Olipa pääsiäinen Palestiinassa. Juudean prokuraattori Pontius Pilatus oli pulassa. Juutalaisten korkein neuvosto, Sanhedrin, oli ylipappi Josef Bar Kaifaan johdolla juuri tuominnut erään Jeesuksen kuolemaan jumalanpilkasta syytettynä. Voimaan tullakseen oli tuomion saatava vielä roomalaisen maaherran vahvistus, joten Sanhedrin toi Jeesuksen Pontius Pilatuksen eteen. Miehittäjävallan edustajalle  juutalaiset eivät kuitenkaan syyttäneet Jeesusta jumalanpilkasta, vaan kapinoinnista ja poliittisesta vehkeilystä.

Mutta kun Pilatus ei pitänyt Jeesusta syyllisenä ja kun myös neljännysruhtinas Herodes Antipas julisti Jeesuksen syyttömäksi, ylipappi Kaifas alkoi kiristää Pilatusta: ”Jos päästät hänet, et ole keisarin ystävä” (Joh. 19:12). Maaherra taipui painostuksen edessä, mutta pesi mielenosoituksellisesti kätensä koko jutusta. Tai näin ainakin kerrotaan kristillisten evankeliumien ja mm. Gerhard Prausen mukaan (Prause 1966: Historian harhaluuloja).

Dramaattinen kertomus Jeesuksen tuomitsemisesta kiehtoi kovasti myöhäisantiikin ihmisiä. Pilatuksesta kertovia tarinoita ilmestyi jatkuvasti lisää. Syntyi versioita, joissa hänen vaimonsa ”Procula” yritti pelastaa Jeesuksen hengen, ja sellaisia, joissa Pilatus itsekin katui syvästi osallisuutaan ja koki uudelleensyntymisen kristityksi. Etiopian ortodoksikirkossa häntä palvotaan yhtenä kristinuskon pyhimyksistä. Vaan kuka Pilatus oli oikeasti? Ja miten tarinan sepittäjät ajattelivat, että mahtavaa maaherraa voitiin kiristää?

Pilatus ei ensinnäkään ollut prokuraattori, vaan prefekti, sotilasviranomainen: todellinen arvonimi paljastui vuonna 1961 löytyneestä omistuskivestä. Prokuraattorius on Publius Cornelius Tacituksen (56 – n. 117) tekemä virhe – hänen aikanaan Juudean maaherroista käytettiin tuota titteliä. Historiallisen Pilatuksen elämästä emme paljoa tiedä. Hän oli sotilas ja konjunktuuripoliitikko, keisari Tiberiuksen suosikin Sejanuksen kavereita. Tunnemme hänet lähinnä juutalaisen historioitsijan Josefuksen (37 – n. 100) kirjoituksista.

Josefus ei anna Pilatuksesta kovin mairittelevaa kuvaa. Hänen mukaansa Pilatus ei miehityshallinnon johtajana kunnioittanut paikallisia lakeja ja tapoja. Varsinaiset riidat näyttävät Josefuksen mukaan liittyneen juutalaisten uskonnollisiin tunteisiin. Hän antoi sotilaittensa tuoda legioonan pyhät sotamerkit Jerusalemiin ja käytti temppelin varoja julkisiin menoihin, kuten uuden akveduktin rakentamiseen. Pilatus joutui usein puolustelemaan toimenpiteitään keisari Tiberiukselle; lopulta erään välikohtauksen jälkeen – Pilatus oli antanut teloittaa joukon samarialaisia – kirjailtiin valitus hänen esimiehelleen,  Syyrian maaherralle Vitelliukselle. Sen seurauksena Tiberius kutsui vuonna 36 prefektinsä takaisin Roomaan vastaamaan syytteisiin.

Tähän päättyvät tietomme Pilatuksesta. Sejanus oli kukistunut jo vuonna 31. Jeesuksen ristiinnaulitseminen osuu perinteen mukaisesti jonnekin vuosien 30–33 välille. Jos Pilatus oli jo valmiiksi huonossa huudossa Tiberiuksen silmissä, Kaifaan uhkailu keisarille kantelemisesta vaikuttaa ihan uskottavalle. Pilatuksen myöhemmistä vaiheista kertovat tarinat ovat kaikki enemmän tai vähemmän sepitettä. Kirkkohistorioitsija Eusebiuksen mukaan Pilatus karkotettiin Galliaan, jossa hän teki itsemurhan. (Historia Ecclesiae II,7).

Kristinuskon irtaantuessa juutalaisista juuristaan Pilatuksen hahmo sai tarinaperinteessä yhä oikeudenmukaisempia piirteitä, samalla kun juutalaisista tehtiin syntipukkeja. Tämä kehitys on nähtävissä jo Johanneksen evankeliumissa, jota pidetään evankeliumeista myöhäisimpänä. Varhaiskeskiaikainen kirja Pilatuksen teot on täynnä ihmeitä ja antisemitismiä. Pilatuksen vaimon nimi on jonkun keskiaikaisen kopistin lisäämä keksintö. Tämänkaltainen kirjallisuus oli keskiajalla tavattoman suosittua fan fictionia, jota esitettiin myös mysteerinäytelmien muodossa: kristillistä viihdettä, joka täydensi virallisten oppien aukkopaikkoja.

Egyptiläisten kristittyjen kertomusperinteessä tarina sai yhä hurjempia käänteitä: Jeesus osasi olla näkymätön ja muuttaa muotoaan, ja vietti viimeisen ehtoollisensa Pilatuksen kanssa. Pilatus tarjosi jopa oman poikansa ristiinnaulittavaksi Jeesuksen sijasta. Lukeva kansa janosi yhä lisää yksityiskohtia, joten joku luova henkilö väärensi Pontius Pilatuksen yksityisen kirjeenvaihdon, mukaan lukien täydellisen raportin Jeesuksen toimista keisari Tiberiukselle. Tai väärentää on ehkä liian voimakas sana. Antiikin ja keskiajan historiakäsityksen mukaan kirjailijan velvollisuus oli niin sanotusti ”täyttää aukkopaikat”, ja historiallisten henkilöiden nimiin pannut kirjeet olivat keskeinen osa tätä historian täydennystyötä, josta klassinen esimerkki on tuntemattomien tekijöiden Historia Augusta lukemattomine keksittyine sivuhenkilöineen ja viittauksineen.

• Lisää aiheesta: How Pilate became a Saint

Jatkoa artikkeliin Kaikki mitä olet tiennyt (väärin) antiikin historiasta.

5) ”Peukalo alas” tuomitsi gladiaattorit kuolemaan

Kohtaus on tuttu lukemattomista elokuvista ja tv-sarjoista. Kaksi hikistä, puolialastonta gladiaattoria painii kentällä, kunnes toisen ase kirpoaa kädestä ja hän makaa avuttomana miekka kurkulla. Ottelijoiden katseet kääntyvät kohti yleisöä ja keisarillista aitiota. Näytetäänkö peukaloa ylös vai alas? Väärin!

Tosiasiassa melkein kaikki mitä luulemme tietävämme gladiaattoriotteluista perustuu enemmän tai vähemmän yllä olevaan Jean-Léon Gérômen vuonna 1872 tekemään maalaukseen. Juvenalis sanoo Satiireissaan, että elämä ja kuolema areenalla ratkaistiin ”näyttämällä peukaloa”, pollice verso, mutta koska kyseessä oli itsestäänselvyys, hänelle ei tullut mieleen selventää ja kertoa miten peukaloa tarkkaan ottaen näytettiin. Peukalo ylös, peukalo alas, peukalo sivulle vai peukalo keskellä kämmentä? Kukaan ei tiedä (Satiirit 3.34–37).

Gladiaattorit eivät myöskään tervehtineet keisaria sanoilla Ave, Caesar, morituri te salutant (”terve, Caesar, kuolemaan menevät tervehtivät sinua”). Se on peräisin Suetonius Tranquilluksen teoksesta De vita caesarum (Rooman keisareiden elämäkertoja). Tervehdystä käytettiin vuonna 52, jolloin keisari Claudius järjesti laivastotaistelunäytöksen Fucinus-järvellä. Ottelijat olivat sotavankeja tai kuolemaantuomittuja rikollisia, ja Claudius vastasi tervehdykseen nokkelasti Aut non – ”tai sitten ei”.

