian hekumallisia suloja ja miten hän onnistui elämään sopuisasti kahden miehen kanssa.

(1) Antonia Caenisin hauta-alttari.  Kuva: Ann Raia, 2009. (2)  Allia Potestan muistopiirtokirjoitus. Kuva: Creative Commons (Kleuske, CC-BY-SA 3.0).
(1) Antonia Caenisin hauta-alttari. Kuva: Ann Raia, 2009. (2) Allia Potestan muistopiirtokirjoitus. Kuva: Creative Commons (Kleuske, CC-BY-SA 3.0).

Samaa sukupuolta olevien liitot

Rooman valtakunnassa solmittiin myös virallisia samaa sukupuolta olevien ihmisten avioliittoja. Keisari Nero meni miehen kanssa naimisiin peräti kaksi kertaa. Hän nai ensin vanhemman palvelijansa Pythagoraan (tällöin keisari itse pukeutui morsiushuntuun); sitten vihitytti itsensä sulhasena kauniin nuoreen kastraattinsa Sporuksen kanssa.

On epäselvää, mikä tällaisten samaa sukupuolta olevien liittojen lainopillinen asema oli. Kun kyse ei ollut keisarista, ne todennäköisesti samastuivat avoliittoihin, sillä juridisesti conubium saattoi olla voimassa vain kahden Rooman kansalaisen, miehen ja naisen, välillä. Silti on varmaa että tällaisia liittoja solmittiin. On jopa paikkoja, jonne miehet matkustivat voidakseen mennä naimisiin toisen miehen kanssa, kuten Siwan keidas Egyptissä.

Kristityt keisarit Constantius II ja Constans näkivät tarpeelliseksi kriminalisoida homoavioliitot koko Rooman valtakunnan alueella 16. joulukuuta vuonna 342. Laki syyttää miehiä jotka ”ryhtyvät morsiamiksi” ja naisia jotka ”hylkäävät miessukupuolen”, ja tuomitsee ”kaikki miehet jotka jo ovat, tai menevät avioon toisen miehen kanssa, kuolemanrangaistukseen.” (Codex Theodosianus 9.7.3). Kristityt suhtautuivat kielteisesti myös avioeroon, jonka saamista hankaloitettiin vuonna 449 säädetyllä lailla. Sen sijaan kristinusko teki aiemmin paheksutusta naimattomuudesta sosiaalisesti hyväksyttyä, jopa ihailtavaakin.

Liity legioonaan, näe maailmaa

erythra thalassa

Asepalvelus takaa kansalaisuuden – vaan kuinka kauas saattoi Rooman legioonalainen päätyä keisarin ja isänmaan puolesta? Tunnetun maailman rajoille asti. Kun Rooma otti Kleopatran kuoleman jälkeen haltuunsa Ptolemaiosten Egyptin, se peri samalla myös Ptolemaiosten meriyhteydet Afrikkaan, Arabiaan ja Intiaan. Ptolemaiosten Punaiselle merelle jättämä valtatyhjiö täyttyi välittömästi arabialaisista ja somalialaisista merirosvoista, joten vuonna 26 eaa. keisari Augustus lähetti Egyptin maaherran Aelius Galluksen kahden legioonan ja 10 000 apujoukkojen miehen kanssa valloitusretkelle ”onnelliseen Arabiaan”.

Gallus onnistui karkoittamaan merirosvot tukikohdistaan, mutta helle, taudit ja veden puute osoittautuivat retkikunnalle tuhoisiksi. Roomalaiset menettivät vain 700 miestä kaatuneina, mutta 7 000 miestä nestehukkaan. Arabiaa ei koskaan liitetty valtakuntaan. Punainen meri sen sijaan kuului tästä lähtien Rooman valtapiiriin. Berenicen eteläpuolisista, vaikeasti hallittavista Ptolemaiosten tukikohdista luovuttiin, samalla kun Berenicen, Arsinoen ja Myos Hormoksen satamia vastaavasti laajennettiin ja kulkuyhteyksiä niihin parannettiin.

Intiaan suuntautuneen kaupankäynnin volyymistä ja merkityksestä saa hyvän kuvan anonyymin kreikkalaisen merikapteenin 1. vuosisadalla julkaisemasta lokikirjasta Periplus Maris Erythraei, joka luettelee kaksikymmentä tärkeintä intialaista kauppasatamaa Karachista Kalkuttaan. Intialaisia norsunluuesineitä on löytynyt Pompejista asti. Vanhempi Plinius valittaa Luonnonhistoriassaan, miten Rooman kauppatase itään oli sata miljoonaa sestertiusta alijäämäinen: tämän verran Arabian väriaineet, Kiinan silkki ja Intian mausteet maksoivat valtakunnalle (Plinius, Hist. Nat. 12.41.84). Vastaavasti Intian Keralasta on löytynyt runsain mitoin roomalaista terra sigillata –keramiikkaa. Turistinähtävyydet sisältävän roomalaisen tiekartan Tabula Peutingerianan mukaan Muziriksen kaupungissa Keralassa oli Augustuksen temppeli, joten voidaan epäillä että siellä oli myös pysyvä kauppasiirtokunta.

Pompejista löytynyt intialaista Lakshmi-jumalatarta esittävä pienoispatsas
Pompejista löytynyt intialaista Lakshmi-jumalatarta esittävä figuriini (Museo Archeologico Nazionale di Napoli)

Kauppaedut vaativat sotilaallista läsnäoloa. Vuonna 125 keisari Trajanus lähetti yhden Daakian, Parthian ja Juudean sodissa kunnostautuneista legioonistaan (Legio II Traiana Fortis) Egyptiin korvaamaan maata aiemmin miehittäneen Legio III Cyrenaican. Trajanuksen aikana Punaiselle merelle perustettiin oma laivasto ja kaikki Egyptin satamat saivat omat varuskuntansa. Samalla roomalaiset ryhtyivät rakentamaan pysyviä tukikohtia Intian purjehdusreitin varrelle. Farasan-saarilta on löytynyt vuosille 138–141 ajoitettu latinankielinen piirtokirjoitus:

”Tämän keisari Antonius Augustus Piukselle omistetun monumentin on tehnyt ja vihkinyt urhoollisen Trajanuksen toisen legioonan ja sen apujoukkojen puolesta Castricius Aprinius, Publiuksen poika, Farasan-saarten sataman (Ferresani portus) ja Herkuleen meren prefekti.”

Farasan-saarten jälkeen Rooma miehitti Eudaemon Arabian (nyk. Aden) tärkeän välisataman ja lopulta Ptolemaioksille kuuluneen Sokotran saaren Intian valtamerellä (jota kreikkalaiset kutsuivat Punaiseksi mereksi). Kaukomaiden joukko-osastoja kierrätettiin säännölllisesti. Kahtakymmentä vuotta myöhemmin Farasan-saarelle jätettiin toinen omistuspiirtokirjoitus Juudeaan pysyvästi  sijoitetun Legio VI Ferratan nimissä.

200-luvun loppupuolelta lähtien Rooman uudeksi periviholliseksi nousseet sassanidi-persialaiset pyrkivät kaikin keinoin katkaisemaan Rooman kauppayhteydet ja saamaan Arabian omiin käsiinsä. Keisari Diokletianus liittoutui afrikkalaisen Aksumin kuningaskunnan kanssa ja siirsi etelään lisää joukkoja. Legio II Traiana muutti tukikohtaansa Aleksandriasta etelämmäksi Apollinopolis Magnaan ja Legio X Fretensis Ailaan (Jordanian Aqaba). Yksi legioonan kohorteista muunnettiin merijalkaväeksi.

Diokletianuksen valtakaudelle sijoittuu myös tämä poikkeuksellinen piirtokirjoitus, jonka on jättänyt kristitty ammattisotilas:

”Aurelius Gaius, samannimisen isän poika. Palvelin Legio I Italicassa,  Legio VIII Augustassa ja Legio I Jovia Scythicassa. Aloitin ratsumiehenä, ylenin ryhmänjohtajaksi, sitten optioksi. – – Minut valittiin keisarin omiin erikoisjoukkoihin (sacer comites) ja palvelin ympäri valtakuntaa ja ulkomailla: Aasiassa, Kaariassa, Lyydiassa, Lykaioniassa, Kilikiassa, Foinikiassa, Syyriassa, Arabiassa, Palestiinassa, Egyptissä, Intiassa, Mesopotamiassa, Kappadokiassa, Galatiassa, Bityniassa, Traakiassa, Moesiassa, Sarmatiassa neljä kertaa, Goottien mailla kaksi kertaa, Saksassa, Dardaniassa, Dalmatiassa, Pannoniassa, Galliassa, Espanjassa, Mauretaniassa ja  – – .

