Category Archives: talous

Talouskriisi IV: Orjat

Orjakauppa (1882). Gustave Boulangerin orientalisoiva maalaus kuvastaa oman aikansa tirkisteleviä kaunotaiteellisia arvoja. Orjamarkkinat tarjosivat 1800-luvun taiteilijoille aiheen loputtomille eroottisille fantasioille.

Rooman valtakunnan talouskriisejä käsittelevä sarja päättyy – pahaenteisesti – orjuuteen. Kuten hyvin tiedämme, antiikin yhteiskunta oli orjayhteiskunta, jossa lähes kaikki työ tehtiin ihmisvoimin. Ennen kuin voimme mennä itse aiheeseen eli miten 200-luvun kriisi vaikutti  orjuuteen, on valotettava tarkemmin antiikin ajan orjuuden erityispiirteitä.

Orjuus Rooman keisarikunnassa erosi muutamalla olennaisella tavalla uuden ajan orjuudesta Amerikoissa. Ensinnäkään se ei perustunut ihonväriin tai rotuun; orjaa ja isäntää ei voinut erottaa toisistaan ulkonäön perusteella. Toisekseen orjia ei käytetty pelkästään ruumiilliseen työhön, vaan orjuuden piiriin kuului taloudellisen toiminnan kaikki tasot prostituoiduista opettajiin, pankkiireihin ja virkamiehiin asti. Voidaan jopa väittää, että antiikin orjaluokka vastasi modernin yhteiskunnan palkansaajia. Sivumennen sanottuna suomalaisessa ja karjalaisessa kansanrunoudessa orjaa käytetään palkollisen ja palkkalaisen synonyyminä. Roomalaiset ymmärsivät, että orjat työskentelivät paremmin jos osa heidän tuottamastaan lisäarvosta jäi heidän omiin käsiinsä, joten he maksoivat orjille työstä pientä palkkaa. Ylimääräisenä kannustimena orjille tarjottiin myös mahdollisuus ostaa itsensä vapaaksi.(1)

Continue reading

Talouskriisi III: Inflaatio

Huhtikuussa 2010 Englannista löytyi merkittävä roomalainen rahakätkö. Maan alle haudattuun amforaan oli kaadettu 160 kiloa kolikoita, yhteensä 52 503  kappaletta. Rahat olivat kolmannen vuosisadan lopun ”huononnettua” rahaa, hopeoituja pronssi- ja kuparikolikoita, jotka oli lyöty neljänkymmenen vuoden aikana, 253-293. Rahojen ostovoiman on arvioitu vastanneen legioonalaisen neljän vuoden palkkaa. Sata vuotta aiemmin tuntemattomat hautaajat olisivat selvinneet vähemmällä vaivalla. Marcus Aureliuksen aikana legioonalaisen neljän vuoden palkka oli 1200 hopeadenaaria eli 4800 sestertiusta, jotka eivät olisi painaneet muutamaa kiloa enempää.

Kolmannen vuosisadan lopulla roomalainen rahajärjestelmä oli sekaisin. Denaari, joka oli alunperin ollut 98 % hopeaa, sisälsi ennen katoamistaan 270-luvulla enää kaksi prosenttia hopeaa. Hinnat ja palkat olivat nousseet Augustuksen aikaan verrattuna kaksikymmentäkertaisiksi, paikoitellen jopa viisikymmentäkertaisiksi. Vielä ajanlaskun alussa voitiin pitää nyrkkisääntönä sitä, että yksi denaari vastasi kouluttamattoman työmiehen päiväpalkkaa, jolla hän kykeni ruokkimaan itsensä ja perheensä. 270-luvulla sillä ei saanut edes huonointa mahdollista leipää. Mitä oli tapahtunut? Yrittääksemme ymmärtää kolmannen vuosisadan talouskriisiä on perehdyttävä syvällisemmin rahan arvon muodostumiseen, inflaatiomekanismiin ja koko roomalaiseen rahajärjestelmään.

Fromen rahakätkö (Somerset, Iso-Britannia)

Continue reading

Talouskriisi II: Keisari

Clivus Argentarius, rahanlainaajien katu, oli keisariajan Rooman Wall Street. Se alkoi Forumilta ja päättyi Capitolinus-kukkulalle rahapajan eli  Juno Monetan temppelin luokse. Junon temppelin nimestä periytyy termi monetaarinen ja useimpien länsimaalaisten kielien rahaa tarkoittava sana. Kuva: (c) Bill Thayer.

