Birger-jaarli

Kun suomalaisturistien kansoittama autolautta saa Tukholmaan, useimmat laivasta purkautuvat vierailijat katselevat kaupungin historiallisia monumentteja mykkinä muukalaisina. Toisen historiakäsityksen omaava suomalainen muistaa, että kuuden vuosisadan ajan, vuoteen 1809 asti Tukholma oli yhtä lailla niin suomalaisten kuin norrlantilaisten, göötanmaalaisten ja skoonelaistenkin pääkaupunki, johon suuntautui voimakas muuttoliike täältäpäin ja joka oli siinä määrin riippuvainen Suomen puolelta tulevista elintarvikkeista ja haloista, että Venäjän keisari käski rauhanneuvottelijan myöntyväisyyteen näissä asioissa, kuten Matti Klinge huomauttaa kirjassaan Romanus sum.

Tukholman kuninkaanlinnaan käytetyt valtionvarat oli koottu kaikkialta valtakunnasta. Se on siis myös meidän historiaamme. Samoin sen varuskamarin (Livrustkammaren) esineet ovat vuotta 1809 edeltävältä ajalta myös meidän henkistä omaisuuttamme: Älkäämme antako itsemme tai ruotsalaisten riistää sitä meiltä. Samalla tavalla saavat ruotsalaisetkin Viaporissa kuvitella kulkevansa omalla maallaan, omassa historiassaan.

Kun Birger Maununpoika 1200-luvulla loi sotimalla suureksi Sveanmaan, ei vielä ollut olemassa Suomea tai Ruotsia. Hedelmällisempää on ajatella valtakuntaa jakamalla se keskukseen ja reuna-alueisiin. Tällöin Turku ja Kalanti kuuluivat valtakunnan ydinmaihin, Kainuu, Karjala, Smoolannin metsät ja Norrlannin korvet periferiaan. Myöhempi sortokaan ei kohdistunut pelkästään suomalaisiin, vaan myös skoonelaisiin ja moniin muihin alamaisiin. Mutta Ruotsin suurvaltasotien Suomea kupanneet väenotot olivat vielä tulevaisuutta, kun Birger perusti Stockholmin, Tukkisaaren linnoituksen.

Nykyinen Tukholma levittäytyy 14 saarelle, mutta suurimman osan historiaansa Tukholma mahtui Stadsholmenille, eli alueelle jota nykyään sanotaan Gamla Staniksi. Sekin koostui alun perin useasta pienestä saaresta ja luodosta. Alueen vanhimmat arkeologiset hirsilöydöt on ajoitettu 1000-luvun alkuun. Saarilla oli strategista merkitystä, sillä vesitietä pitkin viholliset pääsivät helposti tunkeutumaan valtakunnan ydinalueelle. Birger-jaarlin aikomuksena oli perustaa merilinnake joka kontrolloisi pääsyä Mälarenille.

Tukholman syntyyn ja kaupungin nimeen liittyy lukemattomia eponyymisiä legendoja. 1700-luvulla kerrottiin Birkan asukkaiden saaneen jumalilta käskyn siirtyä asumaan sinne, minne kultalangalla sidottu tukki rantautuisi vesille laskettuaan. Toinen legenda liittyy läheisesti myös Suomeen ja suomalaisiin. Vuonna 1187 yhdistynyt virolais-karjalainen laivasto iski Mälarenille ja poltti Ruotsin silloisen pääkaupungin ja piispanistuimen Sigtunan. Sigtunan porvarit kätkivät arvoesineensä ontoksi koverrettuihin hirsiin ja laskivat ne vesille. Minne tukit osuivat, sinne perustettiin uusi pääkaupunki.

Itämerensuomalaisten Sigtunaan tekemä retki on pala sellaista historiaa, jota ei ole enempää Suomessa kuin Ruotsissakaan hirveästi muisteltu. Virossa se tunnetaan paremmin. Nationalistisesti virittyneen historiankirjoituksen aikana sekä venäläiset että virolaiset historioitsijat riitelivät kiihkeästi siitä, tekivätkö kuuluisan ”vastaristiretken” virolaiset vai kenties Novgorodin kanssa liittoutuneet karjalaiset. Suomessa niin Lindqvist (1903), Jaakkola (1958) kuin Kirkinenkin (1962) panivat sen karjalaisten kontolle, mutta Klinge (1983) arvelee hyökkääjien tulleen Viron ja Suomen rannikkoseudulta, mahdollisen ”suomalais-virolaisen meriliiton” alueelta.

Varsinaisesta Sigtunan hävityksestä kertovat lähteet ovat harvat. Visbyn fransiskaaniluostarin vuosikirja mainitsee tekijöiksi ”pakanat”. 1300-luvulla sepitetty Eerikin riimikronikka taas puhuu karjalaisista:

Ruotsil´ oli wastus suur, Karjalaisist waiwa juur. He meren yli tulit Mälariin, Tyynell´ ja myrskyll´ liikuit siin. He Ruotsin saaristoon pujahdit, sotajoukoll uljaall´ useinkin.

Kerran juontui heille mielehen, ett he Sigtunan kaupungin polttaisitt. Ja he poltti sen niin täydellisest, ei nouse se koskaan totisest. Juhana arkkipiispa tapettiin siell´. Siit moni pakana on hyvällä miell´.

Olaus Petri ja Johannes Magnus yhdistävät 1500-luvun kronikoissaan sotaretken virolaisiin. Mutta kenties sigtunalaisilla ei ollut tarvetta erotella hyökkääjiensä kansallisuutta sen tarkemmin. Virolainen Enn Tarvel mainitsee analogisena esimerkkinä Pihkovan valloituksen ja sytyttämisen palamaan vuonna 1212. Henrikin Liivinmaan kronikka omistaa sen virolaisille, kun taas Novgorodin aikakirja liettualaisille.