Monien vaivojen jälkeen palasin takaisin synnyinmaahani Pessinukseen ja asun nyt Cotyaeumissa tyttäreni Macedonian kanssa. Olen pystyttänyt tämän hautakiven rakkaan vaimoni Julian muistoksi, Ylösnousemusta odottaen.”

Vaan millaisissa tehtävissä Aurelius Gaius, keisarin mies, kävi Intiassa? Emme koskaan saa tietää.

Jumalallinen hiusväri

Kaksi Afroditea
Kaksi roomalaisaikaista jumalatarfiguriinia. Vasemmalla kylpyyn valmistautuva Venus riisuu sandaaliaan ottaen samalla tukea Priapuksesta. Patsas on marmoria, korut, rintaliivit, hiukset ja häpykarvat on kullattu. (1. vuosisata, Museo Archeologico Nazionale, Napoli). Oikealla Isis-Afroditea esittävä pieni terrakottaveistos, jonka värit ovat myös vielä nähtävissä. Afroditella on kultanen tukka – tai peruukki. (2. vuosisata, The Metropolitan Museum of Art)

Vanha kasku kertoo, että vaaleaveriköillä on hauskempaa. Välimeren tummassa kreikkalais-roomalaisessa maailmassa vaaleahiuksisuus yhdistyi toiseuteen, jopa jumalaisuuteen. Rakkauden jumalatar Afrodite, roomalaisittain Venus, kuvattiin usein kultatukkaisena, muodokkaana, vaaleana impenä. Säilyneiden kuvien määrän perusteella voi sanoa Afroditen olleen jumalista suosituimpia. Häntä palvottiin lukemattomissa kulttipaikoissa, joista eräät kuuluisimmat olivat Knidoksella, Kyproksella ja Sisilian Eryxissä, josta tarinan mukaan Venus tuotiin Roomaan puunilaissotien aikana.

Rooma oli juuri kärsinyt tuhoisan tappion Trasimenusjärven taistelussa. Kaupungissa syntyi paniikki; senaatti teki mitä senaatti yleensäkin teki noihin aikoihin, eli konsultoi pappeja ja Sibyllan oraakkelikirjoja. Oraakkeli ennusti, että Karthago saattaisi olla voitettavissa, mikäli Eryxin jumalatar – Karthagon sisilialaisten liittolaisten suojelusjumala – käännytettäisiin Rooman puolelle. Roomalaiset hyökkäsivät oitis Eryxiin, lupasivat jumalattarelle suunnattoman suuren temppelin ja valloittivat kaupungin. Kulttikuva kannettiin takaisin Roomaan, jossa itämaisesta huikentelevaisuudesta ja temppeliprostituutiosta(1) puhtaaksi pestynä siitä tuli Rooman kantaäiti, Venus Genetrix.

Yhteys seksiin kuitenkin säilyi. Rooman ilotytöt uhrasivat 23. huhtikuuta Venus Erycinan alttarille (rattopojille oli oma juhlansa). Kreikkalaiset kurtisaanit olivat jo pitkään esiintyneet jumalattarensa asussa vaalennetuin hiuksin. Keisari Caligulan aikana vuonna 40 kaikki prostituoidut määrättiin blondaamaan tukkansa tai käyttämään vaaleita peruukkeja. Ehkä siksi että heidät voisi paremmin erottaa kunniallisista, tummatukkaisista matroonista? Toisaalta vaaleasta tukasta oli tullut muotivillitys. Antiikin ajalta tunnetaan yli sata erilaista hiusvärireseptiä. Päänahkaan hierottiin muun muassa kullankallista sahramia, öljyä, värijauheita ja keltaista savea.

Vaikka jumalattaren jäljittelystä oli tullut naisille tavallinen kaunistautumistoimenpide, vaaratonta se ei ollut. Ovidius runoilee:

Sanoinhan: ”lopeta hiustesi värjääminen”
ja nyt sinulla ei enää ole mitään mitä värjätä.

– –

Sinua eivät vahingoittaneet porton yrtit, eikä eukonilkimys pessyt päätäsi Thessalian myrkkyvedellä, eikä sairaus – pysyköönkin poissa – sinuun iskenyt, hiustesi tuuheutta eivät vähentäneet kateellisten puheetkaan. Sinä tiedät itse aiheuttaneesi tuhon omin käsin, itse sekoitit päähäsi laitetun myrkyn.

Nyt Germania lähettää sinulle vankien hiuksia,
turvanasi on kukistetun kansan antama lahja.
Voi miten usein punastutkaan jonkun ihastellessa hiuksiasi ja sanot: ”Saan tunnustusta ostetusta kauneudesta, en tiedä ketä saksalaisneitoa nyt ylistetään minun sijastani.”

Ovidius, Amores 1.14
(suom. Mika Rissanen)

Hiusvärien ja vaalennusaineiden tehosta ei ollut mitään takeita. Niiden vaikutus hiuksiin saattoi olla suorastaan tuhoisa. Martialis neuvoi käyttämään sapo-nimistä väriainetta, joka pyöriteltiin vuohenrasvasta ja pyökin tuhkasta, tai spuma batavaa, Reinin suulta saatavaa värjäyssaippuaa. Plinius neuvoi Luonnonhistoriassaan käyttämään vaalennukseen viinietikan valmistuksessa syntyvää syövyttävää pohjasakkaa ja ammoniakkipitoista kyyhkysen ulostetta. Voi vain kuvitella, millainen haju tököteistä syntyi.

Ehkä juuri siksi peruukkiteollisuus elikin Roomassa paksusti. Peruukin avulla sai luonnollisen näköiset kutrit turvautumatta epäilyttäviin rohtoihin. Sanotaan, että tuhansia germaaneja, slaaveja ja kenties meidänkin esiäitejämme myytiin orjiksi pelkästään vaaleiden hiustensa takia. Arkeologi Elizabeth Bartman kuitenkin muistuttaa, että hyvää peruukkimateriaalia tuotettiin muualtakin, kuten intiasta, eikä peruukkien pitäminen kenties ollut niin tavallista kuin yleensä ajatellaan. Monimutkaiset kampaukset syntyivät taidolla myös oikeasta tukasta.

Venus ei aina ollut blondi: vaahtosyntyistä valtiatarta (Venus Anadyomene) esittävässä pompejilaisessa muraalissa Venus kuvataan aivan selvästi brunettina. Seinämaalaus on mahdollisesti kopio antiikin kuuluisimman taidemaalarin, 400-luvulla eaa. eläneen joonialaisen Apelleen samannimisestä mestariteoksesta. Originaali päätyi Augustuksen aikana galleriaan Roomaan, rapistui ja tuhoutui, joten alkuperäisestä hiusväristä ei voi sanoa mitään (Botticellin ja Titianin versioissa Venus on vaaleahko punapää).

Vaaleahiuksisuus ei ilmeisesti ollut tavatonta syntyperäistenkään roomalaisten kesken. Useiden varhaisten keisareiden kerrotaan olleen vaaleita: Suetoniuksen mukaan Augustuksella oli oljenväriset hiukset, Caligulalla kullankarvainen parta, Nero oli vaalea ja sinisilmäinen, Vitellius punapää. Vaaleuden määritelmä saattoi tosin olla silloin löyhempi kuin näin vetyperoksidin aikakautena.

Keisari Caracalla, joka oli sekä tummakutrinen että -hipiäinen, käytti blondia peruukkia kalastellessaan germaanipalkkasotilaidensa ja henkivartioidensa suosiota. Miesten peruukkienkäytöstä huolimatta satiirikot jaksoivat arvostella vain naisia heidän ”turhamaisuudestaan”. Martialis vinoili: ”Vaikka itse olet kotona, sinua kaunistetaan keskellä Suburaa, Galla, ja hiuksesikin ovat poissa luotasi.” Ovidius opasti Rakastamisen taidossa lukijoitaan:

”Nainen värjää harmaantuvat hiuksensa germanialaisilla yrteillä ja tavoittelee keinojensa avulla oikeata parempaa vivahdetta. Nainen saattaa hiukset ostettuaan kulkea pää tuuheana ja muuttaa rahalla toisen tukan omakseen. Ja mikäpä ostaessa – niitähän on julkisesti kaupan Herkuleen silmien ja runottarien parven edessä – –.”

Ovidius, Ars amatoria (suom. Seppo Heikinheimo)

Lisää aiheesta:

 (1) Temppeliprostituutio on nykyään kiistanalainen aihe, mutta ainakin antiikin ajan ihmiset itse uskoivat sitä olleen.

