Category Archives: arkeologia

Pääsylippu bordelliin

Thamesin mudasta löytyi äskettäin harvinainen roomalainen rahake, joka ylitti uutiskynnyksen niin paikan päällä kuin Suomessakin. Harrastaja-arkeologin metallinpaljastimeen osuneen pronssisen poletin etupuolella on kuva yhdynnästä, takapuolella luku XIIII eli 14. Koska mikään ei kiinnosta ihmistä alapääjuttuja enempää, rietas rahake on saanut arkeologien mielikuvituksen lentämään. Oletetaan, että kyseessä oli 14 assia eli kuparipenniä maksanut pääsylippu bordelliin. On myös ajateltu, että koska brittiläiset seksiorjat eivät puhuneet latinaa ainakaan kovin sujuvasti, ostaja ehkä valikoi poletin kuvan sen mukaan, mitä hän orjalta halusi. Vielä pidemmälle menevän ajatusleikin mukaan kääntöpuolen numero oli kunkin poletin kuvan esittämän toimituksen hinta.

Tällainen ajattelutapa on suoraa sukua teorialle, jonka mukaan Pompejin bordellien maalaukset olisivat samanlainen “ruokalista”, ja jota vastaan olen jo argumentoinut aikaisemmin. Mitä Thamesin mudasta tarkkaan ottaen löytyi? Numismaatikot kutsuvat näitä roomalaisia rahakkeita nimellä spintria. Vaikka Putneyn panopoletti on ensimmäinen laatuaan Britanniassa, samanlaisia yksilöitä on löytynyt runsaasti muun muassa Pompejista. Ne olivat käytössä ilmeisesti lähinnä prinsipaatin aikana ensimmäisellä vuosisadalla. Rahakkeiden etupuolella on yleensä riehakas, iloluontoinen seksikuva. Kääntöpuolella on luku väliltä I – XVI. Koska asseja meni yhteen denaariin juuri kuusitoista, on varsin luonnollista ajatella, että luku tarkoittaa rahakkeen nimellisarvoa. Sattumalta historiallisista lähteistä tiedämme että prostituoitujen palvelukset maksoivat tuona aikana 2-10 assia, joten yhdellä poletilla voisi hyvinkin saada koko hoidon.

Mutta juttu ei mene niin yksinkertaisesti. Aivan ensimmäisenä voidaan kumota ajatus siitä, että luku olisi kyseisen seksitoimituksen hinta. Kuvien ja lukujen välillä ei ole havaittu mitään yhteyttä; saman kuvan takana voi olla mikä tahansa numero. Toiseksi, samalta ajalta on löytynyt yhtäläisesti numeroituja rahakkeita, joihin on kuvattu lemmiskelyn sijasta keisariperheen jäseniä! Tämä on hieman hämmentävää: Eräs perusteluista sille että ilotaloissa käytettiin rahan sijasta poletteja, on Suetoniuksen väite että keisari Tiberius teki keisarin kuvalla varustetun rahan viemisestä bordellliin majesteettirikoksen. (Suet. Tib. 58)

Runoilija Martialis mainitsee keisari Domitianuksen järjestämien näytäntöjuhlien yhteydessä jotakin, joka voi olla yhdistettävissä näihin rahakkeisiin. Hän kertoo, miten kansalle jaettiin “leikkisiä/hekumallisia/riehakkaita  rahakkeita” eli lasciva nomismata (Mart. Epig. 8.78,9). Mitä näillä poleteilla sai, on sen sijaan epäselvää. Ne saattoivat olla roomalainen vastine pelirahalle, liikuntaseteleille, teatterilipuille, sosiaaliavustukselle – tai pääsylippuja bordelliin. Kaikkia edellämainittuja on ehdotettu. Ei ole edes itsestäänselvää, että polettien numerot viittaisivat suoraan rahaan. Esimerkiksi pääsyliput teatteriin on voitu numeroida sisäänkäyntien mukaan. (Fishburne, 2007)

On tietysti käytännönläheisiä perusteluja sille, että rahakkeita käytettiin bordelleissa. Niiden käyttö ehkäisee suurten rahasummien joutumisen orjien käsiin. Asiakkaat ostavat käteisellä poletteja ja vaihtavat ne palveluksiin orjatyttöjen ja –poikien kanssa. Sitten prostituoidut palauttavat ne parittajilleen, ehkä pientä korvausta vastaan. Prostituutio oli Rooman valtakunnassa laajalti hyväksytty ja tehokkaasti verotettu elinkeino. Lisäksi voidaan aina vedota historialliseen esikuvaan: bordellipoletteihin, joita käytettiin Amerikassa 1800-luvulla. Mutta nyt tarina menee entistä hullummaksi.

