Ilmestyskirja

Coppolan Apocalypse Now -elokuvan suuri jumalhahmo, eversti Walter E. Kurtz, ei ole vailla historiallista esikuvaansa. Hän on Roman von Ungern-Sternberg (1885-1920). Aito Baltian saksalainen paroni, 12. vuosisadan saksalaisritareiden perillinen, syntyi Virossa ja tuli kolmenkymmenen kolmen iässä Mongolian ruhtinaaksi.

Hän muistutti välittömästi mieleeni suomalaisen Gustav Ramstedtin, jonka “Seitsemän retkeä itään” on korkeimman luokan nojatuolimatkailua. Ramstedt teki matkansa vuosikymmen ennen von Ungern-Sternbergiä, vuosina 1898-1912. Ramstedt tutustui silloin mongoliylimystöön, jonka huolenaiheena oli maahan tulvivat kiinalaiset uudisasukkaat – maa oli Kiinan hallinnassa kuvernementtina.

Ramstetd kertoi heille Suomen autonomiasta Venäjän alaisuudessa; yhä uusia ruhtinaita pyysi hänen puheilleen, mahdollisimman salaisesti ettei kiinalainen kuvernööri päässyt vehkeilystä jyvälle. Ramstetd lahjoitti Handu Wang -nimiselle ruhtinaalle taskukokoisen saksalaisen maailmankartaston. Vuonna 1910 Ramstedt sai Lahteen viestin saapua auttamaan mongoleja neuvotteluissa Venäjän autonomian alaiseksi pääsemiseksi. Neuvottelut epäonnistuivat, mutta Sun Yat Senin johtaman vallankumouksen tuoma sekasorto Kiinassa salli tilaisuuden mongoliruhtinaille julistaa maan pohjoisosat itsenäiseksi. Kun Ramstedtin kävi maassa vuonna 1912 häntä tervehdittiin kuin ylimystä. Handu Wang oli ulkoministeri, olihan hän ainoa jolla oli maailman kartta.

Mutta se Mongolian historiasta, takaisin von Ungern-Sternbergiin. Japanin sodan syttyessä hän liittyi tsaarin armeijaan ja joutui 91. jalkaväkirykmenttiin Mantšuriaan. Demobilisoinnin jälkeen hän meni Paavali I:n sotakouluun ja sieltä kasakkarykmenttiin Transbaikaliaan. Muutamassa kahakassa hän sai sapeliniskun päähänsä…

Vuonna 1917 von Ungern-Sternberg liittyy ystäväänsä kasakka-atamaani Grigori Mihailovits Semjonoviin Daguriassa, missä muodostetaan ensimmäinen vastavallankumouksellinen rykmentti. Ungernista tulee esikuntapäällikkö. Vähän myöhemmin miesten tiet erkanevat. Atamaani Semjonov valitsee Mantšurian. Ungern aikoo luoda “Suur-Mongolian” ja ottaa aluksi haltuunsa Urgan, Mongolian pääkaupungin, aasialaisen ratsuväkidivisioonansa etunenässä. Hän toteuttaa unelmansa: hän kulkee Tšingis-kaanin jalanjälkiä, hän aikoo valloittaa Kiinan, sitten Siperian, ja mennä Moskovaan saakka.

Hän komentaa muutamaa tuhatta miestä, joilla on aseistuksena sapeleita, konekivääreitä ja kevyttä tykistöä. Mukana on mongolinationalisteja, tiibetiläisiä, venäläisiä joilla ei ole enää muuta kuin oma nahkansa pelastettavanaan, burjaatti-itsenäisyysmiehiä, kasakoita, kurjuutta pakenevia kiinalaisia, muutamia japanilaisia, jopa korealaisiakin. Ungern on ennen muuta raaka, ehdoton soturi, mutta häneltä ei puutu myöskään tiettyä selvännäköisyyttä. Hän rakastaa ympärillään vallitsevaa kaaosta. “Tästä sekasorrosta”, hän sanoo, “minä löydän paikkani. Tiedän, että mieheni seuraavat minua niinkuin jumalaista johtajaa, niinkuin sodan lihaksi tullutta jumalaa.”

Ungern on soturi ja runoilija, viimeisiä suuria romantikkoja. Hän elää samaa elämää kuin sotilaansa, toisin kuin niin monet valkoisen armeijan upseerit. Hän käyttää samaa pesuallasta ja samanlaista pakkia kuin sotilaansa. Mutta hän kykenee myös puhumaan ystävällisesti, lausumaan runoja, siteeraamaan oppineita ja ampumaan puhekumppaninsa siihen paikkaan.

Vuonna 1920 hän valtaa Urgan, ja hänestä tulee Mongolian ruhtinas. Hän ajaa kiinalaiset pois ja palaa sitten Siperiaan hyökätäkseen Trotskin puna-armeijan kimppuun. Mutta karkuruus kasvaa ja lopulta Ungernin luovuttaa venäläisten käsiin muuan hänen omista luutnanteistaan. Hänet tuomitaan nopeasti, ja hän kaatuu silmää räpäyttämättä teloituskomppanian luoteihin Novonikolajevskissa (Novosibirskissä) 13. syyskuuta 1922, hullun unelmansa kolmantena vuonna. Hän oli viimeinen, joka taisteli puna-armeijaa vastaan. Miestä, jolle on julmuutensa takia annettu sellainenkin liikanimi kuin Verinen paroni, ei käy tuomitseminen täysin mustavalkoisesta näkökulmasta.

Ungern on kiehtova, koska hän toteutti omat hulluutensa. Hän ylitti unelmansa tehdäkseen siitä todellisuutta. Hänelle – yksinäiselle seikkailijalle – intohimoinen elämä on ainoa elämisen tapa. Ja jos unelmien suuruus määrittää ihmisen arvon, Ungernin arvo on mittaamaton.

“On osattava käyttää vihaa hyväkseen. Attilan ja Tšingis-kaanin sytyttämä tuli ei herkeä palamasta näitten mongolien hiomattomissa sydämissä. He odottavat vain päällikköä, joka johtaa heidät pyhään sotaan. Liikaa sanoja. Jokainen sota on pyhä. Voiman laki on maailman ainoa laki. Jos on olemassa Jumala, vain taistelu voi olla Jumala. Hyvää ja Pahaa ei ole olemassa, eikä elämää ja kuolemaa. Ei ole muuta kuin toiminta. Taistelu.”
Paroni von Ungern-Sternberg, Didier Platteaun mukaan

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *