Mutinus Tutinus


Lemmekäs satyyri ja kiimainen kuttu

Kun tuhkaan ja laavaan hautautunutta Pompejin kaupunkia alettiin ensimmäisen kerran kaivaa auki 1700-luvun lopulla, ensimmäisenä esiin tuli aineistoa joka nykyään luokiteltaisiin pornografiseksi. Koska suorasukainen seksuaalisuus oli ajalle suoranainen mahdottomuus eikä se muutenkaan sopinut ihannoituun Winckelmannilaiseen kuvaan antiikista (”Edle Einfalt und stille Größe” – jalo yksinkertaisuus ja hiljainen suuruus), eroottiset freskot peitettiin uudelleen ja pornografiset esineet lukittiin huolellisesti piiloon. Itse asiassa näin tehtiin ilmeisesti jo toiseen kertaan, sillä jo Pompeijin vuonna 1599 löytäneen arkkitehti Fontanan epäillään saaneen käsiinsä vahingossa eroottisaiheisia muinaisjäänteitä ja haudanneen ne kaikessa hiljaisuudessa takaisin maan poveen.

Napolin kuningas Francisco I tuohtui löydöksistä vuonna 1815 niin, että määräsi esineet suljettavaksi salaiseen huoneeseen, johon saattoi päästä käymään poikkeusluvalla ainoastaan ”moraaliltaan luja ja äärimmäisen hurskas mies”. Myöhemmät Napolin kuninkaat kuitenkin keräsivät Pompejin eroticaa omiin yksityiskokoelmiinsa. Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta Pompejin pornografinen esineistö on pysynyt lukkojen takana tähän päivään asti, sillä säilyneet kokoelmat avattiin yleisölle vasta vuonna 2000. Sekin aiheutti katolisen kirkon parissa pahennusta.

Pompejin erotiikka on aiheuttanut päänvaivaa myös meidän aikamme tutkijoille. Arkeologit antoivat esiin kaivamilleen rakennuksille nimen ja funktion säilyneen esineistön tai maalausten perusteella; näin sai nimensä esimerkiksi salaisia vihkimysmenoja kuvaavista seinämaalauksistaan tunnettu Villa de Misteri, Mysteerien huvila. Seiniin raaputettujen rivousten ja eroottisten seinämaalausten perusteella pienessä Pompejin maaseutukaupungissa oli kuitenkin enemmän porttoloita kuin leipomoita: peräti 25 kappaletta.

Kirjallisten lähteiden perusteella Pompeji ei ollut minkään Napolinlahden hurvittelukeskus. Pikemminkin se oli vanha, hieman unelias etruskien perustama 20 000 asukkaan kauppapaikka, ei edes lomakeskus siinä missä naapurinsa Herculaneum. Ehkä se tuttuuden tunne johon törmää Pompejin, Herculaneumin tai Stabiaen kaupungeissa johtaa katsojaa harhaan. Akateemisessa mielessä on vaarallista olettaa, että mielikuvat ja assosiaatiot joita tietyt kuvat ja esineet herättävät nykyihmisessä pätivät myös aikalaisiin. Myös ne perusteet joilla talojen oletetaan olleen porttoloita ovat toisinaan kyseenalaisia. Ajatusleikkinä: Kuinka monesta nykytaloudesta voisi tulevaisuuden arkeologi löytää eroottista taidetta ja välineistöä?

Ilmeisesti kyse onkin siitä, että seksuaalisuuden julkinen esittäminen ei ollut roomalaisille tabu, vaan luonnollinen osa elämää. Muitakaan luonnollisia ruumiintoimintoja ei pahemmin peitelty, vaan ne jaettiin. Kerrostaloissa ei asuntoihin kuulunut yleensä omaa keittiötä ja käymälää. Syötiin joko ulkona tai sitten ruoka ostettiin torilta ja valmistettiin yhteiskeittiössä. Julkisissa käymälöissä käytiin yhdessä, niissä seurusteltiin ja puhuttiin politiikkaa. Sama koskee peseytymistä. Isommissa kylpylöissä oli tosin nykyisten uimahallien tapaan naisten ja miesten puku- ja saunaosastot erikseen, tai sitten erilliset vuorot. Pompejin kylpylä oli yhteiskylpylä, joten sukupuolten erottelukaan ei voi olla syynä siihen, että se on kuuluisa ainoista säilyneistä lesboseksimosaiikeistaan.