Oikeat gladiaattorit eivät olleet kuolemaantuomittuja vaan ammattilaisia, joita voisi verrata meidän aikojemme vapaapainijoihin. Otteluita käsikirjoitettiin ja harjoiteltiin etukäteen. Kaikki gladiaattorit eivät myöskään olleet miehiä. Vaikka naisgladiaattoreita oli vähemmän kuin miehiä, he eivät olleet millään tavalla poikkeuksellisia. Keisari Tiberiuksen aikana piti säätää erikseen laki joka kielsi aatelisnaisia ryhtymästä gladiaattoreiksi tai niiden kouluttajiksi. Naisgladiaattoreita osallistui useimpiin tunnettuihin näytöksiin, mikä aiheutti aikansa konservatiiveissa tietenkin moraalista närkästystä. Juvenalis paheksui asiaa suunnattomasti ja syytti heitä hemmotelluiksi yläluokan tyttäriksi jotka vain etsivät halpaa hupia ja jännitystä elämäänsä. Libyalainen keisari Septimius Severus kielsi vuoden 200 tienovilla kaikkia naisia toimimasta gladiaattoreina, mutta kiellolla ei ollut mainittavaa vaikutusta, koskapa Ostian kaupungista on löytynyt paljon myöhempi naisgladiaattorien mainos.

6) Kuuluisat viimeiset sanat

Mahtavilla miehillä on mahtavat viimeiset sanat. Kuten me kaikki tiedämme, Gaius Julius Caesar sanoi kuolemansa hetkellä Et tu, Brute (”sinäkin, Brutukseni!”). Keisari Vespasianus vitsaili tulevan apoteoosinsa kustannuksella sanoilla Vae, puto deus fio (”hitto, minusta taitaa tulla jumala”). Väärin!

Varmaa tietoa ei näistä asioista koskaan tulla saamaan. Diktaattorin kuuluisat viimeiset sanat on keksinyt William Shakespeare (Julius Caesar, 3. näytös, 1. kohtaus). Suetoniuksen kirjoittaman elämäkerran mukaan Caesar sanoi ensin ”tämähän on väkivaltaa”, sitten huusi apua, ja heittäessään henkensä hän kykeni ainoastaan korahtelemaan, vaikka toiset väittävät että hän ehti sanoa kreikaksi – joka oli sivistyneistön kieli tuohon aikaan – καὶ σὺ τέκνον (”sinäkin, poikani?”). (Suetonius, 82.1)

Suetoniusta saamme kiittää myös Vespasianuksen viimeisistä sanoista. On totta, että hän vitsaili tulevalla kohoamisellaan jumalten joukkoon, mutta elämäkerran mukaan hänen viimeiset sanansa olivat ”keisarin pitäisi kuolla seisaaltaan”.

7) Roomalaiset käyttivät ”roomalaista tervehdystä”

Elokuvissa ja televisiosarjoissa roomalaiset sotilaat tervehtivät toisiaan ”roomalaisella tervehdyksellä”, oikea käsi ojennettuna ja sormet yhdessä. Väärin!

Tosiasiassa tervehdystä käytettiin ensimmäisen kerran ylläolevassa Jacques-Louis Davidin maalauksessa vuodelta 1784. Vasta uusklassinen taide ja varhaiset historialliset elokuvat kuten Cabiria (1914) tekivät siitä yleisesti tunnetun. 1800-luvun lopulla roomalaistervehdystä käytettiin Yhdysvalloissa lippuvalan yhteydessä, Gabriele d’Annunzion squadristit käyttivät sitä Fiumen valtauksessa 1919, Mussolinin fascistit kopioivat sen d’Annunziolta 1923 ja lopulta Hitler Mussolinilta 1926 tunnetuin seuraamuksin. Nykyään ”roomalaisen tervehdyksen” käyttäminen osoittaa useimmissa länsimaissa huonoa makua (ja on laitonta Saksassa), ellei ole pukeutunut legioonalaiseksi – ja silloinkin syyllistyy törkeään anakronismiin.

Yksikään roomalainen kirjailija ei mainitse tätä tervehdystä, eikä se esiinny myöskään aikakauden taiteessa. Oikealla kädellä tervehtiminen oli toki yleinen ele, ja näkyy muun muassa tässä Trajanuksen pylvään paneelissa. Roomalaisten virkamiesten ja hallitsijoiden käyttämä ele muistuttaa hieman ”roomalaista tervehdystä”, mutta sitä ei tehdä sormet yhdessä. Virallisesta tervehdyksestä ei missään nimessä ollut kyse. (Winkler 2009: The Roman Salute: Cinema, History, Ideology.)

8) Kristittyjen vainot Colosseumilla

Jean-Léon Gérômen maalauksessa ”veritodistajien viimeinen rukous”, jonka hän teki William T. Waltersin tilauksesta vuosina 1863-1883, kristityt ovat kokoontuneet viimeiseen yhteisrukoukseen ennen kuin heidät syötetään leijonille. Kristittyjen vainot johtivat tuhansien kuolemaan Colosseumilla, jonka paavi Benedictus XIV (1740–1758) pyhitti marttyyrien muistolle. Väärin!