Ennen kolmannen vuosisadan suurta talouskriisiä Rooman valtakunta oli luonnollisesti kokenut useita taloudellisia häiriötiloja. Kriisien ratkaisussa kansa ja senaatti katsoivat keisariin. Augustuksen ajoista lähtien keisarin odotettiin tulevan väliin ja käyttävän omia huomattavia taloudellisia voimavarojaan kulloisenkin kriisin lievittämiseksi. Rooman keisari oli  paitsi valtionpäämies, myös valtakunnan rikkain yksityishenkilö. Keisarin henkilökohtainen varallisuus perustui niihin suunnattomiin maaomaisuuksiin jotka Julius Caesar ja hänen adoptoitu perillisensä Augustus olivat haalineet käsiinsä ja takavarikoineet sisällissotien aikana.(1) Myöhemmin keisarin henkilökohtainen omaisuus, patrimonium, lisääntyi vielä testamenttilahjoitusten ja majesteettirikosoikeudenkäyntien ansiosta. Tavan mukaan jokaisen kansalaisen kuului muistaa keisaria omassa testamentissaan, mistä myöhemmin tuli lakiin kirjattu perintövero.

Valtion varojen hoito oli jaettu kahteen osaan. Keisarillinen rahasto eli fiscus täyttyi keisarin suoraan hallitsemien provinssien ja maatilojen tuotosta. Sen johdossa oli rahaministeri, rationalis, joka alunperin oli vapautettu orja. Rahaministerin apuna toimi lainopillinen asiantuntija, praetor fiscalis, jonka tehtävänä oli huolehtia fiscuksen toimintaan liittyvästä lainsäädännöstä. Keisarillisen rahaston varat toimivat tarvittaessa puskurina, jolla paikattiin valtionrahaston puutteita. Myöhemmin keisarin henkilökohtainen omaisuus irroitettiin fiscuksesta omaksi laitoksekseen. Valtionrahasto, aerarium, sijaitsi Saturnuksen temppelissä Rooman kaupungissa. Sen alaisuudessa toimi vielä kaksi erillistä rahastoa. Aerarium sanctis oli reservirahasto, jota ylläpidettiin orjien vapauttamisesta maksettavan viiden prosentin liikevaihtoveron avulla. Aerarium militaris oli Augustuksen perustama sotakassa, joka piti sisällään kaikki armeijan ylläpitoon tarvittavat varat sekä sotilaiden eläkekassan.

Myös antiikin aikana ymmärrettiin, että kulta ja hopea olivat itsessään kauppatavaroita joiden arvo muuttui kysynnän ja tarjonnan lakien mukaan. Varhaisella keisariajalla rahan puute oli suurempi ongelma kuin sen paljous. Kun Augustus toi Egyptin kultavarat Rooman, korot laskivat 60 %. Käteisen rahan puutteen vuoksi edellisessä luvussa mainitut pienlainoittajat olivat ensiarvoisen tärkeitä. Monilla pienillä Välimeren saarilla rahaa ei käytetty juuri lainkaan. Yksityiset sijoittajat perustivat yhtiöitä maksamaan tällaisten köyhien alueiden verot. Toinen vihje rahan puutteesta on väärennettyjen roomalaisten pikkurahojen suuri määrä vaikeakulkuisissa provinsseissa, kuten Galliassa ja Britanniassa. Keisari Tiberiuksen aikana vuonna 33 rahan puute johti vakavaan luottokriisiin, josta Tacitus raportoi annaaleissaan (Tac. Annales VI.16–17).

Kriisi lähti liikkeelle siitä, että muutamat opportunistit alkoivat käyttää hyväkseen oikeudessa lähes sata vuotta vanhaa ja ahkerasti kierrettyä lakia koronkiskonnasta esittääkseen syytteitä useita senaattoreja vastaan. Laki rajoitti koron ylärajan 5 %:ksi ja kielsi lainanoton korkeammalla korolla vanhan velan maksamiseksi. Lakia ei oltu noudatettu pitkään aikaan. Useimmilla yläluokan jäsenillä oli velkaa tai he olivat myöntäneet korkeakorkoista lainaa. Senaatti joutui myöntämään syytteet oikeaksi ja antoi kaikille syytetyille 18 kuukautta aikaa saattaa raha-asiansa järjestykseen lain vaatimusten mukaisesti. Tacitus jatkaa:

“Tämä aiheutti kuitenkin rahan puutetta, sillä kaikki velat vaadittiin samanaikaisesti takaisin. Rahaa oli myös valtion ja keisarin rahastossa poissa liikkeestä koska niin monia henkilöitä oli tuomittu ja heidän omaisuutensa takavarikoitu. Korjatakseen tämän epäkohdan oli senaatti päättänyt, että lainanantajien tulisi sijoittaa 2/3 pääomastaan maaomaisuuteen Italiassa ja velallisten maksaa samansuuruinen osa veloistaan. Mutta lainanantajat velkoivat heti koko lainasumman takaisin, eivätkä velalliset voineet heikentää luottoaan. Niipä aluksi rynnättiin yhden lainanantajan luota toisen luo anomaan rahaa, ja sitten alkoi preetorin tuomistuin kaikua valituksista. Parannuskeinoksi aiotulla, maan ostoa ja myyntiä vaativalla määräyksellä oli päinvastainen vaikutus, sillä koronkiskojat panivat kaiken keräämänsä rahan syrjään maan ostoa varten.”

Kun kaikki velalliset ryntäsivät myymään samanaikaisesti tiluksiaan, seurauksena oli maan ja kiinteistöjen hinnan romahtaminen. Monet joutuivat myymään omaisuutensa murto-osalla siitä hinnasta, joka siitä oli maksettu. Markkinat saturoituivat myymättömistä kartanoista. Luottokriisi katkesi vasta keisarilliseen väliintuloon.

“Keisari Tiberius luovutti varta vasten perustetuille pankeille 100 miljoonaa sestertiusta annettavaksi korottomina kolmen vuoden lainoina mikäli velallinen antoi kansalle takuina maaomaisuuttaan kaksi kertaa velan määrän.  Tällä tavoin luotto palautui, ja vähitellen alkoi yksityisiäkin lainanantajia ilmaantua. Maan myynti ei kuitenkaan sujunut senaatin päätöksen mukaisesti.”

Vuoden 33 luottokriisi paljasti missä määrin Rooman senaattori– ja ritariluokka oli riippuvainen lainansaannista rahoittaakseen sosiaaliset velvoitteensa, kuten rikkaan elämäntyylin, rahalahjoitukset, sirkushupien järjestämisen ja julkisten virkojen hoidon. Kriisi oli luonteeltaan paikallinen ja sitä pahensivat sekä käteisen rahan puute että lainanannolle asetetut keinotekoisen tiukat vaatimukset. Rahan puute johtui osaltaan Tiberiuksen säästäväisestä talouspolitiikasta. Tiberius oli leikannut julkisia menoja eikä käyttänyt valtion varoja julkiseen rakentamiseen tai näytäntöihin, mikä olisi palauttanut rahaa takaisin kiertoon.

Jotain oli kuitenkin opittu, sillä luottokriisin jälkeen valtion jalometalliharkkoja alettiin lyömään rahaksi kovaa tahtia. Denaarien tuotanto kahdeksankertaistui ja kultaraha aureuksen tuotanto lähes kolminkertaistui edeltävään aikaan verrattuna. Havaittavaa inflaatiota ei syntynyt, joten rahan määrän lisäys näyttää vastanneen kysyntää, eli talouden kasvua (Duncan-Jones: Money and Government in the Roman Empire. 1998). Varsinaisesta hyperinflaatiota ja denaarin ostovoiman muutoksista otamme selvää ensi kerralla.

Tiberiuksen aikainen hopeadenaari (“Tiberius Caesar, jumalan poika”). Rooman rahapaja sijaitsi tuohon aikaan Lugdunumissa.
  1. Keisarin henkilökohtaisiin tiluksiin sisältyi esimerkiksi lähes koko Egypti. Augustus takavarikoi Kleopatra VII:n kuoleman jälkeen Ptolemaiosten kuninkaalliset maat ja teki Egyptistä oman provinssinsa, jota keisarin nimittämät prefektit ja prokuraattorit kaitsivat. Keisarillinen patromonium periytyi aina uudelle keisarille oikeudellisen fiktion kautta, sillä aikaisemman keisarin oletettiin adoptoineen seuraajansa, joskus postuumisti. 200-luvun loppupuolella ero valtion varojen ja keisarin henkilökohtaisten varojen välillä sumeni ja lopulta ne yhdistettiin toisiinsa.