Tosiasiassa kaikki väitetyt 1800-luvun bordellipoletit ovat 1960–1980 -luvuilla tehtyjä väärennöksiä. Nämä fantasiarahat ovat dollarin kokoisia rahakkeita, joihin on lyöty väitetty ilotalon nimi ja sijainti (esimerkiksi Gem Saloon, Tombstone) sekä teksti GOOD FOR ONE SCREW. Hämmentävää kyllä, näitä leikkirahoja on tehty satoja erilaisia, ja keräilijät nykyään keräilevät niitä. Oikeat historialliset bordellirahakkeet ovat hyvin harvinaisia.

Mutta palataan spintrioihin. Mitä ne oikein olivat? Ehkä rahakkeita ilotaloihin, ehkä ei. Suetonius vahvistaa keisari Domitianuksen ja keisari Neron jakaneen kansalle muiden lahjojen, kuten vaatteiden, korujen, hopearahojen ja vetojuhtien lisäksi kasapäin rahakkeita, jotka voitiin vaihtaa suoraan viljaan valtion numeroiduilla “sosiaalitoimistoilla” (statio annona). Tällöin rahakkeiden todellinen sisältö olisikin numero. Kuvat olisi valittu onnea, ilonpitoa ja hedelmällisyyttä ajatellen. Varmastikin kansakunta, joka piti juhlakunnossa seisovien kalujen kuvia onnea tuottavina amuletteina ja koristeli uimahallinsa suuseksikuvilla, ei olisi ollut liian häveliäs käyttääkseen samanlaista kuvastoa poletissa kuin poletissa.

Lisää aiheesta:

Mies, joka eli leivästä

Roomassa Porta Maggioren vieressä nököttää merkillinen hauta. Kymmenen metriä korkea betoninen kolossi on päällystetty valkoisella travertiinilla, jota koristavat pyöreät aukot. Monumentaalisen haudan rakennutti itselleen joskus keisari Augustuksen aikoina syyrialaissukuinen entinen orja ja leipätehtailija Marcus Vergilius Eurysaces itselleen ja vaimolleen Atistialle. Hauta on vahingoittunut, sillä kun Aurelianuksen muuri rakennettiin Rooman ympäri kolmesataa vuotta myöhemmin, hauta jäi uuden Porta Praenestinan rakenteiden sisälle. Ilmeisesti sitä kuitenkin kunnioitettiin sen verran, että haudan piirtokirjoitus oli vielä 1600–luvulla osittain luettavissa. Porta Praenestina ja sen 400–600 -luvuille sijoittuvat linnoituslaitteet purettiin vuonna 1836, ja vanha keisari Claudiuksen aikainen portti ja hauta jätettiin näkyviin.

Vain toinen haudan piirtokirjoituksista on säilynyt. Se kuuluu näin: “EST HOC MONIMENTVM MARCEI VERGILEI EVRYSACIS PISTORIS REDEMPTORIS APPARET” – “Marcus Vergilius Eurysaces, leipuri, urakoitsija, valtion virkamies.”(1) Lukutaidottomia varten Eurysaceen ura oli esitetty maalattuina reliefeinä, jotka kertovat meille enemmän leiväntuotannosta Rooman valtakunnassa kuin mikään muu yksittäinen löytö. Eurysaces oli todellinen self made man. Tämä mies, syntyperältään mahdollisesti Syyrian kreikkalainen, joko myytiin tai möi itsensä orjuuteen. Hän työskenteli omistajilleen Vergiliusten perheelle leipurina, kunnes sai ansaittua tarpeeksi rahaa ostaakseen vapautensa. Vapautettuna orjana hän adoptoitui Vergiliuksiin ja sai heidän nimensä. Hänen leipomonsa menestyi ja laajeni; hän voitti tarjouskilvan ja ryhtyi redemptoriksi eli aliurakoitsijaksi, jonka tehtävä oli tuottaa leipää valtiolle. Lopulta leipomobisnes tuotti niin paljon, että hän saattoi rakennuttaa itselleen ja perheelleen mahtavan hautamuistomerkin.