Pontius Pilatus

Ecce homo! (Antonio Ciseri, 1871)
Ecce homo! Antonio Ciserin maalauksessa vuodelta 1871 on nerokas asetelma: katsoja on Pilatuksen lähipiiriä, eikä päähenkilöiden kasvoja näytetä. Läsnäolemisen tunne on vaikuttava.

Olipa pääsiäinen Palestiinassa. Juudean prokuraattori Pontius Pilatus oli pulassa. Juutalaisten korkein neuvosto, Sanhedrin, oli ylipappi Josef Bar Kaifaan johdolla juuri tuominnut erään Jeesuksen kuolemaan jumalanpilkasta syytettynä. Voimaan tullakseen oli tuomion saatava vielä roomalaisen maaherran vahvistus, joten Sanhedrin toi Jeesuksen Pontius Pilatuksen eteen. Miehittäjävallan edustajalle  juutalaiset eivät kuitenkaan syyttäneet Jeesusta jumalanpilkasta, vaan kapinoinnista ja poliittisesta vehkeilystä.

Mutta kun Pilatus ei pitänyt Jeesusta syyllisenä ja kun myös neljännysruhtinas Herodes Antipas julisti Jeesuksen syyttömäksi, ylipappi Kaifas alkoi kiristää Pilatusta: ”Jos päästät hänet, et ole keisarin ystävä” (Joh. 19:12). Maaherra taipui painostuksen edessä, mutta pesi mielenosoituksellisesti kätensä koko jutusta. Tai näin ainakin kerrotaan kristillisten evankeliumien ja mm. Gerhard Prausen mukaan (Prause 1966: Historian harhaluuloja).

Dramaattinen kertomus Jeesuksen tuomitsemisesta kiehtoi kovasti myöhäisantiikin ihmisiä. Pilatuksesta kertovia tarinoita ilmestyi jatkuvasti lisää. Syntyi versioita, joissa hänen vaimonsa ”Procula” yritti pelastaa Jeesuksen hengen, ja sellaisia, joissa Pilatus itsekin katui syvästi osallisuutaan ja koki uudelleensyntymisen kristityksi. Etiopian ortodoksikirkossa häntä palvotaan yhtenä kristinuskon pyhimyksistä. Vaan kuka Pilatus oli oikeasti? Ja miten tarinan sepittäjät ajattelivat, että mahtavaa maaherraa voitiin kiristää?

Pilatus ei ensinnäkään ollut prokuraattori, vaan prefekti, sotilasviranomainen: todellinen arvonimi paljastui vuonna 1961 löytyneestä omistuskivestä. Prokuraattorius on Publius Cornelius Tacituksen (56 – n. 117) tekemä virhe – hänen aikanaan Juudean maaherroista käytettiin tuota titteliä. Historiallisen Pilatuksen elämästä emme paljoa tiedä. Hän oli sotilas ja konjunktuuripoliitikko, keisari Tiberiuksen suosikin Sejanuksen kavereita. Tunnemme hänet lähinnä juutalaisen historioitsijan Josefuksen (37 – n. 100) kirjoituksista.

Josefus ei anna Pilatuksesta kovin mairittelevaa kuvaa. Hänen mukaansa Pilatus ei miehityshallinnon johtajana kunnioittanut paikallisia lakeja ja tapoja. Varsinaiset riidat näyttävät Josefuksen mukaan liittyneen juutalaisten uskonnollisiin tunteisiin. Hän antoi sotilaittensa tuoda legioonan pyhät sotamerkit Jerusalemiin ja käytti temppelin varoja julkisiin menoihin, kuten uuden akveduktin rakentamiseen. Pilatus joutui usein puolustelemaan toimenpiteitään keisari Tiberiukselle; lopulta erään välikohtauksen jälkeen – Pilatus oli antanut teloittaa joukon samarialaisia – kirjailtiin valitus hänen esimiehelleen,  Syyrian maaherralle Vitelliukselle. Sen seurauksena Tiberius kutsui vuonna 36 prefektinsä takaisin Roomaan vastaamaan syytteisiin.

Tähän päättyvät tietomme Pilatuksesta. Sejanus oli kukistunut jo vuonna 31. Jeesuksen ristiinnaulitseminen osuu perinteen mukaisesti jonnekin vuosien 30–33 välille. Jos Pilatus oli jo valmiiksi huonossa huudossa Tiberiuksen silmissä, Kaifaan uhkailu keisarille kantelemisesta vaikuttaa ihan uskottavalle. Pilatuksen myöhemmistä vaiheista kertovat tarinat ovat kaikki enemmän tai vähemmän sepitettä. Kirkkohistorioitsija Eusebiuksen mukaan Pilatus karkotettiin Galliaan, jossa hän teki itsemurhan. (Historia Ecclesiae II,7).

Kristinuskon irtaantuessa juutalaisista juuristaan Pilatuksen hahmo sai tarinaperinteessä yhä oikeudenmukaisempia piirteitä, samalla kun juutalaisista tehtiin syntipukkeja. Tämä kehitys on nähtävissä jo Johanneksen evankeliumissa, jota pidetään evankeliumeista myöhäisimpänä. Varhaiskeskiaikainen kirja Pilatuksen teot on täynnä ihmeitä ja antisemitismiä. Pilatuksen vaimon nimi on jonkun keskiaikaisen kopistin lisäämä keksintö. Tämänkaltainen kirjallisuus oli keskiajalla tavattoman suosittua fan fictionia, jota esitettiin myös mysteerinäytelmien muodossa: kristillistä viihdettä, joka täydensi virallisten oppien aukkopaikkoja.

Egyptiläisten kristittyjen kertomusperinteessä tarina sai yhä hurjempia käänteitä: Jeesus osasi olla näkymätön ja muuttaa muotoaan, ja vietti viimeisen ehtoollisensa Pilatuksen kanssa. Pilatus tarjosi jopa oman poikansa ristiinnaulittavaksi Jeesuksen sijasta. Lukeva kansa janosi yhä lisää yksityiskohtia, joten joku luova henkilö väärensi Pontius Pilatuksen yksityisen kirjeenvaihdon, mukaan lukien täydellisen raportin Jeesuksen toimista keisari Tiberiukselle. Tai väärentää on ehkä liian voimakas sana. Antiikin ja keskiajan historiakäsityksen mukaan kirjailijan velvollisuus oli niin sanotusti ”täyttää aukkopaikat”, ja historiallisten henkilöiden nimiin pannut kirjeet olivat keskeinen osa tätä historian täydennystyötä, josta klassinen esimerkki on tuntemattomien tekijöiden Historia Augusta lukemattomine keksittyine sivuhenkilöineen ja viittauksineen.

Kaikki mitä olet tiennyt (väärin) antiikin historiasta II

Jatkoa artikkeliin Kaikki mitä olet tiennyt (väärin) antiikin historiasta.

Jean-Léon Gérôme, ”Pollice verso” (1872)

5) ”Peukalo alas” tuomitsi gladiaattorit kuolemaan

Kohtaus on tuttu lukemattomista elokuvista ja tv-sarjoista. Kaksi hikistä, puolialastonta gladiaattoria painii kentällä, kunnes toisen ase kirpoaa kädestä ja hän makaa avuttomana miekka kurkulla. Ottelijoiden katseet kääntyvät kohti yleisöä ja keisarillista aitiota. Näytetäänkö peukaloa ylös vai alas? Väärin!

Tosiasiassa melkein kaikki mitä luulemme tietävämme gladiaattoriotteluista perustuu enemmän tai vähemmän yllä olevaan Jean-Léon Gérômen vuonna 1872 tekemään maalaukseenJuvenalis sanoo Satiireissaan, että elämä ja kuolema areenalla ratkaistiin ”näyttämällä peukaloa”, pollice verso, mutta koska kyseessä oli itsestäänselvyys, hänelle ei tullut mieleen selventää ja kertoa miten peukaloa tarkkaan ottaen näytettiin. Peukalo ylös, peukalo alas, peukalo sivulle vai peukalo keskellä kämmentä? Kukaan ei tiedä (Satiirit 3.34–37).

Gladiaattorit eivät myöskään tervehtineet keisaria sanoilla Ave, Caesar, morituri te salutant (”terve, Caesar, kuolemaan menevät tervehtivät sinua”). Se on peräisin Suetonius Tranquilluksen teoksesta De vita caesarum (Rooman keisareiden elämäkertoja). Tervehdystä käytettiin vuonna 52, jolloin keisari Claudius järjesti laivastotaistelunäytöksen Fucinus-järvellä. Ottelijat olivat sotavankeja tai kuolemaantuomittuja rikollisia, ja Claudius vastasi tervehdykseen nokkelasti Aut non – ”tai sitten ei”.