Talouskriisi I: Rahanlainaaja

Lucius Caecilius Iucundus (c. 20 – 62) oli pankkiiri ja liikemies joka eli ensimmäisen vuosisadan Pompejissa. Hänen isänsä oli vapautettu orja nimeltään Felix, rahanlainaaja hänkin. Liiketoiminnalla itsensä elättäminen oli tuohon aikaan ylimystön mielestä rahvaanomaista, joten rikkaiden miesten taloutta pyörittivät nykyiset ja entiset orjat. Tällaisen orjan asema oli melko hyvä, verrattavissa ehkä toimitusjohtajaan. Iucundus kuului siis Rooman valtakunnan säätykierrossa kohonneeseen, rikastuneeseen keskiluokkaan. Hänen arkistostaan on säilynyt 153 vahataulua, jotka ovat suurelta osin kuitteja huutokaupoista joissa Iucundus on toiminut välimiehenä.

Iucundus oli pienlainoittaja, argentarius. Hän osallistui valtiollisiin ja kunnallisiin huutokauppoihin ja maksoi likviditeetin puutteesta kärsivien asiakkaidensa puolesta. Säilyneiden kuittien mukaan hänen asiakkaillaan oli kuudesta kahteentoista kuukautta aikaa maksaa lainasumma takaisin. Palkakseen pienlainoittaja sai summalle korkoa sekä komission (merces). Jos Iucundus ei saanut rahojaan sovitussa ajassa takaisin, hän saattoi aina turvautua alaisiinsa, “ammattimaisiin velkasuhteiden selvittäjiin” (coactores argentarii).

Pankkiirin talon rauniot ovat yhä nähtävissä Pompejissa. Se seiniä ovat aikanaan koristaneet taidokkaat ja aistilliset  maalaukset
Iucundus taisi olla myös vinttikoiran onnellinen omistaja. Canis vertragus rodulleen ominaisessa avonaisessa keräasennossa on ikuistettu uinumassa talon porstuaan.

Vaikka historiankirjat puhuvatkin pelkästään sotapäälliköistä, lakimiehistä ja kirkkoisistä, todellisuudessa Rooman valtakunnan kansalaisten onni ja vauraus olivat yhtä lailla Iucunduksen kaltaisten miesten varassa. Taloustieteen kannalta katsoen imperiumi oli sangen takapajuinen. Valtakunnan voimavarojen hyödyntäminen oli satunnaista; veroaste oli jatkuvista valituksista huolimatta hyvin alhainen (kokonaisveroasteen on arvioitu olleen jotain yhden ja kolmen prosentin väliltä). Talouden tasapainottaminen oli vaikeaa. Mikäli vuoden verotuotto jäi oletettua pienemmäksi, vaje jouduttiin kattamaan joko säästöistä tai myymällä valtion omaisuutta. Valtion velka oli käytännöllisesti katsoen tuntematon käsite. Roomassa ei ollut pankkeja, joilta keisari olisi voinut lainata riittävässä määrin rahaa erimerkiksi tulevia verotuloja vastaan. Inflaation mekanismiakaan ei täysin ymmärretty.

Yksityiset sijoittajat ja rahanlainaajat ylläpitivät kehittynyttä rahataloutta maalla ja kaupungeissa. Heidän ansiostaan talonpojat saattoivat kehittää maittensa tuottoa ja maksaa veronsa kylmänä käteisenä. Käsityöläiset tarvitsivat heitä tehdäkseen investointeja, jopa suuret valtiolliset alihankkijat tarvitsivat heitä kerätäkseen riittävästi pääomaa toiminnalleen. Kun Rooma ajautui 200-luvulla talouskriisiin, Iucunduksen edustama ammattikunta kärsi vakavan iskun.

Kriisillä ei ollut yhtä ainoaa selittävää tekijää. Se aiheutui monien tekijöiden summasta. Rooman valtakunta joutui 100-luvun lopulla jatkuvan ulkoisen uhan kohteeksi usealla rintamalla samanaikaisesti; valtion menot kasvoivat nopeammin kuin tulot; vallanperimysongelmat johtivat vuosikausia kestäneeseen epävakauden tilaan joka joka rampautti keskushallinnon ja näversi Augustuksen luoman keisarillisen instituution arvovallan. Tärkeintä kuitenkin oli, että hyperinflaatio teki sestertiuksesta arvottoman. Yksittäiset talonpojat ja maanviljelijät eivät kärsineet niin pahasti, elleivät sitten vihollisarmeijat kävelleet heidän maittensa poikki: maa kantoi yhä viljaa, viiniä ja oliiveja. Sen sijaan rahataloudessa elänyt kaupunkien käsityöläis– ja liikemiesluokka menetti omaisuutensa, näivettyi ja paikoin jopa katosi.