Edes maalaus ei itse asiassa kuvaa Colosseumia eli oikeammin sanottuna Flaviusten amfiteatteria, vaan Circus Maximusta. On todennäköistä, ettei Colosseumilla vuotanut koskaan kristityn veri, sillä sitä ei mainita yhdessäkään pyhimyskertomuksessa (esimerkiksi P. Sebastianus teloitettiin Palatiumilla, P. Agnes Domitianuksen stadionilla ja P. Pietari Neron sirkuksessa). Marttyyrien kuolinpaikoille perustettiin kappeleita, mutta Colosseumin raunioita ei pidetty myöhemminkään pyhänä. Sitä ei mainita pyhiinvaeltajille suunnatuissa keskiaikaisissa matkaoppaissa ja mielikuvituksellisissa legendakokoelmissa kuten Mirabilia Urbis Romaessa.

Kuka sitten on vastuussa väärinkäsityksestä? Ilmeisesti paavi Pius V (1566–1572), joka keksi tarjota pyhiinvaeltajille Colosseumin hiekkaa reliikkinä sillä perusteella, että se oli marttyyrien veren pyhittämää. Siihen asti Colosseum oli toiminut ensin linnoituksena ja sitten paavillisena kivilouhoksena. Fioravante Martinellin sata vuotta myöhemmin kirjoittama kirja popularisoi ajatuksen lukevalle  kansanosalle, eikä virhettä ole sittemmin voitu korjata.

Muutenkin keskiajan kirjallisuus on suuresti liioitellut vainojen mittakaavaa. Vuonna 354 laaditussa luettelossa vuosittaisista kristillisistä muistopäivistä mainitaan vain kolmekymmentäkaksi marttyyriä. Jopa Kesarean piispa Eusebios (275–339) joutui myöntämään kirjoittamassaan Kirkkohistoriassa, että Rooman valtakunnan virkamiesten toimeenpanevat vainot olivat satunnaisia ja paikallisia ja ne liittyivät enemmän paikallisiin levottomuuksiin. Nykytutkimus on liikkunut enemmän tai vähemmän tähän suuntaan, eikä Rooman valtiokoneiston enää uskota vainonneen kristittyjä ennen vuotta 250 (Hänninen – Kahlos – Lehtonen 2012: Uskonnot antiikin Roomassa).

On varmaa, että monet kristityt joutuivat todella kokemaan kärsimyksiä keisariajalla. Kuinka laajoja vainot olivat ja kuinka useat joutuivat niiden uhriksi, on mahdotonta sanoa varmuudella. Edesmennyt professori Veikko Litzen piti oikeansuuntaisena arviota, että kaiken kaikkiaan kristittyjen marttyyrien määrä oli korkeintaan kaksi tuhatta – siis vähemmän kuin seitsemän henkeä vuodessa valtakunnassa, jossa oli 60 miljoonaa asukasta (Litzen 2009: Tie Nikeaan). Kuten arvata saattaa, asia on kiistanalainen.

Nykyään useimmat taitavat jo tietää että antiikin patsaat olivat oikeasti maalattuja ja valkoisen marmorin ihannointi on renessanssin ja Winckelmannin koulukunnan perua. Mutta tiesittekö te näitä?

1) Roomalaiset numerot: IV vai IIII?

Kaikki ovat varmaan joutuneet jossain elämänsä vaiheessa opettelemaan roomalaiset numerot, joissa on samanlainen logiikka kuin roomalaisissa päivämäärissä: IV on yksi pois viidestä, VIII on viisi plus kolme, ja niin edespäin. Väärin!

Roomalaiset eivät itse pitäneet kiinni säännöistään. Luku neljä esiintyy useammin muodossa IIII, kuten legioonan nimessä IIII Macedonica; samoin yhdeksäs legioona kirjoitetaan Legio VIIII, ei IX. Luku kahdeksantoista saatettiin kirjoittaa XVIII:n sijasta XIIX, kuten esimerkiksi Secundinuksen haudassa Via Appialla tai tässä Marcus Caeliuksen hautakivessä. XIIX oli sikäli loogisempi kuin XVIII, sillä kahdeksantoista luettiin duodēvīgintī, kaksi pois kahdestakymmenestä.

