Deus le volt!

Samoihin aikoihin kun Erik Jedvardinpoika ristiretkeili Suomemme rannoilla on samalla asialla Palestiinassa Ibelinin Balian, tosin teiniviiksisen Orlando Bloomin ruumiissa. Kyseessä on tietenkin Ridley Scottin ohjaama spektaakkelielokuva “Kingdom of Heaven”. Tietokone-efektien varaan rakentavien historiallisten Hollywood-rymistelyjen sarja ei näytä katkeavan. Gladiaattorin jalanjäljissä on jo yrittänyt kompuroida öljytyn Brad Pittin tähdittämä tylsä tusinateos Troija, Bruckheimerin surkea aivo-oksennus Arthur ja ainoana varteenotettavana haastajana Oliver Stonen historiallisesti korrekti, mutta jotenkin väsähtänyt Aleksanteri.

Ristiretki ja sen seuraukset

Euroopan sisäinen rauhoittuminen kansainvaellusajan jälkeen jätti maanosamme täyteen ritareiksi kutsuttuja ammattitappelijoita, jotka sotimisen puutteessa pakkoverottivat ja kiusasivat talonpoikia. Aggressio oli hyvä purkaa johonkin, joten roomalaiskatolinen kirkko lähetti heidät taistelemaan vieraille maille muhamettilaisia uskonvihollisia vastaan. Näinkin voisi nykyään ristiretkiaatteen kiteyttää. Helsingin piispa Eero Huovisen mukaan ristiretket olivat “kristittyjen historian synkimpiä lukuja, uskon väkivaltaista levittämistä” (HS 23.12.2001). Kuvaus sopii paremmin ruotsalaisten, tanskalaisten ja saksalaisten samanaikaisiin sotaretkiin Baltiaan ja Suomeen, kuin paavin lähettämiin toivioretkiin Palestiinaan.

Ristiretkien tavoite ei ollut käännyttää muslimeja, vaan valloittaa Palestiinassa sijaitsevat pyhät paikat takaisin kristityille ja turvata pyhiinvaeltajien pääsy niille. Yllykkeen antoi Bysantin eli Itä-Rooman 1071 kärsimä tappio Manzikertissa, jonka seurauksena juuri islamiin kääntyneet sedzukki-turkkilaiset vyöryivät pidäkkettä Vähään-Aasiaan. Eurooppaan kantautui huhuja kristittyjen verisistä vainoista ja pyhien paikkojen hävittämisestä, ja vaikka Bysantin etujen mukaista oli värittää huhuja, ne eivät olleet perättömiä. 1074 paavi Gregorius VII kutsui “kristuksen sotilaita” (milites Christi) tulemaan Bysantin avuksi idässä. Vastakaiku jäi vähäiseksi, mutta pari vuosikymmentä myöhemmin 1095 paavi Urbanus puhui Clermontin konsiilissa Euroopan kruunupäille ja sotaherroille ja sai heidät tyystin mukaansa. Deus le volt, se on Jumalan tahto, hurrasi villitty yleisö paavin tulisille sanoille.

Sattumalta juuri sillä hetkellä islamilainen maailma oli sekasorron vallassa. Sunnalaiset seldzukit olivat valloittaneet Palestiinan ja Syyrian shiialaiselta Fatimidi-dynastialta, mutta koko seldzukkivaltakunta hajosi sisällissotaan 1091. Kun ristiretkeläisten joukot ilmestyivät mukaan peliin, heitä pidettiin Konstantinopolin keisarin Aleksioksen kutsumina apujoukkoina. Fatimidit eivät estäneet heidän menoaan, sillä kuvittelivat latinalaiskristittyjen tulleen taistelemaan fatimidien ja Bysantin yhteistä vihollista seldzukkeja vastaan. Taudit, taistelu ja veden puute veivät kymmenien tuhansien ristiretkeläisten hengen, mutta ensimmäinen ristiretki päättyi lopulta kristittyjen kannalta onnellisesti Jerusalemin veriseen valtaukseen ja latinalaisten kuningaskuntien perustamisen.