Oikeat gladiaattorit eivät olleet kuolemaantuomittuja vaan ammattilaisia, joita voisi verrata meidän aikojemme vapaapainijoihin. Otteluita käsikirjoitettiin ja harjoiteltiin etukäteen. Kaikki gladiaattorit eivät myöskään olleet miehiä. Vaikka naisgladiaattoreita oli vähemmän kuin miehiä, he eivät olleet millään tavalla poikkeuksellisia. Keisari Tiberiuksen aikana piti säätää erikseen laki joka kielsi aatelisnaisia ryhtymästä gladiaattoreiksi tai niiden kouluttajiksi. Naisgladiaattoreita osallistui useimpiin tunnettuihin näytöksiin, mikä aiheutti aikansa konservatiiveissa tietenkin moraalista närkästystä. Juvenalis paheksui asiaa suunnattomasti ja syytti heitä hemmotelluiksi yläluokan tyttäriksi jotka vain etsivät halpaa hupia ja jännitystä elämäänsä. Libyalainen keisari Septimius Severus kielsi vuoden 200 tienovilla kaikkia naisia toimimasta gladiaattoreina, mutta kiellolla ei ollut mainittavaa vaikutusta, koskapa Ostian kaupungista on löytynyt paljon myöhempi naisgladiaattorien mainos.

6) Kuuluisat viimeiset sanat

Mahtavilla miehillä on mahtavat viimeiset sanat. Kuten me kaikki tiedämme, Gaius Julius Caesar sanoi kuolemansa hetkellä Et tu, Brute (”sinäkin, Brutukseni!”). Keisari Vespasianus vitsaili tulevan apoteoosinsa kustannuksella sanoilla Vae, puto deus fio (”hitto, minusta taitaa tulla jumala”). Väärin!

Varmaa tietoa ei näistä asioista koskaan tulla saamaan. Diktaattorin kuuluisat viimeiset sanat on keksinyt William Shakespeare (Julius Caesar, 3. näytös, 1. kohtaus). Suetoniuksen kirjoittaman elämäkerran mukaan Caesar sanoi ensin ”tämähän on väkivaltaa”, sitten huusi apua, ja heittäessään henkensä hän kykeni ainoastaan korahtelemaan, vaikka toiset väittävät että hän ehti sanoa kreikaksi – joka oli sivistyneistön kieli tuohon aikaan – καὶ σὺ τέκνον (”sinäkin, poikani?”). (Suetonius, 82.1)

Suetoniusta saamme kiittää myös Vespasianuksen viimeisistä sanoista. On totta, että hän vitsaili tulevalla kohoamisellaan jumalten joukkoon, mutta elämäkerran mukaan hänen viimeiset sanansa olivat ”keisarin pitäisi kuolla seisaaltaan”.

7) Roomalaiset käyttivät ”roomalaista tervehdystä”

Horatiusten vala (Jacques-Louis David, 1784)

Elokuvissa ja televisiosarjoissa roomalaiset sotilaat tervehtivät toisiaan ”roomalaisella tervehdyksellä”, oikea käsi ojennettuna ja sormet yhdessä. Väärin!

Tosiasiassa tervehdystä käytettiin ensimmäisen kerran ylläolevassa Jacques-Louis Davidin maalauksessa vuodelta 1784. Vasta uusklassinen taide ja varhaiset historialliset elokuvat kuten Cabiria (1914) tekivät siitä yleisesti tunnetun. 1800-luvun lopulla roomalaistervehdystä käytettiin Yhdysvalloissa lippuvalan yhteydessä, Gabriele d’Annunzion squadristit käyttivät sitä Fiumen valtauksessa 1919, Mussolinin fascistit kopioivat sen d’Annunziolta 1923 ja lopulta Hitler Mussolinilta 1926 tunnetuin seuraamuksin. Nykyään ”roomalaisen tervehdyksen” käyttäminen osoittaa useimmissa länsimaissa huonoa makua (ja on laitonta Saksassa), ellei ole pukeutunut legioonalaiseksi – ja silloinkin syyllistyy törkeään anakronismiin.

Yksikään roomalainen kirjailija ei mainitse tätä tervehdystä, eikä se esiinny myöskään aikakauden taiteessa. Oikealla kädellä tervehtiminen oli toki yleinen ele, ja näkyy muun muassa tässä Trajanuksen pylvään paneelissa. Roomalaisten virkamiesten ja hallitsijoiden käyttämä ele muistuttaa hieman ”roomalaista tervehdystä”, mutta sitä ei tehdä sormet yhdessä. Virallisesta tervehdyksestä ei missään nimessä ollut kyse. (Winkler 2009: The Roman Salute: Cinema, History, Ideology.)

8) Kristittyjen vainot Colosseumilla

The Christian Martyrs' Last Prayer (Jean-Léon Gérôme, 1863-1883)

Jean-Léon Gérômen maalauksessa ”veritodistajien viimeinen rukous”, jonka hän teki William T. Waltersin tilauksesta vuosina 1863-1883, kristityt ovat kokoontuneet viimeiseen yhteisrukoukseen ennen kuin heidät syötetään leijonille. Kristittyjen vainot johtivat tuhansien kuolemaan Colosseumilla, jonka paavi Benedictus XIV (1740–1758) pyhitti marttyyrien muistolle. Väärin!

Edes maalaus ei itse asiassa kuvaa Colosseumia eli oikeammin sanottuna Flaviusten amfiteatteria, vaan Circus Maximusta. On todennäköistä, ettei Colosseumilla vuotanut koskaan kristityn veri, sillä sitä ei mainita yhdessäkään pyhimyskertomuksessa (esimerkiksi P. Sebastianus teloitettiin Palatiumilla, P. Agnes Domitianuksen stadionilla ja P. Pietari Neron sirkuksessa). Marttyyrien kuolinpaikoille perustettiin kappeleita, mutta Colosseumin raunioita ei pidetty myöhemminkään pyhänä. Sitä ei mainita pyhiinvaeltajille suunnatuissa keskiaikaisissa matkaoppaissa ja mielikuvituksellisissa legendakokoelmissa kuten Mirabilia Urbis Romaessa.

Kuka sitten on vastuussa väärinkäsityksestä? Ilmeisesti paavi Pius V (1566–1572), joka keksi tarjota pyhiinvaeltajille Colosseumin hiekkaa reliikkinä sillä perusteella, että se oli marttyyrien veren pyhittämää. Siihen asti Colosseum oli toiminut ensin linnoituksena ja sitten paavillisena kivilouhoksena. Fioravante Martinellin sata vuotta myöhemmin kirjoittama kirja popularisoi ajatuksen lukevalle  kansanosalle, eikä virhettä ole sittemmin voitu korjata.

Muutenkin keskiajan kirjallisuus on suuresti liioitellut vainojen mittakaavaa. Vuonna 354 laaditussa luettelossa vuosittaisista kristillisistä muistopäivistä mainitaan vain kolmekymmentäkaksi marttyyriä. Jopa Kesarean piispa Eusebios (275–339) joutui myöntämään kirjoittamassaan Kirkkohistoriassa, että Rooman valtakunnan virkamiesten toimeenpanevat vainot olivat satunnaisia ja paikallisia ja ne liittyivät enemmän paikallisiin levottomuuksiin. Nykytutkimus on liikkunut enemmän tai vähemmän tähän suuntaan, eikä Rooman valtiokoneiston enää uskota vainonneen kristittyjä ennen vuotta 250 (Hänninen – Kahlos – Lehtonen 2012: Uskonnot antiikin Roomassa).

On varmaa, että monet kristityt joutuivat todella kokemaan kärsimyksiä keisariajalla. Kuinka laajoja vainot olivat ja kuinka useat joutuivat niiden uhriksi, on mahdotonta sanoa varmuudella. Edesmennyt professori Veikko Litzen piti oikeansuuntaisena arviota, että kaiken kaikkiaan kristittyjen marttyyrien määrä oli korkeintaan kaksi tuhatta – siis vähemmän kuin seitsemän henkeä vuodessa valtakunnassa, jossa oli 60 miljoonaa asukasta (Litzen 2009: Tie Nikeaan). Kuten arvata saattaa, asia on kiistanalainen.

Kaikki mitä olet tiennyt (väärin) antiikin historiasta

Nykyään useimmat taitavat jo tietää että antiikin patsaat olivat oikeasti maalattuja ja valkoisen marmorin ihannointi on renessanssin ja Winckelmannin koulukunnan perua. Mutta tiesittekö te näitä?

numerals

1) Roomalaiset numerot: IV vai IIII?

Kaikki ovat varmaan joutuneet jossain elämänsä vaiheessa opettelemaan roomalaiset numerot, joissa on samanlainen logiikka kuin roomalaisissa päivämäärissä: IV on yksi pois viidestä, VIII on viisi plus kolme, ja niin edespäin. Väärin!