Hic habeat felicitas

Roomalaisten kylpylöiden pukuhuoneiden lattioita ja kattoja koristavat usein eroottiset mosaiikit. Miksi? Varmastikaan tarkoitus ei ollut asiakkaiden kiihottaminen. Erään teorian mukaan panokuvien alastomilla vartaloilla haluttiin kertoa, että kyseessä oli riisuutumistila. Selitys ei tunnu kauhean vakuuttavalta. Kuvat eivät myöskään olennaisesti eroa monien porttoloiksi merkittyjen asuntojen kuvituksesta. Ehkä kuvien tarkoitus oli vain viihdyttää? Kenties erilaiset seksiaktit kertoivat roomalaisille vain hauskanpidosta ja onnesta. Yksityisasunnotkin suojattiin ”pahalta silmältä” ja onnettomuuksilta tomerasti jöpöttävillä falloksen kuvilla. Varmemmaksi vakuudeksi esimerkkikuvassa on falloksen viereen kirjoitettu: Hic habeat felicitas, ts. tämä talo on onnellinen talo.

Uudempi kriittinen arviointi on pudottanut Pompejin porttoloiden määrän yhdeksään. Näissä paikoissa myös rakennusten arkkitehtuuri ja muut löydökset tukevat käyttötarkoitusta: Tyttöjen pikkuruiset huoneet tai kopit, joissa he ovat ottaneet vastaan asiakkaitaan; tyydytettyjen asiakkaiden arviot akteista ulkoseiniin raaputettuina. Hic ego nunc futui formosam forma puellam, laudatam a multis, sed lutus intus erat. ”Nain täällä äsken hyvännäköistä tyttöä, muotovaliota ja monien ylistämää, mutta sisällä tyttö olikin ihan paska.” Piirtokirjoitus keskustan basilican, roomalaisten oikeusistuimen ja ostoskeskuksen, seinässä mainostaa seuranpuutteesta kärsiville matkalaisille, että kaupungin tytöt ovat auliita ja ystävällisiä, ja antaa ohjeita mistä heitä voi löytää. Porttoloiden seiniin oli mainosmielessä maalattu myös tyttöjen taksat selvästi esille. Kenties moraali ei ollut yhtään löyhempi kuin nykyään, mutta suhtautuminen seksuaalisuuteen paljon avoimempaa ja suorasukaisempaa.


Siivekäs Mutinus

Roomalaisten alkuperäinen hedelmällisyyden- jumala oli etruskilaista alkuperää oleva Mutinus Tutinus, jolla oli oma pyhäkkönsä Rooman kaupungissa. Sanotaan, että vastanaineet naiset kävivät ennen hääyötään lahjoittamassa neitsyytensä pyhäkössä pönöttävän Mutinus (tai Mutenus)-jumalankuvan kiviselle erektiolle. Teko takasi avio-onnen ja varmaankin myös hedelmällisyyden. Yleensä Mutinus, jonka nimi juontuu miehistä elintä tarkoittavasta latinan sanasta, esiintyy siivekkään falloksen muodossa. Näitä onnenkaluja naiset kantoivat kaulassaan suojana demoneita vastaan.

Varsinainen Mutinus Tutinuksen palvonta näyttää sekoittuneen jo varhaisessa vaiheessa Priapukseen, jonka koti oli kreikkalaisessa Lampsakoksessa Vähässä-Aasiassa. Hänestä Gaius Valerius Catullus on sepittänyt nämä säkeet:

Omistan, pyhitän tämän lehdon sinulle, Siittimen jumala,
jonka koto ja metsämaat ovat Lampsacuksessa;
siellä, Hellespontoksen rannikkokaupungeissa
sinua palvotaan suurimmin.
Siellä rannat ovat ostereista rikkaat!
(Catullus XVIII, käännös Jukka Kemppisen)

Onnea tuova Mutinus Tutinus esiintyy myös muissa muodoissa, joista kummallisimpia on oikealla kuvattu siivekäs ratsu. Pompejista niitä on löytynyt sekä tavallisina pienoisveistoksina että tuulikelloina. Falloksia ei selvästi pidetty uhkaavina tai pelottavina, sillä eräässä tuulikellossa Mutinuksen kulliruumiin päällä ratsastaa pieni amoriini, rakkaudenjumala.