Lännelle Out-re-mer, “merentakainen valtakunta” oli hunajan ja maidon maa, ihmeellinen paikka missä syntyperä ei merkinnyt vaan mies saattoi omin käsin luoda oman kohtalonsa. Se oli onnenonkijoiden ja toivioretkeläisten ristiriitainen valtakunta. Siellä sekoittui hurskain hengellisyys ja epäitsekkyys häikäilemättömään omanvoitonpyyntiin ja laskelmoivaan politiikkaan. Mikä oli Palestiina? Kapea kaistale kuivaa kalliota Välimeren ja hiekka-aavikon välissä. Jerusalem ei ollut mitään, ja kuitenkin se oli kaikki.

Vilkas kaupankäynti, Lähi-idän rikkaudet ja hellenistinen elämänmeno jättivät ristiretkeläisiin oman jälkensä. Outremeriin saapui Euroopasta tasaiseen tahtiin ja täysin suunnittelematta uusia pyhiinvaeltajajoukkioita, jotka eivät ymmärtäneet latinalaisvaltioissa pidempään eläneiden ja siellä syntyneiden “orientaalisia” tapoja. He olivat omaksuneet idästä uskonnollisen suvaitsevaisuuden, tavan pukeutua kaftaaniin, peseytyä säännöllisesti, käyttää saippuaa. Monet oppivat arameaa ja kreikkaa. Rauha oli silti jatkuvasti veitsen terällä.

Ristiretkeläiskuningaskuntien ja islamilaisen maailman vaikeasti hahmottuvassa välimaastossa operoi epälukuinen määrä erilaisia poliittisia, uskonnollisia ja sotilaallisia konkkaronkkia, kuten suufilaiset hashashinit, tuo 12. vuosisadan Al-Qaeda, jota johtanut “vuoren vanha viisaas” muistuttaa hyvinkin Osama bin-Ladenia olemukseltaan. Hashashinien toimintatapa oli poliittinen terrorismi. Heillä oli vihollisia ja liittolaisia uskonrajojen kaikin puolin. Rajalla toimivat myös runsaasti mainetta ja postuumeja salaliittoteorioita herättäneet Temppeliherrat (Virallisesti Kristuksen ja pyhän Salomon temppelin köyhät kanssasotijat) ja Johanniitat (P. Johanneksen hospitaalin ritarit).

Kolho ja kylmä elokuva

Kun sopassa on mukana näin paljon erilaisia jänniä ryhmittymiä ja ristiriitaisia intressejä, voisi kuvitella että aineksista saa nykytekniikalla keitettyä kasaan varsin maistuvan sopan. Valitettavasti Scottin uutuuseepos kompastuu käsikirjoituksen kömpelyyteen jo alkumetreillä. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta hahmot voidaan Sormusten herran tyyliin jakaa pelkistetysti hyviin ja pahoihin, eikä toiminnan motiiveihin juuri päästä. Harmittaa, sillä Jerusalemin kuningaskunnan politiikasta voisi saada irti vaikka mitä. Lopputulos on kuitenkin ennalta-arvattavaa tietokoneella generoitua mäiskintää, jossa väkivalta ei jäsennä kerrontaa vaan lähinnä tympäisee. Hienot efektitkään eivät saa suuta aukeamaan muusta kuin haukotuksesta. Kaiken kaikkiaan elokuva jätti minut varsin kylmäksi.

Päähenkilö, Balian (Orlando Bloom), on elokuvassa “karski” ranskalaisen pikkukylän seppä, joka paljastuu heti kättelyssä pyhältä maalta palanneen Ibelinin paroni Godfreyn (Liam Neeson) äpäräpojaksi ja ainoaksi perilliseksi. Elokuvan alkupuoli tuntuu perinteiseltä seikkailuelokuvalta, jossa yksinäinen sankari pakenee vaarasta toiseen. Balian paiskautuu hetkessä Palestiinaan sovittamaan syntejään. Muutamassa sekunnissa ja pahemmin selittelemättä hennosta sepänsällistä tuleekin mahtava ritari ja päällikkö, joka tuntee kaikki paikalliset luonnonolot ja jolle muitta mutkitta annetaan kristittyjen joukkojen komento. Todellisuudessa Ibelinin Balian, Barisanin poika, syntyi aivan laillisesti Outremerissä ja sai mainetta neuvottelijana, jonka ansiosta Saladinin kanssa päästin sopimukseen myöhemmilläkin ristiretkillä. Ristiritarina Bloom on täysin epäuskottava valinta ja olisin todella toivonut että hänet olisi korvattu jollakin raavaammalla ja vanhemmalla uroksella.