Roomalaiset eivät itse pitäneet kiinni säännöistään. Luku neljä esiintyy useammin muodossa IIII, kuten legioonan nimessä IIII Macedonica; samoin yhdeksäs legioona kirjoitetaan Legio VIIII, ei IX. Luku kahdeksantoista saatettiin kirjoittaa XVIII:n sijasta XIIX, kuten esimerkiksi Secundinuksen haudassa Via Appialla tai tässä Marcus Caeliuksen hautakivessä. XIIX oli sikäli loogisempi kuin XVIII, sillä kahdeksantoista luettiin duodēvīgintī, kaksi pois kahdestakymmenestä.

Eikä tässä vielä kaikki! Luku viisikymmentä kirjoitettiin pitkään , ennen kuin se muuttui L-kirjaimeksi. Vanhoissa piirtokirjoituksissa luku sata saatettiin kirjoittaa ƆIC tai Ɔ. Keskiajan kirjanpidossa CIƆ alkoi tarkoittaa tuhatta ja IƆ viittäsataa, kuten tässä esimerkissä. Ai niin, ja tuhat eli M oli Augustuksen aikana vielä ↀ.

plumbing

2) Roomalaiset vesijohdot aiheuttivat lyijymyrkytyksen

Mahdollista lyijymyrkytystä on tarjottu koko 1900-luvun ajan syyksi Rooman valtakunnan rappiolle. Roomalaiset vesijohtoputket tehtiin lyijystä, joka on pehmeä, helposti työstettävä metalli, ja jota syntyi suuria määriä hopeakaivosten sivutuotteena. Lyijy liukeni putkista juomaveteen ja myrkytti pahaa-aavistamattomat janoiset. Väärin!

Vesi, joka virtasi antiikin vesijohtoverkostoissa, oli sekä kalkkipitoista että lievästi hapanta. Hiilihappo reagoi kalsiumhydroksidin kanssa muodostaen kalsiumkarbonaattia, jonka Roomassa koskaan ruokaa laittaneet tuntevat valkoisena krustina kattilan sisäpinnassa. Antiikin vesijohtojen sisäpintoja peitti paksu kerros kalsiumkarbonaattia, estäen lyijyä liukenemasta veteen mutta aiheuttaen välillä ikäviä tukoksia (Sextus Julius Frontinus, De aquaeductu CXXII.1).

Vaikka putket olisivat olleet uusia, veden virtausnopeus oli riittävän suuri estääkseen lyijyn liukenemisen. Lisäksi osa vesijohtoputkista ei ollut lyijyä vaan savea: roomalaiset eivät suinkaan olleet tietämättömiä lyijyn vaaroista. Arkkitehti ja insinööri Marcus Vitruvius Pollio varoittaa kirjassaan De architectura lyijyn vaaroista ja suosittelee käyttämään terrakottaputkia aina kuin mahdollista (VIII.6.10-11)

3) Orgioissa mässäiltiin ja käytiin välillä oksentamassa vomitoriumissa

Orgiat-Asterixin-mukaan2

Kukapa ei olisi lukenut tarinaa roomalaisten ökyjuhlista, joissa mässättiin ähkyyn asti ja sitten annettiin orjan kutittaa höyhenellä kitalakea tai käväistiin vartavasten tarkoitusta varten rakennetussa vomitoriumissa tyhjentämässä vatsalaukun sisältö. Väärin!

Useimpien orgiatarinoiden alkuperä on roomalaisen kirjailijan Petronius Arbiterin veijariromaanissa Satyricon, joka satiirina kertoo omasta ajastaan yhtä vähän kuin Manillaköysi Jatkosodasta. Vomitorium on kuitenkin täydellinen väärinkäsitys. Oikea vomitorium on stadioneilla tai teatterissa oleva katettu kulkuväylä, jonka kautta suuret katsojamäärät voivat poistua nopeasti esityksen jälkeen. Itse termi esiintyy ensimmäisen kerran vasta myöhäisantiikissa, jolloin eräs Macrobius Ambrosius Theodosius – paremmin tunnettu ”Scipion unen”  kommentaarien kirjoittajana – käyttää sitä kirjassaan (Saturnalia 6.4.3.).

En tiedä, mistä tämä väärinkäsitys on alunperin kotoisin. Wikipedia syyttää Aldous Huxleya.

4) Vuonna 406 barbaarit ylittivät jäätyneen Reinin

Thomas J. Craughwell: Barbaarien valloitusretket

Tässäpä tarina joka toistuu niin identtisenä historiankirjasta toiseen, että on selvää kirjoittajien kopioivan sen toisiltaan. Mutta mistä ihmeestä me tiedämme, että Rein jäätyi tuona nimenomaisena uudenvuoden aattona? Tai tiettyjen germaaniheimojen hyökänneen sen yli?

Lista hyökkääjistä on peräisin eräästä kirkkoisä Hieronymuksen (347–420) kirjeestä, jonka hän kirjoitti… Betlehemissä! Häntä ei siis voi hyvällä tahdollakaan väittää silminnäkijäksi (Hier. Epistola 123). Jäätyneestä Reinistä Hieronymus ei pukahda. Kun asiaa hieman tonkii, paljastuu myös koko tarinan ainoa ”lähde”. Suuri historioitsija Edward Gibbon kirjoitti vuonna 1781 kirjaansa History of the Decline and Fall of the Roman Empire seuraavat sanat:

”On the last day of the year, in a season when the waters of the Rhine were most probably frozen, they entered without opposition the defenceless provinces of Gaul.”

Gibbon tunsi alkuperäistekstinsä hyvin, joten hän on voinut saada inspiraation olettamukseensa Ammianus Marcellinukselta, joka kirjoitti alemannien heimon ylittäneen jäätyneen Reinin vuonna 378 (Res gestae, XXXI, 10, 4). Reinin tiedetään jäätyneen osittain myös vuonna 302. Säilyneessä gallialaisessa juhlapuheessa kerrotaan miten ”suuri lauma germaaneja joka heimosta ylitti jäätyneen Reinin ja nousi maihin eräällä saarella…” (XII Panegyrici Latini, VI.6.4).

Näin köykäisistä lähtökohdista on ponnistanut dramaattinen tarina vandaalien ja kvaadien maahantunkeutumisesta ja sen motiiveista, jääkuuraisesta Reinistä ja uudenvuoden 406 ennätyspakkasista.

Rooma, avoin kaupunki

Hautakivi Rooman ulkopuolella:
”C. Iulius Caesarin toisena diktaattorivuonna [47 eaa.]
– C. Numitorius C.l. Nicanor, syntyjään teebalainen, silmälääkäri
– Numitoria C.l. Philumina, syntyjään fryygialainen
– C. Numitorius C.l. Stabilio, Stabilio, paikallinen orja
– P. Opitreius C.l. Butas, syntyjään smyrnalainen
– Numitoria C.l. Erotis, syntyjään karthagolainen

Rooman kaupungissa eli keisariaikana pyöreästi arvioituna miljoona asukasta.(1) Koska esimoderneissa kaupungeissa kuolleisuus ylitti aina reippaasti syntyvyyden, Rooma ei olisi voinut kasvaa aikansa suurimmaksi kaupungiksi ilman jatkuvaa muuttoliikettä. Ikuisessa kaupungissa riehuivat tuberkuloosi, malaria ja muut tartuntataudit joita vastaan maahanmuuttajilla ei ollut samanlaista vastustuskykyä kuin paikallisväestöllä. Tacitus mainitsee vuoden 69 jaa. historiateoksessaan ohimennen kaupungin ”epäterveen ilman” ja miten ”germaanit ja gallit olivat herkempiä taudeille”. Miljoonan asukkaan keisarillinen pääkaupunki tarvitsi vuosittain vähintään 10 000 nettomuuttajaa pelkästään säilyttääkseen asukaslukunsa; kuolleisuus huomioiden todellisen maahanmuuttajien määrän on täytynyt olla paljon suurempi. Keitä he olivat ja miten heihin suhtauduttiin?

Continue reading

Habemus papam!

Viesti toi eilen Roomasta tiedon, että kristilliselle maailmalle on annettu uusi paavi, Franciscus I. Pyhä  Istuin on yksi maailman vanhimpia instituutioita. Varhaiskeskiajalta aina vuoteen 1870 asti paavi käytti Italiassa kirkkoruhtinaana sekä maallista että hengellistä valtaa. Edelleenkin Vatikaania pidetään kansainvälisesti suvereenina valtiona, jonka valtionpäämies on paavi ja virallinen kieli latina. Monella tavalla paavin istuin on Rooman imperiumin suora jälkeläinen.

