Category Archives: armeija

Liity legioonaan, näe maailmaa

erythra thalassa

Asepalvelus takaa kansalaisuuden – vaan kuinka kauas saattoi Rooman legioonalainen päätyä keisarin ja isänmaan puolesta? Tunnetun maailman rajoille asti. Kun Rooma otti Kleopatran kuoleman jälkeen haltuunsa Ptolemaiosten Egyptin, se peri samalla myös Ptolemaiosten meriyhteydet Afrikkaan, Arabiaan ja Intiaan. Ptolemaiosten Punaiselle merelle jättämä valtatyhjiö täyttyi välittömästi arabialaisista ja somalialaisista merirosvoista, joten vuonna 26 eaa. keisari Augustus lähetti Egyptin maaherran Aelius Galluksen kahden legioonan ja 10 000 apujoukkojen miehen kanssa valloitusretkelle ”onnelliseen Arabiaan”.

Gallus onnistui karkoittamaan merirosvot tukikohdistaan, mutta helle, taudit ja veden puute osoittautuivat retkikunnalle tuhoisiksi. Roomalaiset menettivät vain 700 miestä kaatuneina, mutta 7 000 miestä nestehukkaan. Arabiaa ei koskaan liitetty valtakuntaan. Punainen meri sen sijaan kuului tästä lähtien Rooman valtapiiriin. Berenicen eteläpuolisista, vaikeasti hallittavista Ptolemaiosten tukikohdista luovuttiin, samalla kun Berenicen, Arsinoen ja Myos Hormoksen satamia vastaavasti laajennettiin ja kulkuyhteyksiä niihin parannettiin.

Intiaan suuntautuneen kaupankäynnin volyymistä ja merkityksestä saa hyvän kuvan anonyymin kreikkalaisen merikapteenin 1. vuosisadalla julkaisemasta lokikirjasta Periplus Maris Erythraei, joka luettelee kaksikymmentä tärkeintä intialaista kauppasatamaa Karachista Kalkuttaan. Intialaisia norsunluuesineitä on löytynyt Pompejista asti. Vanhempi Plinius valittaa Luonnonhistoriassaan, miten Rooman kauppatase itään oli sata miljoonaa sestertiusta alijäämäinen: tämän verran Arabian väriaineet, Kiinan silkki ja Intian mausteet maksoivat valtakunnalle (Plinius, Hist. Nat. 12.41.84). Vastaavasti Intian Keralasta on löytynyt runsain mitoin roomalaista terra sigillata –keramiikkaa. Turistinähtävyydet sisältävän roomalaisen tiekartan Tabula Peutingerianan mukaan Muziriksen kaupungissa Keralassa oli Augustuksen temppeli, joten voidaan epäillä että siellä oli myös pysyvä kauppasiirtokunta.

Pompejista löytynyt intialaista Lakshmi-jumalatarta esittävä pienoispatsas
Pompejista löytynyt intialaista Lakshmi-jumalatarta esittävä figuriini (Museo Archeologico Nazionale di Napoli)

Kauppaedut vaativat sotilaallista läsnäoloa. Vuonna 125 keisari Trajanus lähetti yhden Daakian, Parthian ja Juudean sodissa kunnostautuneista legioonistaan (Legio II Traiana Fortis) Egyptiin korvaamaan maata aiemmin miehittäneen Legio III Cyrenaican. Trajanuksen aikana Punaiselle merelle perustettiin oma laivasto ja kaikki Egyptin satamat saivat omat varuskuntansa. Samalla roomalaiset ryhtyivät rakentamaan pysyviä tukikohtia Intian purjehdusreitin varrelle. Farasan-saarilta on löytynyt vuosille 138–141 ajoitettu latinankielinen piirtokirjoitus:

”Tämän keisari Antonius Augustus Piukselle omistetun monumentin on tehnyt ja vihkinyt urhoollisen Trajanuksen toisen legioonan ja sen apujoukkojen puolesta Castricius Aprinius, Publiuksen poika, Farasan-saarten sataman (Ferresani portus) ja Herkuleen meren prefekti.”