Elokuvan teema lienee ymmärtämys ja suvaitsevaisuus – Jumalan valtakunta sijaitsee sydämessä. Kristittyjen ja muslimien asiaa on yritetty esittää monipuolisesti, mutta käsikirjoituksen mustavalkoisuus ja typeryys tekee paikoin pyrkimykset tyhjäksi. Kristittyjen provokaattorien motiiveja ei viitsitä selventää oikeastaan lainkaan. Marton Csokaksen Gyu de Lusingnan ja hänen hennapartainen kieroileva liittolaisensa Raynald de Chatillon (Brendan Gleeson) olivat toki oikeastikin moraalittomia piraatteja, mutta erityisesti Csokaksen esittämä pääpahis on juuri vain niin pääpahis kuin saduissa voi olla. Lisäksi molemmat ovat elokuvassa jostain syystä temppeliherroja, mikä ei vain mitenkään istu kuvaan järkevästi. Meidän ajallemme tyypillisesti kristityt papit esitetään hieman tarpeettomankin moukkamaisina mulkkuina.

Parasta Kingdom of Heavenissa on pukujen ja tekstiilien lisäksi Edward Nortonin hopeanaamion takaa esittämä leprakuningas Balduin IV, joka on syyrialaisen Ghassan Massoudin vangitsevasti tulkitseman Saladinin (Salah al-Din Yusuf Ibn Ayyub) lisäksi ainoa todella mielenkiintoinen hahmo. Leprakuninkaan suvaitsevaisesta sovittelupolitiikasta on hyvä kuvaus myös kulttuurirajan toiselta puolelta: Andalusialainen Ibn Jubayr vieraili Lähi-Idässä 1182-85 ja toteaa hämmästyneenä, kuinka frankit kohtelivat muslimeja ristiretkeläisvaltioissa oikeudenmukaisemmin kuin muslimit toisiaan syyrian puolella. Ibn Jubayr ei silti ollut mikään kristinopin puolestapuhuja: Jerusalemin kuningasta Balduin IV:ta hän nimittää reippaasti “siaksi”. Ibn Jubayrista oli sietämätöntä, että muslimit saattoivat elää “sian” hallitsemalla alueella paremmissa olosuhteissa kuin omien uskonveljiensä alaisuudessa.

Hyvät sivuroolit kuten Tiberiaksena loistava Jeremy Irons tai päälleliimattuna gore-annoksena tarjoiltava “maailman vahvimman miehen” Janne Aholan Boromir-kuolema eivät pelasta surkealta käsikirjoitukselta. Tilanteiden rakentelu ontuu. Runsaat efektit ja musiikkivideomainen leikkaus saavat aikaan kylmän ja kolhon vaikutelman. Eva Greenen ei anneta kaikista mahdollisuuksista huolimatta tuoda Balduin IV:n siskona Sibyllana tarinalle mitään lisäarvoa. Päinvastoin; naisen käyttäytymisessä ei näytä olevan päätä eikä häntää. Puolen minuutin romanssin jälkeen Green saa ainoastaan esitellä katsojille kosteita katseitaan ja levinneen näköisiä meikkejään. Toisaalta olen kuullut, että elokuvasta leikattiin yli tunnin verran materiaalia pois. Ehkä se selittää hajanaista ja tempoilevaa rakennetta. Loppujen lopuksi tuntuu kuitenkin siltä, että tekijät eivät ole oikein osanneet päättää mitä ovat olleet tekemässä: Historiallista draamaa vai teineille suunnattua Orlando Bloom -seikkailuelokuvaa.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>