Rooman keisariajan rauhalliset olot, valtavat sisämarkkinat, kuljetusten halpeneminen ja kasvava kysyntä mahdollistivat jokapäiväisten kulutustavaroiden tuotannon ensimmäistä kertaa teollisessa mittakaavassa. Peacock (Pottery in the Roman world: An ethnoarchaeological approach, 1982) määrittelee teollisen tuotannon tunnusmerkeiksi tuotantolaitoksen koon, tuotannon volyymin ja teknisen työnjaon. Mikäli Eurysaceen hautareliefiin on luottaminen, hänen leipomossaan nuo ehdot täyttyivät. Antiikin Roomassa tuotannosta huolehtivat officinatorit, jotka vuokrasivat tuotantoon sopivat laitokset tai maan niiden rakentamiseksi senaattorisäätyyn kuuluvilta suurmaanomistajilta sopimuksella, joka tunnetaan nimellä locatio conductio rei. Officinatoreja voisi verrata yrittäjiin ja pehtooreihin, joiden manufaktuureista yksityiset käsityöläiset ja osuuskunnat vuokrasivat työtilansa. Ennen myöhäisantiikkia kaikki valtion tarpeet tyydytettiin redemptoreilla eli yksityisen sektorin aliurakoitsijoilla, jollainen Eurysaceskin oli (Oleson: The Oxford Handbook of engineering and technology in the classical world, 2008).

Eurysaceen haudan friisiin on kuvattu leiväntuotannon eri vaiheet. Eteläsivulla esitetään viljan tuominen leipomoihin, valtion virkamiehet kirjoittamassa kuittejaan, viljan jauhatus kahdessa aasin pyörittämässä myllyssä ja syntyneen jauhon seulominen valvojan silmän alla; yksi mies tarkastaa sen laadun. Pohjoissivulla taikinaa vaivataan mekaanisissa sekoituskoneissa; kaksi neljän miehen ryhmää muotoilee taikinasta leipiä; vasemmalla ladataan uunia pitkällä leipälapiolla. Länsisivulla valtion toga-asuiset virkamiehet punnitsevat ja tarkastavat valmiit leivät, jotka lastataan koreihin ja kuljetetaan pois samalla kun kirjanpitäjät tekevät omia merkintöjään.

Entä ne oudot pyöreät aukot? Niiden sanotaan olevan taikinanvaivauskoneiden suuaukkoja. Uskokaa tai älkää.

(1) Piirtokirjoituksen lopun pitäisi oikeastaan kuulua apparitor, koska nyt siinä lukee ”ilmestyy”. Kukaan(1a) ei tietääkseni ole onnistunut selvittämään, mitä Eurysaces on halunnut tarkoittaa sanalla apparet tässä yhteydessä. Bill Thayer on huomauttanut, että kenen tahansa joka haluaa tulla haudatuksi eräänlaisessa leipäuunissa täytyy olla hieman eksentrinen, joten kyseessä voi olla sisäpiirivitsi.

(1a) – Lisätty 5.5.2012 – Mary Beardin mukaan piirtokirjoitus voidaan tulkita: ”Tässä lepää Eurysaces, urakoitsija ja leipuri, tajusitko?”. Jättimäisessä taikinanvaivauskoneessa. Ei huono.

Crypta Balbi

Joitain vuosia sitten avattu Crypta Balbi on todellinen helmi Rooman museoiden joukossa. Sen jälkeen kun väsynyt vaeltaja Grand tourillaan on ehtinyt taivaltaa loputtomien maalaus- ja veistossalien halki, kaupunkiarkeologiaan erikoistunut Crypta Balbi tarjoaa jotain aivan muuta. Se on kattava mutta sopivan pieni että sen voi käydä läpi siestan aikana, moderni, hyvin ilmastoitu, erinomaisesti opastettu museo didattico. Kävijän kannattaa saman tien hankkia 22 euroa maksava Archaeologia card joka tarjoaa sisäänpääsyn paitsi Crypta Balbiin, myös kahdeksaan muuhun kohteeseen, ja sen voi ostaa paikan päällä. Kortilla aukenevat ovet Colosseumille, Palatinukselle, Forum Romanumille, Caracallan kylpylöihin, Diokletianuksen kylpylöihin, Palazzo Altempsiin, Palazzo Massimoon ja Cecilia Metellan mauseoleumiin.

Kortteliarkeologiaa

Toisin kuin useimmat museot, jotka keskittyvät tiettyyn aikakauteen tai esinetyyppiin, Crypta Balbi tarjoaa veitsenterävän dissektion yhden korttelin historiasta Rooman tasavallan ajalta  1700-luvulle asti ja opettaa samalla laajemmin, millaiset prosessit muovaavat kaupunkikuvaa. Itseäni ovat pitkään kiehtoneet nuo välivaiheet, joista harvemmin puhutaan. Miltä ikuinen kaupunki näytti keskiajalla? Missä vaiheessa ja kuinka nopeasti keisarillisen Rooman rakennukset hylättiin ja mitä niille tapahtui? Crypta Balbi onnistuu vastaamaan kaikkiin näihin kysymyksiin esinein, tarinoin ja rekonstruktioin. Itse asiassa Crypta Balbi taitaa olla Rooman ainoa moderni arkeologinen museo joka kohtelee kaikkia aikakausia samanarvoisina.

Crypta tarkoitti alunperin luolaa tai käytävää, mutta Augustuksen aikana se yleistyi kuvaamaan myös maanpäällisiä ihmisen rakentamia hämäriä tiloja, kuten peristyylipihan syviä pylväskäytäviä. Museon crypta on toiminut Lucius Cornelius Balbus nuoremman rakennuttaman teatterin vilpolana. Balbuksen teatteri Marcelluksen ja Pompeiuksen teattereihin verrattuna pieni, mutta erityisen korkeatasoinen. Vilpola ja piha temppeleineen (näyttelijät kävivät siellä rukoilemassa suotuisia arvosteluja) olivat teatterin backstage, yhtä olennainen osa roomalaista teatterikompleksia kuin popcorn-myymälä elokuvateatterille. Pitkien näytäntöjen ja luentojen väliajalla niissä käytiin naukkaamassa syötävää ja juotavaa, hieromassa kauppoja ja bongaamassa julkkiksia. Rahvaan teattereiden peristyyleissä oli myymälöitä, hienommissa taidenäyttelyitä. Balbuksen teatterin crypta kuului jälkimmäiseen luokkaan.

Myöhäisantiikin aikana teatteri ja crypta jäivät pois käytöstä ja rakennus sai muuta käyttöä. Crypta muutettiin ensin Mithran pyhätöksi (Mithraeum), sitten talleiksi ja puodeiksi. Sen viralliseksi nimeksi tuli Botteghe obscura hämärien holvikaarten raunioissa päivystäneiden kaupustelijoiden mukaan, ja sillä nimellä viereinen katu tunnetaan tänäkin päivänä. Peristyylipihan temppelistä tuli pieni luostari. Keskiajalla kalkinpolttajien kasvava ammattikunta valtasi koko kompleksin itselleen ja alkoi käyttää raaka-aineenaan marmoripatsaita, koristeita ja rakennusten pinnoitteita. Crypta Balbin kalkkiuuni oli niin suuri, että koko kaupunginosaa alettiin kutsumaan sen mukaan Calcararioksi.

Crypta Balbin kalkkiuuniCrypta Balbin kalkkiuuni

Keisareiden marmorikaupunki kuorittiin huolellisesti pala palalta ja muutettiin kalkiksi, tuoksi elintärkeäksi lannoitteeksi ja laastin ainesosaksi. Uunit sauhusivat vuosisatojen ajan; välillä paavin edusmiehet kävivät valikoimassa erityisen kauniita patsaita Vatikaanin kokoelmiin. Antiikin Rooman muinaisesta loistosta kertoo paljon se, että järjestelmällisestä hävityksestä huolimatta marmoria riitti vielä kierrätettäväksi Rooman satojen barokkikirkkojen rakentamiseen.

Kun Vatikaaniin ei jaksa jonottaa ja Palazzo Massimo on kuluttanut jalat loppuun, kannattaa hemmotella itseään Crypta Balbilla. Ainoa pieni miinus tulee siitä, että ainakin elokuussa 2008 Mithraeum-sali oli vielä keskeneräinen, multimediaesitys rikki ja englanninkieliset tekstit uupuivat.

  • Avoinna kello 9.00 – 19.45 (suljettu maanantaisin, jouluna ja uutenavuotena).  Via della Botteghe Oscura 31, Largo Argentinan vieressä.