Farasan-saarten jälkeen Rooma miehitti Eudaemon Arabian (nyk. Aden) tärkeän välisataman ja lopulta Ptolemaioksille kuuluneen Sokotran saaren Intian valtamerellä (jota kreikkalaiset kutsuivat Punaiseksi mereksi). Kaukomaiden joukko-osastoja kierrätettiin säännölllisesti. Kahtakymmentä vuotta myöhemmin Farasan-saarelle jätettiin toinen omistuspiirtokirjoitus Juudeaan pysyvästi  sijoitetun Legio VI Ferratan nimissä.

200-luvun loppupuolelta lähtien Rooman uudeksi periviholliseksi nousseet sassanidi-persialaiset pyrkivät kaikin keinoin katkaisemaan Rooman kauppayhteydet ja saamaan Arabian omiin käsiinsä. Keisari Diokletianus liittoutui afrikkalaisen Aksumin kuningaskunnan kanssa ja siirsi etelään lisää joukkoja. Legio II Traiana muutti tukikohtaansa Aleksandriasta etelämmäksi Apollinopolis Magnaan ja Legio X Fretensis Ailaan (Jordanian Aqaba). Yksi legioonan kohorteista muunnettiin merijalkaväeksi.

Diokletianuksen valtakaudelle sijoittuu myös tämä poikkeuksellinen piirtokirjoitus, jonka on jättänyt kristitty ammattisotilas:

”Aurelius Gaius, samannimisen isän poika. Palvelin Legio I Italicassa,  Legio VIII Augustassa ja Legio I Jovia Scythicassa. Aloitin ratsumiehenä, ylenin ryhmänjohtajaksi, sitten optioksi. – – Minut valittiin keisarin omiin erikoisjoukkoihin (sacer comites) ja palvelin ympäri valtakuntaa ja ulkomailla: Aasiassa, Kaariassa, Lyydiassa, Lykaioniassa, Kilikiassa, Foinikiassa, Syyriassa, Arabiassa, Palestiinassa, Egyptissä, Intiassa, Mesopotamiassa, Kappadokiassa, Galatiassa, Bityniassa, Traakiassa, Moesiassa, Sarmatiassa neljä kertaa, Goottien mailla kaksi kertaa, Saksassa, Dardaniassa, Dalmatiassa, Pannoniassa, Galliassa, Espanjassa, Mauretaniassa ja  – – .

Monien vaivojen jälkeen palasin takaisin synnyinmaahani Pessinukseen ja asun nyt Cotyaeumissa tyttäreni Macedonian kanssa. Olen pystyttänyt tämän hautakiven rakkaan vaimoni Julian muistoksi, Ylösnousemusta odottaen.”

Vaan millaisissa tehtävissä Aurelius Gaius, keisarin mies, kävi Intiassa? Emme koskaan saa tietää.

Mark of the Legion


Muistatteko Russel Crowen SPQR-tatuoinnin Gladiaattorissa?

Viime viikolla uutisoitiin Newcastlen yliopiston museon järjestämästä näyttelystä, joka kertoo tatuoinnin historiasta Britanniassa. Lindsay Allason-Jonesin mukaan kaikilla legioonalaisilla ja joillakin Hadrianuksen muurilla palvelleilla apujoukkojen miehillä oli tatuointi. Britanniassa ei tuolta ajalta ole kuitenkaan säilynyt yhtään ehjää ruumista. Allason-Jonesin lähde on roomalaisen sotilasteoreetikon Flavius Vegetius Renatuksen 300-luvun lopussa kirjoittama Epitoma rei militaris (tunnettu myös nimellä De Re Militari).

Vegetius neuvoo, ettei alokasta pitänyt merkitä armeijan merkillä (punctis signorum inscribendus) heti värväydyttyään, vaan vasta kun tämä oli riittävästi koeteltu ja katsottu kelvolliseksi. Vegetiuksen epämääräinen ilmaisu on synnyttänyt monenlaisia tulkintoja: Oliko kyseessä tatuointi vai kankaaseen ommeltava irrotettava merkki, kuten jotkut ovat ehdottaneet? Merkkiä on virheellisesti epäilty joskus myös polttomerkiksi.