Eikä tässä vielä kaikki! Luku viisikymmentä kirjoitettiin pitkään ⊥, ennen kuin se muuttui L-kirjaimeksi. Vanhoissa piirtokirjoituksissa luku sata saatettiin kirjoittaa ƆIC tai Ɔ. Keskiajan kirjanpidossa CIƆ alkoi tarkoittaa tuhatta ja IƆ viittäsataa, kuten tässä esimerkissä. Ai niin, ja tuhat eli M oli Augustuksen aikana vielä ↀ.

2) Roomalaiset vesijohdot aiheuttivat lyijymyrkytyksen

Mahdollista lyijymyrkytystä on tarjottu koko 1900-luvun ajan syyksi Rooman valtakunnan rappiolle. Roomalaiset vesijohtoputket tehtiin lyijystä, joka on pehmeä, helposti työstettävä metalli, ja jota syntyi suuria määriä hopeakaivosten sivutuotteena. Lyijy liukeni putkista juomaveteen ja myrkytti pahaa-aavistamattomat janoiset. Väärin!

Vesi, joka virtasi antiikin vesijohtoverkostoissa, oli sekä kalkkipitoista että lievästi hapanta. Hiilihappo reagoi kalsiumhydroksidin kanssa muodostaen kalsiumkarbonaattia, jonka Roomassa koskaan ruokaa laittaneet tuntevat valkoisena krustina kattilan sisäpinnassa. Antiikin vesijohtojen sisäpintoja peitti paksu kerros kalsiumkarbonaattia, estäen lyijyä liukenemasta veteen mutta aiheuttaen välillä ikäviä tukoksia (Sextus Julius Frontinus, De aquaeductu CXXII.1).

Vaikka putket olisivat olleet uusia, veden virtausnopeus oli riittävän suuri estääkseen lyijyn liukenemisen. Lisäksi osa vesijohtoputkista ei ollut lyijyä vaan savea: roomalaiset eivät suinkaan olleet tietämättömiä lyijyn vaaroista. Arkkitehti ja insinööri Marcus Vitruvius Pollio varoittaa kirjassaan De architectura lyijyn vaaroista ja suosittelee käyttämään terrakottaputkia aina kuin mahdollista (VIII.6.10-11)

3) Orgioissa mässäiltiin ja käytiin välillä oksentamassa vomitoriumissa

Kukapa ei olisi lukenut tarinaa roomalaisten ökyjuhlista, joissa mässättiin ähkyyn asti ja sitten annettiin orjan kutittaa höyhenellä kitalakea tai käväistiin vartavasten tarkoitusta varten rakennetussa vomitoriumissa tyhjentämässä vatsalaukun sisältö. Väärin!

Useimpien orgiatarinoiden alkuperä on roomalaisen kirjailijan Petronius Arbiterin veijariromaanissa Satyricon, joka satiirina kertoo omasta ajastaan yhtä vähän kuin Manillaköysi Jatkosodasta. Vomitorium on kuitenkin täydellinen väärinkäsitys. Oikea vomitorium on stadioneilla tai teatterissa oleva katettu kulkuväylä, jonka kautta suuret katsojamäärät voivat poistua nopeasti esityksen jälkeen. Itse termi esiintyy ensimmäisen kerran vasta myöhäisantiikissa, jolloin eräs Macrobius Ambrosius Theodosius – paremmin tunnettu ”Scipion unen”  kommentaarien kirjoittajana – käyttää sitä kirjassaan (Saturnalia 6.4.3.).

En tiedä, mistä tämä väärinkäsitys on alunperin kotoisin. Wikipedia syyttää Aldous Huxleya.

4) Vuonna 406 barbaarit ylittivät jäätyneen Reinin

Tässäpä tarina joka toistuu niin identtisenä historiankirjasta toiseen, että on selvää kirjoittajien kopioivan sen toisiltaan. Mutta mistä ihmeestä me tiedämme, että Rein jäätyi tuona nimenomaisena uudenvuoden aattona? Tai tiettyjen germaaniheimojen hyökänneen sen yli?

Lista hyökkääjistä on peräisin eräästä kirkkoisä Hieronymuksen (347–420) kirjeestä, jonka hän kirjoitti… Betlehemissä! Häntä ei siis voi hyvällä tahdollakaan väittää silminnäkijäksi (Hier. Epistola 123). Jäätyneestä Reinistä Hieronymus ei pukahda. Kun asiaa hieman tonkii, paljastuu myös koko tarinan ainoa ”lähde”. Suuri historioitsija Edward Gibbon kirjoitti vuonna 1781 kirjaansa History of the Decline and Fall of the Roman Empire seuraavat sanat:

”On the last day of the year, in a season when the waters of the Rhine were most probably frozen, they entered without opposition the defenceless provinces of Gaul.”