Paavin maalliset ja hengelliset valtaulottuvuudet periytyvät molemmat antiikista, mutta eri teitä. Aloitetaan hengellisistä, sillä ne ovat maallista valtaa vanhempia. Kristillinen kulttiyhteisö tuli Roomaan hyvin varhaisessa vaiheessa. Perimätiedon mukaan tämä tapahtui jo ensimmäisellä vuosisadalla. Paavali osoittaa yhden kirjeistään Rooman kristilliselle yhteisölle, johon kuului siihen aikaan lähinnä juutalaisia ja hellenisoituneita juutalaisia.

Juutalaisesta alkuperästään huolimatta varhainen seurakunta näyttää järjestäytyneen roomalaisten lakien ja tapojen mukaisesti. Roomalaisen polyteismin seurakuntaan verrattavissa olevan instituution muodostivat ”kortteliyhteisöt”: yhden tai useamman kerrostalon asukkaat suorittivat vuotuiset juhlamenot ja keisarin kuolemattomalle sielulle annettavat uhrit yhdessä. Kortteliyhteisön johtaja oli määräajaksi valittu magister vici, joka oli vastuussa paitsi jumalien palveluksesta myös kaavoitustoimista, paloturvallisuudesta ja yhteiskuntajärjestyksen säilymisestä. Magisterit valittiin vapautettujen orjien säädystä, jotka keisariajalla edustivat varakasta keskiluokkaa. Magisterien apuna toimi kaksi ministeriä. Magisterien yläpuolella olivat tehtäväänsä arvotut sacerdotes augustales–ylipapit.

Varhaiskristillisessä seurakunnassa vastuutehtävät oli jaettu samanlaisiin arvoasteisiin, mutta niistä käytettiin kreikkalaisperäisiä termejä. Pappisvihkimyksen saaneet olivat presbyteerejä (presbyteroi), heidän apulaisensa diakoneja (diaconi). Heidän lisäkseen seurakunnissa toimi leviittoja (juutalaisiin temppelipalvelijoihin rinnastettavia apulaisia) ja maallikoita. Yksi vanhemmista ja kokeneemmista presbyteereistä toimi kussakin seurakunnassa kaitsijana (episkopos), josta tulee suomen kielen sana piispa. Roomalaisessa uskonnossa piispat rinnastuivat ylipappeihin (sacerdotes). Kun varhaiskristillistä terminologiaa alettiin kääntää latinaksi, diakoneista tuli ministereitä. Jeesus ja hänen työnsä jatkajat sen sijaan olivat magistereita, opettajia ja vanhempia.

Samankaltaisuus saattaa osaltaan johtua siitä, että voidakseen toimia laillisesti kristillisen yhteisön täytyi järjestäytyä roomalaisten lakien hyväksymäksi korporaatioksi. Koska vanha senaatin päätös (joka oli aikoinaan säädetty Bacchuksen kulttia vastaan) kielsi varainhoidon magistereilta, ministereistä tuli Rooman seurakunnan taloudellisia johtajia ja heidän keskuudestaan kaupungin seurakuntaa kaitseva piispa sittemmin usein valittiin. 200-luvun puolivälissä piispan alaisuuteen kuului Eusebius Kesarealaisen kirkkohistorian mukaan 46 presbyteeriä, 7 diakonia, 7 apulaisdiakonia, 42 alttaripalvelijaa, 52 henkienmanaajaa ja joukko ovenvartijoita.

Seurakunnan koko oli matkalla kasvanut kymmenistä tuhansiin, mutta Rooman miljoonakaupungissa kristityt olivat edelleen pieni vierasmaalainen vähemmistöuskonto, jolla ei ollut sijaa ikuisen kaupungin pyhään ytimeen. Siksi seurakunnan toimipisteet sijaitsivat kaupunginmuurien ulkopuolella, hautausmailla ja Transtiberimin maahanmuuttajaghetossa. Seurakunta oli saavuttanut laillisen aseman keisari Gallienuksen aikana 260-luvulla rekisteröitymällä hautausapuyhdistykseksi. Tämä antoi kirkolle mahdollisuuden omistaa instituutiona omaisuutta ja solmia laillisia taloudellisia sopimuksia.

Rooman piispa ei siis vielä ollut kovin suuri hengellinen ruhtinas. Edes ajatusta Rooman piispan erikoisasemasta kirkon sisällä ei oltu vielä lausuttu ääneen, eikä meillä ole mitään luotettavia kirjallisia tai arkeologisia todisteita, että Pietari olisi koskaan käynyt Roomassa. 200-luvulla kristillisen kirkon johtoasemasta taistelivat idän vanhojen seurakuntien – Jerusalemin, Aleksandrian ja Antiokian – piispat. Jerusalemin seurakunta katsoi johtoasemansa periytyvän suoraan Jeesuksen pikkuveljeltä Jaakobilta. Aleksandriassa, tuossa kirjastostaan kuuluisassa oppineisuuden kehdossa, sijaitsi taas yhtä kuulu kristillinen katekeettakoulu, jonka kuuluisimpia kasvatteja olivat kirkkoisät Origenes, Gregorios Ihmeidentekijä ja Heraklas, joka tultuaan piispaksi vuonna 232 omaksui arvonimen papa abbas ja oli siten kristittyjen ensimmäinen paavi. Kun 600-luvulla Egypti jäi muslimien käsiin, Egyptin kristittyjen yhteys muuhun kirkkoon katkesi – mutta paaviuden perinne säilyi katkeamattomana (jos jotakuta kiinnostaa, nykyinen P. Markuksen istuimen haltija on paavi Teodoros II).

Idän piispojen arvovaltaa vastaan Rooman piispat saattoivat asettaa vaakakuppiin tiettyjä epäämättömiä etuja. He hallitsivat kristittyjä Rooman imperiumin pääkaupungissa, jossa he saattoivat myös verkostoitua valtakunnan mahtavien kanssa. Ennen pitkää heillä oli omat miehensä ja erityisesti naisensa keisarillisessa hovissa. Poliittisen vaikutusvallan vastapainona piispojen täytyi joskus tehdä myönnytyksiä, vaikka se olisi tarkoittanut uhraamista Juppiter Optimus Maximukselle. Rooman piispat osasivat myös tarpeen mukaan vedota roomalaiseen lakiin ja uskonnollisiin käytäntöihin.

Rooman eliniäkseen nimitetyt ylipapit, sacerdos, kuuluivat johonkin kaupungin useista pappiskollegioista. Kollegiot täydensivät itse itseään nimittämällä omat jäsenensä. Katkeamattomuuden takasi kollegion genius, kuolematon henki, joka periytyi sukupolvelta toiselle samoin kuin keisarin kuolematon sielu siirtyi vallanperimyksessä uuteen keisariin. Rooman piispa Clemens vetosi tähän samaan periaatteeseen ehdottaessaan, että piispaksi valittu olisi tehtävässään erottamaton, ja että kaitsijan tehtävä periytyisi katkeamatta aina uudelle valitulle kantaen Pyhää Henkeä mukanaan. Näin syntyi ns. apostolinen suksessio.


Keisari Augustus pontifex maximuksena, Rooman ylipappina

Palaan hetkeksi vielä Rooman polyteistisiin kortteliyhteisöihin. Niiden magisterit joutuivat kantamaan taloudellisen vastuun paitsi kulttiyhteisön riiteistä, myös muista yhteisöllisistä menoeristä. Augustales-ylipapit kustansivat virkansa puolesta kisoja, näytäntöjä, hyväntekeväisyyttä ja rakennushankkeita. Tästä epäitsekkäästä työstä yhteisön hyväksi käytettiin kreikkalaisperäistä sanaa liturgia. Varhaiset kristityt alkoivat kutsumaan omaa jumalanpalvelustyötään samalla nimellä. Myös piispat käyttivät varojaan yhteisönsä hyväksi. Väitetään, että 200-luvun puolivälissä Rooman seurakunta huolehti tuhannestaviidestäsadasta leskestä ja orvosta.

Kun Rooman valtakunta kääntyi keisareidensa mukana kristinuskoon, kirkosta tuli kertaheitolla merkittävä maanomistaja. Aikaisemmin polyteistisille kulteille korvamerkityt rahavarat suunnattiin kirkkojen rakentamiseen. Erityisesti Rooman piispat hyötyivät keisarillisesta mielisuosiosta. Pietarin istuimen alaisuuteen kerääntyi suuria omaisuuksia ympäri Italiaa. Imperiumin luhistuminen lännessä teki Rooman piispasta 400-luvulla lopulta maallisen ruhtinaan. 500-luvulla imperiumi hallitsi Italiassa enää ainoastaan Rooman ja Ravennan välistä maakaistaletta.  Vuonna 554 keisari Justinianus antoi Rooman senaatille ja piispalle käytännöllisesti autonomian. 600-luvulla senaatti lakkautettiin; Aleksandria, Jerusalem, Antiokia ja Karthago olivat kaikki muslimien hallussa. Rooman piispasta oli tullut käytännössä kristillisen Rooman valtakunnan viimeinen jäänne lännessä.