Käsitellessään asiaa magnum opuksessaan Later Roman Empire edesmennyt A.H.M. Jones muistuttaa miten tatuointeja halveksittiin kreikkalais-roomalaisessa maailmassa: Ne olivat orjien ja rikollisten merkkejä. Roomassa oli yleinen tapa merkitä orjat tatuoimalla omistajan nimi joko päähän tai käsiin. Aiemmin keisariajalla legioonalaiset saivat ilmeisesti samankaltaisen lyijyisen tuntolevyn (signaculum) kuin nykyaikaiset sotilaat. Tuntolevystä on epämäärinen maininta Maximilianuksen marttyyrikertomuksessa (Acta Santi Maximiliani Martyris).

Vuonna 295 käytiin oikeutta Afrikan prokonsuli Dion edessä. Syytettynä seisoi aseistakieltäytyjä Maximilianus, joka vetosi vakaumukseensa kristittynä. ”En voi palvella armeijassa. En voi tehdä pahaa. Minä olen kristitty.” Kutsuntalääkäri totesi Maximilianuksen kuitenkin terveeksi ja palveluskelpoiseksi, joten prokonsuli määräsi hänet ottamaan vastaan armeijan merkin. Maximilianus vastusteli: ”En voi ottaa vastaan tuntolevyä. En voi palvella sotilaana. Minä olen kristitty. En hyväksy kaulaani maallista merkkiä ja jos minulle sellainen annetaan, murran sen. En voi kantaa kaulassani lyijynpalaa, sillä minä kannan jo Herrani omaa tunnusta.”

Yhtään selvästi armeijan tuntolevyksi tunnistettavaa esinettä ei koko Rooman valtakunnan alueelta ole kuitenkaan löytynyt. Hofheimin roomalaisesta linnakkeesta läheltä Moguntiacumia (nykyään Mainz Saksassa) on löytynyt soikea, rei’itetty lyijylevy, jonka kummallekin puolelle on kaiverrettu sotilaan nimi (IUSTINUS) ja hänen sotilasarvonsa (SCORPIONARI eli heittokoneen käyttäjä). Esine voi olla tuntolevy tai yhtä hyvin mikä tahansa kyltti tai merkki jostain Justinuksen omistamasta esineestä, kuten matka-arkusta. Chesteristä Englannista on löytynyt samankaltaisia omistusmerkkejä, joissa myös sotilasosastot on mainittu (VII C TITIANI, LEG XX IULI CANDIDI).

Kenties tatuoinnit korvasivat tuntolevyt 300-luvulla, kun yhä suurempi osa Rooman legioonista muodostui germaaneista, sarmaateista ja muista heimokansoista joilla oli pitkät perinteet tatuointien käyttämisessä. Rooman apujoukoissa tatuointeja on kenties ollut aina. Hollannista löytyneissä bataaviratsumiesten paraatikypärissä on merkillisiä piste- ja rengaskuvioita kypärän anatomisessa kasvosuojuksessa. Ovatko ne pelkkiä koristeita, vai kuvastavatko ne kantajiensa kasvotatuointeja?

Suosituimmiksi tatuointien paikoiksi sotilailla mainitaan kasvot ja kädet, ei esimerkiksi käsivarret kuten nykyään. Vuoden 395 konstituution mukaan kaikki sotilaat ja keisarillisten asetehtaiden työntekijät saivat tatuoinnin. Tuolloin sotilaskarkuruudesta ja asepalveluksen välttelemisestä oli tullut Vegetiuksen mukaan suorastaan yleinen epidemia, joten kenties tatuointipakko kuvaa myös ajan koventuneita asenteita.

Amatsoni


Sarmatialainen nainen

PAKOMATKALLA Karpaattien yli heimoon syntyi tyttö: Vaaleatukkainen, punanaamainen, sinisilmäinen. Se syntyi lämpimään jurttaan pyörien päällä ja pantiin lampaantaljojen väliin nukkumaan, sillä ulkona paukkui pakkanen. Puiden oksat olivat huurteessa ja kalpea kuu loisti kirkkaalta taivaalta. Tyttö, neitsyt, neitsytjumalalle nimetty, imi onnellisena äitinsä nisää tietämättä mitään niistä kauhuista, jotka heimo oli jättänyt taakseen.