Gibbon tunsi alkuperäistekstinsä hyvin, joten hän on voinut saada inspiraation olettamukseensa Ammianus Marcellinukselta, joka kirjoitti alemannien heimon ylittäneen jäätyneen Reinin vuonna 378 (Res gestae, XXXI, 10, 4). Reinin tiedetään jäätyneen osittain myös vuonna 302. Säilyneessä gallialaisessa juhlapuheessa kerrotaan miten ”suuri lauma germaaneja joka heimosta ylitti jäätyneen Reinin ja nousi maihin eräällä saarella…” (XII Panegyrici Latini, VI.6.4).

Näin köykäisistä lähtökohdista on ponnistanut dramaattinen tarina vandaalien ja kvaadien maahantunkeutumisesta ja sen motiiveista, jääkuuraisesta Reinistä ja uudenvuoden 406 ennätyspakkasista.

Vuonna 212 jälkeen ajanlaskun alun keisari Marcus Aurelius Severus Antoninus Augustus – paremmin tunnettu lempinimellä “Caracalla” muodikkaaksi tekemänsä gallialaisen huppuviitan mukaan – julkaisi merkittävän ja vallankumouksellisen ediktin. Uusi laki, jota nykyään kutsutaan Constitutio Antoninianaksi, lahjoitti kaikille valtakunnan vapaille asukkaille Rooman kansalaisoikeudet.

Aikaisemmin valtakuntaa olisi voinut luonnehtia vaikkapa kansainyhteisöksi. Siihen kuului lukemattomia erilaisia juridisia kokonaisuuksia, joita yhdisti lähinnä Roomalle annettu uskollisuudenvala. Monilla Rooman imperiumin eli käskyvallan piiriin kuuluvilla mailla oli omat perinteiset lakinsa. Eri kokonaisuuksien välillä sovellettiin silloista kansainvälistä lakia (ius gentium), joka oli alunperin kehittynyt kreikkalaisten kaupunkivaltioiden välistä kanssakäymistä varten. Kreikankielisessä idässä monilla kaupungeilla oli oikeus lyödä omaa rahaa, joka tosin oli kiinteällä vaihtokurssilla sidottu Rooman valuuttaan.

Ennen vuotta 212 vain harvoilla ja valituilla oli täydet Rooman kansalaisoikeudet, joskin joukko oli kasvanut tasaisesti tasavallan ajoista lähtien. Roomalaisuuden eduista saivat nauttia Italian asukkaat, siirtokunnat, tiettyjen kaupunkien kansalaiset, provinsseissa asuvien roomalaiset ja heidän jälkeläisensä, sekä jotkut paikalliset merkkimiehet jotka olivat tehneet palveluksia Roomalle.

Caracallan edikti vaikutti suoraan miljoonien ihmisten elämään ja muutti valtakunnan oikeudellisia suhteita. Näin merkittäväksi tapahtumaksi laki ja sen seuraamukset ovat huonosti tunnettuja. Ketkä siitä hyötyivät, miksi se annettiin ja mitä me ylipäätään voimme tietää Caracallan lahjoituksesta?

Historioitsija ja papyrus

Koko Constitutio Antoniniana tunnetaan oikeastaan vain kahdesta aikalaislähteestä. Caracallaan vihamielisesti suhtautuva historioitsija Dion Kassios (150 – 235) kertoo, että laki vain näennäisesti kunnioitti valtakunnan asukkaita. Tosiasiassa ahneen Caracallan tarkoituksena oli lisätä veronalaisten määrää. Selitys on hämmentävä, sillä kansalaisilla oli aikaisemmin ollut enemmän verovapauksia kuin alamaisilla.

Todennäköisesti Dion viittaa kansalaisten maksamaan viiden prosentin perintöveroon. Perintöveron tuotot tilitettiin sotakassaan (aerarium militare),  josta maksettiin legioonalaisten eläkkeet. Koska Caracalla oli korottanut huomattavasti sotilaiden palkkoja (mutta katso myös aikaisempi kirjoitus inflaatiosta), koko Constitutio Antoniniana saattoi olla keisarin yritys huolehtia siitä, että valtiolla oli varoja eläkkeiden maksamiseksi menoerän aktualisoituessa.