Roomalaisten harjoittamalle sukupuolimagialle oli useimpien eurooppalaisten kansanuskojen tapaan ominaista se, että ”voimapaikan” näyttäminen karkotti pahan. Roomalaisilla ”voimaelin” kuului miehelle. Itämerensuomalaisten maagisissa tavoissa miehinen elin on sen sijaan onneton ja heikko. Sen suojaamisvoima on olematon verrattuna naisen väkeen, joka löytyi hameen alta. Tällä voimalla suojattiin karja, torjuttiin kirouksia ja kateita, ja saatettiinpa sitä käyttää vahingoittamiseenkin. Miehet nimittäin pelkäsivät, että naiset saattaisivat äksylle päälle sattuessaan lähettää heillekin vitun vihat, kuukautiset. Tältä vaaralta suojasivat ainoastaan tietäjän loitsu, joka sisälsi voimapaikan syntysanat.

Mutinus on antanut nimensä uudella ajalla kokonaiselle sienien suvulle, joista esimerkiksi kelpaa mutinus caninus, kansanomaiselta nimeltään koirankyrpäsieni.

Et tu, Judas!


Vatikaanin museossa on Julius Caesaria esittävä patsas, yksi niistä monista jotka tehtiin hänen kuolemansa jälkeen kenties kuolinnaamion perusteella. Marcus Antonius pystytti samanlaisen Forum Romanumin rostralle, puhujalavalle. Ciceron mukaan sen jalustaan oli kirjoitettu ”Parenti optime merito”. Caesarin kasvot ovat ylevät, mutta vakavat ja kärsimyksen henkistämät. Aivan toisenlainen on Tusculumin Caesar-patsas, joka on tehty hänen eläissään. Kalju, pyöreäposkisempi, pilkallisen itsetietoinen hymy huulillaan. Myöhempien aikojen hurskaus on palauttanut Vatikaanin Caesarille hänen hiuksensa, ja herää epäilys, eikö hänen kasvonpiirteitäänkin ole paranneltu vastaamaan hänen uutta asemaansa Divus Juliuksena, Rooman suojelusjumalana, Venuksen poikana.

Caesarin perilliset, etenkin hänen pappiskumppaninsa Antonius, levittivät Divus Juliuksen kulttia ympäri valtakuntaa. Hellenistisessä idässä se otti tulta, sillä jo Aleksanterin seuraajat, diadokit, olivat omaksuneet persialaisen tavan tulla palvotuksi jumalina. Jumalallisen Caesarin kulttipatsaat vastaavat kuolinnaamion henkistynyttä Juliusta, tammenlehtiseppele (corona civica) kulmillaan. Todellinen pietá! Kulttipatsaiden piirtokirjoituksissa Caesar ei ole pelkästään ylipappi (pontifex maximus), diktaattori ja konsuli, vaan sôtêr, euergetês ja theos – pelastaja, hyväntekijä ja jumala. Hän oli myös, kuten sanottu, optime merito, kreikaksi chrêstos, joka hellenistisen kauden lopulla lausuttiin samalla tavalla kuin ”voideltu”, kristus.

Divus Juliuksen kulttimenoissa esitettiin ilmeisesti Caesarin omaa passiota, kärsimysnäytelmää, jonka keskeiset osat olivat Caesarin saapuminen roomaan riemusaatossa, hänen ihmetekonsa, salaliitto, ehtoollinen, murha, postuumi oikeudenkäynti, ruumiin polttaminen ja ylösnousemus komeetan muodossa taivaaseen. Keisariajan mysteerinäytelmät toistavat tiettyjä samoja kaavoja, joten tarkastellaanpa Caesarin ja Kristuksen näytelmiä keskenään.

 

  1. Jeesus saarnasi anteeksiantoa ja rakkautta jopa vihollisiaan kohtaan.
    – Caesar oli tunnettu jalomielisyydestään ja siitä, että hän antoi anteeksi katkerimmillekin vihamiehilleen, sekä kansalaissodan aikana että sen jälkeen. Caesarin laupeudesta tuli suorastaan käsite (Clementia Caesaris).

  2. Jeesus ratsastaa aasin selässä riemusaatossa Jerusalemiin, jossa kansa juhlii häntä kuin kuningasta, mikä sapettaa vanhimpainneuvostoa. Hänen ystävänsä ja opetuslapsensa Juudas Iskariot pettää hänet. Juudas Iskariot tekee myöhemmin itsemurhan.
    – Caesar ratsastaa hevosen selässä riemusaatossa Roomaan, jossa kansa juhlii häntä kuin kuningasta, mikä sapettaa senaattia. Hänen ystävänsä ja ottopoikansa Marcus Junius Brutus

    pettää hänet. Brutus Sicarius (”Salamurhaaja”) tekee myöhemmin itsemurhan.

  3. Teloitustaan edeltävänä iltana Jeesus viettää viimeistä ehtoollista opetuslasten seurassa juoden viiniä. Jeesus puhuu enteellisesti omasta kuolemastaan. Petturi Juudas on läsnä pöydässä.
    – Murhaansa edeltävänä iltana Caesar viettää ehtoollista lähimpien ystäviensä kera juoden viiniä. Caesar puhuu enteellisesti omasta kuolemastaan. Petturi Brutus on läsnä pöydässä.

  4. Kun Jeesuksen kärsimykset alkavat, hänen kakkosmiehensä ja apulaisensa Pietari kieltää tuntevansa häntä, vaikka on vannonut vankkumatonta uskollisuuttaan. Kaikki opetuslapset jättävät Jeesuksen ja pakenevat.
    – Kun Cesarin kimppuun käydään, hänen kakkosmiehensä ja uskonnollinen apulaisensa Marcus Antonius pelkää henkensä puolesta, naamioituu orjaksi ja piiloutuu. Muut hänen ystävänsä, jotka vannoivat suojelevansa häntä, jättävät hänet ja pakenevat.

  5. Juuri ennen teloitustaan Jeesusta pilkataan pukemalla hänen päälleen purppurakaapu ja kruunaamalla hänet orjantappuraseppeleellä. Apokryfisen Nikodemuksen evankeliumin mukaan Longinus-niminen sotilas pistää häntä kylkeen keihäällä.
    – Juuri ennen murhaa salaliittolaiset pilkkaavat Caesarin purppurakaapua ja laakerinlehtiseppelettä. Tappavan, kylkeen osuneen tikariniskun antaa salaliittolaisista Gaius Cassius Longinus.

  6. Jeesus teloitetaan 15. päivänä nisania (maaliskuuta). Hän nousee kolmantena päivänä kuolleista ja kohoaa taivaaseen. Jeesuksen kuolema järkyttää luonnonjärjestystä: Aurinko pimenee.
    – Caesar murhataan maaliskuun iduksena eli 15. päivä. Hänen tuhkansa haudataan uudestaan kolmantena päivänä ja hänen katsotaan nousseen taivaalle ilmestyneen komeetan muodossa jumalten joukkoon. Caesarin kuolema järkyttää luonnonjärjestystä: Aurinko pimenee (Plutarkhos), villieläimet itkevät (Vergilius).

Sivuhuomiona mainittakoon, että keisari Claudiuksen aikana Roomaan tuodussa Kybelen mysteereissä kuolevan ja ylösnousevan Attis-jumalan kuolema ja kärsimysnäytelmä esitettiin myös maaliskuun 15. päivänä.

Kuten sanottu, Divus Juliuksen kultti levisi lähinnä itään, Aleksandriaan ja Antiokiaan. Caesarin papit käyttivät ilmeisesti ajankohtien samanlaisuutta hyväkseen muokatessaan Divus Juliuksen elämän samaan muottiin jolla oli valettu muutkin kuolevat ja ylösnousevat jumalat – Attis, Tammuz ja Osiris. Myöhemmin hyväksi havaittua kaavaa toistivat Mithran, Manin ja Jeesuksen palvelijat. Myös Divus Julius oli ylipappi ja ”voideltu”, kristus. Ja hän nautti suurta luottamusta juutalaisten keskuudessa. Caesar oli myöntänyt juutalaisille huomattavia erivapauksia, mm. verohelpotuksia. Juutalaiset oli myös vapautettu asepalveluksesta eikä heidän tarvinnut tehdä sapattina työtä. Kaiken lisäksi Caesar oli kukistanut juutalaisten vihollisen Pompeius Magnuksen, joka oli kehdannut häpäistä persoonallaan Jerusalemin Temppelin kaikkein pyhimmän. Niinpä Divus Juliuksen kärsimysnäytelmää esitettiin varmaan myös Jerusalemissa, sata vuotta ennen kuin Jeesuksen elämäntarinaa alettiin kirjoittamaan.

Mikä vaikutti mihinkäkin, ja missä järjestyksessä? Hermes Trismegistos voisi sanoa: Kaikki liittyy kaikkeen, eikä mihinkään. Kaivaa voi, mutta vastauksia ei löydä koskaan. Mutta mikä mies oli Jeesus Barabbas, ”ryöväri” ja kapinoitsija eli juutalainen isänmaallisuusmies, joka harjoitti aseellista vastarintaa roomalaista miehittäjää vastaan. Legendan mukaan Juudean prokuraattori ratsumies Pontius Pilatus tarjosi häntä Jeesus Joosefin pojan ohella vapautettavaksi ristiinnaulitsemiselta.

Barabbas vapautettiin ja Messias päätyi ristille, vai liittyykö koko legendaan suuren luokan sekaannus? Bar-abbas on hepreaa ja tarkoittaa ”isän poikaa”, liikanimi jota käytettiin silloin kun isä ei ollut tiedossa, toisin sanoen tämä toinen Jeesus oli kaimansa tavoin avioton lapsi. Jeesus, Yoshua taas tarkoittaa ”pelastajaa”. Vierekkäin esiteltiin siis kaksi ”Isän poikaa, Pelastajaa”? Mainittakoon vielä että kirkkoisä Origenes, jonka Konstantinopolin kirkolliskokous 553 tuomitsi harhaoppiseksi gnostismiin perustuvan platonilaisuuden ja jälleensyntymisopin vuoksi, veti aikanaan herneen nenään Jeesus Barabbasin etunimestä, joka sen jälkeen vaivihkaa kumitetiin pois myöhemmistä evankeliumikopioista.

Fortuna huiusce diei


Fortuna huiusce diein temppeli Largo Argentinan alueella Roomassa. Kuva: Kalervo Koskimies

Juuri päättyvä heinäkuu on Euroopassa saanut nimensä Julius Caesarista, juliaanisen kalenteriuudistuksen alullepanijasta.

Alun perin roomalainen kalenteri alkoi maaliskuusta kuten useimmat muutkin maatalousvuoteen perustuvat kalenterit. Ensimmäiset neljä kuukautta olivat nimetty muinaisten jumaluuksien mukaan (Martius, Aprilis, Maius, Iunius), niitä seurasivat pelkät järjestysnumerot: Quinctilis, Sextilis, September, October, November, December). Vuodenvaihde siirtyi jo 100-luvulla ennen ajanlaskun alkua tammikuuhun, mutta järjestysnumerot jäivät ennalleen.

Caesar uudisti vanhan kuukalenterin joka oli mennyt jo perin pohjin sekaisin. Sen ansiosta hän sai myös nimensä kalenteriin, jossa Quinctilis sai uuden nimen Iulius. Caesarin seuraaja ja keisarinvallan perustaja Augustus ei halunnut jäädä huonommaksi, vaan nimesi Sextilis-kuun eli elokuun uudestaan Augustukseksi. Hänen seuraajalleen Tiberiukselle senaatti ehdotti syyskuun uudelleen nimeämistä Tiberiuksen mukaan, johon hän vastasi: ”Mitä te teette sitten kun tulee kolmastoista keisari?” Tämän jälkeen ajanlaskuun ei tehty mitään oleellisia muutoksia; paavi Gregorius XIII tosin lisäsi juliaaniseen vuoteen elintärkeät puuttuvat 11 minuuttia 14 sekuntia, joiden ansiosta Caesarin ajanlasku jätätti vuonna 1582 jo 11 päivää.