Tyttö syntyi tuhruisten mustasavuisten tuohusten ja lyhytikäisten päreitten valossa. Puolisokea muori sytytti uusia kynttilöitä; lapsenpäästäjä lauloi lapselle laulua jotta valot sammuisivat oikeassa järjestyksessä. Menisi tuo sukupolvi ensin, toinen sitten. Sillä se oli sen heimon mielestä elämän suurin onni, että lapsi hautasi omat vanhempansa. Liian usein kävi päinvastoin.

Heimo etsi rauhaa ja elintilaa. Se retki oli pitkä; se kesti monen sukupolven ajan, vaivoin.

Omat laidunmaat olivat jääneet kauas taa, ne unohtuivat kuin unet. Harva edes muisti, monta auringonkiertoa matka oli jo kestänyt. Vanhat nimet sulivat joka kevät lumien mukana. Nyt pakolaiset saivat kuulla uusia nimiä, uusia ruhtinaskuntia: Niitä ympäröi metsä, niiden läpi virtasi joki, Suhiseva Laakso, Transilvania, Metsien Takainen. Siellä heidät neuvottiin eteenpäin, näytettiin lumikinosten läpi kulkevat tiet jotka veivät kohti lupausta, kohti Romanian valtakuntaa.

Se oli heimon päämäärää. He tiesivät paikan jossa on kultaisia kupoleita, paikan missä suuret pidot pidetään. Moni sinne oli halunnut, jumalisten juominkeihin, suuren synnin syöminkeihin. Ardarik koetti, tuo gootti, mennä väkisin, kutsumatta. Turhaan. Ei Metsien Takana kuultu yhdenkään palanneen siltä matkalta. Kniva, toinen gootti, varusti väkensä paremmin. Kun hänen ratsumiehensä liikkuivat, kohosi niin suuri pöly että se pimensi taivaan. Knivan korskuvat ratsut joivat Tonavasta Keisarin maljan.

Kai joku heille puurot keitti? – kysyi tytön äiti ilkeästi. Kuka kantoi vedet? Ei niistä lauluissa laulettu, mutta jokaisella keihäällä oli perhe, lapsia katras, oli hampaattomia ukkoja ja akkoja, vankkureita, rehua, karjaa. Sillä tiellä olivat vieläkin, pienet lapset ja suuret päälliköt, tuliterät miekat ja vanhat aurat. He vuodattivat verta, veivät kultaa, ottivat maata, hylkäsivät ne uudelleen, taistelivat ja jäivät sinne miehensyöjien maille lopulta kaikki.

Heimo asui nyt Metsien Takana. Vietti siellä monta pitkää talvea. Gootit kertoivat heimolle Romaniasta monta tarinaa, pelottelivat: ”Siellä on vastassa raudasta rakettu aita, teräksellä seivästetty, keihäsaita, terästarha, portit korkeat kuin taivaan pylväät. Porteilla sata miestä miekallista, tuhat rautaista oritta, haudat teille kaivettuna.”

Kuultuansa pohtimaan kokoontuivat heimon vanhimmat naiset, viisaat äidit, ja partasuut ukot, paljon muistavat. Mitä oli tehtävä? Käräjäkivillä istui myös kolmivuotiaan tytön äiti. Tytön nimi oli Rôksanê. Vaan mikä oli äidin nimi? Ei jaksa muistaa.

Vanhin ukoista nousi ja puhui pitkään siitä minkä tiesi ja muisti. Sauromatian ruhtinaista, maista, kultaisesta karjasta ja kurgaaneista, joihin edesmenneet laskettiin aseineen ja koruineen. Hän kertoi miten hunnit surmasivat ruhtinaan, ja sitä seuraavan, ja miten kaikki heidän poikansa ja tyttärensä he tappoivat. Silloin oli kevät, eikä koskaan hunnin jousi helähtänyt niin iloisesti.