Ne, jotka selvisivät 200-luvun kurimuksesta, verotettiin seuraavalla vuosisadalla hengiltä. Keisarit Diokletianus ja Konstantinus asettivat kaupunkien koko omistavan luokan yhteisvastuuseen verojen maksamisesta. Jos riittävästi veroa ei saatu kannettua, kunnanvaltuutetut eli decuriot vastasivat koko summasta omalla omaisuudellaan. Ajan myötä rahatalous ja kultakanta vakiinnutettiin uudelleen, mutta krooninen pikkurahan puute kertoo paljon muuttuneesta ajasta. Nyt verot kerättiin enenevässä määrin tavarana. Valtio ei enää kerännyt veroja rahassa ja sitten käyttänyt samoja rahoja maksaakseen työläisille ja korporaatioille näiden tuotteista, vaan korporaatiot määrättiin tuottamaan suoraan tietty määrä hyödykkeitä ja palveluja valtiolle. Hätätilassa turvauduttiin työvoiman pakko-ottoihin.

Varallisuus jakautui yhä epätasaisemmin. Miljonäärit kykenivät yhä rikastumaan ja saivat haltuunsa entistä suurempia maa-alueita. 300-luvun lopun eliitti oli sekä merkittävästi rikkaampi että merkittävästi pienempi kuin Augustuksen aikaan, ja maksoi entistä vähemmän veroja. Samaan aikaan keskiluokan ja talonpoikien verorasitusta kasvatettiin ja heihin kohdistettiin yhä enemmän pakkotoimia, jolloin köyhimmät talonpojat vajosivat maaorjuuteen.

Iucundusten puutteessa kaupungeissa oli yhä vähemmän ihmisiä, joilla oli rahaa käytettäväksi muotokuvapatsaisiin tai seinämaalauksiin. Kysynnän huvetessa ja toimivan rahatalouden romahtaessa ammattimaisten arkkitehtien, muurareitten, kuvanveistäjien, mosaiikkimestareiden ja maalareiden määrä hupeni, mistä seurasi myöhäisantiikille tyypillinen tapa kierrättää vanhoja patsaita, pylväitä ja rakennuskiviä. Kuvaavaa kyllä, Konstantinus – yksi suurimmista vanhojen rakennusten ryöstelijöistä – julisti käytännön laittomaksi vuonna 333.  Jopa Rooman kaupungin suuret tiilitehtaat olivat lopettaneet toimintansa. Keisarit joutuivat tuottamaan ammattimiehiä sieltä missä niitä vielä oli, kuten Britanniasta, jota kriisi oli kohodellut lempeämmin.

Barbaarit tai vihollisarmeijat eivät nitistäneet antiikin kaupunkikulttuuria. Sen teki talouskriisi, joka iski kaikkein voimakkaimmin keskiluokkaan ja sitä kautta koko valtakunnan liike– ja sivistyselämään. Lucius Caecilius Iucundus ja tuhannet hänen kaltaisensa miehet olivat olleet antiikin kaupunkien käyttövoima: he osallistuivat politiikkaan, harjoittivat hyväntekeväisyyttä, kuluttivat taidetta, ylläpitivät julkisia rakennuksia ja kaikkia niitä jotka olivat heistä taloudellisesti riippuvaisia: käsityöläisiä ja palveluntuottajia.

Kaikki ylläoleva on tietenkin kärjistystä. Tiedämme edelleenkin harmillisen vähän antiikin Rooman talouselämästä jotta voisimme sanoa siitä mitään suurella varmuudella. Olkoon tämä kuitenkin yksi näkökulma niihin prosesseihin, jotka muovasivat aikansa suurinta maailmanvaltaa sen asukkaiden arvaamatta. Mitä keisarit ja heidän hallituksensa ymmärsivät talouskriisistä ja sen vaikutuksista? Siitä lisää ensi kerralla.

Aiheesta lisää:

  • A. H. M. Jones: The Later Roman Empire, 284–602: A Social, Economic and Administrative Survey (1964)
  • Ramsay MacMullen: Roman Goverment’s Response to Crisis (1976)
  • Richard Ducan-Jones: Money and Government in the Roman Empire (1998)