Antalya Müsezi

Antalyan museo on kuin keidas aavikolla: virvoittava ja yhtä epätodennäköinen. Vain kivenheiton päässä eräältä itäisen Välimeren helvetillisimmältä bilerannalta on matala, hyvin ilmastoitu, travertiinikivestä rakennettu kompleksi, jonka kolmessatoista hallissa lepää 35,000 esinettä Lyykian varhaisvaiheilta ja Rooman vallan ajalta. Esillepano on hyvin mietitty, mutta nimilapuissa ja selostuksissa on jostain syystä kitsasteltu niin turkiksi kuin englanniksikin. Etenkin keramiikka- ja lasiesineet kaipaisivat enemmän kontekstia. Arkeologisen puolen lisäksi Antalyan museossa on myös ottomaanikautta kuvaava laaja etnografinen osasto niille, jotka pitävät mattoja, vaatteita ja työkaluja marmoria mielenkiintoisempana. Museossa piti olla jossain esillä myös P. Nikolaoksen leukaluu, mutta en huomannut relikvaariota missään. Liekö restauroitavana?

Museon tärkein attraktio on läheisen Pergen kaupungin roomalaisen teatterin koristelu patsaineen ja friiseineen kaikkineen. Turkkilaiset arkeologit tutkivat ja kaivoivat tämän harvinaisen ehjänä säilyneen 20,000 hengen teatterin vuosina 1985-1993 ja siirsivät kaiken säilyneen koristelun turvaan Antalyan museoon. Itse teatterin rakennustyöt on aloitettu noin  vuonna 170 ja se on viimeistelty Aleksanteri Severuksen (222-253) tai Maximinus Thraxin (235-238) hallituskaudella. Se käy malliesimerkistä Antoninusten kauden lopun ekspressionistisesta barokkityylistä, jolle on tyypillistä dramaattiset ilmeet, syvään uurretut reliefit ja koukeroiset, rönsyilevät koristeet.

Continue reading

Hurskasta arkeologiaa IV


Zahi Hawass esittelee löytöjä Taposiris Magnassa. Kuva: AP/Amr Nabil

Tällä kertaa hurskaan arkeologian palkinnon saa Zāhī Ḥawwās, Egyptin valtionarkeologi, joka on ilmoittanut löytäneensä Kleopatran haudan. Tai sitten ei: Toisin kuin Reutersin kautta maailmalle levinneestä uutisesta, Taposiris Magnan kaivausten lehdistötiedotteesta käy ilmi että kyseessä on pikemminkin tutkimuksen motiivi, ei tulos. Silti tapaus saa minusta korkeat pisteet  hurskasta arkeologiaa arvottavalla Ktsesiaksen asteikolla. Tutkijoilla ei ole käsissään edes ruumista, vain Kleopatra VII Philopatorin mukaan ajoitettuja rahoja ja varsin arkkityyppisen pienoispatsaan pää, joka voi esittää ketä tahansa.

Ei ole poissuljettua, etteikö Kleopatran ja Antoniuksen viimeinen leposija voisi olla Taposiris Magnassa, mutta niin kauan kun siitä ei ole todisteena edes yhtä piirtokirjoituksen palasta, olisi syytä pistää jäitä hattuun. Sitäpaitsi stetsoniin pukeutuva ja televisiokameroiden edessä viihtyvä Zāhī Ḥawwās faniklubeineen on kotikenttänsä ulkopuolella kiistelty hahmo. Jotkut egyptologit ovat syyttäneet häntä tutkimustyön estämisestä, huomiohakuisuudesta, tyrannimaisuudesta ja muiden tutkimustuloksien omimisesta. Toiset ovat kiinnittäneet huomiota Ḥawwāsin antisemitistisiin lausuntoihin [1], [2].

Toisaalta on väistämätöntä, että Zāhī Ḥawwāsin kaltaisessa asemassa oleva ja median kainalossa viihtyvä mies saa vihamiehiä. Vaikka Ḥawwāsin tutkimustyötä värittääkin isänmaallinen (ja kenties taloudellinen?) motiivi, on hän kuitenkin ansiokkaasti puolustanut alaansa tiedemaailman reunoilla toimivia hörhöjä vastaan; harva tieteenala innostaa eksentrikkoja yhtä paljon kuin  egyptologia. Tähän ryhmään kuuluvat muun muassa afrosentristit (jotka uskovat suuren valkoisen salaliiton pimittäneen sen, että historian merkittävät henkilöt ovat olleetkin mustia)  ja  maan ulkopuolista vaikutusta etsivät eksoarkeologit (jotka uskovat ufojen rakentaneen pyramidit).