Hunnien hyökkäys ikään kuin herätti sen kansan, ja herätessään kaikki tiesivät mistä oli kysymys. Sitä ennen kuolleet olivat niin kuin olisivat päässeet liian vähällä. Niin kuin he eivät olisi tulleet tietämään, että kuolemalla on nimensä. Eikä hunnin tarvinnut sitä itse sanoa. Sen nimi kulkee edeltä.

Heimon vanhat naiset päättivät että oli yritettävä. Oli jatkettava tietä etelään, mutta rauhassa, samaa tietä kuin monta heimoa aikaisemmin, nöyränä, Romaniaan. Väsyneenä vaelsi koko kansa jäisenä kohisevan suuren virran yli, ohitse terästarhojen ja kivisten pylväiden. Siellä, Romanian rajalla, möi koko heimo itsensä uudesta laidunmaasta orjaksi sukupolven ajaksi keisari Valerianukselle.

Se oli halpa hinta maasta, ja siltikin se kävi kalliiksi.

Keisari asutti koko heimon Tonavan varrelle Pannonian provinssiin, sillä se oli tyhjä juuri silloin, gootit olivat sen tehokkaasti tyhjentäneet. Heimo sai maat itselleen viljeltäväksi, jos he puolustivat sen rajaa myöhempiä tulijoita vastaan. Eikä se ollut helppoa, sillä tulijoita oli paljon ja usein heillä oli myös hyvät aseet. Knivan opit eivät menneet hukkaan goottien mailla Metsien Takana.

Kaksikymmentä heimon miestä pantiin vahtimaan Keisarin kultaista palatsia, vallan keskusta. Yö lankesi siellä nopeasti, tuuli kääntyi usein kantapäillään ja vaihtoi nimeä. Niin vaihtuivat vaihtuivat Keisarit, imperaattorit, kuin kuiskaus.

Valerianus palveli Aurinkoa, Voittamatonta. Mutta keisarin aurinkosilmät puhkaistiin ja hänen lihansa nyljettiin Persian satraappien iloksi kaukana idän tappotantereilla. Sota oli Romanian toinen olemus, eikä sille ollut loppua niin kuin ei ollut loppua Auringon loistolle maan yllä. Mutta Rôksanê palveli Kuuta, Neitsytjumalatarta, Metsästäjää. Hän oli kymmenen vanha.

Heimon uudet maat ulottuivat Corsiumista aina Alta Ripiaan asti. Rôksanê hoiti hevosia, keitti puuroa, kantoi vettä. Hän kasvoi nopeasti. Pian hänestä tulisi metsästäjä. Mutta sateet pilasivat sadon ja syyskylvön aikaan tuuli toi idästä ruton Pannoniaan. Lukemattomat sairastuivat. Rôksanên äiti haudattiin Triccianan kivikumpuun lähelle Dianan lähdettä. Vaan mikä oli äidin nimi? Ei jaksa muistaa.

Niin vierivät ajat. Tonava jäätyi, suli, jäätyi ja suli uudestaan, ja sen mukaan tulivat aina uudet keisarit, uudet sodat ja uudet nälkäiset heimot, jotka havittelivat samoja laidunmaita jotka Rôksanên heimo oli orjaniällä ostanut. Rôksanê varttui ja vahvistui. Nuorteat lihakset, kauniit kasvot, kauniit mutta kovat. Sopimuksen mukaisesti saapui Auringon poika Aurelianus hakemaan Pannoniasta uusia ratsastajia, säännöllisesti kuin Aurinko itse nousee ja laskee. Äidit antoivat Aurelianukselle kolmesataa hevosta ja ratsastajaa, joista Rôksanê oli paras. Hän oli kahdenkymmenen vanha.

Gootteja, vandaaleja, carpeja, juthungeja, iazygeja. Uusia nimiä, vanhoja nimiä. Tulijoita on vuosi vuodelta enemmän, eikä heillekään ole vieras Kuoleman, Hunnin, nimi. Tonavan pellot palavat ja Keisari jättää maat sen pohjoispuolella. Joki on nyt raja. Rôksanê näki miten se hakattiin marmoriseen tauluun 1025 vuotta jälkeen Kaupungin perustamisen, Postumius Quietuksen ja Junius Veldumnianuksen ollessa konsulina.

Rôksanê ei päässyt naimisiin. Hän seurasi Legioonaa, rautaan puettu nainen jonka käsi tottui puristamaan jousta ja keihästä, ei helkyttelemään lasta tai syleilemään miestä. Hän oli neitsyt, neitsytjumalalle nimetty, keisarille annettu, samaan aikaan orja ja kuningatar. Amatsonien perillinen Troijan perillisten rinnalla. Eikä kukaan kutsu Rôksanêa enää Rôksanêksi.

Sillä niin on asiat maan päällä säädetty, että sota on ikuinen, mahtava voima, se korventaa maan ja lihan kuin Voittamaton Aurinko jota keisarit palvovat, ja Legioona mahtava kone, miehensyöjä, joka sulattaa heimot ja kansat itseensä kunnes kukaan ei puhu enää omaa kieltään. Ja mille laitumille palaisivat enää keisarin amatsonit, kun perheet ovat hajonneet ja karja viety? Ei jaksa muistaa.

Kylän suurin kypärä

Ensimmäiset Ranskasta tilaamani roomalaiset varusesineet saapuivat postitse tiistaina, mutta minä sain siitä tiedon vasta perjantaina. Kuvassa on Deepeekan valmistama replika 1. vuosisadan lopun sotilaskypärästä, jota kutsutaan anglosaksien käyttämän Robinsonin typologian mukaan “Imperial Gallic G”:ksi ja mannermaalla Weisenaun-tyypiksi. Alkuperäinen kalastettiin esille Reinistä ja sitä säilytetään nykyään Wormsin museossa. Suurin osa ehjinä löytyneistä sotilasvarusteista on ilmeisesti sotilaiden toimittamia uhrilahjoja.

Kypärä oli yksi tärkeimmistä legioonalaisen varusteista, ja kenties vaikein valmistaa. Tämän ajan kypärät valmistettiin yleensä takomalla yhdestä ainoasta metallikappaleesta, mikä vaatii melkoista taitoa. Imperial Gallic G on varsin edustava esimerkki aikansa sotilasteknologiasta. 100-luvulla näihin kypäriin asennettiin jälkikäteen Trajanuksen käymän Daakian sodan opetusten ansiosta ristikkäiset vahvistusraudat, jotka esiintyvät kaikissa myöhemmissä kypärämalleissa aina 200-luvun lopulle saakka, samalla kun niskasuojus kääntyi alaspäin ja leveni kohti hartioita.

Yleisesti ottaen tämän mallin kypärät kehittyivät yhä laadukkaammiksi ja suojaavimmaksi, kunnes 3. vuosisadan sotilasanarkian jälkeen ne katoavat tyystin. Osittain ne korvasi sarmaateilta ja persialaisilta omaksuttu “spangenhelm“, yksinkertaisempi ja halvempi rautainen potta, joka pysyikin käytössä koko keskiajan.

Paketin mukana tuli myös 300-luvun lopulla muotiin tullut germaanihenkinen vyö. Vyö on tajuttoman leveä ja painava kaikkine pronssitöineen. Aikaisemmat sotilasvyöt olivat kapeita ja taidokkaita, tässä panostetaan pelkkään raakaan näyttävyyteen.

Viimeisenä, mutta ei vähäpätöisempänä, roomalainen ratsuväen miekka eli spatha. 200-luvun kuluessa myös roomalainen jalkaväki omaksui pidemmän miekan ja lopulta korvasi lähes täysin lyhyemmän, 60-senttisen gladiuksen. Spathan oli selvästi pätevä ase, sillä se säilyi ammattisotilaan perusaseena Euroopassa keihään ohella juurikaan muuttumatta aina viikinkiajan loppuun saakka eli lähes tuhannen vuoden ajan. Varhaiskeskiajan pitkiä miekkojakin kutsuttiin yleisesti spathoiksi, ja se on jäänyt elämään romaanisten kielten “miekkaa” tarkoittavana kantasanana: Italiaksi spada, espanjaksi espada, ranskaksi épée.

Uusi pukusuunnitelma

Olen ryhtynyt suunnittelemaan itselleni uutta historiallista asukokonaisuutta. Koska olen itse niin kädetön, varsinaisen toteutuksen jätän ammattilaisten (kuten Elinan) vastuulle. Haaveilen noin vuoden 280 (jKr.) aikaisesta roomalaisesta asepuvusta varusteineen kaikkineen. Pukua voisi käyttää historianelävöittämisen lisäksi tietenkin roomalaisissa bakkanaaleissa.

Tekstiileistä, niiden malleista ja koristelusta on säilynyt Egyptin kuivassa ilmanalassa hämmästyttävän hyviä näytteitä:


(Graham Sumner: Roman Military Clothing AD 200-400)

Suunnittelemani päällystunika näyttäisi suurinpiirtein tältä. Pituus 96 cm, leveys 83 cm. Roomalaisten tunikoiden muoto muuttuu myöhäistasavallan ajasta myöhäiskeisariaikaan niin, että pituuden suhde leveyteen kasvaa ajan funktiona. Tasavallan ajan hihattomat tunikat ovat oikeastaan vain neliön muotoisia kangaskaistaleita, jotka ovat järjestään leveämpiä kuin pitkiä. Esimerkkejä: 80 cm x 107 cm (Mons Claudianus), 100 cm x 115 cm (Nahal Hever), 127 cm x 140 cm (Nubia).

Keisariajalla Egyptistä löytyneiden roomalaisten tunikoiden pituus kasvaa ja hihat pitenevät, kunnes ne alkavat muistuttaa alueella tänäkin päivänä käytettäviä miesten mekkoja. Oman tunikani ei tule olemaan suora kopio yhdestäkään löydöstä vaan pikemminkin yhdistelmä monia. Useimpien säilyneiden löytöjen perusteella sen pitäisi todennäköisesti olla leveämpi, kenties noin 90 senttiä, mutta mosaiikkitöissä ja maalauksissa näkyvät tunikat eivät tunnu olevan niin löysiä.

Toisaalta Dura-Europoksesta on löytynyt kokonaisena tunika, joka vastaa ulkonäöltään seinämaalauksien sotilasvaatteita ja on kooltaan 92 cm x 65 cm, lähes täysin samankokoinen kuin minulla jo ennestään oleva keskiaikainen miehen tunika jonka Elina ompeli vuosi sitten joululahjaksi. Siviilit käyttivät tunikoita joiden helma oli noin polven korkeudella, mutta sotilaat keräsivät vyön avulla helmansa paljon korkeammalle, noin puoleen reiteen asti. Ikonografian perustella muoti näyttää muuttuneen 3. vuosisadan aikana. Sotilaat luopuvat pussittavista vaatteistaan ja helma pitenee lähemmäs polvea.

Tunika on luonnonvalkoista pellavaa tai ohutta villaa. Hihojen ja tunikan yläosan tummanpunaiset arvonauhat (clavi) esiintyvät useimmissa sotilasvaatteissa. Ne ovat tuskin kuitenkaan muodostaneet mitään yhdenmukaista merkkijärjestelmää.

Alareunassa on pyöreiden orbiculien sijasta kaksi svastikaa, jotka auringon symboleina ovat yleistyneet roomalaisissa vaatteissa 200-luvun loppupuolella. Tunikoiden svastikakoristelu näkyy mm. Dura-Europoksen freskoissa (ne ovat nykyään tuhoutuneet, mutta freskoista 1930-luvulla otetut valokuvat ovat yhä olemassa) sekä Piazza Armerinan huvilan “Great Hunt” -mosaiikissa.