Piispa Gregorius (540–604) oli ilmeisesti ensimmäinen Rooman seurakunnan pää, joka alkoi kutsua itseään paaviksi ja vaati itselleen johtoasemaa kristillisen kirkon sisällä. Hänen seuraajansa perivät nämä taipumukset. Kasvava maallinen valta ajoi paavin istuimen törmäyskurssille keisarivallan kanssa. Pääkaupunki oli nyt idässä Konstantinopolissa. Keskushallinto pyrki väkisin asettamaan Rooman piispoiksi kreikkalaisia; italialaiset vastustivat.

Rooman piispojen ja Konstantinopolin välinen kylmä sota kesti toistasataa vuotta. Aseina tässä valtataistelussa käytettiin mm. kirkonkirouksia ja väärennettyjä asiakirjoja, joista kuuluisin on nk. Konstantinuksen lahjoitus. Tässä 700-luvun lopulla kynäillyssä dokumentissa ”keisari Konstantinus” lahjoittaa Rooman paaville korkeimman vallan Rooman kaupungissa ja imperiumin läntisissä provinsseissa. Samalla paaville annetaan keisarin arvomerkit  ja papeille senaattorin arvo. Konstantinopoli oli hävinnyt.

Konstantinuksen lahjakirjaa epäiltiin maallisissa piireissä pian jo sen ”löytymisen” jälkeen, mutta katolinen kirkko piti kiinni sen aitoudesta 1800-luvulle asti. Saman lahjakirjan nojalla paavit omaksuivat käyttöönsä aikaisemmin keisarille kuuluneen muinaisen roomalaisen ylipapin tittelin. Rooman paavi oli nyt pontifex maximus – ”ylimmäinen sillanrakentaja”. Kaikki Rooman hallitsijat Julius Caesarista lähtien olivat olleet koko valtakunnan korkeimpia uskonnollisia auktoriteetteja.

Pontifex maximuksen oikeuksiin kuuluivat muun muassa kalenterin ylläpitäminen, kaikkien temppeleiden pyhittäminen ja hautaustoimia koskevien lakien säätäminen. Kristitty keisari Gratianus oli luopunut pontifex maximuksen tittelistä, koska hän ei halunnut sekaantua polyteistisiin riitteihin. Kuten muinaiset temppelirakennukset saatettiin riistää Saatanan vallasta ja pyhittää uudelleen Jumalalle, myös Rooman ylipapin arvo oli mahdollista puhdistaa pakanallisista merkityksistään ja liittää paavin pitkään titulatuuraan.

Voidaan siis sanoa, että Franciscus I on yhtä lailla P. Pietarin kuin Julius Caesarinkin henkinen perillinen.

Kansalaiset, Romani cives

Vuonna 212 jälkeen ajanlaskun alun keisari Marcus Aurelius Severus Antoninus Augustus – paremmin tunnettu lempinimellä “Caracalla” muodikkaaksi tekemänsä gallialaisen huppuviitan mukaan – julkaisi merkittävän ja vallankumouksellisen ediktin. Uusi laki, jota nykyään kutsutaan Constitutio Antoninianaksi, lahjoitti kaikille valtakunnan vapaille asukkaille Rooman kansalaisoikeudet.

Aikaisemmin valtakuntaa olisi voinut luonnehtia vaikkapa kansainyhteisöksi. Siihen kuului lukemattomia erilaisia juridisia kokonaisuuksia, joita yhdisti lähinnä Roomalle annettu uskollisuudenvala. Monilla Rooman imperiumin eli käskyvallan piiriin kuuluvilla mailla oli omat perinteiset lakinsa. Eri kokonaisuuksien välillä sovellettiin silloista kansainvälistä lakia (ius gentium), joka oli alunperin kehittynyt kreikkalaisten kaupunkivaltioiden välistä kanssakäymistä varten. Kreikankielisessä idässä monilla kaupungeilla oli oikeus lyödä omaa rahaa, joka tosin oli kiinteällä vaihtokurssilla sidottu Rooman valuuttaan.

Ennen vuotta 212 vain harvoilla ja valituilla oli täydet Rooman kansalaisoikeudet, joskin joukko oli kasvanut tasaisesti tasavallan ajoista lähtien. Roomalaisuuden eduista saivat nauttia Italian asukkaat, siirtokunnat, tiettyjen kaupunkien kansalaiset, provinsseissa asuvien roomalaiset ja heidän jälkeläisensä, sekä jotkut paikalliset merkkimiehet jotka olivat tehneet palveluksia Roomalle.

Caracallan edikti vaikutti suoraan miljoonien ihmisten elämään ja muutti valtakunnan oikeudellisia suhteita. Näin merkittäväksi tapahtumaksi laki ja sen seuraamukset ovat huonosti tunnettuja. Ketkä siitä hyötyivät, miksi se annettiin ja mitä me ylipäätään voimme tietää Caracallan lahjoituksesta?

Marcus Aurelius Severus Antoninus Augustus
Marcus Aurelius Severus Antoninus Augustus (188–217)

Historioitsija ja papyrus

Koko Constitutio Antoniniana tunnetaan oikeastaan vain kahdesta aikalaislähteestä. Caracallaan vihamielisesti suhtautuva historioitsija Dion Kassios (150 – 235) kertoo, että laki vain näennäisesti kunnioitti valtakunnan asukkaita. Tosiasiassa ahneen Caracallan tarkoituksena oli lisätä veronalaisten määrää. Selitys on hämmentävä, sillä kansalaisilla oli aikaisemmin ollut enemmän verovapauksia kuin alamaisilla.

Todennäköisesti Dion viittaa kansalaisten maksamaan viiden prosentin perintöveroon. Perintöveron tuotot tilitettiin sotakassaan (aerarium militare),  josta maksettiin legioonalaisten eläkkeet. Koska Caracalla oli korottanut huomattavasti sotilaiden palkkoja (mutta katso myös aikaisempi kirjoitus inflaatiosta), koko Constitutio Antoniniana saattoi olla keisarin yritys huolehtia siitä, että valtiolla oli varoja eläkkeiden maksamiseksi menoerän aktualisoituessa.

Toinen lähde on vuonna 1902 Egyptistä löytynyt pahoin vaurioitunut papyrus, joka julkaistiin huomattavasti restauroituna vuonna 1910 (Papyrus P. Giessen 40). Vaikka tekstin varsinainen sanamuoto onkin yhä kiistanalainen, P. Giessen 40 näyttäisi nykyisen tieteellisen konsensuksen mukaan sisältävän Caracallan ediktin alkuperäistekstin.

Papyruksessa keisari kiittää kuolemattomia jumalia ja toivoo kaikkien valtakunnan asukkaiden nauttivan hänen voitostaan. Rooman kansalaisuus ulotetaan koskemaan kaikkia keisarin alamaisia, lukuunottamatta erikseen mainittua ryhmää, jota kutsutaan nimellä deditici. Ilmeisesti kyseessä olivat sotavangit, joista oli tullut Rooman alamaisia muodollisen rauhansopimuksen seurauksena.

Keisari ja juristit

Severusten dynastiaa, johon Caracallakin kuului, pidetään roomalaisen oikeustieteen kulta-aikana. Keisariperheen lähipiiri täyttyi lahjakkaista lainoppineista jotka kohosivat myös korkeisiin virka-asemiin. Rooman provinssien asukkaat olivat yhä laajemmassa määrin tulleet tietoisiksi omista oikeuksistaan ja keisarille osoitettujen valitusten ja anomuskirjeiden määrä kasvoi niin nopeasti, että niitä varten piti perustaa oma virastonsa.

Severusten aikana tuli tavaksi nimittää valtakunnan korkeimpaan hallinnolliseen virkaan eli pretoriaaniprefektiksi miehiä, joilla oli vankka lainopillinen tausta. Koska emme voi mitenkään tietää, minkälaisen pohdinnan tuloksena Caracallan edikti syntyi keisarillisessa curiassa, ei voi pitää poissuljettuna vaihtoehtoa, että kansalaisoikeuksien radikaali laajentaminen olisi ollut imperiumin korkeasti koulutettujen juristien ajatus.