Ja kun kyse on Kleopatrasta, kaikkia tuntuu oppiarvoon katsomatta kiinnostavan  vain yksi asia: Oliko hän kaunis? Siitä lähtien, kun sisällissodan voittaneen Octavianuksen (myöhempi keisari Augustus) propagandakoneisto leimasi Kleopatran itämaiseksi syöjättäreksi ja kaikkien vamppien esiäidiksi, tämän hellenistisen monarkin muut ominaisuudet ovat muuttuneet siinä määrin epäolennaiseksi että Blaise Pascal saattoi vuonna 1670 kirjoittaa “Jos Kleopatran nenä olisi ollut hitusenkin pienempi, se olisi muuttanut maailmanhistorian”. Taposiris Magnankin lehdistötiedote päättelee:

The statue and coins show her as a beauty, contradicting the idea recently suggested by an English museum curator that the queen was quite ugly. The finds from Taposiris reflect a charm that could have captured the hearts of Julius Caesar and Mark Antony, and indicate that Cleopatra was in no way unattractive. Moreover, the features of the sculpted head show no sign of African ancestry, contradicting a recently advanced theory.

Kleopatran haudasta ja sen merkityksestä lisää New York Timesin kolumnissa (Stacy Schiff).

Hurskasta arkeologiaa III

Khirbat en-Nahasin kuparikaivos. Kuva: Thomas Levy, UC San Diego.
Khirbat en-Nahas, kuparilouhoksen kaivaukset käynnissä. Kuva: Thomas Levy, UC San Diego.

Kuningas Salomon kaivokset on löydetty Jordaniasta. En voi muuta kuin jälleen päivitellä hurskasta arkeologiaa, jolla pyhiä kirjoituksia todistetaan teleologisesti todeksi. Liiton arkkeja ja Abrahamin kaivoja Raamattu kädessä etsiskelevät oman elämänsä Indiana Jonesit ovat oma surullinen lukunsa, mutta tässä tapauksessa kyse on ehkä enemmänkin siitä että “Salomon kaivokset” kiinnostavat huomattavasti enemmän tiedotusvälineitä ja potentiaalisia tutkimusapurahojen myöntäjiä kuin uutinen 900-luvulle eaa. radiohiiliajoitetuista kuparikaivoksista.

Klassillisessa arkeologiassa on ollut tapana liittää miltei kaikki löydyt johonkin kirjallisuudesta tunnettuun henkilöön, oli attribuoinnille perusteita tai ei. Khirbat en-Nahasin kaivosten tapauksessa yhteys on harvinaisen löyhä, sillä se perustuu tyystin Raamattuun. Salomo (שְׁלֹמֹה) on hahmo, joka tunnetaan lähinnä sekundaarisista lähteistä. Hänen myyttiset kaivoksensa taas ovat suurelta osin Sir H. Rider Haggardin 1800-luvulla kirjoittamasta ja suursuosion saaneesta Allan Quatermain -seikkailukirjasta King Solomon’s Mines.

Salomosta kertovat Tanakin osat (Kuninkaiden kirjat) ovat nähtävästi syntyneet 500-luvulla eaa. deuteronomisteiksi kutsuttujen kirjoittajien käsissä. Baabelin vankeudessa toimineet deuteronomistit haikailivat menetettyä “Pyhää maata” ja käyttivät vanhempaa kirjallista materiaalia hyväkseen luodessaan kansalleen uutta, uljasta menneisyyttä. Oma osansa tässä oli Salomolla, joka mahdollisesti hallitsi vain hyvin pientä heimovaltiota.

Tel Avivin yliopiston arkeologian professorin Israel Finkelsteinin ja Neil Asher Silbermanin  kannattaman arkeologisen käsityksen mukaan Israelin ensimmäinen kultakausi oli sata vuotta Salomon jälkeen hallinneen Omrin kuningashuoneen (884-842 eaa.) aika.  Israelista tuli silloin ensimmäistä kertaa kehittynyt valtio, joka kykeni mm. ylläpitämään pysyvää armeijaa. Egyptiläisten maahanhyökkäysten aiheuttaman kaaoksen jälkimainingeissa Omri loi kanaanilaisista, moabilaisista, israeliiteista ja juudealaisista koostuvan monikulttuurisen yhtenäisvaltion, jonka keskus oli Samaria. Hän on myös ensimmäinen Israelin hallitsija, jota voidaan kiistatta pitää historiallisena.