Tämä päivä on myös vuonna 101 eKr. käydyn Vercellaen taistelun vuosipäivä. Kun Tanskanmaassa alkoi olla jotain mätää, päättivät siellä asuvat kimbrit lähteä etsimään itselleen uusia asuinsijoja. Lapset ja eläimet mukanaan he heittivät jäähyväiset kotiseudulleen Himmerlandille ja kulkivat etelään Elbeä pitkin, kunnes Tonavan ylitettyään olivatkin jo Rooman valtakunnan alueella. Koska ihmisoikeustuomioistuinta ei ollut vielä keksitty, Rooma eväsi tylysti noilta turvapaikanhakijoilta oleskeluluvan ja päätti poistaa kimbrit voimakeinoin. Germaanit panivat kuitenkin hanttiin, ja sotahan siitä syttyi.

Vercellaessa roomalaiset vihdoin tuhosivat kimbrit. Kenraali Quintus Lutatius Catullus oli tullut luvanneeksi onnenkantamoisten jumalattarelle rouva Fortunalle oman temppelin mikäli Rooman aseet olisivat voitollisia, ja siitähän täytyi pitää kiinni. Niin ’tämän päivän onnetar’ Fortuna huiusce diei sai pyöreän pyhäkkönsä Roomaan Largo Argentinan temppelialueelle, missä se 1500 vuotta myöhemmin osoittautui onnenkantamoiseksi Rooman renessanssipaaveille, jotka repivät sen käyttökelpoiset marmorit palatsiensa ja kirkkojensa koristeiksi.

Susia ja susijuhlia

Sudet ovat Helsingin Sanomissa vilkkaana jatkuneen petokirjoittelun lisäksi tänään muutenkin ajankohtainen aihe, sillä tähän aikaan antiikin Roomassa vietettiin perheelle ja esi-isille omistetun Parentalia-juhlien ohella vuoden petomaisimpia pitoja, Lupercaliaa.

Palatinus-kukkulan juurella on sijainnut pieni luola nimeltä Lupercal, jossa susiemon kerrotaan imettäneen Romulusta ja Remusta. Rooman nuorten aristokraattien joukosta valitut Luperci-pappiskollegion poikaveitikat kokoontuivat tuossa luolassa joka helmikuun 15. päivä. Varhaisaikoina Luperci-poikien tehtävänä lienee ollut karjan suojeleminen susilta ja touhuun on liittynyt myös jonkinlaisia metsänhenki Faunuksen palvontamenoja, mutta miten asia olikaan, alkuperäinen syy oli jo kadonnut ihmisten muistista. Keisariajalla pappipoikien keskeinen tehtävä oli järjestää koko kaupungin rakastamat Lupercalia-juhlat, joilla edistettiin karjan, pellon ja ihmisten hedelmällisyyttä.

Nuorukaiset uhrasivat ensiksi luolassa kaksi pukkia ja koiran. Pääpappien otsat pyyhittiin verisellä uhriveitsellä, minkä jälkeen veri puhdistettiin maitoon kastetulla villalla. Uhritoimituksen jälkeen syötiin ja varsinkin juotiin railakkaasti, ja tähän palvontamenojen vaiheeseen saattoivat kaikki kansalaiset osallistua. Juotuaan tarpeeksi humalaiset nuorukaiset juoksivat pelkkään vuohentaljaan vyöttäytyneenä kilpaa Palatinus-kukkulaa ympäri pallit tuulessa heiluen. Tytöt ja vanhemmatkin roomattaret kerääntyivät puolestaan reitin varrelle seuraamaan villiä kirmaamista ja tarjoamaan pappispojille sieviä takamuksiaan, joita pojat sitten läimivät ohijuostessaan hellästi pukinnahkaisilla piiskoilla. Ja kaikilla oli kivaa, sillä Lupercaliaa vietettiin sankoin kansanjoukoin vielä 5. vuosisadalla.

Moinen pakanallinen meno sapetti Rooman piispaa Gelasiusta, joka pyrki korvaamaan riehakkaat pidot kristillisellä juhlalla. Tätä varten Gelasius määräsi vuonna 496 paavillisella dekretaalilla Lupercaliaa edeltävän päivän omistettavaksi P. Valentinukselle. Kuka tämä Valentinus oli ja miksi hänen nimensä oli pyhä, ei ollut tuolloin edes katolisen kirkon tiedossa. Gelasiuksen mukaan ”hänen nimensä on syystä kunnioitettu ihmisten parissa, mutta hänen tekonsa tuntee vain Jumala.” Kenties hän oli joku kolmesta Valentinus-nimisestä miehestä, jotka kuolivat keisari Claudius II Gothicuksen aikana (268-270). Eräs heistä oli afrikkalainen munkki ja toinen Interamnan (Ternin) piispa. Kolmas Valentinus oli perimätiedon mukaan roomalainen kristitty pappi joka haudattiin Via Flaminian varrelle lähelle Porta del Popoloa, joten on aivan mahdollista että kyseessä on sama mies.

Valentinus pysyi vuosituhannen ajan täysin tuntemattomana hahmona. Valentinukseen nykyään liitettävät lemmekkäät tarinat ovat syntyneet myöhäiskeskiajan etelä-Ranskassa, trubaduuriromantiikan kehdossa. Nämä legendat olivat tuntemattomia vielä 1260-luvulla, jolloin Jacobus de Voraginen kokosi koko keskiajan luetuimman liturgisen kalenterin. Sen P. Valentinusta käsittelevässä vita-osassa tiedetään vain kertoa, että Valentinus menetti päänsä kristuksen puolesta ”keisari Claudiuksen” aikana ja että vielä ennen tuomiotaan hän ihmeparansi vanginvartijansa sokeudesta (miksi sokea mies olisi pantu vartioimaan vankia, ei selviä minulle).

Myöhäiskeskiaikaisessa Valentinuksen legendassa pyhimys on Claudius II:n armeijan mukana kulkeva kristitty munkki, joka vastoin lakia vihkii salaa sotilaita avioliittoon rakastettujensa kanssa. Koska sotilaat saivat avioliitto-oikeuden palvelusaikanaan jo Septimius Severuksen aikana (193-211), tarina lienee kehitetty yhtä hatusta kuin ne hämmästyttävät ihmeteot ja veriset marttyyrikuolematkin, jotka ajoivat keskiajalla samaa asiaa kuin tosi-TV ja väkivaltaviihde tänään.

Mitähän se kaksi vuosituhatta sitten epämääräisissä olosuhteissa kuollut tuntematon pappi miettisi, jos saisi tietää satojen miljoonien ihmisten lähettävän tänään Happy St. Valentines -toivotuksia?

Juoksuaika

Minun piti julkaista keväällä juttu muinaissuomalaisista seksuaaliriiteistä. Hedelmällisyyskultista ei ole juuri paljoa kirjoitettu, liekö vika sitten luterilaisessa moraalissa vai lähteiden vähyydessä? Aihe palasi uudelleen mieleeni luettuani germaanijumala Yngwi-Freyristä.

Freyr, tuon aina yhtä hehkeänmuodokkaan ja kassapäisen Freyja-jumalattaren veli oli skandinaavisessa myytistössä miehisen viriiliyden, rauhan, menestyksen ja kuninkuuden suojelija. Hän hallitsi hyvää kasvua ja sekä ihmisten että eläinten hedelmällisyyttä. Freyr ei tietenkään ole jumalan tosinimi vaan eufemismi, vähän kuin Ukko suomalaisille. Freyr, muinaisyläsaksin Fro, gootin Frauja tarkoittavat herraa, valtiasta. Jumalan alkuperäinen nimi onkin saattanut olla Fraujaz Ingwaz (saagalähteissä Ingunar-Freyr), joten on syytä olettaa että kyseessä on sama jumala kuin anglosaksien Ing.

Freyr kuuluu jo pronssikaudella germaanien keskuudessa palvottuihin vaaneihin, hedelmällisyydenjumaliin. Oikeanpuolimmainen kuva esittää Södermanlandista löytynyttä viikinkiaikaista Freyrin kulttiesinettä erektioineen. Jumalten pienoispatsaita lienee kannettu mukana nahkapussukoissa, kuten Ingimundr Vanha tekee Vatnsdæla-saagassa. Kerrotaan, että Uppsalan muinaisessa pakanatemppelissä oli Þórrin ja Óðinnin lisäksi Freyrin patsas suunnattomine falloksineen.