Toinen lähde on vuonna 1902 Egyptistä löytynyt pahoin vaurioitunut papyrus, joka julkaistiin huomattavasti restauroituna vuonna 1910 (Papyrus P. Giessen 40). Vaikka tekstin varsinainen sanamuoto onkin yhä kiistanalainen, P. Giessen 40 näyttäisi nykyisen tieteellisen konsensuksen mukaan sisältävän Caracallan ediktin alkuperäistekstin.

Papyruksessa keisari kiittää kuolemattomia jumalia ja toivoo kaikkien valtakunnan asukkaiden nauttivan hänen voitostaan. Rooman kansalaisuus ulotetaan koskemaan kaikkia keisarin alamaisia, lukuunottamatta erikseen mainittua ryhmää, jota kutsutaan nimellä deditici. Ilmeisesti kyseessä olivat sotavangit, joista oli tullut Rooman alamaisia muodollisen rauhansopimuksen seurauksena.

Keisari ja juristit

Severusten dynastiaa, johon Caracallakin kuului, pidetään roomalaisen oikeustieteen kulta-aikana. Keisariperheen lähipiiri täyttyi lahjakkaista lainoppineista jotka kohosivat myös korkeisiin virka-asemiin. Rooman provinssien asukkaat olivat yhä laajemmassa määrin tulleet tietoisiksi omista oikeuksistaan ja keisarille osoitettujen valitusten ja anomuskirjeiden määrä kasvoi niin nopeasti, että niitä varten piti perustaa oma virastonsa.

Severusten aikana tuli tavaksi nimittää valtakunnan korkeimpaan hallinnolliseen virkaan eli pretoriaaniprefektiksi miehiä, joilla oli vankka lainopillinen tausta. Koska emme voi mitenkään tietää, minkälaisen pohdinnan tuloksena Caracallan edikti syntyi keisarillisessa curiassa, ei voi pitää poissuljettuna vaihtoehtoa, että kansalaisoikeuksien radikaali laajentaminen olisi ollut imperiumin korkeasti koulutettujen juristien ajatus.

Toisaalta emme voi sivuuttaa keisarin omia vaikuttimia. Papyrustekstin mukaan Caracalla tahtoi ediktillään lepyttää kuolemattomia jumalia, jotka olivat varjelleet hänen henkeään “salaliitolta”. Caracallalla oli verta käsissään; hän oli juuri murhannut hallituskumppaninsa ja pikkuveljensä Getan, jonka kanssa hänellä oli ollut riitaa lapsesta saakka. Kansalaisoikeuksien lahjoittamisella keisari ylisti Rooman jumalia ja sitoi valtakunnan asukkaat tiukemmin itseensä.

Kansalaisoikeuksien laajentaminen saattoi olla tapa lujittaa roomalaista identiteettiä. Kaikki provinssien alamaiset olivat nyt roomalaisia ja siten tasa-arvoisia italialaisten kanssa. Lahjoitus lisäsi määrättömästi Caracallan kunniaa, sillä lain mukaan uudet kansalaiset saivat sukunimensä siltä, jolta he olivat kansalaisuutensa saaneet. Yhdessä yössä miljoonista ihmisistä ympäri Välimerta tuli keisarin kaimoja, Aureliuksia.

Tilastollinen esimerkki valottaa tilannetta hyvin. Vuonna 210 Rooman pretoriaanikaartin jäsenistä vain viidellä prosentilla oli sukunimenä Aurelius. Seitsemäntoista vuotta myöhemmin Aureliuksia oli 95 % pretoriaaneista (CIL 6.1058, CIL 6.2799). Loogisena seuraamuksena koko muinainen roomalainen nimeämiskäytäntö, jonka mukaan kansalaisella oli kolme nimeä – praenomen, nomen gentile ja cognomen – menetti vähitellen merkityksensä. Ihmiset alkoivat käyttää toisistaan pelkästään erilaisia lisänimiä.

Seuraamukset

Mikäli hautakivet ja piirtokirjoitukset mitään kertovat, voi sanoa että Caracallan ediktiä tervehdittiin provinsseissa  suurella innolla. Sen merkitystä myöhäisantiikin roomalaisen identiteetin muotoutumiselle ei voi vähätellä. Sen seurauksena kaukaisessa Palmyran kauppakaupungissa nykyisen Irakin rajalla vastikään kansalaisuuden saanut varakas arabikin halusi kuvata itsensä togaan pukeutuneena.