Omri ja hänen seuraajansa olivat polyteistejä. Kanaanilaiset, moabilaiset ja israeliitit palvoivat kutkin omia jumaliaan. Sitä myöhempi jahvistinen historiankirjoitus ei voinut sulattaa. Niinpä Omrin kuningashuone esitetään Raamatussa syntisenä ja turmeltuneena. Dynastian aikana syntyneet uudistukset ja näyttävät rakennusprojektit yhdistettiin deuteronomistien mielessä Salomoon, tuohon viisaaseen ja hurskaaseen Daavidin poikaan.

Hurskasta arkeologiaa II

Roomasta kuuluu taas kummia. Nyt kohu-uutista legendaarisen Lupercal-luolan löytymisestä on korjattu hieman. Mahdollisesti kyseessä onkin keisari Neron ensimmäiseen, tuhoutuneeseen palatsiin kuuluva sali. Hyvä että heitettiin jäitä hattuun, sillä on liiankin helppo munata maineensa esittämällä mahdottoman hyviä tutkimustuloksia, ellei todistusaineisto ole ehdottoman sitovaa.

Viimeksi kerroin Vatikaanin arkeologien “löytäneen” Callixtuksen katakombeista tuhat Neron vainojen uhria ehjine vaatteineen. Tästä hurskaasta keksinnöstä ei ole sen koommin kuultu. Viimeisimmässä Archaeology-lehdessä Eric H. Cline kirjoittaa “hurskaan arkeologian” suosion kasvusta viime aikoina ja siitä, miten oikeiden tutkijoiden pitäisi valloittaa Raamatun arkeologia takaisin tieteelle. Todellakin, sillä viimeisten kymmenen vuoden aikana oman elämänsä Indiana Jonesit ovat kaivaneet esille sellaisen määrän pyhäinjäännöksiä, että itse Kaarle IV:n relikvaariokin joutuisi häpeään: Jaakobin ossuaari, Liiton arkki, Jeesuksen hauta, Nooan arkki…

Välillä tulee mieleen, että uskovaisilta pitäisi ylipäätään kieltää Raamatun ajan arkeologian tutkimus. Eivät tarinat siitä huonone, vaikkei niillä välttämättä olisikaan historiallista pohjaa. Kaksituhatta vuotta vanhojen kirjoitusten ja samanaikaisten fyysisten jäänteiden yhdistäminen ei ole aina helppoa. Israelissa tämä huomattiin, kun kuninkaat Salomo ja Daavid loistavine kuningaskuntineen paljastuivat kaivauksissa jokseenkin yhtä historiallisiksi kuin Väinämöinen.

Rajuja johtopäätöksiä tehdään toki myös toiseen suuntaan. Seuraava on eräs suosikkini.

200-luvulla elänyt pakanallinen filosofi Celsus kirjoitti kiistakirjoituksessaan kristityistä, että palvotun juutalaisen puusepän syntytarina on valheellinen ja että Jeesus oli tavallinen äpäräpoika: Teini-ikäinen Maria oli tullut raskaaksi roomalaiselle Pantera-nimiselle sotilaalle. No, Saksasta on löytynyt hautakivi joka kuuluu samoihin aikoihin elelleelle syyrialaissyntyiselle jousimiehelle Tiberius Julius Abdes Panteralle. Jeesuksen syntymän aikoihin Panteran yksikön Cohors I Sagittarianorumin tiedetään olleen sijoitettuna Juudeaan… Tämän nokkelan yhteyden tarjoilee Marcello Craveri’s kirjassaan La vita di Gesù (1966).

“Kaikki liittyy kaikkeen, meidän tehtävänämme on vain löytää yhteydet.” (Umberto Eco, Foucaultin heiluri)

Hurskasta arkeologiaa

Joku aika sitten netissä uutisoitiin Vatikaanin arkeologien löytäneen Rooman katakombien ennen tutkimattomista osista 1 000 luurankoa. Ruumiit oli ilmeisesti pinottu päällekkäin, mikä antaisi ymmärtää että kyseessä on joukkohauta. Kaikkein ihmeellisintä uutisessa oli kuitenkin se, että siinä väitettiin alkuperäisten tekstiilien säilyneen luurankojen ympärillä. Ruumiit oli balsamoitu ja puettu kalliisiin kultalangalla päärmättyihin toogiin. Koko löytö on uutisen mukaan ajoitettu 1. vuosisadalle, mutta millä perustein, ei siitä selviä.