Novgorodin aikakirjat eivät muuten puhua pukahda Sigtunan hävityksestä, mikä on kummaa jos karjalaisilla oli asiassa osaa tai arpaa, luettelevathan ne pikkutarkasti karjalaisten retket Hämeeseen. Eerikinkronikka on puolestaan sepitetty 1300-luvulla, jolloin Ruotsi pyrki laajenemaan voimakkaasti juuri Karjalan suuntaan. Nykyään pidetään mahdollisena, että kyse on itse asiassa oman aikansa sotapropagandasta. Kronikalla haluttiin osoittaa, että karjalaisista oli ollut vaaraa ruotsalaisille jo aiemminkin.

Virolaisten ja kuurilaisten ryöstöretket sen sijaan tunnetaan hyvin muista, luotettavammista lähteistä. Saxo Grammaticus kertoo itämerensuomalaisten ja balttilaisten viikinkien yhteishyökkäyksestä Öölantiin vuonna 1170. Merisotaa jatkui ainakin vuoteen 1225 asti, joten vuoden 1187 Sigtunan retki sopii tähän aikajanaan.

Mutta oliko hyökkäys sitten niin tuhoisa kuin Eerikinkronikka antaa ymmärtää? Varmaa on vain, etteivät Sigtunan asukkaat kätkeneet arvoesineitään tukkeihin tai siirtyneet tulevaan Tukholmaan. Sigtunassa on 1990-luvun mittaan tehty laajoja arkeologisia kaivauksia. Mitään merkkejä yhtenäisestä palokerroksesta ei ole löytynyt. Kaupunki jatkoi kasvua ja kukoistustaan kunnes maan kohoaminen heikensi sen liikenneyhteyksiä, ja 1300-luvun jälkipuoliskolla se jäi lopulta Tukholman varjoon. Sigtunan kokemaa hävitystä onkin siis mahdollisesti liioiteltu, jotta oikeutettaisiin ruotsalaisten omat valloitusretket pakanoiden maille.

Täyteen loistoonsa Tukholma nousi vasta 1600-luvulla, jolloin Ruotsin suurvaltapyrkimykset nostivat pikkukaupungin hetkessä eurooppalaiseksi keskukseksi. Itämerestä tuli valtakunnan sisäjärvi; Tukholma katsoi itään. Kaupunki ei ollut vain riippuvainen suomalaisista elintarvikkeista ja polttopuusta, vaan suomalaisia muutti myös pysyvästi työskentelemään pääkaupunkiin. Heitä arvioidaan olleen 10-20 % kaupungin asukasluvusta. Suomalaisilla oli oma kiltatalonsa sillä rinteellä, jossa nyt sijaitsee vanhankaupungin keskellä oleva Saksalainen kirkko.

Pronssinen Birger-jaarli katselee yhä perustamaansa kaupunkia Ridderholman kirkon vierestä, herran itsensä mukaan nimetyllä aukiolla. Mutta Tukholman kasvot ovat muuttumassa: Kansainvälisen ja värikkään kaupungin asukkaista jo joka kuudes on syntynyt Ruotsin ulkopuolella. Niitä, jotka sen sijaan haluavat muistaa historiaa, odottavat Tukholman museot, joista miellyttävän moni on auki myös maanantaisin.

Tukholmassa on yli 60 museota, joista se on syystä kuuluisa. Ne ovat yleisesti ottaen hyvin valaistuja, kiinnostavia ja verrattomalla tavalla tuotteistettuja, sillä museokaupoista voi tehdä löytöjä. Esimerkiksi Medeltidsmuseet on myynyt kopioita keskiaikaisista astioista. Vasa-laiva on minulle ollut aina Tukholman ykköskohde: Vuosisatansa ainoa ehjänä säilynyt purjealus. Ruotsin lippulaiva, joka upposi suoraan satamaan neitsytpurjehduksellaan; siinä on jotain runollista. Laivan sisuksista löytyneestä Paavo Nurmen patsaasta Vasa-museo kuitenkin vaikenee.

Medeltidsmuseet olisi ehdottomasti myös tutustumisen arvoinen, mutta valitettavasti se on suljettu korjaustöiden vuoksi. Uusiutunut museo avaa ovensa keväällä 2009. Sillä välin Medelhavsmuseet tarjoilee palan muinaista Välimerta huokeaan hintaan. Antiikin Kreikan, Rooman, Lähi-idän ja Egyptin kokoelmat eivät ole koolla pilattuja, mutta esillepano on tyylikäs. Näin Medelhavsmuseetissa ensimmäisen kerran omin silmin Egyptin roomalaisaikaisia nk. muumiomuotokuvia, jotka ovat aina säväyttäneet minua näköisyydellään. Museokaupasta voi ostaa kirjojen lisäksi roomalaista saippuaa, palan papyrusta tai puhallettavan muumion.

Tukholman Historiska museetissa voi vielä nähdä yhden palan Suomea, joka tässä yhteydessä on pakko mainita. Nousiaisista vuonna 1770 löydetty kultainen kaularengas eli torc, on hienoin Suomesta löydetty roomalaisaikainen esine. Kun nyt viime aikoina on ollut paljon puhetta arkeologien anastamien esineiden palauttamisesta kotimaihinsa (lähinnä kehitysmaihin), esitän näin päätteeksi vaatimattoman toiveeni siitä, että myös Nousiaisten kaularengas joskus saisi sille kuuluvan paikan Suomen kansallismuseon kokoelmissa.