Syyriassa ihmiset alkoivat palvoa omia jumaliaan roomalaisten riittien mukaisesti. Egyptiläinen Ptolemais Euergetiksen kaupunki (joka aiemmin oli tunnettu Krokodilopoliksena, kaupunkina johon turistit vaelsivat katsomaan pyhien krokotiilien ruokkimista) rakennutti kiitokseksi temppelin Rooman ylijumalalle, Capitoliumin Juppiterille. Aikaisemmin roomalaisia jumalia ei Egyptissä oltu nähty.

Pyhiä krokotiilejä ei kuitenkaan unohdettu. Vanhat kulttuuriset muodot sulautuivat saumattomasti uusiin. Aikaisemmin Rooman valtakunta oli perustunut latinalaisten ylivaltaan, mutta Caracallan edikti teki siitä todella monikulttuurisen imperiumin. Miljoonat ihmiset, joilla ei aiemmin ollut poliittisia oikeuksia, saattoivat nyt pyrkiä Rooman korkeimpiin virkoihin.

Italian taantuessa senaattori-aristokratian käsissä provinssien merkitys oli kasvanut ja valta siirtyi vääjäämättä kohti valtakunnan viriilejä reuna-alueita. Koko Constitutio Antoniniana oli koko tämän hitaan kehityksen oire, väistämätön looginen seuraus. Sen myötä provinssien asukkaat kokivat itsensä entistä vahvemmin nimenomaan roomalaisiksi, ei kreikkalaisiksi, syyrialaisiksi tai galleiksi. Keskiajan loppuun asti kreikkalaiset tulisivat nimittämään itseään nimellä rhomaioi (Ρωμαίοι). ”Helleeni” muuttui ajan myötä kirosanaksi, jonka kristityt kreikkalaiset sinkosivat polyteistien niskaan: he eivät olleet ”hyviä roomalaisia”.

Juridisessa mielessä Constitutio Antoniniana merkitsi valtakunnan lainopillisten käytäntöjen yhtenäistymistä. Kun kaikki olivat Rooman kansalaisia, ei tarvittu enää paikallisia lakeja. Yksi ainoa ius civile – siviililaki – tulisi ajan myötä korvaamaan ius gentilen.  Caracallan lahjoitusta seurasi pitkähkö siirtymäaika jolloin sekä Rooman laki että paikallinen laki olivat yhtä aikaa voimassa. Pikku hiljaa roomalainen yksityisoikeus kuitenkin syrjäytti muut oikeudenkäytön muodot. Parhaimmat esimerkit tulevat Egyptistä, jossa kansalaisoikeuksien myöntäminen koitui etenkin naisten eduksi.

Egyptin naisilta oli tähän asti puuttunut lähes kaikki oikeudet. Constitutio Antoniniana teki heistä kertaheitolla roomalaisia, joilla oli oikeus omistaa omaisuutta, periä, käydä oikeutta ja solmia sopimuksia omissa nimissään.  Egyptin Oksyrhynkhoksestaon löytynyt useita papyruksia, jossa naiset vaativat lakituvan kautta heille kuuluvia oikeuksia Rooman kansalaisina:

Arvoisa prefekti, viitaten voimassaolevaan lakiin – – pyydän teidän korkeuttanne vahvistamaan laillisen oikeuteni hoitaa itse omaa talouttani ja raha-asioitani ilman holhoojaa; kiittäen jo etukäteen, Aurelia Thaisious. 21. päivänä Epiphi-kuuta vuonna [263 jaa.]. [Kirjurin käsialalla:] Anomus vastaanotettu ja kirjattu ylös. (Oxyrhynchus papyri 12.1467)

Toisaalta naisten uusia oikeuksia käytettiin myös veronkiertoon ja yhteiskunnallisten velvollisuuksien laistamiseen. Rooman valtakunnassa tietyn veroluokan kansalaisilla oli velvollisuus ryhtyä kunnanvaltuutetuiksi ja osallistua julkisiin menoihin; koska naisilla ei ollut poliittisia velvollisuuksia, uuden lain myötä miehet saattoivat siirtää merkittävän osan omaisuudestaan vaimonsa nimiin. Viranomaiset pyrkivät puuttumaan kerkeästi tällaiseen suhmurointiin, mistä on todisteena yhtä hieno nippu papyruksia, joissa uudet roomalaisnaiset todistavat valaehtoisesti että kaikki heille merkitty omaisuus on todella heidän, eikä heidän aviomiestensä käytössä.

Aiheesta lisää:

• Rome and its Empire, AD 193–284. Debates and documents in ancient history. Olivier Hekster, 2008.