Jotkut sotilasvaatteet saattoivat olla huomattavan koristeellisia. Keisari Aureliunuksen ratsuvartioon (Protectores domestici) kuuluneella Claudius Herculianuksella on päällään hautakivessään tunika tai viitta johon on kultalangalla tms. kirjailtu suunnaton säteilevä aurinko. Herculianus oli todennäköisesti saanut vaatteensa suoraan keisarilta, joka palvoi Voittamatonta Aurinkoa (Sol Invictus). Tavalliset sotilaat personalisoivat univormujaan yksinkertaisemmilla kirjailuilla, joista käy esimerkiksi vaikkapa ylhäällä kuvattu delfiini, pelastuksen ja ripeyden symboli, joka esiintyy vaatteiden lisäksi myös 200-luvun huonekaluissa ja miekanhuotrissa.

Päällystunikan lisäksi asuun kuuluisi karkeampi työpaita/alustunika ja sukalliset housut. Mosaiikkien ja seinämaalausten (mm. Dura-Europos) perusteella 200-luvun roomalaiset sotilaat käyttivät tunikansa alla ihonmyötäisiä sukkahousuja. Housut ovat yleensä väriltään tumman harmaat tai ruskeat. Historia Augustae kertoo, että Aleksanteri Severus käytti keisarille perinteisesti kuuluneiden purppurahousujen sijasta valkoisia sukkahousuja.

200-luvun sukallisista housuista on löytynyt yksi esimerkki Thorsbergin suohaudoista. Samanlaiset housut näkyvät hyvin myös Bulgarian Silistriasta löytyneessä seinämaalauksessa, jossa palvelija on tuomassa isännälleen housut ja kengät. Roomalaisten sotilaskenkien kehitys on hyvin dokumentoitu lukuisten löytöjen ansiosta. Perinteisistä caliga-sandaaleista siirryttiin 200-luvulla käyttämään nyöritettyjä ja raudoitettuja maastokenkiä, jotka tukevat myös nilkkaa. Kengät näyttävät niin nykyaikaisilta, etteivät tuskin keräisi katseita vaikka jokapäiväisessä käytössä. Koska en kuitenkaan tunne yhtään kenkämaakaria, kenkien hankinta saa jäädä tutkimattomaan tulevaisuuteen.

Talvikäyttöä varten pitäisi tietysti olla myös asuun sopivat villasukat. Vasemmanpuoleinen esimerkki on sandaaliyhteensopiva lapsen sukka Egyptistä (Manchester Museum). Oikeanpuoleinen monivärinen villasukka on samaten Antinoopolista, Egyptistä ja on ajoitettu jonnekin 300-600 -luvuille. Sen värit ovat punainen, vihreä, oranssi ja sininen (Museo Egizio, Firenze). Vindolandasta, Englannista on löytynyt yksivärisiä villa-, nahka- ja turkissukkia.

En ole vielä varma mistä saan hankittua pukuun kuuluvat vyönsoljet, helat ja muut metalliesineet. Olen harkinnut kääntyväni asiassa Warusseppäin killan puoleen. Roman Army Talk -foorumilla on ollut keskustelua focale-nimisestä kaulahuivista jota roomalaisten sotilaiden on tulkittu käyttäneen muun muassa suojatakseen kaulaansa panssarin aiheuttamilta hiertymiltä. Kaikki eivät ole aivan ymmärtäneet sen hyödyllisyyttä, mutta John Roberts heitti foorumilla varsin osuvan vertauksen:

“Ask any cowboy. A kerchief is one of the most useful things you can have, and if you wear it as part of your working gear, it’s always there. It’s a bandage when you need one, a sling for an injured arm, a washrag, a mask for filtering out dust or committing robberies, even a decent garotte, as the Indian Thugs knew. It also disguises the sunburned, seamed, unsightly neck common to men who work outdoors all day long. Rural American’s didn’t get called “rednecks” for nothing. Anyone can think of a dozen other uses.”

Martyrdom of Pionius (15.5) todistaa että focalea on käytetty myös myöhäisantiikin aikana, vaikka siitä ei kuvallisia esityksiä olekaan. Kun roomalaiset sotilaat ottivat Pionius-paran kiinni, he kuristivat tätä kaulahuivillaan. Todennäköisesti huivi on pysynyt käytössä aina myöhäiskeskiajalle asti, jolloin se kroatialaisten palkkasoturien kautta tuli lopulta muotiin koko Euroopassa ja kehittyi nykyaikaiseksi kravatiksi.