Ajanlaskun alun tienoilla roomalainen yläluokka suosi polttohautausta; ruumishautaus tuli muotiin vasta hieman myöhemmin. Tämän perusteella Vatikaanin arkeologeilla on jo selitys valmiina: Ruumiit ovat keisari Neron vainoissa menehtyneitä kristittyjä marttyyreitä. Katolinen kirkko on pitänyt myös huolta siitä, ettei puolueettomia tutkijoita ole päästetty paikalle. Juttu haiskahtaa jo peninkulman päähän hurskaalta petokselta.

Löytöä ei ole uutisoitu muualla kuin italialaisissa sanomalehdissä ja the Scotsmanissa, johon netissä olevat lähteet viittaavat. Tekstiilien säilyminen on kaikkein kummallisinta ja epäilyttävintä. Tähän mennessä roomalaisaikaisia vaatteita on säilynyt ainoastaan Faijumin ja Dura-Europoksen kaltaisissa äärimmäisen kuivissa aavikko-olosuhteissa. Mikäli tieto kuitenkin pitää paikkaansa, kyseessä olisi mullistava löytö ja tekstiilihistorian sensaatio vailla vertaa, jonka kuvittelisi päätyvän nopeasti esim. Archaeologyn sivuille.

Hurskaalla arkeologialla on taipumus päättää tutkimustulokset etukäteen. Tällaisen tutkimuksen perimmäinen motiivi on tietenkin todistaa oman uskonnon paikkaansapitävyys. Israelissa sekä juutalaiset että kristityt arkeologit ovat jo vuosikymmenien ajan etsineet todisteita siitä, että Raamattu on totta ja jumalan sanaa. Raflaavimmat löydöt, kuten Jaakobin sarkofagi, ovat yleensä johdonmukaisesti paljastuneet väärennöksiksi. Hurskaiden arkeologien suojeluspyhimys voisi olla keisari Konstantinus Suuren äiti Helena, joka 300-luvulla ensimmäisenä suoritti kaivauksia Jerusalemissa – ja löysi Jeesuksen ristin, minkä muunkaan!

Ilmiö on tunnettu myös sekulaarilla puolella, missä uskonnon korvaa teoria. Eräs kuuluisa arkeologi taisi tokaista, ettei kukaan ole todellinen tieteentekijä ennen kuin on joutunut hylkäämään oman lempiteoriansa löytöjen valossa. Lehdistöllä – ja joskus tutkijoillakin – on markkinointiteknisistä syistä tapana liittää esinelöydöt johonkin tunnettuun historian henkilöön. Se on myös kätevä tapa puhua esineistä, joihin muuten pitäisi viitata vain jollain obskuurilla arkistonumerolla. Minulle se tuo mieleen lähinnä katolisen kirkon reliikit, joille arvoa antaa juuri yhteys tunnettuun henkilöön, ei esine itse.

Mutta takaisin katakombeihin… Jos kyseessä on todellakin 1. vuosisadan hautaus, ruumiit tuskin ovat kristittyjä. Epäilen vahvasti, oliko miljoonakaupungissa tuolloin edes yhteen laskettuna tuhatta kristittyä. Tietämämme mukaan ensimmäiset kristityt olivat lähinnä juutalaisia käännynnäisiä ja kreikkalaisia, orjia tai alempaa keskiluokkaa: Vähittäiskauppiaita, kievarinpitäjiä ja muuta väkeä, jotka tuskin pukeutuivat kultaiseen toogaan edes hautajaisissaan. Ruumiit saattavat tietysti olla Rooman juutalaisia, tai muita rikkaita joita surmattiin Neron vainoissa. Tai ehkä he olivat kulkutaudin uhreja? Luissa ei uutisen mukaan ole näkynyt väkivallan merkkejä. Jäämme odottamaan, tuleeko asiassa vielä lisävalaisua, vai jääkö tämäkin obskuurien internetissä kiertäneiden uutisankkojen eläintarhaan.