Auringon- ja hedelmällisyydenjumala Freyrin yhtymistä maata edustavaan jättinaiseen Gerðriin on kuvattu pyhiksi häiksi (hieros gamos), perinteiseksi kevätriitiksi joka vuosittain toistettuna takasi luonnon elpymisen. Skírnismálissa kerrottu legenda tai riittinäytelmä kuvaa hohtavan, taivaasta tulevan sankarin (auringonjumalan) tunkeutumista maan alle (jättien maahan) herättämään neitoa, joka nukkuu tulisen piirin ympäröimänä.

Keväisen hedelmällisyysriitin muistuma toistuu saduksi muuttuneena Sigdrífumálissa, Svipdagsmálissa ja Niebelungenliedissä, joissa nainen on entinen valkyria. Freyrin mysteerissä sankari herättää ikiunta nukkuvan naisen tavalla, jonka Disney varmaan muuttaisi siveästi suudelmaksi suulle, mutta jonka alkuperäisenä tarkoituksena on tietenkin ollut siementää itse luontoäiti kantavaksi.

Adam Bremeniläisen piispankronikka kuvaa Freyrin riittien viettoa. Hänen mukaansa Freyrille uhrattiin Uppsalassa häitä vietettäessä härkä; toisaalta Freyrin eläin oli villikarju, hedelmällisyyden symboli sekin. Saxo Grammaticus mainitsee Freyrin kunniaksi järjestettävistä juhlatilaisuuksista (Fröblot), joihin liittyi myös ihmisuhreja. Freyrin uhrijuhlassa esitettiin riittidraamaa, johon Saxon mukaan kuului myös ”epämiehekästä kellojen kilinää”. On mielenkiintoista kuulla Freyrin pappien pukeutuneen naisten vaatteisiin, tapa jota siperialaiset shamaanit käyttävät yhä tänäkin päivänä. Mitähän tämänkin maagisen transvetismin taustalla piilee?

Freyrin ja Svipdagin matkat manalaan neitoa noutamaan muistuttavat rakenteeltaan kalevalaisen runouden tallentamaa Lemminkäisen matkaa tuonpuoleiseen. Naissankari ja hulivilipoika Lemminkäinen täyttäisi muutenkin hyvin Freyrin tehtävät itämerensuomalaisella kulttuurialueella. Konkreettisia todisteitakin rautakauden suomalaisten hedelmällisyyskulteista löytyy. Länsisuomalaiset ”tonttukivet” tai ”napakivet” ovat niistä hyvä esimerkki.

Suuri fallosmainen, pyöreäpäinen kivi seisoi keskellä peltoa, ”tonttia”, omistusoikeuden merkkinä ja hedelmällisyyden takaajana, miksei uhripaikkanakin. Tonttu tulee ruotsin kielestä ja tarkoittaa tonttia (alun perin niittyä/peltoa). Tonttu on siis alun perin ollut tontinhaltija. Kenties nykytonttujen kirkkaanpunaisena pystyssä sojottavat tonttulakit ovat arkaaista muistumaa primitiivisten alku-tonttujen punaisiksi maalatuista heppi-kivistä?

Professori Unto Salon tutkimilla napakivillä on vanhempikin nimi, kansanrunoissa ja sananparsissa esiintyvä Jumin keko tai Jumin kurikka (”Seisoo ku Jumin keko”). Jumissa oleminen tarkoitti vanhan kansan kielessä sukupuoliyhteyttä. Maaseudulla kansanusko säilytti pitkään myös Jumin häät -nimisen rituaalin, jossa nuoret ”söivät, joivat ja tekivät syntiä” leikkihäiden varjolla. Lönnrotin sanakirja mainitsee juminampuman, joka tarkoittaa hänen mukaansa paisetta.

Minkälainen hedelmällisyydenjumala tämä Jumi oikein onkaan? Sanan etymologia viittaa vahvasti jumalaa tarkoittavaan Jum-, Jam-, Jomal -sanueeseen. Salon mukaan Jumin kiviä tavataan vain länsi- ja varsinais-Suomessa, siis alueella jolla oli tiiviit yhteydet Freyrin tärkeimmille kulttimaille…