Toisaalta emme voi sivuuttaa keisarin omia vaikuttimia. Papyrustekstin mukaan Caracalla tahtoi ediktillään lepyttää kuolemattomia jumalia, jotka olivat varjelleet hänen henkeään “salaliitolta”. Caracallalla oli verta käsissään; hän oli juuri murhannut hallituskumppaninsa ja pikkuveljensä Getan, jonka kanssa hänellä oli ollut riitaa lapsesta saakka. Kansalaisoikeuksien lahjoittamisella keisari ylisti Rooman jumalia ja sitoi valtakunnan asukkaat tiukemmin itseensä.

Kansalaisoikeuksien laajentaminen saattoi olla tapa lujittaa roomalaista identiteettiä. Kaikki provinssien alamaiset olivat nyt roomalaisia ja siten tasa-arvoisia italialaisten kanssa. Lahjoitus lisäsi määrättömästi Caracallan kunniaa, sillä lain mukaan uudet kansalaiset saivat sukunimensä siltä, jolta he olivat kansalaisuutensa saaneet. Yhdessä yössä miljoonista ihmisistä ympäri Välimerta tuli keisarin kaimoja, Aureliuksia.

Tilastollinen esimerkki valottaa tilannetta hyvin. Vuonna 210 Rooman pretoriaanikaartin jäsenistä vain viidellä prosentilla oli sukunimenä Aurelius. Seitsemäntoista vuotta myöhemmin Aureliuksia oli 95 % pretoriaaneista (CIL 6.1058, CIL 6.2799). Loogisena seuraamuksena koko muinainen roomalainen nimeämiskäytäntö, jonka mukaan kansalaisella oli kolme nimeä – praenomen, nomen gentile ja cognomen – menetti vähitellen merkityksensä. Ihmiset alkoivat käyttää toisistaan pelkästään erilaisia lisänimiä.

Seuraamukset

Mikäli hautakivet ja piirtokirjoitukset mitään kertovat, voi sanoa että Caracallan ediktiä tervehdittiin provinsseissa  suurella innolla. Sen merkitystä myöhäisantiikin roomalaisen identiteetin muotoutumiselle ei voi vähätellä. Sen seurauksena kaukaisessa Palmyran kauppakaupungissa nykyisen Irakin rajalla vastikään kansalaisuuden saanut varakas arabikin halusi kuvata itsensä togaan pukeutuneena.

Syyriassa ihmiset alkoivat palvoa omia jumaliaan roomalaisten riittien mukaisesti. Egyptiläinen Ptolemais Euergetiksen kaupunki (joka aiemmin oli tunnettu Krokodilopoliksena, kaupunkina johon turistit vaelsivat katsomaan pyhien krokotiilien ruokkimista) rakennutti kiitokseksi temppelin Rooman ylijumalalle, Capitoliumin Juppiterille. Aikaisemmin roomalaisia jumalia ei Egyptissä oltu nähty.

Pyhiä krokotiilejä ei kuitenkaan unohdettu. Vanhat kulttuuriset muodot sulautuivat saumattomasti uusiin. Aikaisemmin Rooman valtakunta oli perustunut latinalaisten ylivaltaan, mutta Caracallan edikti teki siitä todella monikulttuurisen imperiumin. Miljoonat ihmiset, joilla ei aiemmin ollut poliittisia oikeuksia, saattoivat nyt pyrkiä Rooman korkeimpiin virkoihin.

Italian taantuessa senaattori-aristokratian käsissä provinssien merkitys oli kasvanut ja valta siirtyi vääjäämättä kohti valtakunnan viriilejä reuna-alueita. Koko Constitutio Antoniniana oli koko tämän hitaan kehityksen oire, väistämätön looginen seuraus. Sen myötä provinssien asukkaat kokivat itsensä entistä vahvemmin nimenomaan roomalaisiksi, ei kreikkalaisiksi, syyrialaisiksi tai galleiksi. Keskiajan loppuun asti kreikkalaiset tulisivat nimittämään itseään nimellä rhomaioi (Ρωμαίοι). ”Helleeni” muuttui ajan myötä kirosanaksi, jonka kristityt kreikkalaiset sinkosivat polyteistien niskaan: he eivät olleet ”hyviä roomalaisia”.

Juridisessa mielessä Constitutio Antoniniana merkitsi valtakunnan lainopillisten käytäntöjen yhtenäistymistä. Kun kaikki olivat Rooman kansalaisia, ei tarvittu enää paikallisia lakeja. Yksi ainoa ius civile – siviililaki – tulisi ajan myötä korvaamaan ius gentilen.  Caracallan lahjoitusta seurasi pitkähkö siirtymäaika jolloin sekä Rooman laki että paikallinen laki olivat yhtä aikaa voimassa. Pikku hiljaa roomalainen yksityisoikeus kuitenkin syrjäytti muut oikeudenkäytön muodot. Parhaimmat esimerkit tulevat Egyptistä, jossa kansalaisoikeuksien myöntäminen koitui etenkin naisten eduksi.

Egyptin naisilta oli tähän asti puuttunut lähes kaikki oikeudet. Constitutio Antoniniana teki heistä kertaheitolla roomalaisia, joilla oli oikeus omistaa omaisuutta, periä, käydä oikeutta ja solmia sopimuksia omissa nimissään.  Egyptin Oksyrhynkhoksestaon löytynyt useita papyruksia, jossa naiset vaativat lakituvan kautta heille kuuluvia oikeuksia Rooman kansalaisina:

Arvoisa prefekti, viitaten voimassaolevaan lakiin – – pyydän teidän korkeuttanne vahvistamaan laillisen oikeuteni hoitaa itse omaa talouttani ja raha-asioitani ilman holhoojaa; kiittäen jo etukäteen, Aurelia Thaisious. 21. päivänä Epiphi-kuuta vuonna [263 jaa.]. [Kirjurin käsialalla:] Anomus vastaanotettu ja kirjattu ylös. (Oxyrhynchus papyri 12.1467)

Toisaalta naisten uusia oikeuksia käytettiin myös veronkiertoon ja yhteiskunnallisten velvollisuuksien laistamiseen. Rooman valtakunnassa tietyn veroluokan kansalaisilla oli velvollisuus ryhtyä kunnanvaltuutetuiksi ja osallistua julkisiin menoihin; koska naisilla ei ollut poliittisia velvollisuuksia, uuden lain myötä miehet saattoivat siirtää merkittävän osan omaisuudestaan vaimonsa nimiin. Viranomaiset pyrkivät puuttumaan kerkeästi tällaiseen suhmurointiin, mistä on todisteena yhtä hieno nippu papyruksia, joissa uudet roomalaisnaiset todistavat valaehtoisesti että kaikki heille merkitty omaisuus on todella heidän, eikä heidän aviomiestensä käytössä.

Aiheesta lisää:

  • Rome and its Empire, AD 193–284. Debates and documents in ancient history. Olivier Hekster, 2008.

Talouskriisi IV: Orjat

Orjakauppa (1882). Gustave Boulangerin orientalisoiva maalaus kuvastaa oman aikansa tirkisteleviä kaunotaiteellisia arvoja. Orjamarkkinat tarjosivat 1800-luvun taiteilijoille aiheen loputtomille eroottisille fantasioille.

Rooman valtakunnan talouskriisejä käsittelevä sarja päättyy – pahaenteisesti – orjuuteen. Kuten hyvin tiedämme, antiikin yhteiskunta oli orjayhteiskunta, jossa lähes kaikki työ tehtiin ihmisvoimin. Ennen kuin voimme mennä itse aiheeseen eli miten 200-luvun kriisi vaikutti  orjuuteen, on valotettava tarkemmin antiikin ajan orjuuden erityispiirteitä.

Orjuus Rooman keisarikunnassa erosi muutamalla olennaisella tavalla uuden ajan orjuudesta Amerikoissa. Ensinnäkään se ei perustunut ihonväriin tai rotuun; orjaa ja isäntää ei voinut erottaa toisistaan ulkonäön perusteella. Toisekseen orjia ei käytetty pelkästään ruumiilliseen työhön, vaan orjuuden piiriin kuului taloudellisen toiminnan kaikki tasot prostituoiduista opettajiin, pankkiireihin ja virkamiehiin asti. Voidaan jopa väittää, että antiikin orjaluokka vastasi modernin yhteiskunnan palkansaajia. Sivumennen sanottuna suomalaisessa ja karjalaisessa kansanrunoudessa orjaa käytetään palkollisen ja palkkalaisen synonyyminä. Roomalaiset ymmärsivät, että orjat työskentelivät paremmin jos osa heidän tuottamastaan lisäarvosta jäi heidän omiin käsiinsä, joten he maksoivat orjille työstä pientä palkkaa. Ylimääräisenä kannustimena orjille tarjottiin myös mahdollisuus ostaa itsensä vapaaksi.(1)

Continue reading