Category Archives: taidehistoria

Antalyan yöt IV: Sit tibi terra levis

Jotain kummallista oli tapahtumassa vainajien maailmassa myöhäisantiikin kynnyksellä. Polttohautaus oli ollut normi länsi-Euroopassa ainakin kolmannelta vuosisadalta ennen ajanlaskun alkua, mutta nyt se alkoi nopeasti kadota. Vaikka tuhkauurnat veivät paljon vähemmän tilaa suurkaupunkien ylikansoitetuissa katakombeissa, lähes koko Rooman valtakunta siirtyi ruumishautaukseen jo kauan ennen Konstantinuksen kääntymistä kristinuskoon.

Vuonna 115 jaa. historioitsija Tacitus kirjoitti paheksuvasti miten keisari Nero antoi haudata vaimonsa Poppaean balsamoituna kuten vierasmaalaiset kuninkaat, eikä roviolla poltettuna kuten roomalainen tapa (mos Romanus) velvoitti. Kolmesataa vuotta myöhemmin Ambrosius Theodosius Macrobius kirjoitti, ettei kukaan enää tuntenut polttohausta muuten kuin kirjallisuudesta (Saturnalia, 7.5.5.)

Oliko siirtyminen ruumishautaukseen osoitus mysteeriuskontojen vaikutuksesta, kreikkalaisten tapojen leviämisestä vai pelkkä muodin oikku? Kysymykseen ei ole yksiselitteistä vastausta.  Samantyyppinen ongelma kohtaisi tulevaisuuden historioitsijaa, joka yrittäisi selvittää miksi polttohautaus alkoi yleistyä 1900-luvulla syrjäyttäen paikoin ruumishautauksen, joka oli pitänyt pintansa Macrobiuksen päivistä lähtien. Vuonna 1885 Iso-Britanniassa suoritettiin vain kolme polttohautausta, mutta 1976 jopa 62 % kaikista ruumiista kävi krematorion kautta (Ian Morris: Death-ritual and social structure in classical antiquity. Cambridge, 1992).

Continue reading

Antalya Müsezi

Antalyan museo on kuin keidas aavikolla: virvoittava ja yhtä epätodennäköinen. Vain kivenheiton päässä eräältä itäisen Välimeren helvetillisimmältä bilerannalta on matala, hyvin ilmastoitu, travertiinikivestä rakennettu kompleksi, jonka kolmessatoista hallissa lepää 35,000 esinettä Lyykian varhaisvaiheilta ja Rooman vallan ajalta. Esillepano on hyvin mietitty, mutta nimilapuissa ja selostuksissa on jostain syystä kitsasteltu niin turkiksi kuin englanniksikin. Etenkin keramiikka- ja lasiesineet kaipaisivat enemmän kontekstia. Arkeologisen puolen lisäksi Antalyan museossa on myös ottomaanikautta kuvaava laaja etnografinen osasto niille, jotka pitävät mattoja, vaatteita ja työkaluja marmoria mielenkiintoisempana. Museossa piti olla jossain esillä myös P. Nikolaoksen leukaluu, mutta en huomannut relikvaariota missään. Liekö restauroitavana?

Museon tärkein attraktio on läheisen Pergen kaupungin roomalaisen teatterin koristelu patsaineen ja friiseineen kaikkineen. Turkkilaiset arkeologit tutkivat ja kaivoivat tämän harvinaisen ehjänä säilyneen 20,000 hengen teatterin vuosina 1985-1993 ja siirsivät kaiken säilyneen koristelun turvaan Antalyan museoon. Itse teatterin rakennustyöt on aloitettu noin  vuonna 170 ja se on viimeistelty Aleksanteri Severuksen (222-253) tai Maximinus Thraxin (235-238) hallituskaudella. Se käy malliesimerkistä Antoninusten kauden lopun ekspressionistisesta barokkityylistä, jolle on tyypillistä dramaattiset ilmeet, syvään uurretut reliefit ja koukeroiset, rönsyilevät koristeet.

Continue reading

Sininen epistola

“Thou waitest late, and com’st alone
When woods are bare and birds have flown,
And frosts and shortening days portend
The aged year is near his end.
“Then doth thy sweet and quiet eye
Look through its fringes to the sky,
Blue–blue–as if that sky let fall
A flower from its cerulean wall.”

William Cullen Bryant (1794-1878)

Kuulin aikanaan taidehistoriassa väitteen, jonka mukaan muinaiset kreikkalaiset eivät nähneet sinistä. Aigeianmeren kirkasta vettä airojen teriltä valuttaneet Homeroksen mielevät miehetkö eivät olisi tunteneet sanaa siniselle?

Mutta Homeros ei todellakaan mainitse sinistä sanallakaan. Hän kutsuu merta vihreäksi tai viinintummaksi. Aristoteles “Meteorologiassaan” kertoo sateenkaaressa olevan kolme väriä: punainen, vihreä ja keltainen. Näkivätkö muinaiset ihmiset sinisen ja vihreän samana värinä, vai eikö siniselle vain tarvittu omaa sanaa? Esisokraattinen filosofi Demokritos opetti, että on olemassa neljä perusväriä: musta, valkoinen, punainen ja keltainen. Sinisokeus ei jää edes kreikkalaisten synniksi, sillä Max Müllerin mukaan sinistä väriä ei mainita myöskään Rigvedassa tai Vanhassa testamentissa.

Ilmeisesti sinisen sävy rinnastettiin harmaaseen, mustaan tai vihreään; pitkään aikaan sitä ei pidetty omana värinään. Plinius vanhempi, joka kokosi luonnonhistoriaansa Napolinlahdella neljä sataa vuotta myöhemmin, mainitsee että vanhaan aikaan taidemaalarit käyttivät ainoastaan Demokritoksen perusvärejä. Kirkasta ja puhdasta sinistä oli hyvin vaikea valmistaa. Murrettu sininen ja vihreä ilmestyvät kreikkalaiseen maalaustaiteeseen vasta joskus 400-luvulla eKr., siis samoihin aikoihin kuin Agatharkhos Samoslainen keksi perspektiivin ja Apollodoros Ateenalainen varjostuksen. Tai jos tarkkoja olleen, niin ilmestyi takaisin – Aigeianmeren pronssikautisessa kulttuurissa sinistä käytettiin mielellään seinämaalauksissa.

Tasavallan ajan Roomassa seinät ja pylväät maalattiin aina punaisella maavärillä. Kirkkaat, puhtaammat punaiset olivat vaurauden merkki. Erilaiset harmahtavat siniset tunnettiin ainakin etruskien hautamaalauksista, kuten Tarquinian kuulusta “sinisten demonien haudasta”. Sininen väri yhdistyi antiikin ajan ihmisten mielessä pyhään ja tuonpuoleiseen. Se oli Juppiterin ja Marsin väri, egyptiläisen taivaanjumala Amûnin pyhä sävy, pahalta suojaava. Egyptistä kantautui Roomaan myös kallis ja haluttu sininen lapis lazuli -kivi, jonka uskottiin pitkittävän elämää ja suojelevan pahalta. Mutta yhtä lailla myös mustaihoisia afrikkalaisia kutsuttiin sini-ihoisiksi, ja ihonsa värimorsingolla siniseksi maalaavissa pikteissä ruumiillistui sinisyys barbaarisen Toiseuden värinä.

Värien sekoittaminen

Antiikin maalareiden käytössä olleet väriaineet olivat niin kallisarvoisia, että värijauheita tuotiin toisinaan lahjaksi temppeleihinkin. Maalien sekoitepohjana oli liitujauhe, jota saatiin mm. Melokselta, Aleksandrian Paretoniumista ja Euboian saarelta. Sinisiä väriaineita oli oikeastaan vain kolme: egyptinsininen, kyproksensininen ja skyyttalainen sininen. Ne olivat kaikki kalliita ja yleistyivät oikestaan vasta nk. toisen tai kolmannen Pompejilaisen tyylin aikana hieman ennen ajanlaskun alkua.

Egyptinsininen oli väreistä yleisin. Se tunnettiin myös aleksandriansinisenä, koska Italiaan sitä laivattiin tuon Egyptin tärkeimmän satamakaupungin kautta. Väri oli kuparisilikaattia, jota valmistettiin yhdistämällä rauta- ja kuparioksideja silikaatteihin ja kalsiumiin yleensä kuumentamalla kvartsia kuparin ja kalsiumin kanssa erittäin korkeassa lämpötilassa.

Kyproksensininen oli atsuriittia, kuparimalmien rapautumistuotetta. Se oli yleensä hieman vihertävää. Väriaine saatiin jauhamalla suoraan mineraalista; roomalaiset käyttivät sitä myös luomivärinä. Atsuriitti tunnettiin “armenialaisena kivenä” ja se saapui Roomaan juuri Kyproksen kautta. Se oli silti hivenen halvempaa kuin kivien kuningas lapis lazuli, jota saatiin pelkästään Afganistanista.

Plinius ja Theofrastos kutsuivat lapis lazulista saatavaa sinistä nimellä coeruleum scythium, skyyttalainen (taivaan)sininen. Itse lapis lazuli taas tulee persialaisesta sinistä tarkoittavasta sanasta lazhward. Keskiajalla väri oli yhtä kallista kuin kulta, ja sitä alettiin kutsua ultramariiniksi – koska se tuli Euroopaan ristiretkeläisten välityksellä, “meren tuolta puolen”.

Kalleutensa ja vaikean saatavuutensa tähden sininen ei ollut suosittu pohjaväri, mutta niinpä vain Pompejilainen kaupunginvaltuutettu ja Marsin pappi Marcus Lucretius maalautti talonsa sisäänkäynnin siniseksi. Korostiko se hänen pyhää tehtäväänsä (virkamies)pappina, vai pikemminkin hänen rahamassinsa kokoa, jää arvoitukseksi. Jos joku kyseisiä seiniä analysoinut sattuu lukemaan tätä, kertokoon kommenttiosastossa tarkemmin mitä väriä oli käytetty.

Sininen tila

Isiksen temppelin sinertäväsävyiset seinämaalaukset edustavat hyvin toista tai kolmatta pompejilaista seinämaalaustyyliä. Ne esittävät hämyisiä, unenomaisia satumaisemia, jotka aikalaisille ovat kenties tuoneet mieleen mystisen Egyptin. Sakraali-idyllit ja Egypti olivat suurta muotia Aktiumin meritaistelun ja Kleopatran kukistumisen jälkeen. Taannoin värin & sommittelun kurssilla kokeilin harjoitusmielessä maalata erään mallintamani tilan käyttämällä vain Isiksen temppelin seinämaalauksissa käytettyjä sävyjä. Kun kerran väreistä on puhe, päättyköön horinani kuvaan.